Suru ja tavarat

Surutyötä tavaroiden avulla

Vieraskirjoitus: Tuija Eloranta

Jouduin pohtimaan tavaroiden merkitystä ja merkityksettömyyttä jokin aika sitten, kun jäin yllättäen leskeksi. Yhtäkkiä huomasin asuvani yksin suuressa talossa, jonka olin yhdessä mieheni kanssa rakentanut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siinä minä olin, tavaroiden ympäröimänä, joilla oli mielestäni siihen astisessa elämässäni ollut merkitystä – nyt uudessa tilanteessa en ollut tuosta enää niin varma.

Leskeksi jääminen on ja yhtä aikaa ei ole otollinen hetki inventoida tavaroita. Siinä tilanteessa tavarat tuntuvat symboloivan mennyttä elämää ja näin ollen niistä on luonnollista pitää kiinni. Toisaalta, entistä elämää sellaisenaan ei enää ole olemassa, joten miksi pitää vanhasta, tavarastakaan, kiinni?

Minulle kotini tavaroiden läpikäyminen oli miltei sama kuin surutyö, ne kulkivat käsi kädessä, toinen toisensa mahdollistaen, vaiheittain etenevinä. Minulle itselleni oli selkeyttävää tarkastella tapahtunutta yhdistämällä surutyön vaiheet omaan tavaratarinaani.

Sokkivaihe – tilaa hengittää ja ajatella

”Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan.”

Pian mieheni kuoleman jälkeen koin tarvetta raivata itselleni tilaa hengittää ja ajatella, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Ulos suuret huonekalut, pois tummat taulut ja verhot! Tilalle paljaita pintoja, pelkistettyä, vaaleita värejä.

Saatuani ensimmäisen kerroksen kuorittua, ymmärsin että minun on annettava itselleni aikaa pohtia ja päättää miten toimia talon ja tavaroiden suhteen. Annoin itselleni aikaa tähän vuoden ajan. Ihan tuota koko vuotta en tarvinnut päätökseen talosta luopumisesta. Tämä päätös johti luonnollisesti tarpeeseen tavaroiden läpikäymisestä, suurimmasta osasta luopumisesta ja arvokkaiden säilyttämisestä.

Reaktiovaihe – tavaroiden inventointi

”Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi ja se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon, eikä suru välttämättä näy ulospäin.”

Minä aloin käydä läpi tavaroita vimmaisella tarmolla. Luulenpa, että läheiseni katselivat touhuani ihmetellen, varmasti hiukan huolestuneinakin. Kuormitin lähiseutuni jätepisteitä – lehtiä, lasitavaraa, metalliromua. Kotipihan roskis pullisteli viikko toisena jälkeen. Ja vaatteita, loputtomasti vaatteita.

Tuo kesän korva saattaa näkyä piikkinä silloisen kotiseutuni kierrätyspisteissä, siltä se ainakin itsestäni tuntui, kun ajoin edestakaisin auto täynnä pussukoita ja kaiken maailman tavaraa.

Tuossa tilanteessa tuntui tarpeelliselta hyvästellä ne tavarat, joista olin luopumassa. Hyvästely vei paljon aikaa ja herätti voimakkaita tunteita. Minua auttoi tavaroiden järjestämisessä isäni, joka myös koki tuon tavaroiden hyvästelyn tarpeellisuuden. Hän kertoi järjestellessään autotallin tavaroita myyntiä ja pois antamista varten, jättäneensä hyvästit vävylleen, työkalu kerrallaan.

Käsittelyvaihe – mitä ihmettä minä tällä kaikella teen?

”Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta, vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.”

Kotini oli suuri, siellä oli paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja säilytystilaa. Huomasin tehokkaana järjestyksen ihmisenä hyödyntäneeni ne kaikki täysimääräisesti. En ole koskaan pitänyt itseäni shoppailijana, mutta huomasin totisesti, että vaikka tavaraa ei vuosien mittaan oltukaan hankittu holtittomasti, olimme olleet tavattoman huonoja luopumaan, mistään.

Hämmennyksissäni katselin autotallin hyllyjä ja keittiön laatikoita – mitä ihmettä varten meillä oli neljä joulukuusen jalkaa ja kahdeksan spagettikauhaa? Vain noin niinkuin esimerkinomaisesti sanottuna. Tavaraa oli todella paljon suuressa asunnossa ja vielä suuremmassa kuorma-autotallissa.

Oloni oli ajoittain ahdistunut ja turhautunut, mielen sisäinen maailmani ihan yhtä sekaisin kuin kaappien sisältö lattialle vedettynä. Manailin mielessäni sitä kuinka monta kertaa olimme suunnitelleet autotallin siivoamista, vaan tekemättä se jäi. Tein yltä päältä pölyssä puhistessani mielessäni jollain lailla surkuhupaisen lupauksen tuossa tilanteessa: Kun minä kuolen, pojalleni ei jää tällaista urakkaa!

Lopulta se urakka oli selvä, tavarat oli jaettu pois heitettäviin, myytäviin ja pois annettaviin. Ymmärsin kyllä, että minulle tarpeettomaksi käynyt tavara saattoi olla jollekin toiselle tarpeellinen. Minulla ei kuitenkaan ollut voimavaroja alkaa kaupata tavaroita torissa sen kummemmin kuin pihakirppiksessäkään.

Tuntui todella pahalta ajatella, että tavara jonka me olimme kotiimme ajatuksella hankkineet, ja jota olimme arvostaneet, pitäisi heittää pois. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta urakalta löytää oikea ihminen oikealle tavaralla. En myöskään halunnut käyttää ainoastaan kuolinpesän ostajien palveluksia, joita niitäkin käytin erityisesti autotallin osalta. Eihän minun näkökulmastani kyseessä ollut mikään kuolinpesä, vaan minun rakas kotini, omat tärkeät vaikka tarpeettomat tavarani!

Tarjosin tavaroita ensin läheisilleni ja tutuille. Hämmensin ja vaivaannutin varmasti monia tarjotessani sinnikkäästi kaikkea tarjolla olevaa. Huomasin tuossa yhteydessä kuinka satuttavaa on, kun minun tavarani eivät kelpaakaan! Ymmärrettävää kyllä, mutta satuttavaa yhtä kaikki. Ratkaisu löytyi lopulta hyväntekeväisyysyhdistyksestä. Meidän kotiamme kalustaneet tavarat kalustavat nyt koteja, joissa niistä on syystä tai toisesta ollut pulaa ja tarvetta. Se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Sopeutumisvaihe – vähän vanhaa, sopivasti uutta

”Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.”

Näin jälkikäteen ajateltuna huomaan yhtymäkohdat surutyöhön. On myös selvää, että oli tarpeellista edetä askeleittain tavaroiden läpikäymisessä ja niistä luopumisessa. Näin sain hyvästeltyä entisen elämäni ja ”luopumislihakseni” sai tarpeellista harjoitusta. Moni tavara kävi käsieni läpi moneen kertaan ja ehkä vasta kolmannella kerralla olin siitä valmis luopumaan. Samalla käsittelin suruani ja pureskelin muuttunutta tilannetta kuin sipulia kuori kerrallaan palastellen.

Minulla on nyt uusi koti. Se on tilava, siinä on paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja runsaasti säilytystilaa. Olen edelleen oma itseni, tehokas ja järjestelmällinen, tavaroiden säilömisessäkin. En halua hankkia paljoa tavaraa, mutta olen yhä huono luopumaan. Olen siis tarkkana – kun jokin tavara tulee taloon, jonkun on lähdettävä. Siis periaatteessa näin, käytännössä ei ihan. Mutta muistan kyllä tuon hengessäni pojalleni tekemän lupauksen!

Uudessa kodissani on vain muutamia tavaroita vanhasta kodistani. Loppujen lopuksi, itselleni arvokkaimmat ja merkityksellisimmät tavarat, joista en halunnut luopua, löytyivät sittenkin helposti tuon kaiken paljouden seasta. Ne olivat ne tavarat, joista en vielä neljännelläkään kerralla niiden käsiini tullessa halunnut luopua.

Kun luovuin talosta, kysyin jo aikuiselta, omassa kodissaan asuvalta pojaltani, tuntuuko lapsuuden kodista luopuminen vaikealta. Viisas poikani totesi: ”Äiti, meidän koti on meidän väleissä, eikä isä ole tavaroissa, vaan meidän sydämissä ja siinä millainen mies minusta on tullut.” Mitäpä minä siihen, tyhjentävästi todettu. Ainoat, jotka otin mukaan aivan sellaisenaan ovat valokuvat. Mutta ne kertovatkin ihmisistä, eletystä elämästä.

Kirjoittajasta: Vuorovaikutuskouluttaja ja mentaalivalmentaja Tuija Eloranta auttaa ihmisiä ja työyhteisöjä olemaan kaikkea sitä mitä on mahdollista olla. Iloa, hyvinvointia ja tehoa työyhteisöille toimivan vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja erilaisuusosaamisen avulla. Kotisivut www.tehostamo.fi.

Artikkelin lainaukset ovat Suomen mielenterveysseuran Suru-oppaasta.

Tavarat kiertoon

Tein itse ja säästin – mutta helpommalla ja halvemmalla olisi päässyt tilaamalla kierrätystavaroille noutopalvelun

Yhteistyössä Lassila & Tikanoja

Turhien tavaroiden raivaaminen kotoa on vaivalloista. Ensin pitää sukeltaa päiviksi kaappeihin ja varastoihin tekemään vaikeita poistopäätöksiä. Sitten tavaroista pitää vielä päästä eroon. Poistetut roinat tuppaavat jäämään eteisen nurkkaan ikeakasseissa, koska ensin on kerättävä voimia kirppissouviin tai reissuun keräyspisteelle.

Kaikkein pahimpia ovat isot esineet. Olohuoneen nurkassa möllöttää arkkupakastin, jonka töpseli on vedetty seinästä lopullisesti kaksi vuotta sitten, ja työhuoneessa kulun kaapille tukkii sohvanrähjä, joka kesällä siirrettiin sinne uuden tieltä odottamaan toimenpiteitä. Mikä neuvoksi?

Tee se itse ja säästä!

Eräs kodinraivaaja, kutsutaan häntä vaikka Paulaksi, kertoi opettavaisen tarinansa jokin aika sitten Paikka kaikelle -ryhmässä. Hänen luvallaan jaan sen.

No minähän en kuuttakymppiä maksa siitä että joku hakee ikuvanhan patjan kierrätysasemalle.

Paulalla oli kotonaan lahjoituskelvoton vanha joustinpatja, josta hänen piti päästä eroon. Se ei mahtunut Paulan autoon. Vetokoukkua ei ollut, joten peräkärryäkään ei voinut lainata. Paulan pakettiautoilevat kaverit olivat liian kiireisiä pyydettäväksi apuun.

Onneksi Paula on tee-se-itse-naisia:

”Sainpa hyvän idean, patja puoliksi ja kierrätysasemalle. Paitsi että kun rupesin patjaa leikkaamaan, tuli selväksi, että ne rimat, jotka kiertää patjaa, ja jouset, ne nyt ei vaan leikkaudu niin helposti.

No, kuorin patjan ja kävin viemässä sen pölyisen osan kierrätysasemalle muiden kamojen kanssa. Hyvä minä!

Sitten äkkäsin, että voin kysyä työkaverilta, olisiko sillä jotain työkalua, jolla niitä jousia saisi vähän pienittyä, rakentavat taloa kuitenkin. Jotkut sakset löytyivät, jolla on betonirautoja leikattu. Loistavaa. Hain ko. sakset torstaina naapurikaupungista. Reilut 30 km ajoa.

Sitten hommiin. Hyvin sujuu kun osaa tekniikan. Paitsi että jousia ympäröi rimat, joita ei vaan saa leikattua. Leikataas irti niistä rimoista, niin sujuu. Sujuihan se, välillä paremmin, välillä huonommin. Leikatut jouset viilteli jalkoihin muutaman vekin ja vuodin verta ympäri asuntoa, mutta ei se menoa haittaa.

Nyt minulla on joustinpatjan jouset palasina, jalat naarmuilla, 80×200 cm rimat ja ongelma, miten ne saa autoon. Ehkä pitää painia vähän niiden kanssa ja saada ne jotenkin sidottua pienemmäksi.

Sovittiin työkaverin kanssa että palautan sakset, kun menen takaisin töihin elleivät tarvitse sitä ennen. Tarvitsevat, joten edessä taas reissu naapurikaupunkiin.

Kaveri totesi että kauhea homma. Mutta minähän en 60e maksa siitä, että joku hakee vanhan patjan. Aina pitää opetella kokemuksen kautta, mikä kannattaa ja mikä ei. Ehkä mä seuraavan kerran maksan sen 60e.

Nimim. kolme kertaa puhjennut umppari.”

Rakastan Paulan tarinaa! Ihailen myös hänen rohkeuttaan jakaa tämä opetus kanssamme. Se kertoo mainiolla tavalla perinteisistä hyveistä, jotka estävät meitä turvautumasta ostopalveluihin silloinkin, kun välttyisimme jopa verenvuodatukselta. Katsotaanpa hiukan tarkemmin näitä hyveitä.

Suu säkkiä myöten

Säästäväisyys, tuo kansallishyveemme! Kuusikymmentä euroa ei useimpien mielestä ole ihan pikkuraha. Mutta onko esineiden omatoiminen kierrättäminen yhtään sen halvempaa?

Autoilijat ovat mestareita unohtamaan ajoneuvonsa todelliset kulut. Tarkanmarkan laskeman mukaan autoilun todellinen kustannus vastaa verottajan kilometrikorvausta, joka vuonna 2017 on 0,41 euroa per kilometri. Esimerkiksi Paulan matkat lainaamaan ja palauttamaan työkaluja maksoivat noin 25 euroa. Lisäksi tuli reissu kierrätysasemalle. Heitän arviona 8 euroa, koska en tiedä kuinka pitkä matka asemalle oli.

Harva laskee myöskään tekemälleen kotityölle – tässä tapauksessa tavaran kierrättämistyölle – hintaa. Tilastokeskus käyttää kodeissa tehtävän palkattoman kotityön hinnan laskemisessa kotipalvelutyöntekijöiden tuntipalkkaa. Se on noin 15 euroa tunti. Jos Paulalla meni patjan purkamiseen ja matkoihin yhteensä esimerkiksi viisi tuntia, se maksoi jo 75 euroa.

Ilman, että laskemme mukaan mahdollisia kierrätysasemalla perittäviä jätemaksuja, haavojen paikkaamiseen tarvittuja laastareita, korvauksia kivusta ja särystä tai sitä, että ainutkertaisia kesäpäiviä käytettiin patjan kanssa kamppailuun, saamme patjan omatoimisen kierrättämisen kuluiksi jo yli sata euroa.

Suo, kuokka ja sisu

Sisukas itsetekemisen eetos ohjaa toimintaamme jopa silloin, kun maksullisiin palveluihin turvautuminen ei ole rahasta kiinni.

Siivottava on itse, koska olisihan se noloa maksaa jollekulle sellaisesta, minkä voi tehdä itsekin. Pullataikina pitää alustaa itse, vaikka jauhopeukalo olisi keskellä kämmentä ja kaupan pakastinallas täynnä paistovalmiita herkkuja. Pienet autonkorjaukset sujuvat totta kai omin voimin, vaikka nykyään pelkkään konepellin avaamiseen tarvitaan tietotekniikan insinöörin tutkinto. Kylpyhuoneen vesieristeen asennus – tässähän on ohjeet paketin kyljessä, mikä voisi mennä pieleen? Ai otsatukka on vino? Itse leikkasin!

Sitä paitsi on noloa pyytää apua. Pienestä asti meidän kasvatetaan pärjäämään. ”Oletpas sinä reipas!”, kehuvat aikuiset, kun lapsi suoriutuu itsekseen jostain, mitä hänen ikäiseltään ei vielä tarvitsisi odottaa.

Ensi kerralla tee se itseäsi säästäen

Maailma olisi paljon tylsempi paikka, jos Paula olisi suoraan tilannut noutopalvelun hakemaan sängynraatonsa ja olisimme jääneet ilman hänen tarinaansa. Silloin olisi käynyt suunnilleen näin:

”Klikkasin itseni Lassila & Tikanojan Helpponouto-palvelun sivuille. Tilasin sieltä minulle sopivaan aikaan noudon vanhalle sängylleni. Maksoin palvelun noudon yhteydessä, se teki 59 euroa. Helpponoudon kuskit veivät sänkyni kierrätysasemalle. Netissä meni kolme minuuttia ja noudon yhteydessä seitsemän. Säästin suunnilleen viisi tuntia vaivaani ja useita kymppejä rahaa.”

Jos kotiasi tukkii sopimuksen irti sanonut pakastin, elämänsä päätepisteeseen saapunut sohva tai loppuun nukuttu sänky, päästä itsesi helpommalla. Helpponouto toimii pääkaupunkiseudun lisäksi Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella ja Turussa.

HelpponoutoJa hei, iloinen uutinen sinulle! Paikka kaikelle -blogin lukijana saat nyt 10 prosentin alennuksen Helpponouto tilauksestasi! Syötä tilauksen yhteydessä koodi HELPPOPAIKKA. Klik, klik tästä pääset lunastamaan tarjouksen. Se on voimassa 10.12. saakka.

Lisäksi arvomme Facebookin puolella kaksi Helpponoutoa. Osallistu tästä!

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja Lassila & Tikanoja. Paulalle lämmin kiitos tarinansa jakamisesta!

Ammattijärjestäjä vaatekaappikurssilla – miten kävi pieruverkkarien?

”Hei, olen Ilana ja minulla on krooninen vaatekriisisyndrooma.”

Jos osallistuisin anonyymien ongelmapukeutujien kokoukseen aloittaisin puheenvuoroni näin. Sitten jatkaisin:

”Kaikki alkoi kahdeksankymmentäluvulla, kun Seppälä ja MicMac olivat kuuminta hottia … (lisää tähän pitkä tilitys, johon sisältyy hikoilua pukukopeissa, vaatteita, jotka kestävät juuri ja juuri ensimmäiseen pesuun, lihomista, laihtumista, vaivaisenluita, värianalyysejä, ahdistusta siitä, miten vaatetehtaat maailmalla sortuvat ihmisten päälle, vuoden mittainen vaatteiden ostolakko jajaja)… Nyt kolmenkymmentä vuotta myöhemmin tämä kaikki on johtanut siihen, että vaatekriisini on kroonistunut pysyväksi tilaksi.”

Tähän oireyhtymääni kuuluu:

  1. Aliostaminen (minulla on yhdet oikeaa kokoa olevat housut ja kahdet väärää kokoa olevat rintaliivit)
  2. Sovitusmaratonit ennen Tärkeitä Tapaamisia (jospa tuo kaksi kokoa liian pieni jakku sittenkin on se puuttuva pala business casual -asustani)
  3. Toimistopäivät lökäpöksyissä, joiden perssauma ratkesi vuonna 2013 (toimistoni sijaitsee sänkyni vieressä, joten voin kätevästi käyttää samoja vaatteita myös yöasuina. Marie ”naiselliset kotiasut” Kondo itkisi, jos näkisi, miten hyvin meikäläisellä tuuletus toimii!)

Ajattelin, että olen palastuksen tavoittamattomissa, kunnes Caps lookin Iina Lappalainen kutsui minut mukaan Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -verkkokurssilleen.

Kapselivaatekaappi on omista vaatteista koottava kompakti, yhteensopiva kokonaisuus, jota päivitetään vuodenajan mukaan. Iina lupasi minun parantuvan vaatekriiseistäni ikiajoiksi kurssin avulla. Aika kova lupaus!

Seuraavassa kerron oire oireelta, millaista hoitoa sain vaatekriisisyndroomaani tällä Suomen vaatekaappigurun kuurilla.

Ammattijärjestäjän vaatekaappi ennen. Jälkeen-kuva postauksen lopussa.

Vertaistukea ostoskammoisille

Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -kurssiin liittyy mainio Facebook-tsemppiryhmä, jossa pääsin heti avautumaan kroonistuneista ongelmistani. Ryhmästä löytyi myös muita aliostajia, vaikka kurssilaisten keskuudessa kenties yleisempi ongelma olikin yliostelu.

Aliostaminen johtuu yleensä joko shoppailukammosta tai ostohalvaannuksesta. Shoppailukammoinen inhoaa kaupoissa kiertelyä. Ajatuskin kelmeästi valaistuun sovituskoppiin ahtautumisesta – riisu–pue–riisu–pue–riisu–pue–toista–riisu–pue–riisu–pue – nostaa kylmän hien shoppailukammoisen otsalle.

Ostoparalyysin aiheuttaa niin sanottu Rana Plaza -shokki – ei kannata ostaa mitään, koska kaikki vaatebisnes on pahan asialla, alistaa kehitysmaiden ihmisiä ja saastuttaa luontoa. Taustalla on usein toistuvia laatupettymyksiä. Ostohalvaantunut ei usko, että mikään vaate olisi siihen laitettujen eurojen väärtti riippumatta merkistä tai hinnasta. Lumppua mikä lumppua.

Aliostajan harvat hyvät vaatteet kuluvat ennen aikojaan, koska niitä on niin vähän, että ne ovat jatkuvasti käytössä.

Vaatekaappikurssi ei taianomaisesti täyttänyt garderoobiani juuri omalle kropalleni mittatilausommelluilla eettisillä laatuvaatteilla. No, sitä en varsinaisesti odottanutkaan.

Sen sijaan kurssilla tehtiin mainio tehtävä, joka selkeytti käsitystäni omasta tyylistäni, siitä millaisista vaatteista pidän. Varsinaisen kapselin tekeminen puolestaan paljasti myös vaatekaappini aukkokohdat. Jos en omista siistejä housuja, joudun menemään liiketapaamisiin mekossa – johon sopivia bisnessiistejä kenkiä en omista.

Kun oma tyyli on timantinkirkkaana mielessä, aliostajakin tietää, mitä tahtoo ja osaa välttää vaatepettymykset. Kapselin aukkokohdista voi tehdä puutelistan, joka toimii myös ostoslistana. Epätoivoinen harhailu kaupoissa on näin minimoitu.

Arvioni: Luulin tietäväni oman tyylini, mutta sain yllättyä siitä, miten vahvasti se veti tiettyyn suuntaan. Osaan nyt valita itselleni vaatteita paremmalla itseluottamuksella.

Mutta kun mulla ei ole mitään päälle pantavaa!

Iina lupaa, että kapselin kokoamisen jälkeen ”mulla ei ole mitään päälle pantavaa” -kokemus muuttuu muotoon ”minkä näistä mahtavista vaatteista laittaisin tänään päälleni”.

Minulle tuttu tilanne on, että jonkin erityisen tapahtuman edellä päädyn sovittelemaan puolet vaatteistani olematta tyytyväinen yhteenkään asukokonaisuuteen. Vaatehuoneeseen jää tällaisen bakkanaalin jäljiltä hervoton kaaos.

Sovitusmaratonien taustalla on liian täysi vaatekaappi tai tyytymättömyys omaan kroppaan.

Suomalaisten vaatekaapeissa on keskimäärin noin 300 vaatetta, joista saa satojatuhansia vaateyhdistelmiä. Ei ihme, että asua on vaikea valita. Rajattu, yhteensopivista vaatekappaleista muodostettu puvusto poistaa valintaongelmat, koska kaikki vaihtoehdot näkee kerralla.

Omat sovitusmaratonini eivät varsinaisesti johdu ruuhkasta vaatehuoneessa. Viimeksi kun laskin, minulla oli alle sata vaatetta. Mutta olen usein tyytymätön siihen, miltä ne näyttävät päälläni.

Kapselivaatekaappi ei ole suoraan lääke siihen, että vaatteiden kantaja alkaisi rakastaa peilikuvaansa. Sitä on kuitenkin helpompi rakastaa, kun on valinnut kapseliinsa ne vaatteet, joissa omissa silmissään näyttää mahdollisimman hyvältä. Caps lookin kurssi onkin ehdottomasti kehopositiivinen – kaikenlaisia kroppia arvostava.

Vaatekaapit ovat kaikkiaan herkkää aluetta. Niistä löytyy muistutuksia kelpaamattomuudesta (joita jostain käsittämättömästä syystä kutsutaan tavoitevaatteiksi), kariutuneita toiveita (hääasu liitosta, joka päättyi vuosia sitten) ja toteutumattomia unelmia (korkokengät, jotka ostit, kun uskoit saavasi kutsuja jetset-juhliin harvase viikko), ikuisesti menetetty nuoruus (ne festaripaidat).

Vaatekaappikurssin ohjelmaan kuuluu stylisti-tietokirjailija Sohvi Nymanin verkkoluento, jolla hän kertoo vartalotyypeistä ja vaatteista, jotka tuovat itse kunkin parhaat puolet esiin. Sohvin sanoma on, että jokainen on ihana juuri sellaisena kuin on – ja ihana on Sohvi itsekin! Harvalla on tällaista kykyä saada naiset rakastamaan omaa kroppaansa.

Arvioni: käsitykseni itsestäni pukeutujana selkiytyi ja osaan nyt paremmin ennakoida ne tilanteet, joissa pukeutuminen ei olekaan yhtä helppoa kuin kotipöksyjen vetäminen jalkaan. Sohvin luennosta annan viisi sydäntä <3 <3 <3 <3 <3

Lökäpöksyni mun

Jos ihminen kotioloissaan viihtyy takasaumasta ratkenneissa verkkareissa, joissa on maalitahroja polvissa, haittaako se varsinaisesti ketään? No ei haittaa! (Ja perheenjäsenten, jotka näystä eniten pääsevät nauttimaan, pitää sietää toisissaan pientä epätäydellisyyttä.)

Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -kurssi aloitetaan sillä, että jokainen osallistuja tutkii, millaisiin tilanteisiin vaatteita tarvitsee. Tärkeä oivallus kapselikurssilla oli, että ihmisellä ei tarvitse olla vain yhtä kapselia vaan kapselipuvustoja voi muodostaa eri pukeutumistilanteita varten.

Tajusin, että kotivaatteista voi tehdä oman kapselin! Lisäksi kaappia siivotessa löysin takarivistä muutamia käyttämättä jääneitä vaatteita, joilla päivitin kotikapselini tälle vuosikymmenelle.

Arvioni: Kurssia auttoi minua löytämään omasta kaapistani vaatteita, jotka sopivat kaikkiin elämäni erilaisiin tilanteisiin.

Miksi hukkaisin ainutkertaisia minuutteja elämästäni tuskailemalla vaatekaapin äärellä?

Siistien vaatteiden kapseliini tuli 17 vaatetta, jotka ovat pääasiassa mustavalkoisia tai mustia. Värejä lisään huiveilla. Ostoslistalla on muun muassa bisnesasiallinen bleiseri ja housut sekä alusvaatteita.

Kapselin tekeminen sujui minulta nopeasti – noin puolessa tunnissa – koska Iina antaa siihen niin teräksiset ohjeet, ettei hommassa voi kuin onnistua. Samalla poistin vääränkokoiset ja risat vaatteet – paitsi rakkaita kotihousujani. Ne ovat nyt pitkässä saattohoidossa.

Vaatekaappini ei ollut pahassa kaaoksessa, mutta siivosin sen silti ja siistinä se on pysynyt. Minulla on väsyneenä taipumus jättää vaatteita vaatehuoneen lattialle, vaikka puolikäyttöisten koukut ovat 20 sentin päässä pukeutumispaikastani ja pyykkipussi melkein 40 sentin. Järjestyksen ylläpito on väsyneenäkin helpompaa, kun vaatteita on käytössä vähemmän.

Kokonaisarvioni kurssista: En tahdo hukata ainutkertaisia hetkiä elämästäni tuskailemalla pukeutumiskysymysten kanssa tai siivoamalla kaapistani pukeutumismaratonin jättämää kaaosta aina vain uudelleen. Teen mieluummin jotain ihan muuta, mihin minulla on kurssin ansiosta nyt myös mahdollisuus. Yhdynkin niihin 93 prosenttiin kurssin käyneistä naisista, jotka voisivat suositella kurssia ystävilleen! Sitä paitsi allekirjoitan kurssin opit mielihyvin myös ammattijärjestäjänä.

Jos tunnistat itsesi siitä, että kipuilet asuvalintojen kanssa, kaappisi menee helposti sotkuun, vaatteita on paljon, mutta ei mitään päälle pantavaa, tai vaatteita on vähän, mutta et löydä mitään ostettavaa, ehdotan, että hyppäät mukaan Caps lookin kurssin seuraavalle kierrokselle.

Kurssilla saat käyttöösi toimivan kaavan oman kapselipuvuston kokoamiseen, järjestät vaatesäilytyksesi uudelleen, niin ettei se enää mene sotkuun, ja, mikä parasta, voit heittää pysyvät heipat pukeutumiskriiseille. Kurssi alkaa maanantaina 27.11. ja kestää viisi viikkoa.

Paikka kaikelle tarjoaa nyt Caps lookin Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -verkkokurssin hinnasta 10 euron alennuksen koodilla paikkakaikelle. Kurssin normaalihinnan 97 euroa sijaan maksat siis 87 euroa.

Aikaa lähteä kurssille mukaan on vain perjantaihin 24.11. asti, joten ilmoittaudu pian! Tästä klik!

Kampanjakoodilla paikkakaikelle saat lisäbonuksena Paikka kaikelle -blogin e-oppaan Lumpuille kyytiä! Ammattijärjestäjän parhaat niksit vaatteiden vaivattomaan kierrättämiseen. E-oppaan arvo on 17,90 euroa ja sen saa tällä hetkellä vain osallistumalla kurssille. Tästä pääset mukaan kurssille ja lunastat samalla oppaasi.

Lumpuille kyytiä -opas auttaa sinua, kun siivoat tai järjestät vaatekaappia ja haluat nopeasti eroon ylimääräisistä vaatteista.

  • Opit tehokkaan lajittelumenetelmän, jonka ansiota siivoat kaappisi puolet nopeammin
  • Saat pettämättömät valintakriteerit sille, mitkä vaatteet kannattaa myydä ja mitkä joutavat tekstiilikeräykseen
  • Tiedät paikat, joihin voit toimittaa poistovaatteesi.

Mukana on myös kätevä pikaopas, jonka voit tulostaa ja kiinnittää seinälle raivatessasi vaatekaappia. E-opas toimitetaan sinulle 8.12. jälkeen.

 

 

Ps. Tykkään Caps lookin kurssista siksikin, että kurssin tuotosta 5 prosenttia Naisten Pankille kehitysmaiden naisten yrittäjyyttä tukemaan <3

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja Caps look.

Ammattijärjestäjän vaatekaappi kurssin jälkeen. Siistien vaatteiden kapselissa on 17 vaatetta.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin järjestät rennot vaatteidenvaihtokutsut

Vaatekutsut

Tiesitkö, että keskimääräisessä vaatekaapissa on noin 300 vaatekappaletta? Mieti nyt omaa kaappiasi: miten moni vaatteistasi on säännöllisesti käytössä? Tavallinen arvio on, että viidennes. Se tarkoittaa, että kaapissasi on 240 vaatetta ihan vain säilymässä.

Hutihankinnat ja tavoitevaatteet tukkivat kaapin

Koska pääsen ammattijärjestäjänä kurkistamaan kaappeihin, tiedän, että monissa säilytysreserviin päätyneissä vaatteissa roikkuu vielä kaupan laput. Huti tuli, mutta minkäs enää voit?

Osa hyväkuntoisista vaatteista on joutilaina siksi, että ne ovat niin sanotusti kutistuneet kaapissa. Takaraivossa tykyttää pelko, että jos ne laittaa pois, ei enää koskaan laihdu. Vapaudu taikauskosta: laihtuminen ei riipu vaatekaapin sisällöstä!

Vaatekaappiin pitäisi siis tehdä tilaa, mutta mitä hutihankinnoille ja tavoitevaatteille voi tehdä? Naistenvaatteiden kauppa käy netissä ja kirpputoreilla nihkeästi, koska tarjontaa on valtavasti. Sitä paitsi hinnoittelu, kuvaaminen, kuvailujen rustaaminen, yhteydenpito ostajiin tai jatkuva kirppispöydän siivoaminen – myyminen on järjettömän vaivalloista! Lahjoittaminenkin tökkii, sillä ostohinnaltaan arvokkaiden tai uutta vastaavien esineiden antaminen pois ilmaiseksi tuntuu samalta kuin eurojen heittely maantien laitaan.

Pattitilanne. Vai onko?

Saat sen mistä luovut

Luopumisen tuskaa helpottaa huomattavasti, jos ei tarvitse luopua vastikkeetta. Oma pitkäaikainen suosikkini vaatteiden kierrättämiseen on ystävien kesken järjestettävät vaatteidenvaihtokutsut. Ensimmäiset kutsuni järjestin jo kuusi vuotta sitten, viimeisimmät olivat tasan viikko sitten.

Vaatteidenvaihtokutsujen järjestämiseen tarvitset:

  • Ystäviä
  • Mahdollisesti myös ystävien ystäviä
  • Kodin tai muun kokoontumistilan
  • Kahvia tai kuohuvaa, mahdollisesti pientä purtavaa
  • Henkareita
  • Ylimääräisiä vaatteita, kenkiä, asusteita ja koruja

Olen järjestänyt useat vaatekutsut ja ollut vieraana muutamissa. Tässä neuvoni, joita noudattamalla saat onnistuneen tilaisuuden, jonka järjestelyistä ei ole liikaa vaivaa.

Vaatteidenvaihtokutsut

Nämä vaatteet vaihtoivat omistajaa jo vuonna 2011. Kirpputoritanko on osoittautunut käteväksi hankinnaksi vuosien mittaan.

Huomioi kiire – kutsu ajoissa

Kutsu kannattaa esittää ajoissa, sillä ihmiset ovat nykyään huomattavan kiireisiä. Kuukausi on hyvä varoaika. Itse tykkään tehdä kutsusta Facebook-tapahtuman. Se on superhelppoa ja kaikki kutsutut tavoittaa kerralla. Samalla voi kootusti seurata ketkä pääsevät tulemaan.

Kannattaa kutsua reilu määrä kavereita, sillä mitä enemmän vaihtomateriaalia, sitä hauskemmat kutsut. Halutessasi voit pyytää kavereitasi ottamaan omia kavereitaan mukaan.

Pyydä mukaan kaikenkokoiset ystävät

Joillakin on se käsitys, että vaatekutsuille kannattaa kutsua vain samaan vaatekokoon pukeutuvia ystäviä. Minusta kokoa tärkeämpää on, että paikalle saapuu riittävästi vieraita, vähintään seitsemään tai kahdeksan.

Monet tuovat tullessaan itselleen pieneksi tai suureksi käyneitä vaatteita ja kun väkeä on tarpeeksi, kaikille löytyy jotakin. Asusteita ja koruja voidaan vaihtaa koosta riippumatta.

Rätit eivät kuulu vaatekutsuille

Rentoihin kutsuihin ei sovi osallistujien kassien ratsaaminen ovella. Jokainen tuo juuri niin monta vaatetta kuin parhaaksi katsoo. On turha asettaa minimi- tai maksimimääriä, sillä voit olla varma, että materiaalia riittää kaikille joka tapauksessa.

Sitä paitsi tiukkojen vaatimusten puuttuminen laskee osallistumiskynnystä. En pidä vaarallisena edes sitä, että joku saapuu tyhjin käsin.

Yhtä kuitenkin toivon vieraitani: vaatteiden pitää olla käyttökunnossa ja siistejä, mielellään myös kohtalaisen ajanmukaisia tai sitten ajattomia klassikoita. Kukaan ei tahdo nyppyistä ja kulahtanutta lumppua edes ilmaiseksi.

Vältä penkomiskasoja

Parasta on, jos sinulla on käytössäsi tai saat lainaan vaaterekin. Vaatteita on nimittäin mukavin selata, kun ne on ripustettu henkariin. Jos et saa omasta kaapistasi irrotettua riittävästi henkareita, joku ystävistäsi voi lainata niitä.

Henkareita voi ripustaa ovenkahvoihin, hyllyjen reunoihin, eteisen naulakkoon (vie takit pois, muuten ne vaihtavat omistajaa!), huoneen poikki vedetylle pyykkinarulle tai pyykkitelineeseen. Vaatteita voi levittää myös tuolinselkämyksille, sängylle tai pöydälle. Korut voi laittaa tarjottimelle.

Penkokasat ikeakasseissa sen sijaan eivät ole kovin houkuttelevia. Parempikin vaate muuttuu kasassa tekstiilimössöksi.

Vaihtamista voi helpottaa järjestämällä vaatteet koon mukaan, jos jaksaa nähdä vaivan tai jos vaatteita on erityisen paljon. Toisaalta kokolappu ei aina kerro totuutta vaatteen koosta. Jos haluat välttää häslinkiä ja vaivaa, luota vain siihen, että vaihtajat jaksavat tarkastaa koon ennen sovittamista.

Valaistukseen kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota ja tuoda paikalle lisävaloa ainakin talviaikaan.

Relaa – säännöt vain kiristävät tunnelmaa

Olen rentojen sääntöjen kannattaja ja luotan ystävieni hyviin käytöstapoihin. Kutsuillani ei kukaan ole ryhtynyt tukkanuottasille vaatekappaleen tähden tai hamstrannut holtittomasti. Pikemminkin sovittamisen aloittamisessa kursaillaan.

Olen kuullut säännöistä, joiden mukaan vaatteita käydään valikoimassa vuorotellen ja sovitettavaksi saa ottaa vain yhden vaatteen kerralla. Kutsuilta mukaan otettaville vaatteille saattaa olla kattona esimerkiksi viisi kappaletta.

Kokemukseni mukaan homma toimii ihan yhtä hyvin ilman mitään erityisiä sääntöjä. Juodaan kahvia ja selaillaan vaatteita. Sovittamassa voi käydä omaan tahtiin. On kohteliasta kiittää vaatteen tuonutta, jos valitsee jotain kotiin vietäväksi.

Sovittaminen hoituu makuuhuoneessa tai vessassa. Kokovartalopeilistä on iloa.

Tyyliopas

Sohvapöydälle voi laittaa aiheeseen liittyvää materiaalia.

Hyvä kiertoon

Kun vaatteet on kerran saanut ulos kaapistaan ja päättänyt, että antaa ne vaihdettaviksi, ei niitä enää kannata rahdata takaisin kotiin. Lupaan aina huolehtia jäljelle jäävät vaatteet lahjoitukseen muiden puolesta. Jos joku siltikin haluaa viedä jotain tuomaansa mennessään, se on puolestani myös aivan ok.

Stailausapua ja kaveriterapiaa

Jos kävisin vaateostoksilla ystävien kanssa, se olisi varmaan tällaista. Paitsi että vaatteiden vaihtaminen on parempaa: uudet vaatteet eivät maksa mitään ja on ihanaa nähdä, miten oma hutiostos onkin ihan täydellinen kaverin päällä. Sitä paitsi kaapissa apeiksi nuutuneet vaatteetkin loistavat tyytyväisyyttä, kun pääsevät käyttöön.

Parasta vaatekutsuilla on seurustelu kaverien kanssa ja heiltä saatu stailausapu. Sovittelun lomassa kävimme tälläkin kertaa pitkät keskustelut ”pukeutumissäännöistä”, vaatekriiseistä ja luottovaatteista. Mistä saa kestävät, siistit, mustat housut – vaikuttaa siltä, että ei mistään! Selasimme kahvipöydälle tuomiani tyylikirjoja ja ihmettelimme niiden ohjeita. Miten niin kukaan ei muka näytä hyvältä mattapintaisissa sukkahousuissa?!

Kerroin ystävilleni myös kapselivaatekaapistani, joka on säästänyt minut monen aamun pähkäilyltä vaatehuoneessani. Kapselipuvustolla tarkoitetaan kokoelmaa yhteensopivia vaatteita, jotka on valittu omasta vaatekaapista. Puvustoa päivitetään vuodenajan mukaan.

Jos sinua kiinnostaa tutustua tähän vaatekriisit ikiajoiksi pois taikovaan menetelmään, suosittelen ensi viikolla alkavaa Caps Lookin maksutonta Vaatekaappi-workshoppia, johon ehtii ilmoittautua mukaan vielä tänään sunnuntaina 12.11. Klik, klik tästä kipin kapin! Työpajassa tehdään muun muassa kartoitustehtävä, joka itselleni oli todella silmiä avaava, kun pari kuukautta sitten kävin Caps Lookin kapselivaatekaappikurssin.

Kapselivaatekaappi

Paikka kaikelle ja Caps Look tekevät marraskuussa yhteistyötä kaikkien vaatekaappien pelastamiseksi. Ensi viikolla palaan aiheeseen ja kerron, mitä opin kapselipuvustokurssilla, jolle osallistuin syyskuussa. Vaatekriiseilevien kannattaa siis pysyä kanavalla.

*Blogiyhteistyö Caps Look -blogin kanssa.

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -vinkkipankki

Järjestämispulmia? Miten pääset alkuun? Miten saat jääkaapin, matkalaukun tai lastenhuoneen järjestykseen? Miten tehostat säilytystiloja?

Paikka kaikelle -vinkkipankista löydät käytännöllisiä ratkaisuja kaikkiin ongelmiisi. Tilaa maksuton opas tästä suoraan sähköpostiisi!


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Muistoesineet

Järjestätkö itseäsi vai muita varten?

Ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirja Döstädning on herättänyt keskustelua jo ennen suomentamistaan. Lyhyesti kirjassa on kyse siitä, että Magnusson neuvoo jokaista raivamaan romunsa itse ennen kuin ne jäävät perikunnan vaivoiksi. Tätä hän kutsuu vapaasti suomentaen ”kuolinsiivoukseksi”.

Marttyyrisiivous

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Marja Kuparinen ihmettelee Magnussonin kirjaa: ”Ettei vain tässä uudessa käytösodotuksessa piile ikävä yritys hallita ja kaventaa elämää? Onko ihanne ehkä se, että kun kuolen, olohuoneen pöydällä odottaa hautajaisten ohjelma kutsuvieraslistoineen ja komerot ovat ojennuksessa? Pakkasestakin ehkä löytyy hautajaisvieraille leipomiani piirakoita. Onko kuolinsiivous hyvä teko läheisille vai itse asiassa vainajan viimeinen yritys hallita jälkikuvaa itsestään? Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?”

Kuparinen ei minusta kuvaile kuolinsiivousta siinä mielessä kuin Magnusson sen tarkoittaa. Hän kirjoittaa pikemminkin marttyyrisiivouksesta, jossa ihminen todistelee kunnollisuuttaan ja samalla pyrkii kontrolloimaan toisia vielä haudankin takaa syyllistämällä. Magnussonin kuolinsiivous on iloinen asia, joka tehdään paitsi jälkeenjääviä myös itseä varten. On mukavaa käydä muistoja läpi. Kotona on helpompi elää ja olla, kun tavaraa ei ole liikaa.

Pakkosiivous

Arkijärki-blogin Jenni Sarras puolestaan pohtii, ”[o]nko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti.”

En muista (lainasin jo kirjan eteenpäin), miten velvoittavana Magnusson kuolinsiivouksen esittää, mutta on selvää, ettei hän puhu sen puolesta, että hauraat vanhukset alkaisivat kuurata nurkkiaan nuorempiaan varten. Saati että sairas pomppaisi kuolinvuoteeltaan karsimaan tavaroitaan helpottaakseen perillisten taakkaa.

Kuolinsiivous tehdään, kun ollaan vielä hyvissä voimissa. Mitä nuorempana aloittaa, sitä parempi. Magnussonin lähestymistapa ei ole vaativa vaan lempeä. Hän korostaa sukupolvien välisen kommunikaation merkitystä ja kehottaa puhumaan tavaroista lähimmäisten kanssa.

Minustakaan kuolinsiivouksesta ei voi tehdä kenenkään velvollisuutta. Mutta kun ajattelee, mikä määrä tavaraa kodeista nykyään löytyy, ei voi kuin toivoa, että mahdollisimman moni havahtuisi ajoissa siivoamaan nurkistaan edes selvät roskat. Joku ne joka tapauksessa joutuu siivoamaan.

Omanapasiivous

Minusta on mielenkiintoista, että vahvoja reaktioita herättää nimenomaan ajatus, että omat tavarat pitäisi järjestää toisia varten.

En muista kannanottoja, joissa olisi oltu huolissaan itsekeskeisyydestä, kun japanilainen järjestämisguru Marie Kondo antoi ohjeita keskittyä vain omiin mieltymyksiinsä tavaroita järjestäessä. Kondohan neuvoo karsimaan esineet sillä perusteella, tuottaako tavara ihmiselle iloa tässä ja nyt. Viis siitä, mitä sukulaiset ja ystävät tuumivat tai kuka tavaran antoi. Tavaroita ei tarvitse säästää velvollisuudesta toisia kohtaan. Menetelmän individualistisuutta korostaa se, ettei poistoista ei saa kertoa läheisille saati tarjota niitä sukulaisille.

Kun Magnusson puhuu jälkeenjäävien huomioimisesta, korostaa Kondo yksilön näkökulmaa. Ei Magnussonkaan kiellä säästämästä esineitä, joita säästetään vain siksi, että ne tuovat omistajalleen iloa. Hän kuitenkin ehdottaa tässäkin muiden huomioimista siten, että esineet, joilla on merkitystä vain omistajalleen, merkittäisiin ”heitä pois” -lapulla. Näin kuolinpesän selvittelijöiden vaiva vähenee.

Siivous omaksi eduksi ja muiden avuksi

Itse näen, että kodin järjestämisen – kutsui sitä sitten konmarittamiseksi tai kuolinsiivoukseksi tai ihan vain järjestämiseksi – motiivin tulee kummuta ihmisestä itsestään.

Vain sisäinen motivaatio kantaa, ja tämä on tutkittu juttu. Sisäinen motivaatio syntyy esimerkiksi siitä, että tahtoo eroon arkisista harmeista, joita liika tavara ja epäjärjestys aiheuttavat: tavaroiden katoamisesta, uusien ostelusta tilalle, stressaavista kasoista, riitelystä tai vuokravarastoon uppoavista kuluista, siivoamisen vaivalloisuudesta.

Ulkoisia syitä järjestää koti olisi esimerkiksi pelko siitä, että ystävät arvostelevat tai että naapuri näkee ovesta sisään ja tuomitsee näkemänsä.

Mutta entä sitten tavaroiden järjestely perillisten työtaakan helpottamiseksi – eikö se ole ulkoinen motivaattori? Minusta se on sitä vain silloin, kun ihminen ryhtyy siivoamaan toisen painostuksesta tai marttyyrimielellä. Pyyteetön toisten huomioiminen ja auttaminen sen sijaan on syvästi palkitsevaa työtä.

Lehdistössä uutisoitiin vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat erityisen huonoja asettumaan toisten asemaan. Empatiavajetta havaittiin erityisesti yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa. Tulee mieleen, että KonMarin omaa napaa painottava lähestymistapa puhuttelee meitä nykyajan individualisteja enemmän kuin kuolinsiivouksen toisten huomioimista korostava näkemys.

Mutta ehkä tarvitsemme tässä ajassa enemmän nimenomaan sitä, että asettuisimme toisen asemaan ja pyrkisimme näkemään myös hänen tarpeensa? Kuolinsiivous on siihen mitä parhainta harjoitusta. Iästä riippumatta.


Oletko miettinyt, miten pääset alkuun järjestämisprojektissa tai kuinka saat jumahtaneen projektin uudelleen liikkeelle? Entä miten järjestää vaatekaappi, lastenhuone tai jääkaappi? Vastaus löytyy Paikka kaikelle -blogin vinkkipankista, jonne kokosin parhaat blogissa ja muualla julkaistut järjestämisneuvoni käteväksi hakemistoksi.
Tilaa tästä maksutta sähköpostiisi!

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Ammattijärjestäjänä saan kuulla ihmisten tavaroita koskevat huolet ja tarinat. Monet niistä liittyvät sukupolvien välisiin suhteisiin. Margareta Magnusson kannustaa kirjassaan Döstädning ikääntyviä ja heidän aikuisia lapsiaan puhumaan tavarasta – ja kuolemasta – hyvissä ajoin. Mutta sen sijaan, että perheisessä puhuttaisiin tavaroihin liittyvät sukupolvien konfliktit auki, aihe otetaan esille minun, ammattijärjestäjän, kanssa.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Autotallillinen perintöesineitä vai aikuisen lapsen jälkeensä jättämää tavaraa?

Jotta aihe olisi helpompi ottaa puheeksi omien vanhempien tai aikuisten lasten kanssa, kuvaan tässä nyt tavallisimmat kertomukset, joita saan kuulla. Kyse on todellisuuteen pohjaavista esimerkeistä, mutta ei kenenkään tietyn yksittäisen ihmisen tarinasta.

Huolestunut lapsi

”Isäni asuu isossa omakotitalossa. Hänessä on varmaan hamsterin vikaa. Edes tyhjiä maitotölkkejä ei saa viedä keräykseen, koska niillä voi lämmittää saunaa. Kellari on lattiasta kattoon täynnä aikakauslehtien vuosikertoja, kodinkoneiden raatoja (varaosiksi!), vanhoja huonekaluja ja ties mitä roinaa. Lisäksi tavaraa on piharakennuksessa.

Asunnossa sisälläkin on niin paljon kamaa, että pelkään isän kompastuvan, kun hän yöllä lähtee vessaan. Meitä siskon kanssa kauhistuttaa jo nyt, että talon setviminen jää meille. Isä ei ota kuuleviin korviinsa puheita tavaran raivaamisesta. Joskus kuljetan maitotölkkejä salaa marketin pihalla olevaan kartonkikeräykseen.”

Margareta Magnusson kirjoittaa, että jokaisen pitäisi kantaa itse vastuu tavaroistaan eikä jättää niitä jälkipovien vaivoiksi. Hänen mukaansa työläs sotkuisen kuolinpesän selvittely katkeroittaa jälkipolvet vaikka suhde eläessä olisi ollut lämmin.

Tavaranhaalijan kehottaminen raivaamishommiin saa yleensä aikaan vain vastarintaa. Mutta ehkä voit varovasti tarjota apuasi silloin, kun huomaan haalijan itsensä ottavan esille tavaran haitat – kun mitään ei löydy tai siivoaminen on kovin vaivalloista.

Jos tavaroiden omistaja ei ota avuntarjouksia kuuleviin korviinsa tai pahimmillaan naureskelee päälle, että lapset saavat sitten selvittää, vedä henkeä ja keskity toistaiseksi vaikka omiin tavaroihisi. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa ottamaan apua vastaan – ellei kyse ole tilanteesta, jossa paloviranomaiset voivat antaa siivousmääräyksen.

Neuvoja hamstraavan läheisen kohtaamiseen saat kirjasta Pakkokeräily – aarteidensa vankina (Prometheus). Ja kun sen aika koittaa, turvaudu tavaroiden raivaamisessa ostopalveluihin niin paljon kuin vain voit. Sillä säästät aikaasi ja mieltäsi.

Kolmen huushollin tavaroiden loukkuun jäänyt

”Minulla on kellari täynnä poikani Jaakon tavaroita. Kun hän lähti Ranskaan töihin, hän toi huonekalut ja muut tavaransa tänne säilytykseen. Niitä on tuolla vierashuoneessakin, ei sitä oikein edes mahdu käyttämään. Siellä on lisäksi Jaakon ja tyttäreni Kaisan lapsuuden tavarat.  

Minä olen Kaisalta monta kertaa kysynyt, että ottaako hän barbit ja lastenkirjat, mutta ei ne häntä kiinnosta. On kuulemma kaikki paikat lasten tavaroita täynnä muutenkin. Jaakko on sanonut, ettei hänen legojaan ja pienoismallejaan saa hävittää. Niitä on kokonainen kaapillinen, mutta ei hän voi nyt ottaa niitä, kun on siellä Ranskassa. Eikä hän kyllä muutenkaan varmaan niitä omaan kotiinsa ottaisi, kun ei ole lapsiakaan.

Vintillä on äidin tavaroita. Kun hän kuoli, oli niin kiire tyhjentää asunto ja ajattelin, että käyn tavarat sitten myöhemmin läpi. On niitä laatikoita tuolla olohuoneessakin, en ole saanut katsottua, mitä niihin tuli pakattua. Voisin muuttaa pienempään, mutta ei tästä mihinkään pääse, kun ei nämä tavarat mahtuisi minnekään.”

Jokaisen tosiaan pitää huolehtia omista tavaroistaan. Nyt tarvitaan jämäkkyyttä, jotta saat lapsesi ottamaan vastuuta. Pyydä lapset avuksi ja pitäkää perhetalkoot. Käykää samalla läpi äidiltäsi jääneet esineet ja jakakaa ne keskenänne, niin on sekin hoidettu. Jos muu ei auta, aseta takaraja, jonka jälkeen pyydät tyhjennyspalvelun viemään luoksesi hyljätyt tavarat.

Lahjatulvaan hukkuva

”En tiedä mitä teen äitini kanssa. Mikään puhe ei mene perille! Hän näkee lapsia pari kertaa kuussa ja tulee meille aina isojen kassien kanssa. Hän kiertelee kirpputoreilla ja ostelee sieltä kaikkea mielestään ihanaa. Vaatteita ja leluja. Sellaisia isoja muovihökötyksiä. Ja syntymäpäivänä hän ei todellakaan ilmesty juhliin leffaliput paketissa, vaan viimeksi hän antoi lahjaksi jättiteddykarhun, joka vie lastenhuoneesta lähes neliön alan.

 Meillä on lastenhuone jo ihan täynnä. Sitä paitsi hukun lastenvaatteisiin, täällä voisi pitää vaatekauppaa! Pitääkö tässä alkaa etsiä isompaa asuntoa, että saadaan leluille lisää tilaa? Tavaroita ei voi laittaa eteenpäin, koska äiti kyselee niiden perään lapsilta ja käy kaapeissa penkomassa. Ei tässä ole mitään järkeä.”

Rajat ne on rakkauden osoittamisellakin. Äitisi tarkoittaa hyvää, mutta nyt hänet täytyy havahduttaa ymmärtämään, että jokainen esine on myös vaiva ja vaatii jotakin: säilytyspaikkaa, paikoilleen korjaamista, huoltamista, siivoamista ja kierrätykseen toimittamista. Hän saa antamisen ilon mutta sinä saat kaikki vaivat.

Ota asia hänen kanssaan puheeksi hyvänä hetkenä. Pysy rauhallisena. Puhu itsestäsi ja ongelmista, joita tavara sinulle aiheuttaa. Älä syyttele äitiäsi. Kuuntele myös, mitä hän sanoo. Käytännön ratkaisuna lahjoja ostelevan läheisen ongelmaan on usein se, että hän saa jatkaa hankintojaan, mutta ne säilytetään hänen luonaan.

Tavarat hiertävät sukupolvien välisissä suhteissa

Edellisten tarinoiden lisäksi kuulen usein myös nämä:

  • Mielensä pahoittaneen perintöesineiden vaalijan kertomus – aikuiset lapset eivät ole kiinnostuneet mummon ja vaarin kirjeenvaihdosta tai mummon posliiniastioista
  • Huolestuneen isovanhemman tarina – hänen lapsensa perheessä ollaan niin kuormittuneita, että koko koti on ajautunut kaaokseen, siivouskehotukset johtavat riitoihin
  • Surullisen isovanhemman tarina – lapsenlapset eivät voi tulla kylään, koska koti on niin täynnä tavaraa, ettei se sovi pienen lapsen hoitopaikaksi tai yökyläilyyn
  • Pettyneen aikuisen lapsen kertomus – ikääntyvä vanhempi on ryhtynyt kuolinsiivoukseen ja poistanut lapselle tärkeitä esineitä keskustelematta siitä ensin lapsen kanssa

Tunnistatko oman perheesi näistä tarinoista? Millaisia sukupolvien konflikteja tavara aiheuttaa teidän perheessänne vai aiheuttaako? Kommentoi alla.

*

Ps. Tule moikkaamaan minua Helsingin kirjamessuille sunnuntaina 29.10. klo 14.30–15. Kullervo-lavalla ”Paikka kaikelle – Loistava järjestys!” Esiintyjät: Ilana Aalto ja Mira Ahjoniemi.

Helsingissä luento myös tiistaina 21.11. klo 11–11.45 ”Paikka kaikelle – kodin järjestäminen hyvinvoinnin ja jaksamisen tukena” Mielenterveysmessut, Helsingin Wanha Satama, sali G.

Elämänmittainen kuolinsiivous

Oletko jo kuullut, että KonMari on passé? Nyt tehdään ruotsalaista kuolinsiivousta. Luin siitä Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning – Ingen sorglig historia, englanniksi The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Kyse on kansainvälisestä bestselleristä, jonka oikeudet on myyty jo 20 kielelle.

Kuolinsiivous Dostadning

Margareta Magnussonin mukaan tavaroita on liikaa silloin, kun emme pysty huolehtimaan niistä.

Kirja koostuu lyhyistä mietelmistä, joissa kirjailija ottaa kantaa muun muassa tavaran määrään, kuolemanpelkoon, keittokirjoihin, lastenvaatteisiin ja esineiden merkitykseen sukupolvien suhteissa. Magnusson kertoo pieniä tarinoita tavaroistaan ja antaa kelpo ohjeita, miten eri esineryhmien tai tilanteiden kanssa olisi meneteltävä.

Ammattijärjestäjänä voin hyvin allekirjoittaa monet hänen ohjeistaan, kuten että kannattaa hoitaa ensin isot esineet ja edetä sitten kohti pienempiä tai että on parasta aloittaa kuolinsiivous tavararyhmästä, johon ei ole tunnesidettä.

Kirjan sanoma on, että jokaisen on otettava vastuu omista tavaroistaan, jotta ne eivät jää jälkipolvien riesaksi. Erityisen kirjasta tekee sen näkökulma. Se on suunnattu ikääntyvälle ihmiselle. Kirjailija itse on ”kahdeksankymmenen ja sadan vuoden välillä”. Ammatiltaan hän on taiteilija ja hänellä on viisi lasta. Hän kertoo siivouksista, jotka on tehnyt vanhempiensa, puolisonsa vanhempien ja puolisonsa kuolemien jälkeen.

Kirjan aihe tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, sillä 92-vuotias isoäitini siirtyi tällä viikolla ajasta iäisyyteen. Siinä oli ihminen, joka teki kuolinsiivousta puoli elämäänsä.

Isoäitini koti oli aina hohtavan siisti. Silti hän murehti, että seinät pitäisi taas imuroida, ikkunat pestä ja että pölyä kertyy niin kovasti. Isoäiti oli vaatimaton ihminen. Vaikka puhtaus oli hänelle tärkeää, en muista hänen koskaan arvostelleen muiden ihmisten koteja.

Sukutarina kertoo naapureiden päivitelleen, miten Leppäsillä ollaan niin siistejä, että matotkin viedään ulos kahdesti päivässä. Eräänä päivänä isoäiti oli siivonnut aamupäivällä ja lähtenyt sitten iltatyöhönsä. Tästä tietämätön isoisä oli tullut töistä kotiin, vienyt matot tuulettumaan ja alkanut puolestaan kuurata nurkkia.

Tuo aikaansa edellä ollut mies jätti vaimonsa yksin siivoamaan neljäkymmentä vuotta sitten. Syöpä vei äkisti mennessään.

Isoäidille siisteys ja siihen liittyvä kunnollisuus olivat kunnia-asioita. Kaupungin vuokrakasarmissa voi erottautua sillä, että kuusilapsisen perheen kaksiosta ei kuulunut naapureille pihaustakaan. Siivoa väkeä siis.

Jatkuvat siivoamispuuhat (sekä joka-aamuinen vuodejumppa ja kävelylenkit) pitivät isoäitini hyvässä kunnossa. Hän itse kuitenkin oli sydänvaivojensa vuoksi kolmekymmentä viimeistä vuottaan sitä mieltä, että kuolee ihan tuota pikaa.

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kuolinsiivous – jos se ei ollut alkanut jo puolison kuolemasta. Isoäiti kiinnitti koriste-esineisiin hyvissä ajoin nimilaput, keneltä ne oli saatu lahjaksi ja kenelle ne näin ollen hänen kuolemansa jälkeen kuuluvat. Ettei ainakaan tule sitten mitään perintöriitaa. Erityisen arvokkaita perintökaluja neljä vuotta kansakoulua käyneellä orpotytöllä ei kyllä olisi ollutkaan.

Magnusson suosittelee samaa kirjassaan. Hänellä on myös käytännöllinen ehdotus niille esineille, jotka ovat omistajalleen henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta joilla ei ole muille mitään merkitystä. Ne pakataan ”heitä pois” -laatikkoon. Laatikon nimestä jälkeenjääneet tietävät, mitä tehdä näille esineille. Magnusson kehottaa keskustelemaan kuolemasta ja esineistä jälkipolven tai toisaalta omien ikääntyvien vanhempien kanssa. Hänen mielestään sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolevansa, jättävät jälkeensä hirmuisen sotkun.

Isoäitini kävi tavaroitaan läpi jatkuvasti ja laittoi tarpeettoman ronskilla kädellä menemään. Sota- ja pula-ajan kokemus ei tehnyt hänestä varautujaa, hamstraajaa eikä statushakuista ostelijaa, vaikka näinkin olisi voinut olla. Sen sijaan turvaa toivat tilille säästetyt markat ja eurot. Saavat sitten ainakin hautajaiset maksettua, oli ajatus.

Tuntuu, että isoäidin tavarat ja hänen kotinsa – siinä samassa neljäkymmentäluvulla rakennetussa vuokrakasarmissa – olivat minulle tärkeämpiä kuin hänelle konsanaan. Muistan lapsuudestani kovasta pahvista valmistetun liukaspintaisen laatikon, jossa oli puuvärejä, DDR-läisen kultaisen nukkumatin ja jonkun itse väsäämän hupaisan tontun, jonka hataran hatun alla oli jouluna karamelleja.

Nostalgia oli minun. Isoäiti ei nähnyt arvoa näiden tavaroiden säästämisessä lapsenlapsenlapsille. He saivat leikkiä vanhalla pöytäpuhelimella ja äitinsä tuomilla rakennuspalikoilla.

Isoäitini luona kyläillessä kahvit katettiin olohuoneen chippendale-pöydälle, joka pienestä minusta oli maailman kaunein huonekalu. Pöydässä oli terävä reuna, josta minua aina varoitettiin. Sitten siitä varoitettiin omia lapsiani, jotka pyörivät lattialla pöydän edessä. Pöytä ei ollut vain pöytä. Mielessäni se liittyy ylisukupolviseen huolehtimisen ketjuun.

Arkena kahvi juotiin Arabian piparkakkukupeista tai valkoisista Killoista, juhlapäivinä Myrnasta. Kupissa kilisi Sorsakosken lusikka. Tarjottimella oli Tannisen pipareita ja kuutta muuta sorttia, mutta ei itse leivottua. Miksi leipoa, kun kaupasta saa valmista? On tässä elämässä työtä ollut muutenkin, kun kymmenenvuotiaana on aloittanut.

Muistoesineet

Lämmöllä Ella-mammaa muistaen.

”Otatko kahvia?” mamma kysyi sinnikkäästi kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä se varmaan pian aikuistuu ja alkaa kahvia juomaan. ”Ei kiitos, otan mehua”, vastasin kerta toisensa jälkeen, satoja kertoja. Mehu kaadettiin sitten Riihimäen lumihiutalelaseihin.

Isoäidin sydän kesti lopulta enemmän kuin pää, josta muisti alkoi viimeisinä vuosina karata. Kun isoäidin oli aika muuttaa hoitokotiin, oli myös kuolinsiivous valmis: kellari lähes tyhjä ja asunnossakin vain välttämättömin. Tämän voi ottaa vaatimattoman ihmisen huomaavaisuutena ja välittämisen eleenä: ettei jää omaisten vaivaksi. Jos isoäitini olisi lukenut Magnussonin kirjan, hän olisi varmasti nyökytellyt joka sivulla.

Ihan kaikkeen isoäidin kuolinsiivous ei ulottunut; tavaroiden joukosta löytyi tarkoin varjeltu sukusalaisuus. Magnusson kehottaa käymään päiväkirjamerkinnät ja kirjeet läpi, jos niissä on sellaista, mikä turhaan raskauttaisi jälkipolven mieltä, sekä siivoamaan ajoissa pois tyhjien viinapullojen jemmat ja muut vastaavat yllätykset.

Isoäitini kohdalla mietin, että ehkä salaisuuden jättäminen löydettäväksi oli sekin osa kuolinsiivouksen suunnitelmaa. Oli kenties helpompi jättää löydettäväksi vaikea asia, josta ei lapsille ollut pystynyt puhumaan.

Isoäitini taisi tietää mitä teki poistaessaan turhat tavaransa. Tavarat itsessään eivät kanna muistoa, muisto on ihmisen mielessä. Se on tarina, jota tavara meille kertoo tai jota me kerromme tavarasta.

Piparkakkukupit, sorsakosket ja lumihiutaleet ovat nyt minulla. Paikoiltaan siirrettynä esineiden merkitys muuttuu. Ne ovat kuuluneet kokonaisuuteen, jonka osia olivat isoäidin kodin tuoksu (Presidentti-kahvi ja Sun Light -saippua), sen äänet (televisiosta visailua tai Strömsö) ja esineiden muodostama kollaasi (kruunukalusteet, sohvan päällä ollut öljyvärimaalaus, viisikymmentäluvun kupuvalaisin, retrokirjahyllyn Päätalot ja puusta veistetyt norsut).

Kun kokonaisuus on poissa, esineet ovat kuin turisteja maassa, jonka kieltä ne eivät puhu. Kokonaisuudesta puuttuu tietysti myös se tärkein: kahvia tarjoava, vaatimaton, työteliäs, kovan elämän elänyt isoäitini. Hänet minä muistan muutenkin.

Ei tuota iloa – poistoon! Mitä maritetuille tavaroille tapahtuu?

Nyt kun kaikki innolla poistavat iloa tuottamattomia esineitä kodeistaan, on syytä kysyä, mikä on näiden tavaroiden kohtalo. Mitä tapahtuu, jos esineiden suunta on vain kodeista  ulospäin?

Jokin aika sitten pääsin tutustumaan Suomen suurimman kierrätysmyymälän tavaralajitteluun, joka sijaitsee Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen tiloissa Espoon Nihtisillassa. Olin siellä keräämässä esineitä tuhannen tavaran kodin hanketta varten. Eikä todellakaan ollut vaikeaa löytää tarvitsemaansa.

Pelkästään vaatteita, joihin emme enää halua pukeutua, on Nihtisillassa pulkkamäen kokoinen kasa. Kenkiä on rullakoittain, kirjoja satoja banaanilaatikoita, elektroniikkahyllyt yltävät varastohallin korkeaan kattoon asti. Polkupyöriäkin on yhtä paljon kuin yhden keskikokoisen kaupunginosan pyöräsuojissa. (Katso video Nihtisillan tavaralajittelusta.)

Maritetut tavarat

Tarpeettomiksi käyneitä tekstiilejä lajitellaan uutta kierrosta varten.

Tämä on siis se paikka, johon iloa tuottamattomat tavarat päätyvät. Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus ohjaa eteenpäin lähes neljä miljoonaa esinettä vuodessa. Sisäänotto on tätäkin suurempi, sillä neljännes vastaanotetuista tavaroista menee materiaalikeräykseen ja kymmenesosa energiaksi eli polttolaitokseen. Iso osa näistä tavaroista kiertää Nihtisillan kautta. Siellä jokainen tarkastetaan: myyntikelpoiset pääsevät myymälään, osasta tuunataan jotakin uutta ja ne, jotka eivät ole myyntikunnossa, mutta joita voi vielä käyttää, annetaan ilmaiseksi eteenpäin.

Nihtisillan tavaravuorien näkeminen oli jopa kaltaiselleni paatuneelle tavaranpoistamisen ammattilaiselle hätkähdyttävää. Tavaraa on tässä maailmankolkassa jo tarpeeksi, yllin kyllin, liikaa, tulvaksi asti. Kaikkien, joilla on tavaraa, pitäisi saada kierros Nihtisillan tavaralajittelussa.

Jätteiden historiaa tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Susan Strasser kirjoittaa, että kautta aikojen ihmiset ovat hankkiutuneet eroon raadoista, ruumiinjätöksistä, pilaantuneesta ruuasta ja rikkinäisistä esineistä. Hän huomauttaa, että nykyään meidän ensimmäisen maailman ihmisten elintaso on niin korkea, että heitämme tavaraa pois myös muista syistä – esimerkiksi siksi, että ne eivät enää tuota iloa. Ja, kuten Nihtisillassa hyvin huomasi, käyttökelpoisesta tavarasta eroon hankkiutumisen mittakaava on käsittämätön.

Aiemmin materiaalien kierto ihmisyhteisössä oli lähes suljettu. Rikkinäiset esineet korjattiin, muokattiin uusiksi tai annettiin lasten leluiksi. Kaikki otettiin talteen, sillä sitä saattoi vielä tarvita. Varsinaista roskaa syntyi vähän.

Elintason nousu ja tavaroiden massatuotanto ovat kuitenkin purkaneet tämän materiaalin kierron, toteaa Strasser. Tavarat valmistetaan kaukana kotipiiristä, sivutuotantona syntyvä hukkamateriaali jää käyttämättä ja esineitä korjautetaan tai muokataan uusiksi vain harvoin. Materiaalia vuotaa hukkaan kierron joka kaarteesta.

Parhaassa tapauksessa me kyllä kierrätämme itsellemme turhat tavarat uusille käyttäjille ja materiaalit materiaalikeräyksiin, mutta sekin on oikeastaan vain materiaalikierron vuotojen jälkikäteistä paikkailua. Kierrätyskeskuksissa keksitään käyttötarkoituksia jo syntyneelle ylijäämälle, vaikka parempi olisi ollut miettiä etukäteen, miten se minimoidaan.

Strasser huomauttaa, että nykyisessä mallissa taloudellinen kasvu edellyttää jatkuvaa vanhojen tavaroiden hävittämistä. Poisheittäminen on osaa laajempaa prosessia, johon kuuluvat myös tuotanto, jakelu, ostokset ja käyttö. Tavaroiden heittäminen pois on elimellinen osa kulutusyhteiskuntaa. Vain tyhjentämällä kaapit tulee tilaa uusille ostoksille.

Kierrätyskeskuksen lajittelussa oli pakko miettiä, puretaanko tavaravuoret lopettamalla ostaminen vai pitämällä kaikki jo hankitut tavarat omissa nurkissa.

Jälkimmäinen ei ole ratkaisu. Jos koti on tukossa tavaroista, ne kannattaa panna eteenpäin ihan vain siksikin, että joku näin välttyy ostamasta uutta. Myöskään ostamisen lopettaminen ei välttämättä ole osa ratkaisua. Sen sijaan ostamisen uudelleen suuntaaminen on. Kun käyttökelpoista tavaraa kerran on yli tarpeen, pitäisi hankintojen tekeminen aina aloittaa selvittämällä, löytyykö tarvittava käytettynä.

Tiedän, tiedän, se on vaivalloista! En toimi niin itsekään. Milloin minulla olisi aikaa kierrellä kirppareita? Joka nurkalla on ostoskeskuksia mutta kierrätysmyymälöitä vain harvassa. Kaupassa voin valita juuri oman tarpeen tai tämän syksyn trendin mukaisen takin, kirpparilla joudun tyytymään siihen, mitä sattuu olemaan tarjolla. Kun haluan punaisen sohvan, saan sen huonekaluliikkeen nettikaupasta kotiinkuljetuksella parilla klikkauksella, mutta käytettyä etsiessä joudun selaamaan ja selaamaan ilmoituksia eikä sopivaa ehkä siltikään löydy. Ja kun löytyy, alkaa säätö: mistä aika, auto, kuski ja peräkärry.

En tiedä, miten käytetyn tavaran hankkimisen kynnyksen saisi matalammaksi. Mutta ehkä sinä olet miettinyt sitä? Mikä olisi sellainen ratkaisu, joka saisi sinut ostamaan aina ensin vanhaa?

 

Kirjallisuus

Susan Strasser: Waste And Want. The Other Side of Consumption. German Historical Institute Washington, D.C. Annual Lecture Series No. 5. Berg Publishers 1992.

Susan Strasser: Waste and Want: A Social History of Trash. Metropolitan Books, 1999.

Näin järjestettiin tuhannen tavaran koti

Otetaan upouusi, tyhjä kerrostalokolmio ja kuvitellaan sinne asukkaiksi äiti ja 12-vuotias tytär. Tehtävänä on hankkia heidän kotiinsa kaikki arjessa tarvittavat esineet, ei mitään liikaa mutta ei liian vähänkään – mistä lähtisit liikkeelle?

Olohuone2_Pikkusirkku

Koti on elämistä varten, ei toisin päin. Kuva YIT.

Tällaisella haasteella minua heitti rakennusliike YIT. Heiltä oli valmistumassa uusi kerrostalokohde, Riihimäen Pikkusirkku, jonka suunnittelua oli johdattanut kotimuotoilun filosofia. Kotimuotoilulla YIT:n rakentamista kodeista tehdään ”mukavuusalueita, joissa arjen sähellys vähenee”. Tarpeetonta karsitaan ja monitoimisuutta lisätään.

Ja mikäpä ammattijärjestäjästä kuulostaisi paremmalta kuin sähellysvapaa arki! Nyt kotimuotoilun ideaa haluttiin vielä havainnollistaa uuden kodin varustamisella ja ammattijärjestäjän kehittämillä fiksuilla järjestämisratkaisuilla.

Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän

Ensimmäisenä oli ratkaistava tavaran sopiva määrä. Yhdelle on sopivasti, että kaapissa on puoli tusinaa kahvikuppia, toiselle on sopivasti se, että muumimukien, espressokuppien ja teemukien lisäksi on juhlakupit ja perintökupit – mihin ihmeeseen vetää raja?

A63X2510

Juomalasit, pienet kupit, isot kupit, murokulhot, leipälautaset ja ruokalautaset. Kyllähän näillä jo pärjää. Jatkuvasti käytössä olevat tavarat on kätevä säilyttää avohyllyssä. Kuva YIT.

Avuksi tuli Kuluttajatutkimuskeskuksen viitebudjetti, josta löytyy kuluttajia haastattelemalla laaditut luettelot kodin tavaroiden kohtuullisesta minimimäärästä. Kyse ei ole askeettisesta kärvistelystä, mutta ei myöskään mistään tavarataivaasta.

Viitebudjettia tutkimalla ilmeni, että yhden vanhemman ja teini-ikää lähestyvän lapsen kodin kohtuullinen tavaramäärä kalusteineen on noin tuhat esinettä. Ammattijärjestäjän näkökulmasta määrää voi pitää melko maltillisena. Ei ole epätavallista, että kahden hengen perheessä on kymmenkertaisesti esineitä.

Tuhannessa tavarassa ei silti ole mitään epärealistista. Esimerkiksi oman ja lapsensa tavarat laskenut Oma koti valkoinen -blogin Miia päätyi suunnilleen samaan lukuun.

Ajattelinkin perheen äitiä innokkaana kierrättäjänä ja konmarittajana, joka laittaa pieneksi käyneet lastenvaatteet nopeasti kiertoon. Hänen kotiinsa mahtuu vain iloa tuottavia, merkityksellisiä esineitä. Kaikki tarpeellinen löytyy, mutta nurkissa ei hillota tavaraa varmuuden vuoksi. Hän ei myöskään ole valmis maksamaan asumisneliöistä vain siksi, että saisi säilytystilaa käyttämättömänä makaaville tavaroille.

Koostin esineistä listauksen, joka lähti arvioitavaksi neljälle äidille ja heidän noin 12-vuotiaille tyttärilleen. Kommentit jakaantuivat hauskasti kahtia: ”Tuolla tavaramäärällä tulisi todella hyvin toimeen”, totesi toinen puoli, kun taas toiset sanoivat: ”Aika minimalistiselta vaikuttaa, mutta kyllä noilla kamppeilla pärjäisi varmasti. Meillä tällä hetkellä tavaraa triplasti tuon verran.”

Kodin tavaramaailma kertoo asukkaan elämäntyylistä

Vieraillessani erilaisissa kodeissa ammattijärjestäjänä olen huomannut, että erityisesti harrastukset muokkaavat kodin tavaramaailmaa. Yhdellä on huoneellinen käsityötarvikkeita tai autotallillinen moottoripyörävarusteita. Toisella taas kirjat valtaavat kaikki seinät. Kolmannen asunnossa on kaappikaupalla kuntoiluvälineitä.

Kommentaattorimme kiinnittivätkin huomiota siihen, että erilaisiin kiinnostuksenkohteisiin liittyviä tavaroita ei Kuluttajatutkimuskeskuksen listalta löytynyt.

”Parvekkeen varustus puuttuu listalta, samoin huonekasvien hoitoon tarvittavat tarvikkeet (kastelukannut, lannoitteet).”

”Meikkien määrää on aliarvioitu selkeästi – melkein voi pistää kaikkiin 0:n perään. Teinillä on tyypillisesti 10 kynsilakkaa.”

”Tytär harrastaa musiikkia ja tanssia, yksi kontrabasso pitäisi myös saada mahtumaan.”

”Käsilaukkujen määrän kohdalla purskahdimme nauruun!”

Kommentaattorien huomioiden pohjalta lisäsin Pikkusirkun tavaralistaan harrastuksiin liittyviä esineitä – ja kynsilakkoja. Mallikodin äidin harrastuksena ovat neuletyöt ja jooga, tyttären skeittailu ja askartelu.

fullsizeoutput_4b10

Innokkaana konmarittajan langat mahtuvat mummolta perittyyn rakkaaseen ompelukoriin, joka saa olohuoneessa tuottaa iloa joka päivä.

fullsizeoutput_4b13

Toimiva järjestys tukee myös terveellisiä elämäntapoja. Kun aina valmis treenireppu mahtuu kaappiin, liikkumaan on helppo lähteä tiukallakin aikataululla.

IMG_1538

Askartelutarvikkeet inspiroivat tarttumaan projekteihin, kun ne ovat helposti käsillä.

fullsizeoutput_4b15

Paikka kaikelle, myös kynsilakoille.

Tuhat toisten pois antamaa tavaraa

Toinen ratkaistava kysymys oli, mistä esimerkkiperheen tavarat saataisiin – ja mitä niille tapahtuisi tämän tempauksen jälkeen. Käännyimme Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen puoleen. Tavarat saatiin sieltä lainaan. Ja mikä parasta, ne myös palaavat sinne hankkeen päätyttyä.

fullsizeoutput_4a4a

Kaikkiaan asuntoon tuotiin kalusteiden lisäksi kymmenisen muuttolaatikkoa, neljä Ikea-kassia ja joitakin ostoskassillisia järjestämistarvikkeita. Muutot ovat helppoja, kun on kohtuullinen määrä tavaraa!

Ilmestyin siis tavaralistani kanssa Espoon Nihtisillan kierrätystavaratalon lajitteluosastolle. Kaikeksi onneksi asunnossa oli stailaajan valitsema kaunis kalustus valmiina, joten ihan tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Päivä Kierrätyskeskuksen tavaralajittelussa oli hyvin mielenkiintoinen ja kerron siitä myöhemmin lisää.

Kierrätyskeskuksen kautta virtaa tuhansia ja tuhansia ihmisille tarpeettomiksi käyneitä esineitä. Tarvitsemiani tavaroita ei ollut vaikeaa löytää, vaikka minulla oli myös omat esteettiset kriteerini. Huvitin kirjalajittelun työtekijöitä kertomalla, että etsin pokkareita, joissa on sinisävyiset kannet.

fullsizeoutput_4b09

Kirjoja ei muuten viitebudjetin tavaralistauksessa ollut lainkaan, mutta olen sitä mieltä, että kirjat lisäävät kotoisuuden tunnelmaa ja ovat sitä paitsi keskimäärin hyvin rakkaita esineitä suomalaisissa kodeissa.

 

fullsizeoutput_4b19

Suomalaisten kaapeissa oli keskimäärin 281 vaatetta, kun YLEn Kuningaskuluttaja kysyi asiaa. Viitebudjettien mukaan sata vaatetta on aikuiselle kohtuullinen määrä. Minusta siinäkin on aika paljon. Sovelsin mallikodin äidin vaatekaappiin kapselivaatekaapin ideaa. Siinä kunkin vuodenajan vaatteista muodostetaan 20–30 vaatteen yhteensopiva puvusto ja muut vaatteet siirretään syrjään. Kapselipuvusto pelastaa ne aamut, jolloin täydestäkään kaapista ei löydy mitään päälle pantavaa.

Vaatteet

Kierrätetyn tavaran käyttäminen tässä projektissa tuntui myös sikäli luontevalta, että harvalla meistä on vain uusia esineitä kodissaan. Useimmilla on kerrostumia koko elämän ajalta. Kiinnymme esineisiin ja ne pitävät meistä kiinni. Ajattelen, että rakkaat muistot saavat olla mieluummin esillä kuin varaston perukoilla laatikoissa, jotka otetaan esille vain muuttojen yhteydessä.

fullsizeoutput_4b1e

Ota hyvät muistot esille ja anna niiden ilahduttaa joka päivä.

fullsizeoutput_4b1a

Muistoesineiden kohdalla sovelsin myös niin kutsuttua rajaamisen tekniikkaa. Perheen tyttären askarteluilla ja vauvamuistoilla on laatikot, joihon muistoksi säilytettyjen töiden sekä potkuhousujen ja helistimien pitää mahtua. Näin tulee säästettyä vain ne parhaista parhaat ja rakkaimmista rakkaimmat, eikä laatikkokaupalla kaikenlaista vähemmän merkityksellistä.

Järjestämisratkaisuja joka kodin iloksi

Järjestämistyö Pikkusirkun asunnossa oli inspiroivaa. Harvoin pääsee luomaan uuteen asuntoon niitä parhaiten toimivia ratkaisuja. Tavoitteena oli tarjota helppoja ja edullisia vinkkejä kotien tavallisimpiin järjestämisongelmiin.

Pystysailytys

Pystysäilytys toimii monessa muussakin kuin vaateiden säilytyksessä. Kokeile vaikka papereihin, kasseihin tai peleihin.

Jousitanko

Jousitangoilla eli kiristettävillä suihkuverhotangoilla saa näppärää säilytystilaa moneen paikkaan. Bonus: tangon saa paikoilleen poraamatta!

Lastenvaatteiden sailytys

Lastenvaatesäilytys pysyy järjestyksessä näillä: helppo henkarisäilytys, kätevä pystyviikkaus ja paikat pieneksi jääneille ja puolikäyttöisille vaatteille. Nimikointi auttaa myös melkein kaikkeen!

Pikkusirkun järjestämisvinkkejä löytyy lisää YIT:n Kotimuotoilusivuilta ja kodin järjestämisen sivuilta.

Tuhat esinettä mahtui kodin kaappeihin hyvin. Itse asiassa tavaraa olisi voinut olla kaksi tai kolme kertaa enemmän ilman, että tulisi ahdasta. Säilytysreserviä löytyy vielä asunnon varastostakin. Mutta kun innostuu karsimaan turhaa, voi käydä kuten eräälle asunnon tavaralistausta kommentoineelle äidille: ”Varasto meillä jäi tyhjäksi, kun olin konmarittanut koko kodin.”

Arki sujuu kun tavaraa on sopivasti

Kun olin saanut kaikki tavarat asunnossa paikoilleen, se tosiaan alkoi tuntua kodilta. Olisin halunnut jäädä sohvalle nauttimaan ilmavasta tunnelmasta, selailemaan käsityölehteä ja hörppimään teetä. Rakkaudella valitut esineet tekevät asunnosta kodin.

Silmiini sattuivat sisustussuunnittelija Hanni Koroman sanat Helsingin Sanomissa: ”Asumisessa ollaan menossa kohti sitä, että tärkeää ei ole tilan määrä vaan laatu. Kompakteissa kodeissa asuvien ei kannata hankkia mitään, mille ei ole jo valmiiksi mietittyä paikkaa.” Tähän voisi jatkaa, ettei myöskään kannata hankkia uusia asumisneliöitä vain kuoreksi tavaroille, joita ei enää tarvitse.

Kodin tavaroista yleensä vain viidennes on käytössä. Silti jokainen esine on sitoumus ja velvoittaa johonkin: sen hankkimiseksi pitää tehdä töitä, sille pitää järjestää paikka kotoa tai varstosta, aikaa menee sen siirtelyyn, putsaamiseen ja huoltoon. Lopuksi se pitää vielä toimittaa kierrätykseen.

Valitse elämääsi vain sellaisia sitoumuksia, jotka ovat niihin laitetun vaivan arvoisia. Arki sujuu, kun tavaraa on sopivasti ja kaikelle tarpeelliselle löytyy paikka.

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja YIT.