Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.
Postasin vähän aikaa sitten Paikka kaikelle -ryhmään tällaisen aloituksen: “Onko sinulla paperit sotkussa ja stressaatko paperipinoista ja niiden järjestämisestä? Sitten minulla on sinulle kysymys: Mitä uskot paperinsa järjestyksessä pitävien tekevät eri
Ylioppilaskeväänä aloin virkata pitsikuvioista päivänpeitettä. Olin niin koukussa, että kuljetin käsityötä mukanani jopa baareissa ja terasseilla. Kesätyössä tutustuin islantilaiseen nordjobbaajaan Solveigiin, jolle virkkausaddiktioni edusti kaurismäkeläis-suomalaista outoutta. Kesä oli poikkeuksellisen kuuma, joten istuskelimme terasseilla aika paljon. Emme kuitenkaan niin paljon, että olisin saanut työstä valmiiksi edes neljännestä, kun innostukseni jo hiipui. Talletin virkkuutyön lankoineen kaappiin.
Olen viime aikoina ajatellut tavaroita, joissa säilytetään tavaroita. Yksi länsimaisen nykykulttuurin piirre on, että tavaran säilyttäminen on oma asiantuntemuksen ja teollisuuden alansa. Meillä on ylikansallisia liikeketjuja – vaikkapa Ikea tai The Container Store – joiden ainoa tai merkittävä tehtävä on valmistaa ja myydä säilyttämiseen soveltuvia esineitä. Sisustamisen ja järjestämisen ammattilaiset jakavat oppejaan kirjoissa, tv-ohjelmissa, YouTube-videoilla, podcasteissa ja blogeissa.
Kotien raivaajat ja järjestämisentusiastit kautta Internetin ovat viime aikoina intoilleet vaatteiden viikkaamisesta. Olen itsekin lietsonut innostusta täällä. Trendin harjalla on asetella vaatteet ja muut tekstiilit pinojen sijasta riveihin. Rivittämisellä on monia etuja: rivit pysyvät pinoja helpommin siisteinä, tekstiileistään saa yhdellä silmäyksellä kokonaiskuvan ja ne mahtuvat pienempään tilaan.
Erään vintinomistajan tarina: ”Puolisoni rakastaa järjestystä: tavarat laitetaan iltaisin paikoilleen, pöydillä ei ole epämääräisiä kasoja ja pyykit viikataan kaappeihin heti,
Teimme kesäkuussa yhdeksän päivää kestäneen matkan eteläiseen naapurimaahan. Olimme liikkeellä anopin piskuisella autolla (omaa ei ole) ja etappeja oli kolme. Takakonttiin piti mahduttaa kuopuksen rattaat ja viisihenkisen perheen matkatavarat yhdessä matkalaukussa. Tällä kertaa päätin kokeilla pakkaamista KonMari-tyylillä viikaten.
Poistin kesäkuussa kodistani 465 esinettä. Jos luulet, että moisen määrän löytäminen olisi vaikeaa tai että poistot näkyisivät nopeasti kodin yleisilmeessä, olet erehtynyt. Hyvinvoiva länsimainen ihminen voi raivata kodistaan satoja esineitä ilman, että se tuntuu paljon missään. Tavaroiden poistamisesta voi kumminkin oppia kaikenlaista sekä itsestään että elämäntavastamme yleisesti.
Sisustusmoka. Siinä on sana, jota keskustelupalstoilla käytetään, kun halutaan huvitella toisten huonolla maulla. Asiantuntijana esiintyvä sisustusihminen taas käyttää sanaa silloin, kun on tarpeen tuomaroida tavisten makua ja valintoja.
Sanokaa, että minulla menee herne liian herkästi nenään, mutta nyt meni kyllä monta ja äkkiä. Vieläkin yskittää. Siis aikuisten oikeasti, BR-lelut, haluatteko kannustaa lapsia ahmimaan, kahmimaan ja ahnehtimaan tässä maailmassa, jossa kaikkien lastenhuoneet tursuavat tavaraa?
Luemme parhaillaan lasteni kanssa iltasatuna kirjaa Pieni talo preerialla (alkup. 1935). Teos kertoo kirjoittajansa Laura Ingalls Wilderin (1867–1957) lapsuudesta 1870-luvun Yhdysvalloissa. Ingallsin perhe lähtee Wisconsinista uudisraivaajiksi Kansasiin, koska isä kaipaa seudulle, jossa olisi vähemmän asukkaita mutta enemmän riistaa ja koskematonta luontoa.
Äiti ei tahdo lahjaksi mainostajien tyrkyttämiä härpäkkeitä, koska tietää että niistä huolehtimisesta syntyy aina vain uutta työtä ja vaivaa.
