Lyyhistyykö maapallo tavararöykkiöiden alle?

Vieraskirjoitus: Veera Kinnunen

Tavarat ovat painavia. Minähän sen tiedän. Olen nimittäin viimeisten viiden vuoden aikana muuttanut lähemmäs kaksikymmentä kertaa. Kahden oman muuttoni lisäksi olen auttanut perheenjäseniäni, ystäviäni ja kaukaisia ja vielä kaukaisempia tuttavia heidän muutoissaan. Olen puunannut, perannut, pakannut, kantanut ja siirrellyt lukemattomia laatikoita ja tavaroita.

Kaiken tuon tavaramäärän keskellä on tuntunut, että minä ja muut muuttajat suorastaan lyyhistymme kaapeista ja varastoista paljastuvien tavararöykkiöiden painon alle.

En ole ollut mukana muutoissa silkkaa kiltteyttäni vaan kerätäkseni aineistoa tutkimusta varten. Varsinaisten muuttojen lisäksi olen lukenut satoja sivuja ihmisten muuttopäiväkirjoja ja muuttokokemuksia.

Muutto paljastaa armottomasti vuosien aikana kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän. Se muodostaa katkoksen arkipäiväiseen elämiseen esineiden kanssa ja pakottaa kohtaamaan ja pohtimaan omaa suhdetta tavaroihin. Siksi muuttaminen on kiinnostava tapahtuma myös esinesuhteista ja varsinkin jätteistä kiinnostuneen tutkijan näkökulmasta.Kaatopaikka

Lyyhistymme esineiden alle

Hallitsemattomien tavararöykkiöiden alle lyyhistyminen ei kuitenkaan ole vain minun ja muiden muuttajien yksittäinen ongelma vaan yhteiskunnallisesti kiperä kysymys. Yle uutisoi tällä viikolla, että jätteiden määrä kasvaa kasvamistaan, huolimatta Euroopan Unionin tavoitteesta muuttua kiertoyhteiskunnaksi.

Jos aiomme lakata täyttämästä maapalloa omilla tavaroillamme ja niiden jäänteillä, esinesuhteemme on muututtava radikaalisti. Muutos vaatii ymmärrystä siitä, miten me elämme arkeamme esineiden kanssa. Pienistä arkielämän ongelmista aukeaa suuria kysymyksiä, kuten millä tavalla elää tavaroiden kanssa niin että emme lyyhistyisi niiden alle kodeissa emmekä maapallona? Tämä kysymys on ollut väitöskirjatutkimukseni taustainnoittajana.

Olin tutkimukseni alkuvaiheessa olettanut, että esinesuhde on massatuotannon aikakaudella muuttunut ohueksi ja että heitämme tavaraa pois helpommin kuin ennen. Teollista massatuotantoa edeltävänä aikakautena tavarasuhdetta leimasi nuukuuden kulttuuri, kuvailee historioitsija Susan Strasser jäteyhteiskunnan kehitystä käsittelevässä tutkimuksessaan. Tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin. Se vähä jäte, mitä syntyi, käsiteltiin ja hyödynnettiin kotitalouksien sisällä.

Strasserin mukaan nuukuuden kulttuurista siirryttiin vähä vähältä markkinoijien huolellisen kulutuskasvatuksen avustuksella poisheittämisen ja uutuudenhimon kulttuuriin. Nyt esimerkiksi nenäliinojen ja tuotepakkausten kertakäyttöisyyteen ja poisheitettävyyteen liitettiin hygieenisyys ja tehokkuus. Ensimmäistä kertaa ihmisten velvollisuus oli ostaa uutta ennen kuin entinen oli loppuun käytetty, jotta tuotannon rattaat pysyisivät pyörimässä. Poisheittämisestä ja uutuudentarpeesta oli tullut hyve. Samalla kaatopaikat alkoivat täyttyä maatumattomista roskista.

Mutta elämmekö todella poisheittoyhteiskunnassa?

Strasserin päätelmään on helppo yhtyä, kun ajattelee vaikkapa meriemme tilaa tai kaatopaikkoja ja kierrätyskeskuksia, jotka täyttyvät tavaroista, joita kukaan ei huoli. Mutta ihan näin yksinkertaiselta ei esinesuhde vaikuttanutkaan, kun sitä tarkasteli ihmisten muuttojen keskeltä. Esinesuhteet näyttivät sotkuisilta ja poisheittäminen kaikkea muuta kuin kepeältä.

Pakkausmateriaalit, nenäliinat ja kauppakassit kyllä heitettiin pois rutiininomaisesti. Sen sijaan kestäviksi ajateltuihin esineisiin, kuten kirjoihin, astioihin, kasveihin, peleihin ja huonekaluihin, kuka mihinkin, ihmiset näyttävät edelleen kiintyvän ja huolehtivan niistä. Luopuminen tällaisista esineistä oli usein hyvin vaivalloista.

Ihmiset tekivät kovasti töitä, jotta tällaiset esineet eivät muuttuisi jätteeksi. He luopuivat ylimääräisistä ja ei-halutuista esineistään esimerkiksi piilottamalla niitä erilaisiin varastoihin ja ullakoille tai lahjoittamalla niitä joko omille läheisilleen tai esimerkiksi Facebookin kautta. Heille oli tärkeää, että tavaran uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä.

Aloin hahmottaa esineitä hoivanaiheina. Hyvin hoidettuina esineet huolehtivat ihmisistä mahdollistamalla ja kannattelemalla heidän toimintaansa. Esineet myös rakentavat yhteisöjä kytkemällä ihmisiä toisiinsa ja sukupolvien ketjuihin. Esineiden hoivaaminen on kuitenkin tavattoman työlästä.

Ensinnäkin monet niistä vaativat jatkuvaa ylläpitämistä pysyäkseen kunnossa ja pystyäkseen puolestaan kannattelemaan meidän elämäämme: kenkiä pitää lankata, koneita huoltaa, hommata riittävästi säilytystilaa. Toiseksi moniin nykyesineisiin on jo valmistusvaiheessa sisäänkirjoitettu lyhyt elinikä: biletopit ja pokkarit on valmistettu kestämään vain muutama käyttökerta, ja vain harva osaa korjata itse monimutkaista teknologiaa.

Esineet korvataan helposti uusilla, vaikkei entistä kuitenkaan raaskita heittää pois. Juuri siksi me lyyhistymme niiden alle: niitä on vain aivan liikaa, jotta pystyisimme pitämään niitä kaikkia kunnossa ja elämän pyörteissä.

Uudenlaisen esinesuhteen mahdollisuus

Lyyhistymisen tunne on synnyttänyt markkinat elämäntapaoppaille, jotka neuvovat miten ylenpalttisuuden kanssa pärjätään. Tämän hetken tunnetuin tavaranhallintamenetelmä on KonMari-menetelmä, joka lupaa auttaa saamaan paitsi kodin myös sisäisen elämän järjestykseen, ei vain hetkellisesti vaan koko loppuelämän ajaksi.

Viimeisten muutaman vuoden aikana KonMari on synnyttänyt suomalaisissa kodeissa poisheittämisen aallon. Nyt voimakkain vaihe on varmastikin jo laantunut, mutta väittäisin, että vaikutus on syvempi kuin vain hetkellinen poisheittämisinnostus. KonMarin ansiosta olemme oppineet luopumaan turhista esineistä sekä välittämään ja huolehtimaan esineistä ihan uudella tavalla.

Ensinnäkin Marie Kondo antaa avaimia ymmärtää esineitä elävinä olentoina, jotka kiinnittyvät meihin ja työskentelevät rinnallamme. Kondon opettamassa esinesuhteessa on vahva yhteys japanilaiseen kulttuuriin. Idän filosofioihin perehtynyt Timo Klemola (2004) kirjoittaa, että esinettä merkitsevä japaninkielinen sana mono viittaa myös elävään olentoon tai ihmiseen. Japanin maaseudulla on Klemolan mukaan ollut itsestään selvää, että esineet ovat kanssatyöskentelijöitä siinä missä toiset ihmiset ja eläimetkin. Maanviljelijät ovat kunnioittaneet työkalujaan syksyisin päästäen heidät ansaitulle lomalle työntäyteisen kauden jälkeen.

Saman tapaan Kondo suosittelee antamaan esinekumppaneillemme, kuten laukulle, iltalevon työpäivän jälkeen tyhjentämällä sen päivittäisistä tavaroista joka ilta.

Tällaisella elollistamisella on suoria seurauksia esinesuhteeseen: kun esineitä kohdellaan kuin kanssaeläjiä, jotka työskentelevät rinnallamme, niitä tullaan kohdelleeksi kunnioittavasti, vastuullisesti ja hoivaten. Tällä tavoin kohdellut esineet myös kestävät pidempään.

Toiseksi Marie Kondo antaa avaimia esineiden tunnevoimaisuuden huomioimiseen. Hänelle jokapäiväisten esineiden kohtaaminen on aistivoimainen, kehossa tuntuva kokemus. Tämä on suomalaisessa keskustelussa uusi ja radikaali tapa ajatella suhteita esineisiin.

Kondo kehottaa pitelemään jokaista esinettä ja kuulostelemaan omia tunteita tässä ihmisen ja esineen kohtaamisessa. Esineillä ei ole vain käyttötarkoitus, vaan niiden kohtaaminen on aistimellinen, ruumiillinen kokemus. Esineet tuntuvat ja ne vaikuttavat. Ja mikä vielä tärkeämpää, suhde pysyy yllä koskettamalla ja käsittelemällä niitä. Kondon tunnetussa pystyviikkauksessakaan ei ole kyse vain tehokkaasta tilankäytöstä, vaan suhteen ylläpitämisestä huolehtivalla kosketuksella.

Mitä teemme esineille, jotka eivät tuota iloa?

Mutta: mitä sitten kun esineet eivät enää synnytäkään ilon läikähdyksiä? Miksi toiset tavarat hahmottuvat säilömisen ja hoivaamisen arvoisina ja toiset rutiininomaisesti ohi lipuvina kertakäyttötavaroina? Mitä tapahtuu rumille ja rikkinäisille ja ylimääräisille tavaroille? Lakkaako vastuu ja hoivasuhde, kun siteet katkeavat, ja esineistä tulee jätettä? Muuttoahdistuksessa näidenkin kysymysten äärelle kannattaa pysähtyä.

Näihin kysymyksiin ei KonMari enää tarjoakaan helppoja vastauksia (paitsi ”heitä se pois äläkä ainakaan siirrä ongelmaa lahjoittamalla sitä muille”).

Siiri Kärkkäinen haastaa blogissaan, eikö olisi eettisempää olla ”anti-konmari” ja lopettaa kokonaan luopuminen. Hän kirjoittaa:

”jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.”

Mitä jos lopetettaisiin luopuminen ja hoivattaisiin kaikkia esineitä kodeissamme ketsuppipurkista virheostoksiin ja vanhoihin laskuihin? Ajatusleikkinä ehdotus on tärkeä. Jo pelkästään teoreettisena ajatusleikkinä ehdotus pakottaa huomaamaan, kuinka paljon materiaa kodeistamme virtaa lävitse joka ainoa päivä lähestulkoon huomaamattamme.

Kärkkäisen ehdotus haastaa kohtaamaan myös hylätyt ja jätteinä hahmottuvat tavarat hoivan arvoisina. Väitän, että juuri tällaista asennetta aikamme edellyttää. Silloin myös ulossuljettu – ruma, vanha, kenties ällöttäväkin – jäte olisi hoivanaihe, jolta ei voi ummistaa silmiään ja siirtää vastuuta kokonaan jätehuollolle.

Tällä ajatuksella en ratkaise lyyhistymisen ongelmaa. Päinvastoin, näillä kulutustottumuksilla lyyhistymme yhä enemmän ja aina vaan. Mutta ajatus voi muuttaa suhdettamme meidän kanssamme koteja asuttaviin esineisiin.

Kirjoittaja Veera Kinnunen on juuri väitellyt Lapin yliopiston sosiologian oppiaineesta. Hän on tutkimuksissaan ollut kiinnostunut arkisesta elämästä esineiden kanssa. Erityisesti häntä kiehtovat ei-halutut tavarat ja jätteet. Väitöskirjassaan hän käsitteli tematiikkaa tarkastelemalla esineitä muutossa. Lue väitöskirja Tavarat tiellä. Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossaLisätietoa kirjoittajasta.

Lähteet

Klemola, Timo (2004) Taidon filosofia. Filosofian taito. Tampere University Press, Tampere.
Kondo, Marie (2016) Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, Helsinki.
Strasser, Susan (1999) Waste and Want. A Social History of Trash. Metropolitan Books, New York.


Apua tavararöykkiöiden taltuttamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Kenelle antaisin kolmanneksi parhaan mekkoni? Kuolinsiivous 500 vuotta sitten

Vieraskirjoitus: Anu Lahtinen

Lahjoitan Erik-herralle hopeamaljan, pyytäen Jumalan tähden, että hän puolustaisi testamenttini toimeenpanoa … ja maisteri Pavalille kultasormuksen ja hopeamaljan … ja Mereta-vaimolle, Turun emännöitsijälleni, sen hopeamaljan, josta päivittäin juon …
Magnus Frillen testamentti (1508) 

Kuolinsiivous nousi puheenaiheeksi, kun kahdeksankymppinen esikoiskirjailija Margareta Magnusson syksyllä julkaisi kirjansa Döstädning. Magnussonin mukaan jokaisen tulisi valmistautua kuolemaansa käymällä tavaransa läpi, poistamalla roskat ja kiusallisuudet sekä keskustelemalla esineiden kohtalosta läheisten kanssa. Tavoitteena kuolinsiivouksella on helpottaa omaa arkea ja tehdä helpommaksi jälkeen jäävien tehtävä.

Moni kavahti teemaa. Tavaroiden raivaamisen yhdistäminen kuolemaan tuntui ahdistavalta. On mukavampi ajatella, mitä kaikkea iloa esineet voivat tuottaa elämän aikana kuin murehtia niiden kohtaloa oman poismenon jälkeen.

Tällainen kuoleman torjuminen tai piilottaminen on korostuneesti oman aikamme erityispiirre. Hyvän kuoleman, aineellisen ja aineettoman ”kuolinsiivouksen” tavoite on tuttu lukemattomista muista kulttuureista ja lukemattomista muista ajanjaksoista.

Keskiajalla keskeneräiset asiat ja epäselvät perintöjärjestelyt kalvoivat sekä kuolemaan valmistautuvaa että mahdollisesti jälkeenjääneitä. Kuolinvuoteella esitetyille tunnustuksille ja lahjoituksille annettiin erityinen arvo, ja kuolevalle annetut lupaukset koettiin velvoittavina.

Edellä lainattu hyväsukuisen Magnus Frillen testamentti vuodelta 1508 listasi monia esineitä, joiden oli määrä päätyä tiettyjen sukulaisten ja hyvien ystävien haltuun. Tällaiset lahjoitusluettelot ovat tyypillisiä keskiajan testamenteille. Niillä voitiin lahjoittaa suuria tiloja ja kartanoita tai tynnyreittäin viljaa. Mutta testamentissa lueteltiin myös henkilökohtaisia esineitä: astioita, liinavaatteita, koruja ja kirjoja.

Monet olivat arvokkaita ja jalometallisia, kuten Magnus Frillen antamat hopeamaljat. Joukossa oli kuitenkin myös selvästi henkilökohtaisia esineitä. Keskiajalla muistoksi jätettiin sormuksia, riipuksia, rukousnauhoja ja vaatteita.

Joskus nimenomaan mainittiin, että lahjoittajaa tuli muistaa, kun maljasta juotiin, tai sormus esitettiin muistolahjana muun arvokkaamman puuttuessa. Uskonnollisiin kirjalahjoihin voitiin kirjoittaa viimeisiä jäähyväisterveisiä, ennen kuin ne annettiin eteenpäin rakkaalle sukulaiselle tai lähimmäiselle.

Keskiajan kuolinsiivous oli siis perusteellista, ja tarkimmat testamentin tekijät ratkaisivat esineiden kohtalon yksi kerrallaan. Myös vähävaraiset ihmiset saattoivat miettiä tarkkaan, kenelle luovuttaisivat irtaimistonsa aarteet.

Keskiajalla testamentti oli välitilinpäätös matkalla tuonpuoleiseen: kuolemaansa ennakoiva henkilö koetti siinä tehdä tilit selväksi sekä omaistensa että taivaallisten voimien kanssa. Usein testamentissa tehtiin lahjoituksia myös kirkolle, sekä oman sielun että sukulaisten sielujen puolesta. Tavoitteena oli ”hyvä kuolema”, se, että kuoleman hetkellä vallitsisi sopu sekä ihmisten että Kaikkivaltiaan kanssa.

Vaikka huomio oli tavallaan tuonpuoleisessa, usein kuolemaan valmistautuminen oli hyvin käytännöllistä ja koski myös kotitalouden arkisia esineitä ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Aineellista hyvää oli vähemmän, mutta niinpä yksittäiset esinelahjat olivat sitäkin arvokkaampia. Eurooppalaisissa entisaikojen testamenteissa lueteltiin ”parhaat, toiseksi ja kolmanneksi parhaat mekot”, tyynyliinat, päähineet ja niiden perijät.

Tämän päivän tavaratulvassa mekot, tyynyliinat ja muut tekstiilit aiheuttavat perillisille lähinnä päänvaivaa: miten niistä pääsisi vähimmällä vaivalla eroon?

Keskiajan katolinen kirkko opetti, että vaikka kuolevalle jäi syntitaakkaa, niin jälkeenjääneiden lahjoitukset ja rukoukset saattoivat auttaa poloista sielua tämän kärsimyksissä. Reformaation myötä huomio kohdistui siihen, mitä ihminen oli elinaikanaan tehnyt. Oppineet korostivat, että koko elämä oli valmistautumista tuonpuoleiseen. Oma mieli ja sielu oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä kuten koti ja omaisuuskin.

Käytännössä elämä oli rosoista ja epävarmaa. Testamentteja oli muutettava ja uusia laadittava, kun pääperijä ehtikin kuolla tai uusia perillisiä syntyi, omaisuus karttui tai se hupeni odottamattomalla tavalla. Toiset pohtivat kuolemaansa etukäteen ja suunnittelivat tarkkaan, toiset taas alkoivat miettiä tilannettaan vasta kuoleman kolkuttaessa ovella.

Huolenpito jälkeenjäävistä ja levollinen mieli olivat kuitenkin tavoitteita, jotka tuntuvat yhdistävän entistajan vastuullista testamentintekijää ja nykypäivän elämänmittaisen kuolinsiivouksen tekijää.

Lisää tietoa 1500-luvun kuolemaan valmistautumisesta luvassa esitelmätilaisuudessa Marttyyri mestauslavalla: Nuoren Flemingin teloitus ja kuolemisen taito 1500-luvun Pohjolassa maanantaina 15.1.2018 klo 18:00 Tieteiden talon salissa 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki). Järjestäjänä Suomalainen Kuolemantutkimuksen Seura. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka on toimittanut useita teoksia kuolemisen kulttuurista yhdessä professori Mia Korpiolan kanssa:

Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe, sarjassa COLLeGIUM: Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences (Volume 18). 2015 (avoimesti saatavilla linkistä).
Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe. Brill 2017.
Planning for Death. Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200-1600. Brill 2018 (painossa).

Muovikassit

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin järjestät muovikassit

Olen viime aikoina tyytyväisenä pannut merkille, että yhä useammissa liikkeissä muovipussit ovat muuttuneet maksullisiksi. Hintalapun laittaminen muovipussille pakottaa harkitsemaan, kuinka tarpeellinen pussi juuri siinä tilanteessa lopulta on.

Harkintaa tarvitaan, sillä suomalaisten kotien kolme ongelmallisinta tavararyhmää ovat paperit, vaatteet ja muovikassit.

Kaikella rakkaudella asiakkaitani kohtaan näen siinä tavarakulttuuriimme liittyvää mustaa huumoria, että moni on maksanut minulle siitä, että laitan ojennukseen kotiin ilmaiseksi tai pikkurahalla tulleet muovipussit.

Miten oikein jouduimme näin outoon tilanteeseen? Ja mitä sille voi tehdä?

Ruotsin lahja maailmalle

Ennen kuin muovipussit yleistyivät, ostokset pakattiin paperiin, paketti solmittiin narulla ja naurun päihin kiinnitettiin puiset pakettinappulat. Niistä paketti oli mukava kantaa kotiin ilman, että naru syöpyi kämmeneen.

Muovikassi on Ruotsin lahja maailmalle. Keksintö patentoitiin 60-luvun alussa ja heti sen jälkeen muovipussit alkoivat yleistyä ympäri maailmaa. Tavara on nopeampi pakata kassiin kuin paketoida. Kassiin sai painettua liikkeen mainoksen. Kassin kahva oli kätevä.

Suomessa käytetään tällä hetkellä noin 300 miljoonaa kassia ja 900 miljoonaa ohutta hedelmäpussia vuodessa.  Luontoon päätyvä muovi on suuri ongelma ympäri maailmaa. Jos syöt kalaa, syöt todennäköisesti muovia. Myös juomavedestä on löydetty mikromuovia.

Jäteongelman takia monissa maissa muovipussit on nykyään kielletty kokonaan. EU:ssakin halutaan vähentää pakkausjätettä ja juuri tähän liittyy se, että kassit ovat alkaneet maksaa. Jatkossa katukuvassa näkyvä muovikassi ei ehkä olekaan positiivista näkyvyyttä kaupalle vaan haitta sen ekologiselle imagolle.

Ilmaisen ja kätevän myrkyllinen liitto

Osa muovipusseista tulee koteihimme pyytämättä, kun tavara sujahtaa kassalla kassiin automaattiohjauksella. Ilmainen muovipussihan on hyvää palvelua! Kassi suojaa ostosta ja voi parhaimmillaan olla myös hauskannäköinen esine itsessään.

Ruokakaupan kassalla olemme toki itse valinneet muovipussin, koska siinä käytännöllistä kuljettaa tavarat kotiin ja se on halpa. Sitä paitsi sen voi käyttää roskapussina.

Kun ilmaisuus tai edullisuus yhdistyy kätevyyteen, ollaan pulassa.

Roskapussia pienemmät tai suuremmat kassit menettävät käytännöllisyytensä, kun niistä on otettu tavarat pois. Niitä on hankala käyttää roskapusseina. Mutta koska pussi on potentiaalisesti käytännöllinen – ”sitä voi vielä tarvita” – se säästetään.

Ennen pitkää roska- ja siivouskaapit pullistelevat jos jonkin kokoista pussukkaa. Sitten pengotaan sitä sopivan kokoista. Kaaos on valmis.

Näin saat kassihässäkän kuriin

Lopeta 

Nyt ihan oikeasti se kesto- tai puuvillakassi käsilaukkuun tai auton takakonttiin, niin se kerrankin on siellä kun sitä tarvitaan! Myös käytetty muovikassi käy. Jos olet esteettisesti vaativa, valitse asuihisi sointuva kassi. Odotan tässä, että käyt laittamassa ostoskassin valmiiksi. Jatketaan sitten.

No niin. Tuntuu heti paremmalta, eikö vain?

Vähennä

Nyt käydään kassikaapin kimppuun. Ota kaikki pussit ulos säilytyspaikoistaan. Kerää sitten kaikki rikkinäiset ja epäkäytännölliset kassit yhteen isompaan kassiin.

Epäkäytännöllisillä tarkoitan kaikkia niitä liian pieniä tai liian suuria, jotka tulevat käteesi, kun yrität kaivaa esille roskapussia. Tarkoitan juuri niitä, jotka ovat pyörineet kassijemmassasi jo ennen kuin Eka-marketeista tuli Euromarketteja. Tarkoita myös kasseja, jotka ovat niin rumia, ettet halua laittaa niihin edes märkiä uikkareita uimahallissa.

Nyt vie tämä kasseilla täytetty kassi eteiseen. Se on matkalla muovikeräyspisteeseen. Lähimmän löydät täältä. Kierrätyspisteellä tyhjennä pussit pois isommasta kassista. Optinen lukulaite erottelee eri muovilaadut toisistaan, joten pussien jättäminen sisäkkäin voi haitata kierrätystä.

Optimaalisin ratkaisu olisi tietysti käyttää pussit pois. Mutta ollaan rehellisiä: jos et ole käyttänyt niitä tähän mennessä, et tule käyttämään jatkossakaan.

Ole rohkea! Olen itse ollut ottamatta ja ostamatta kaupan kasseja jo useita vuosia, mutta ei meiltä kassit ole loppuneet. Niitä tulee kyläilijöiden ja sukulaisten mukana ja välillä käy niin, ettei se kestokassi sitten ollutkaan siellä käsilaukussa – jos tavara ei mahdu taskuun, on pakko ottaa muovikassi.

Lajittele

Nyt voit lajitella jäljelle jääneet pussit koon tai käyttötarkoituksen mukaan. Käypä lajitelu voi olla esimerkiksi roskapussit, pikkupussit, hienot pussit ja jättipussit.

Unohda viikkauksien kanssa näpertely

Koska sinulla on nyt muovipusseja kohtuullinen määrä, voit säilyttää ne rennosti neliöiksi taiteltuina tai vaikka solmulle kieputettuina, jos rypistyminen ei haittaa. Viikkauksilla ei ole niin väliä, koska lajin mukaan järjestetyt pussit löytyvät joka tapauksessa helposti.

Jos sinulla on aikaa, viikkaa pussit kaikin mokomin vaikka kolmioiksi. Sekin toimii. Ainakin jos jaksat ylläpitää systeemiä.

Määrää joka lajille oma paikka

Sitten määräämme joka kassille oman paikan. Itse tykkään säilyttää roskapussien kokoiset roskiskaapissa (pääasiassa käytämme kierrätysmuovista valmistettuja ohuita rullapusseja) ja muut kassit keittiön yleiskomerossa ”pystyviikattuna” lehtikoteloihin. Säilytän samalla tavalla myös kestokassit ja paperikassit.

Muovikassien säilytys

Aina löytyy sopiva!

Oletko taltuttanut muovipussikaaoksen? Jaa vinkkisi alla!


Lisää järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Uusi alku

Kuolemanpelosta uuteen elämään, joka pirskahtelee iloa – Marjatan KonMari-tarina

Nimimerkki Marjatan vieraskirjoitus

”Kuolinsiivouksen idea on se, että elävä ihminen miettii ajoissa tavaransa läpi, jotta omaiset eivät saa osakseen kohtuutonta siivousurakkaa. Ajatus on huomaavainen ja perusteltu. Miksi sitten jutut luettuani nukuin ennätyskurjan yön? Pyörin ympäri ahdistuneena. Päässä vilisi kuvia omasta vintistä, kellarista ja kaappieni sisällöstä. Entä kirjahyllyt, kymmenet keittokirjat, reseptileikkeet ja villalangat? Kirjeet, päiväkirjat ja ne ihanat espressokupit?”

Näin kirjoitti parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä syöpää sairastava kolumnisti Syöpäläinen ajatuksiaan ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning. Syöpäläisen mielestä kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus.

Ennen kuin kuolinsiivouksesta oli kirjoitettu sanaakaan, koin vastaavanlaisen kokemuksen. Tämä tapahtui muutamia vuosia taaksepäin, silloin luulin, että lähtöni oli lähellä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Odotin kutsua keskussairaalaan. Olin varma, että tiedän, mikä minulla on, ja tiesin, mikä minua tulee odottamaan. Uskoin, että jäljellä oleva aika lasketaan kuukausissa, ei missään nimessä edes kokonaista vuotta kulu enää täällä elävien kirjoissa.

Yleiskuntoni meni heikoksi, olin melkoisen huonossa hapessa. Silloin en olisi jaksanut aloittaa tavaroiden läpikäymistä, mutta hirveä syyllisyys painoi, kun ajattelin mielessäni kaikkia, mitä olisi pitänyt käydä läpi.

Ahdistuin ihan valtavasti, tajusin kuinka paljon on tehtävää ennen kuin voin huoletta lähteä. Ahdistuksissani valvoin useita öitä ja mietin ja murehdin. En kertonut kenellekään asioistani, olin ihan avuton ja neuvoton, mistä edes aloittaisin.

Ei kukaan äiti halua jättää ikäviä asioita omien lastensa siivottavaksi eikä edes löydettäväksi. Kyllä meissä jokaisessa on vähän sellainen ”sievemmäksi elämäänsä maalaileva” taiteilija, kun oikein mietitään. Halutaan jättää vain ne hyvät asiat, joiden ajatellaan ilahduttavan tai huvittavan jälkipolvia.

Vihastuin kun en ollutkaan kuolemassa

Lopulta kävi kuitenkin toisin. Sainkin diagnoosin krooonisesta sairaudesta. En siis kuolekaan sen kolmen, neljän kuukauden sisällä niin kuin olin itse ajatellut. Kun lääkäri kertoi minulle oikean diagnoosin – että en kuole tähän tautiin, että tästä selviää ja elämä kyllä muuttuu, mutta se lopullinen lähtö ei tähän tautiin ole odotettavissa – ensimmäinen tunteeni ei ollutkaan helpotus.

Suutuin ja loukkaannuin. Olin jo sisäistänyt mielessäni sen, ettei aikaa ole. Sanoin suoraan, että olisi ollut parempi, kun diagnoosi olisi ollut se toinen. Lääkäri oli hiljaa. En ehkä ollut ensimmäinen, joka näin sanoi (tai sitten hän ajatteli, että etten siinä tilanteessa ehkä ymmärtänyt mitä suustani pääsi).

Tämän jälkeen oli sopeuduttava uudestaan tähän elämään. Oli ymmärrettävä, että näitä elinpäiviä ja elinvuosia voi jatkua vaikka kuinka kauan. Tuntui jotenkin tyhjältä. Mielessä kyti koko ajan, että nyt ehdin tehdä kaiken sen mitä ajattelin tekeväni silloin, kun luulin kuolevani muutaman kuukauden päästä, mutta jonka tekemisessä en ollut päässyt edes alkuun.

KonMari – rakkautta ensi silmäyksellä

Ja kuin ”taivaan lahjana” törmäsin KonMariin – japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon maailmankuuluun järjestämismenetelmään. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja se jatkuu edelleen.

Jotenkin tuntuu, että pitkitän tätä koko järjestämisprosessia ihan sen vuoksi, että pelkään sitä mitä on tämän jälkeen. Prosessi itsessään on mielestäni tyydyttävä. Nautin aina, kun saan jonkun kategorian mieleisekseni, olen osan käynyt läpi jo useampaan kertaan.

Siitä huolimatta en tunne kyllästyneeni. Pidän kyllä taukoa, mutta palaan aina uudestaan projektiini. En siis tottele Marien Kondon antamaa ohjetta, että konmaritus pitäisi tehdä yhtäjaksoisesti ilman taukoja.

Minulle tämä on kuin hyvä kirja, hidastan lukemista loppua kohden, että kirja riittäisi mahdollisimman pitkään, eikä se viimeinen sivu vielä kääntyisi sieltä esiin.

Käytetään tästä nyt sitten ihan mitä tahansa nimitystä, olkoon KonMari, olkoon kuolinsiivous, olkoon mikä tahansa: saan tehdä tätä niin pitkään kuin haluan, ihan itse, omaksi ilokseni ja nautinnokseni, omaa elämänlaatuani parantaakseni.

Minusta tuntuu, että koko elämäni ”pirskahtelee” nykyisin, suurin muutos on tapahtunut minussa, ei niinkään kodissani. Odotan mielenkiinnolla mihin tämä vielä tulee johtamaan.

Ps. Kuolinsiivousta ei mielestäni ole kuolinpesän raivaaminen, sen tekee joku muu (usein perikunta), ei itse hän, joka joskus kuolemaan tulee, joko ennemmin tai myöhemmin, toivottavasti aina myöhemmin. Jokainen sukupolvi saa kyllikseen itkeä ja murehtia ihan omia murheitaan. Ei enää ole syytä kuormittaa kenenkään taakkaa, näin äitinä ajattelen.

Tekstin kirjoittaja nimimerkki Marjatta on eläkkeellä oleva kuusikymppinen nainen, joka on marittamisen ansiosta voinut muuttaa pienempään asuntoon.


Vinkkejä tavaroiden raivaamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Joululahjat

Hukutamme lapset jouluna roinaan ja se vääristää lapsen suhteen omistamiseen

Vieraskirjoitus: Merja Mähkä

Lapsen entisellä päiväkotikaverilla oli synttärit. Kutsuttuja oli valtavasti, koska kutsuttamattakaan ei voi jättää. Suositus on, että kaikki ryhmäläiset kutsutaan.

Lahjoja oli kasassa röykkiön verran, yli 20 kun tulimme paikalle. Muutaman vuoden synttärikokemuksen perusteella arvaan, että niissä oli kympin Lego-paketteja, autoja ja tilpetröönää. Jossain paketissa oli varmaan samojakin leluja.

Oma lapseni jaksaa olla uudesta lelusta kiinnostunut sen aikaa, kun hän on saanut sen. Sen jälkeen hän yleensä menettää mielenkiintonsa.

Kyse on leluinflaatiosta: siitä, että lelut menettävät arvonsa, eivätkä tuota omistajalleen enää iloa. En ole onnistunut varjelemaan lastani ilmiötä ja olen huolissani. Miten hän oppii ymmärtämään omistamisen arvoa, kun tavaraa on niin paljon, että välillä osa pitää viedä kellarikomeroon tuoreutumaan, jotta ne tuntuisivat taas uusilta?

Leluinflaatio on tuttu ilmiö monessa suomalaiskodissa, mutta sen annetaan laukata rauhassa. Se on outoa. Tiedetään, että lapset saavat liikaa lahjoja. Sekin tiedetään, että niiden ostaminen on oikeasti riesa. Ja silti rituaali toistuu monessa kodissa joka joulu.

Ethän käsitä väärin. En tarkoita, että lapsien ei pitäisi saada jouluna paketteja – nehän ovat lapsille aaton kohokohta. Meidän ei myöskään pidä unohtaa niitä, joilla ei ole varaa hankkia ensimmäistäkään lahjaa.

Lelujen yltäkylläisyys ei tee lapsille hyvää. Oxfordin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kathy Silvan tutkimusryhmä havaitsi, että suuri määrä leluja aiheuttaa lapsille keskittymisen herpaantumista, mikä heikentää leikin laatua. Vähemmän on enemmän.

Olen hankkinut lapselleni yhden joululahjan tänä vuonna, samoin kuin viime vuonna. Lobbaustyön tuloksena lapsi on saamassa vähemmän lahjoja myös sukulaisilta. Ei se kivaa ole ollut sanoa, että älkää ostako, mutta pakko on sanoa. Harva kehtaa jättää lahjaa ostamatta tai antaa rahaa, jos siihen ei ole erikseen lupaa.

Kaverisynttäreillä meillä on kutsussa aina ollut selkeä ei lahjoja -politiikka. Lapsi ei ole ollut siitä moksiskaan, vaikka näkee muiden synttäreillä lahjoja. Tämä on leluinflaation hyvä puoli. Niiden arvo on toissijainen suhteessa siihen, että kaverit ovat koolla.

Avasin lapselle arvo-osuustilin, kun hän oli vuoden vanha. Se kävi suhteellisen helposti netissä. Synttäreillä ja jouluna olen ostanut hänelle osakkeita pienen kuukausittaisen rahastosäästön lisäksi.

Ajattelen sijoittamista nimenomaan yrityksen omistamisena, en sen osakkeilla pelaamisena. Omistaminen on välittämistä ja huolenpitoa, ei sitä, että omistuksia notkuu sekaisin jokaisessa nurkassa. Saman ajatuksen haluaisin siirtää myös lapselle.

Toinen ajatus, jonka haluaisin siirtää on lapsille sijoittamisesta bloggaavan Nina Nordlundin. Hän opettaa omia lapsiaan tallettamaan rahat kolmeen kirjekuoreen: säästöön, tuhlattavaksi ja lahjoitettavaksi. Ne kaikki kannattaa pitää mielessä myös jouluna. Lapsen lahjoihin voi vähän tuhlatakin, osan joulubudjetista voi sijoittaa ja osalla osallistua vaikka Hope Helsingin lahjakeräykseen, joissa toteutetaan vähävaraisten nuorten lahjatoiveita.

Artikkelin kirjoittaja Merja Mähkä on sijoitusbloggaaja ja yrittäjä, jonka mielestä on fiksumpaa hankkia Louis Vuitton Moet Hennessyn osakkeita kuin Louis Vuittonin laukku – jälkimmäinen ei Merjan mielestä ole sijoitus. Hän haluaa kannustaa naisia harkitsemaan rahankäyttöään turhaan tavaraan ja etsimään rahalle kohteita, jotka tuottavat. Hän on itseoppinut sijoittaja, jonka blogia Onnellinen omistaja voi seurata Facebookissa tai Helsingin Sanomissa.

 


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Suru ja tavarat

Surutyötä tavaroiden avulla

Vieraskirjoitus: Tuija Eloranta

Jouduin pohtimaan tavaroiden merkitystä ja merkityksettömyyttä jokin aika sitten, kun jäin yllättäen leskeksi. Yhtäkkiä huomasin asuvani yksin suuressa talossa, jonka olin yhdessä mieheni kanssa rakentanut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siinä minä olin, tavaroiden ympäröimänä, joilla oli mielestäni siihen astisessa elämässäni ollut merkitystä – nyt uudessa tilanteessa en ollut tuosta enää niin varma.

Leskeksi jääminen on ja yhtä aikaa ei ole otollinen hetki inventoida tavaroita. Siinä tilanteessa tavarat tuntuvat symboloivan mennyttä elämää ja näin ollen niistä on luonnollista pitää kiinni. Toisaalta, entistä elämää sellaisenaan ei enää ole olemassa, joten miksi pitää vanhasta, tavarastakaan, kiinni?

Minulle kotini tavaroiden läpikäyminen oli miltei sama kuin surutyö, ne kulkivat käsi kädessä, toinen toisensa mahdollistaen, vaiheittain etenevinä. Minulle itselleni oli selkeyttävää tarkastella tapahtunutta yhdistämällä surutyön vaiheet omaan tavaratarinaani.

Sokkivaihe – tilaa hengittää ja ajatella

”Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan.”

Pian mieheni kuoleman jälkeen koin tarvetta raivata itselleni tilaa hengittää ja ajatella, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Ulos suuret huonekalut, pois tummat taulut ja verhot! Tilalle paljaita pintoja, pelkistettyä, vaaleita värejä.

Saatuani ensimmäisen kerroksen kuorittua, ymmärsin että minun on annettava itselleni aikaa pohtia ja päättää miten toimia talon ja tavaroiden suhteen. Annoin itselleni aikaa tähän vuoden ajan. Ihan tuota koko vuotta en tarvinnut päätökseen talosta luopumisesta. Tämä päätös johti luonnollisesti tarpeeseen tavaroiden läpikäymisestä, suurimmasta osasta luopumisesta ja arvokkaiden säilyttämisestä.

Reaktiovaihe – tavaroiden inventointi

”Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi ja se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon, eikä suru välttämättä näy ulospäin.”

Minä aloin käydä läpi tavaroita vimmaisella tarmolla. Luulenpa, että läheiseni katselivat touhuani ihmetellen, varmasti hiukan huolestuneinakin. Kuormitin lähiseutuni jätepisteitä – lehtiä, lasitavaraa, metalliromua. Kotipihan roskis pullisteli viikko toisena jälkeen. Ja vaatteita, loputtomasti vaatteita.

Tuo kesän korva saattaa näkyä piikkinä silloisen kotiseutuni kierrätyspisteissä, siltä se ainakin itsestäni tuntui, kun ajoin edestakaisin auto täynnä pussukoita ja kaiken maailman tavaraa.

Tuossa tilanteessa tuntui tarpeelliselta hyvästellä ne tavarat, joista olin luopumassa. Hyvästely vei paljon aikaa ja herätti voimakkaita tunteita. Minua auttoi tavaroiden järjestämisessä isäni, joka myös koki tuon tavaroiden hyvästelyn tarpeellisuuden. Hän kertoi järjestellessään autotallin tavaroita myyntiä ja pois antamista varten, jättäneensä hyvästit vävylleen, työkalu kerrallaan.

Käsittelyvaihe – mitä ihmettä minä tällä kaikella teen?

”Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta, vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.”

Kotini oli suuri, siellä oli paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja säilytystilaa. Huomasin tehokkaana järjestyksen ihmisenä hyödyntäneeni ne kaikki täysimääräisesti. En ole koskaan pitänyt itseäni shoppailijana, mutta huomasin totisesti, että vaikka tavaraa ei vuosien mittaan oltukaan hankittu holtittomasti, olimme olleet tavattoman huonoja luopumaan, mistään.

Hämmennyksissäni katselin autotallin hyllyjä ja keittiön laatikoita – mitä ihmettä varten meillä oli neljä joulukuusen jalkaa ja kahdeksan spagettikauhaa? Vain noin niinkuin esimerkinomaisesti sanottuna. Tavaraa oli todella paljon suuressa asunnossa ja vielä suuremmassa kuorma-autotallissa.

Oloni oli ajoittain ahdistunut ja turhautunut, mielen sisäinen maailmani ihan yhtä sekaisin kuin kaappien sisältö lattialle vedettynä. Manailin mielessäni sitä kuinka monta kertaa olimme suunnitelleet autotallin siivoamista, vaan tekemättä se jäi. Tein yltä päältä pölyssä puhistessani mielessäni jollain lailla surkuhupaisen lupauksen tuossa tilanteessa: Kun minä kuolen, pojalleni ei jää tällaista urakkaa!

Lopulta se urakka oli selvä, tavarat oli jaettu pois heitettäviin, myytäviin ja pois annettaviin. Ymmärsin kyllä, että minulle tarpeettomaksi käynyt tavara saattoi olla jollekin toiselle tarpeellinen. Minulla ei kuitenkaan ollut voimavaroja alkaa kaupata tavaroita torissa sen kummemmin kuin pihakirppiksessäkään.

Tuntui todella pahalta ajatella, että tavara jonka me olimme kotiimme ajatuksella hankkineet, ja jota olimme arvostaneet, pitäisi heittää pois. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta urakalta löytää oikea ihminen oikealle tavaralla. En myöskään halunnut käyttää ainoastaan kuolinpesän ostajien palveluksia, joita niitäkin käytin erityisesti autotallin osalta. Eihän minun näkökulmastani kyseessä ollut mikään kuolinpesä, vaan minun rakas kotini, omat tärkeät vaikka tarpeettomat tavarani!

Tarjosin tavaroita ensin läheisilleni ja tutuille. Hämmensin ja vaivaannutin varmasti monia tarjotessani sinnikkäästi kaikkea tarjolla olevaa. Huomasin tuossa yhteydessä kuinka satuttavaa on, kun minun tavarani eivät kelpaakaan! Ymmärrettävää kyllä, mutta satuttavaa yhtä kaikki. Ratkaisu löytyi lopulta hyväntekeväisyysyhdistyksestä. Meidän kotiamme kalustaneet tavarat kalustavat nyt koteja, joissa niistä on syystä tai toisesta ollut pulaa ja tarvetta. Se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Sopeutumisvaihe – vähän vanhaa, sopivasti uutta

”Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.”

Näin jälkikäteen ajateltuna huomaan yhtymäkohdat surutyöhön. On myös selvää, että oli tarpeellista edetä askeleittain tavaroiden läpikäymisessä ja niistä luopumisessa. Näin sain hyvästeltyä entisen elämäni ja ”luopumislihakseni” sai tarpeellista harjoitusta. Moni tavara kävi käsieni läpi moneen kertaan ja ehkä vasta kolmannella kerralla olin siitä valmis luopumaan. Samalla käsittelin suruani ja pureskelin muuttunutta tilannetta kuin sipulia kuori kerrallaan palastellen.

Minulla on nyt uusi koti. Se on tilava, siinä on paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja runsaasti säilytystilaa. Olen edelleen oma itseni, tehokas ja järjestelmällinen, tavaroiden säilömisessäkin. En halua hankkia paljoa tavaraa, mutta olen yhä huono luopumaan. Olen siis tarkkana – kun jokin tavara tulee taloon, jonkun on lähdettävä. Siis periaatteessa näin, käytännössä ei ihan. Mutta muistan kyllä tuon hengessäni pojalleni tekemän lupauksen!

Uudessa kodissani on vain muutamia tavaroita vanhasta kodistani. Loppujen lopuksi, itselleni arvokkaimmat ja merkityksellisimmät tavarat, joista en halunnut luopua, löytyivät sittenkin helposti tuon kaiken paljouden seasta. Ne olivat ne tavarat, joista en vielä neljännelläkään kerralla niiden käsiini tullessa halunnut luopua.

Kun luovuin talosta, kysyin jo aikuiselta, omassa kodissaan asuvalta pojaltani, tuntuuko lapsuuden kodista luopuminen vaikealta. Viisas poikani totesi: ”Äiti, meidän koti on meidän väleissä, eikä isä ole tavaroissa, vaan meidän sydämissä ja siinä millainen mies minusta on tullut.” Mitäpä minä siihen, tyhjentävästi todettu. Ainoat, jotka otin mukaan aivan sellaisenaan ovat valokuvat. Mutta ne kertovatkin ihmisistä, eletystä elämästä.

Kirjoittajasta: Vuorovaikutuskouluttaja ja mentaalivalmentaja Tuija Eloranta auttaa ihmisiä ja työyhteisöjä olemaan kaikkea sitä mitä on mahdollista olla. Iloa, hyvinvointia ja tehoa työyhteisöille toimivan vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja erilaisuusosaamisen avulla. Kotisivut www.tehostamo.fi.

Artikkelin lainaukset ovat Suomen mielenterveysseuran Suru-oppaasta.

 


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Tavarat kiertoon

Tein itse ja säästin – mutta helpommalla ja halvemmalla olisi päässyt tilaamalla kierrätystavaroille noutopalvelun

Yhteistyössä Lassila & Tikanoja

Turhien tavaroiden raivaaminen kotoa on vaivalloista. Ensin pitää sukeltaa päiviksi kaappeihin ja varastoihin tekemään vaikeita poistopäätöksiä. Sitten tavaroista pitää vielä päästä eroon. Poistetut roinat tuppaavat jäämään eteisen nurkkaan ikeakasseissa, koska ensin on kerättävä voimia kirppissouviin tai reissuun keräyspisteelle.

Kaikkein pahimpia ovat isot esineet. Olohuoneen nurkassa möllöttää arkkupakastin, jonka töpseli on vedetty seinästä lopullisesti kaksi vuotta sitten, ja työhuoneessa kulun kaapille tukkii sohvanrähjä, joka kesällä siirrettiin sinne uuden tieltä odottamaan toimenpiteitä. Mikä neuvoksi?

Tee se itse ja säästä!

Eräs kodinraivaaja, kutsutaan häntä vaikka Paulaksi, kertoi opettavaisen tarinansa jokin aika sitten Paikka kaikelle -ryhmässä. Hänen luvallaan jaan sen.

No minähän en kuuttakymppiä maksa siitä että joku hakee ikuvanhan patjan kierrätysasemalle.

Paulalla oli kotonaan lahjoituskelvoton vanha joustinpatja, josta hänen piti päästä eroon. Se ei mahtunut Paulan autoon. Vetokoukkua ei ollut, joten peräkärryäkään ei voinut lainata. Paulan pakettiautoilevat kaverit olivat liian kiireisiä pyydettäväksi apuun.

Onneksi Paula on tee-se-itse-naisia:

”Sainpa hyvän idean, patja puoliksi ja kierrätysasemalle. Paitsi että kun rupesin patjaa leikkaamaan, tuli selväksi, että ne rimat, jotka kiertää patjaa, ja jouset, ne nyt ei vaan leikkaudu niin helposti.

No, kuorin patjan ja kävin viemässä sen pölyisen osan kierrätysasemalle muiden kamojen kanssa. Hyvä minä!

Sitten äkkäsin, että voin kysyä työkaverilta, olisiko sillä jotain työkalua, jolla niitä jousia saisi vähän pienittyä, rakentavat taloa kuitenkin. Jotkut sakset löytyivät, jolla on betonirautoja leikattu. Loistavaa. Hain ko. sakset torstaina naapurikaupungista. Reilut 30 km ajoa.

Sitten hommiin. Hyvin sujuu kun osaa tekniikan. Paitsi että jousia ympäröi rimat, joita ei vaan saa leikattua. Leikataas irti niistä rimoista, niin sujuu. Sujuihan se, välillä paremmin, välillä huonommin. Leikatut jouset viilteli jalkoihin muutaman vekin ja vuodin verta ympäri asuntoa, mutta ei se menoa haittaa.

Nyt minulla on joustinpatjan jouset palasina, jalat naarmuilla, 80×200 cm rimat ja ongelma, miten ne saa autoon. Ehkä pitää painia vähän niiden kanssa ja saada ne jotenkin sidottua pienemmäksi.

Sovittiin työkaverin kanssa että palautan sakset, kun menen takaisin töihin elleivät tarvitse sitä ennen. Tarvitsevat, joten edessä taas reissu naapurikaupunkiin.

Kaveri totesi että kauhea homma. Mutta minähän en 60e maksa siitä, että joku hakee vanhan patjan. Aina pitää opetella kokemuksen kautta, mikä kannattaa ja mikä ei. Ehkä mä seuraavan kerran maksan sen 60e.

Nimim. kolme kertaa puhjennut umppari.”

Rakastan Paulan tarinaa! Ihailen myös hänen rohkeuttaan jakaa tämä opetus kanssamme. Se kertoo mainiolla tavalla perinteisistä hyveistä, jotka estävät meitä turvautumasta ostopalveluihin silloinkin, kun välttyisimme jopa verenvuodatukselta. Katsotaanpa hiukan tarkemmin näitä hyveitä.

Suu säkkiä myöten

Säästäväisyys, tuo kansallishyveemme! Kuusikymmentä euroa ei useimpien mielestä ole ihan pikkuraha. Mutta onko esineiden omatoiminen kierrättäminen yhtään sen halvempaa?

Autoilijat ovat mestareita unohtamaan ajoneuvonsa todelliset kulut. Tarkanmarkan laskeman mukaan autoilun todellinen kustannus vastaa verottajan kilometrikorvausta, joka vuonna 2017 on 0,41 euroa per kilometri. Esimerkiksi Paulan matkat lainaamaan ja palauttamaan työkaluja maksoivat noin 25 euroa. Lisäksi tuli reissu kierrätysasemalle. Heitän arviona 8 euroa, koska en tiedä kuinka pitkä matka asemalle oli.

Harva laskee myöskään tekemälleen kotityölle – tässä tapauksessa tavaran kierrättämistyölle – hintaa. Tilastokeskus käyttää kodeissa tehtävän palkattoman kotityön hinnan laskemisessa kotipalvelutyöntekijöiden tuntipalkkaa. Se on noin 15 euroa tunti. Jos Paulalla meni patjan purkamiseen ja matkoihin yhteensä esimerkiksi viisi tuntia, se maksoi jo 75 euroa.

Ilman, että laskemme mukaan mahdollisia kierrätysasemalla perittäviä jätemaksuja, haavojen paikkaamiseen tarvittuja laastareita, korvauksia kivusta ja särystä tai sitä, että ainutkertaisia kesäpäiviä käytettiin patjan kanssa kamppailuun, saamme patjan omatoimisen kierrättämisen kuluiksi jo yli sata euroa.

Suo, kuokka ja sisu

Sisukas itsetekemisen eetos ohjaa toimintaamme jopa silloin, kun maksullisiin palveluihin turvautuminen ei ole rahasta kiinni.

Siivottava on itse, koska olisihan se noloa maksaa jollekulle sellaisesta, minkä voi tehdä itsekin. Pullataikina pitää alustaa itse, vaikka jauhopeukalo olisi keskellä kämmentä ja kaupan pakastinallas täynnä paistovalmiita herkkuja. Pienet autonkorjaukset sujuvat totta kai omin voimin, vaikka nykyään pelkkään konepellin avaamiseen tarvitaan tietotekniikan insinöörin tutkinto. Kylpyhuoneen vesieristeen asennus – tässähän on ohjeet paketin kyljessä, mikä voisi mennä pieleen? Ai otsatukka on vino? Itse leikkasin!

Sitä paitsi on noloa pyytää apua. Pienestä asti meidän kasvatetaan pärjäämään. ”Oletpas sinä reipas!”, kehuvat aikuiset, kun lapsi suoriutuu itsekseen jostain, mitä hänen ikäiseltään ei vielä tarvitsisi odottaa.

Ensi kerralla tee se itseäsi säästäen

Maailma olisi paljon tylsempi paikka, jos Paula olisi suoraan tilannut noutopalvelun hakemaan sängynraatonsa ja olisimme jääneet ilman hänen tarinaansa. Silloin olisi käynyt suunnilleen näin:

”Klikkasin itseni Lassila & Tikanojan Helpponouto-palvelun sivuille. Tilasin sieltä minulle sopivaan aikaan noudon vanhalle sängylleni. Maksoin palvelun noudon yhteydessä, se teki 59 euroa. Helpponoudon kuskit veivät sänkyni kierrätysasemalle. Netissä meni kolme minuuttia ja noudon yhteydessä seitsemän. Säästin suunnilleen viisi tuntia vaivaani ja useita kymppejä rahaa.”

Jos kotiasi tukkii sopimuksen irti sanonut pakastin, elämänsä päätepisteeseen saapunut sohva tai loppuun nukuttu sänky, päästä itsesi helpommalla. Helpponouto toimii pääkaupunkiseudun lisäksi Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella ja Turussa.

HelpponoutoJa hei, iloinen uutinen sinulle! Paikka kaikelle -blogin lukijana saat nyt 10 prosentin alennuksen Helpponouto tilauksestasi! Syötä tilauksen yhteydessä koodi HELPPOPAIKKA. Klik, klik tästä pääset lunastamaan tarjouksen. Se on voimassa 10.12.2017 saakka.

Lisäksi arvomme Facebookin puolella kaksi Helpponoutoa. Osallistu tästä!

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja Lassila & Tikanoja. Paulalle lämmin kiitos tarinansa jakamisesta!


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Ammattijärjestäjä vaatekaappikurssilla – miten kävi pieruverkkarien?

”Hei, olen Ilana ja minulla on krooninen vaatekriisisyndrooma.”

Jos osallistuisin anonyymien ongelmapukeutujien kokoukseen aloittaisin puheenvuoroni näin. Sitten jatkaisin:

”Kaikki alkoi kahdeksankymmentäluvulla, kun Seppälä ja MicMac olivat kuuminta hottia … (lisää tähän pitkä tilitys, johon sisältyy hikoilua pukukopeissa, vaatteita, jotka kestävät juuri ja juuri ensimmäiseen pesuun, lihomista, laihtumista, vaivaisenluita, värianalyysejä, ahdistusta siitä, miten vaatetehtaat maailmalla sortuvat ihmisten päälle, vuoden mittainen vaatteiden ostolakko jajaja)… Nyt kolmenkymmentä vuotta myöhemmin tämä kaikki on johtanut siihen, että vaatekriisini on kroonistunut pysyväksi tilaksi.”

Tähän oireyhtymääni kuuluu:

  1. Aliostaminen (minulla on yhdet oikeaa kokoa olevat housut ja kahdet väärää kokoa olevat rintaliivit)
  2. Sovitusmaratonit ennen Tärkeitä Tapaamisia (jospa tuo kaksi kokoa liian pieni jakku sittenkin on se puuttuva pala business casual -asustani)
  3. Toimistopäivät lökäpöksyissä, joiden perssauma ratkesi vuonna 2013 (toimistoni sijaitsee sänkyni vieressä, joten voin kätevästi käyttää samoja vaatteita myös yöasuina. Marie ”naiselliset kotiasut” Kondo itkisi, jos näkisi, miten hyvin meikäläisellä tuuletus toimii!)

Ajattelin, että olen palastuksen tavoittamattomissa, kunnes Caps lookin Iina Lappalainen kutsui minut mukaan Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -verkkokurssilleen.

Kapselivaatekaappi on omista vaatteista koottava kompakti, yhteensopiva kokonaisuus, jota päivitetään vuodenajan mukaan. Iina lupasi minun parantuvan vaatekriiseistäni ikiajoiksi kurssin avulla. Aika kova lupaus!

Seuraavassa kerron oire oireelta, millaista hoitoa sain vaatekriisisyndroomaani tällä Suomen vaatekaappigurun kuurilla.

Ammattijärjestäjän vaatekaappi ennen. Jälkeen-kuva postauksen lopussa.

Vertaistukea ostoskammoisille

Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -kurssiin liittyy mainio Facebook-tsemppiryhmä, jossa pääsin heti avautumaan kroonistuneista ongelmistani. Ryhmästä löytyi myös muita aliostajia, vaikka kurssilaisten keskuudessa kenties yleisempi ongelma olikin yliostelu.

Aliostaminen johtuu yleensä joko shoppailukammosta tai ostohalvaannuksesta. Shoppailukammoinen inhoaa kaupoissa kiertelyä. Ajatuskin kelmeästi valaistuun sovituskoppiin ahtautumisesta – riisu–pue–riisu–pue–riisu–pue–toista–riisu–pue–riisu–pue – nostaa kylmän hien shoppailukammoisen otsalle.

Ostoparalyysin aiheuttaa niin sanottu Rana Plaza -shokki – ei kannata ostaa mitään, koska kaikki vaatebisnes on pahan asialla, alistaa kehitysmaiden ihmisiä ja saastuttaa luontoa. Taustalla on usein toistuvia laatupettymyksiä. Ostohalvaantunut ei usko, että mikään vaate olisi siihen laitettujen eurojen väärtti riippumatta merkistä tai hinnasta. Lumppua mikä lumppua.

Aliostajan harvat hyvät vaatteet kuluvat ennen aikojaan, koska niitä on niin vähän, että ne ovat jatkuvasti käytössä.

Vaatekaappikurssi ei taianomaisesti täyttänyt garderoobiani juuri omalle kropalleni mittatilausommelluilla eettisillä laatuvaatteilla. No, sitä en varsinaisesti odottanutkaan.

Sen sijaan kurssilla tehtiin mainio tehtävä, joka selkeytti käsitystäni omasta tyylistäni, siitä millaisista vaatteista pidän. Varsinaisen kapselin tekeminen puolestaan paljasti myös vaatekaappini aukkokohdat. Jos en omista siistejä housuja, joudun menemään liiketapaamisiin mekossa – johon sopivia bisnessiistejä kenkiä en omista.

Kun oma tyyli on timantinkirkkaana mielessä, aliostajakin tietää, mitä tahtoo ja osaa välttää vaatepettymykset. Kapselin aukkokohdista voi tehdä puutelistan, joka toimii myös ostoslistana. Epätoivoinen harhailu kaupoissa on näin minimoitu.

Arvioni: Luulin tietäväni oman tyylini, mutta sain yllättyä siitä, miten vahvasti se veti tiettyyn suuntaan. Osaan nyt valita itselleni vaatteita paremmalla itseluottamuksella.

Mutta kun mulla ei ole mitään päälle pantavaa!

Iina lupaa, että kapselin kokoamisen jälkeen ”mulla ei ole mitään päälle pantavaa” -kokemus muuttuu muotoon ”minkä näistä mahtavista vaatteista laittaisin tänään päälleni”.

Minulle tuttu tilanne on, että jonkin erityisen tapahtuman edellä päädyn sovittelemaan puolet vaatteistani olematta tyytyväinen yhteenkään asukokonaisuuteen. Vaatehuoneeseen jää tällaisen bakkanaalin jäljiltä hervoton kaaos.

Sovitusmaratonien taustalla on liian täysi vaatekaappi tai tyytymättömyys omaan kroppaan.

Suomalaisten vaatekaapeissa on keskimäärin noin 300 vaatetta, joista saa satojatuhansia vaateyhdistelmiä. Ei ihme, että asua on vaikea valita. Rajattu, yhteensopivista vaatekappaleista muodostettu puvusto poistaa valintaongelmat, koska kaikki vaihtoehdot näkee kerralla.

Omat sovitusmaratonini eivät varsinaisesti johdu ruuhkasta vaatehuoneessa. Viimeksi kun laskin, minulla oli alle sata vaatetta. Mutta olen usein tyytymätön siihen, miltä ne näyttävät päälläni.

Kapselivaatekaappi ei ole suoraan lääke siihen, että vaatteiden kantaja alkaisi rakastaa peilikuvaansa. Sitä on kuitenkin helpompi rakastaa, kun on valinnut kapseliinsa ne vaatteet, joissa omissa silmissään näyttää mahdollisimman hyvältä. Caps lookin kurssi onkin ehdottomasti kehopositiivinen – kaikenlaisia kroppia arvostava.

Vaatekaapit ovat kaikkiaan herkkää aluetta. Niistä löytyy muistutuksia kelpaamattomuudesta (joita jostain käsittämättömästä syystä kutsutaan tavoitevaatteiksi), kariutuneita toiveita (hääasu liitosta, joka päättyi vuosia sitten) ja toteutumattomia unelmia (korkokengät, jotka ostit, kun uskoit saavasi kutsuja jetset-juhliin harvase viikko), ikuisesti menetetty nuoruus (ne festaripaidat).

Vaatekaappikurssin ohjelmaan kuuluu stylisti-tietokirjailija Sohvi Nymanin verkkoluento, jolla hän kertoo vartalotyypeistä ja vaatteista, jotka tuovat itse kunkin parhaat puolet esiin. Sohvin sanoma on, että jokainen on ihana juuri sellaisena kuin on – ja ihana on Sohvi itsekin! Harvalla on tällaista kykyä saada naiset rakastamaan omaa kroppaansa.

Arvioni: käsitykseni itsestäni pukeutujana selkiytyi ja osaan nyt paremmin ennakoida ne tilanteet, joissa pukeutuminen ei olekaan yhtä helppoa kuin kotipöksyjen vetäminen jalkaan. Sohvin luennosta annan viisi sydäntä <3 <3 <3 <3 <3

Lökäpöksyni mun

Jos ihminen kotioloissaan viihtyy takasaumasta ratkenneissa verkkareissa, joissa on maalitahroja polvissa, haittaako se varsinaisesti ketään? No ei haittaa! (Ja perheenjäsenten, jotka näystä eniten pääsevät nauttimaan, pitää sietää toisissaan pientä epätäydellisyyttä.)

Vaatekaappi haltuun kapselipuvustolla -kurssi aloitetaan sillä, että jokainen osallistuja tutkii, millaisiin tilanteisiin vaatteita tarvitsee. Tärkeä oivallus kapselikurssilla oli, että ihmisellä ei tarvitse olla vain yhtä kapselia vaan kapselipuvustoja voi muodostaa eri pukeutumistilanteita varten.

Tajusin, että kotivaatteista voi tehdä oman kapselin! Lisäksi kaappia siivotessa löysin takarivistä muutamia käyttämättä jääneitä vaatteita, joilla päivitin kotikapselini tälle vuosikymmenelle.

Arvioni: Kurssia auttoi minua löytämään omasta kaapistani vaatteita, jotka sopivat kaikkiin elämäni erilaisiin tilanteisiin.

Miksi hukkaisin ainutkertaisia minuutteja elämästäni tuskailemalla vaatekaapin äärellä?

Siistien vaatteiden kapseliini tuli 17 vaatetta, jotka ovat pääasiassa mustavalkoisia tai mustia. Värejä lisään huiveilla. Ostoslistalla on muun muassa bisnesasiallinen bleiseri ja housut sekä alusvaatteita.

Kapselin tekeminen sujui minulta nopeasti – noin puolessa tunnissa – koska Iina antaa siihen niin teräksiset ohjeet, ettei hommassa voi kuin onnistua. Samalla poistin vääränkokoiset ja risat vaatteet – paitsi rakkaita kotihousujani. Ne ovat nyt pitkässä saattohoidossa.

Vaatekaappini ei ollut pahassa kaaoksessa, mutta siivosin sen silti ja siistinä se on pysynyt. Minulla on väsyneenä taipumus jättää vaatteita vaatehuoneen lattialle, vaikka puolikäyttöisten koukut ovat 20 sentin päässä pukeutumispaikastani ja pyykkipussi melkein 40 sentin. Järjestyksen ylläpito on väsyneenäkin helpompaa, kun vaatteita on käytössä vähemmän.

Kokonaisarvioni kurssista: En tahdo hukata ainutkertaisia hetkiä elämästäni tuskailemalla pukeutumiskysymysten kanssa tai siivoamalla kaapistani pukeutumismaratonin jättämää kaaosta aina vain uudelleen. Teen mieluummin jotain ihan muuta, mihin minulla on kurssin ansiosta nyt myös mahdollisuus. Yhdynkin niihin 93 prosenttiin kurssin käyneistä naisista, jotka voisivat suositella kurssia ystävilleen! Sitä paitsi allekirjoitan kurssin opit mielihyvin myös ammattijärjestäjänä.

 

Ammattijärjestäjän vaatekaappi kurssin jälkeen. Siistien vaatteiden kapselissa on 17 vaatetta.

Jos tunnistat itsesi siitä, että kipuilet asuvalintojen kanssa, kaappisi menee helposti sotkuun, vaatteita on paljon, mutta ei mitään päälle pantavaa, tai vaatteita on vähän, mutta et löydä mitään ostettavaa, ehdotan, että hyppäät mukaan Caps lookin kurssin seuraavalle kierrokselle.

Kuulet siitä ensimmäisten joukossa, kun tilaat Paikka kaikelle -uutiskirjeen. Samalla pääset selamaan ammattijärjestäjän Vinkkipankkia:

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja Caps look.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin järjestät rennot vaatteidenvaihtokutsut

Vaatekutsut

Tiesitkö, että keskimääräisessä vaatekaapissa on noin 300 vaatekappaletta? Mieti nyt omaa kaappiasi: miten moni vaatteistasi on säännöllisesti käytössä? Tavallinen arvio on, että viidennes. Se tarkoittaa, että kaapissasi on 240 vaatetta ihan vain säilymässä.

Hutihankinnat ja tavoitevaatteet tukkivat kaapin

Koska pääsen ammattijärjestäjänä kurkistamaan kaappeihin, tiedän, että monissa säilytysreserviin päätyneissä vaatteissa roikkuu vielä kaupan laput. Huti tuli, mutta minkäs enää voit?

Osa hyväkuntoisista vaatteista on joutilaina siksi, että ne ovat niin sanotusti kutistuneet kaapissa. Takaraivossa tykyttää pelko, että jos ne laittaa pois, ei enää koskaan laihdu. Vapaudu taikauskosta: laihtuminen ei riipu vaatekaapin sisällöstä!

Vaatekaappiin pitäisi siis tehdä tilaa, mutta mitä hutihankinnoille ja tavoitevaatteille voi tehdä? Naistenvaatteiden kauppa käy netissä ja kirpputoreilla nihkeästi, koska tarjontaa on valtavasti. Sitä paitsi hinnoittelu, kuvaaminen, kuvailujen rustaaminen, yhteydenpito ostajiin tai jatkuva kirppispöydän siivoaminen – myyminen on järjettömän vaivalloista! Lahjoittaminenkin tökkii, sillä ostohinnaltaan arvokkaiden tai uutta vastaavien esineiden antaminen pois ilmaiseksi tuntuu samalta kuin eurojen heittely maantien laitaan.

Pattitilanne. Vai onko?

Saat sen mistä luovut

Luopumisen tuskaa helpottaa huomattavasti, jos ei tarvitse luopua vastikkeetta. Oma pitkäaikainen suosikkini vaatteiden kierrättämiseen on ystävien kesken järjestettävät vaatteidenvaihtokutsut. Ensimmäiset kutsuni järjestin jo kuusi vuotta sitten, viimeisimmät olivat tasan viikko sitten.

Vaatteidenvaihtokutsujen järjestämiseen tarvitset:

  • Ystäviä
  • Mahdollisesti myös ystävien ystäviä
  • Kodin tai muun kokoontumistilan
  • Kahvia tai kuohuvaa, mahdollisesti pientä purtavaa
  • Henkareita
  • Ylimääräisiä vaatteita, kenkiä, asusteita ja koruja

Olen järjestänyt useat vaatekutsut ja ollut vieraana muutamissa. Tässä neuvoni, joita noudattamalla saat onnistuneen tilaisuuden, jonka järjestelyistä ei ole liikaa vaivaa.

Vaatteidenvaihtokutsut

Nämä vaatteet vaihtoivat omistajaa jo vuonna 2011. Kirpputoritanko on osoittautunut käteväksi hankinnaksi vuosien mittaan.

Huomioi kiire – kutsu ajoissa

Kutsu kannattaa esittää ajoissa, sillä ihmiset ovat nykyään huomattavan kiireisiä. Kuukausi on hyvä varoaika. Itse tykkään tehdä kutsusta Facebook-tapahtuman. Se on superhelppoa ja kaikki kutsutut tavoittaa kerralla. Samalla voi kootusti seurata ketkä pääsevät tulemaan.

Kannattaa kutsua reilu määrä kavereita, sillä mitä enemmän vaihtomateriaalia, sitä hauskemmat kutsut. Halutessasi voit pyytää kavereitasi ottamaan omia kavereitaan mukaan.

Pyydä mukaan kaikenkokoiset ystävät

Joillakin on se käsitys, että vaatekutsuille kannattaa kutsua vain samaan vaatekokoon pukeutuvia ystäviä. Minusta kokoa tärkeämpää on, että paikalle saapuu riittävästi vieraita, vähintään seitsemään tai kahdeksan.

Monet tuovat tullessaan itselleen pieneksi tai suureksi käyneitä vaatteita ja kun väkeä on tarpeeksi, kaikille löytyy jotakin. Asusteita ja koruja voidaan vaihtaa koosta riippumatta.

Rätit eivät kuulu vaatekutsuille

Rentoihin kutsuihin ei sovi osallistujien kassien ratsaaminen ovella. Jokainen tuo juuri niin monta vaatetta kuin parhaaksi katsoo. On turha asettaa minimi- tai maksimimääriä, sillä voit olla varma, että materiaalia riittää kaikille joka tapauksessa.

Sitä paitsi tiukkojen vaatimusten puuttuminen laskee osallistumiskynnystä. En pidä vaarallisena edes sitä, että joku saapuu tyhjin käsin.

Yhtä kuitenkin toivon vieraitani: vaatteiden pitää olla käyttökunnossa ja siistejä, mielellään myös kohtalaisen ajanmukaisia tai sitten ajattomia klassikoita. Kukaan ei tahdo nyppyistä ja kulahtanutta lumppua edes ilmaiseksi.

Vältä penkomiskasoja

Parasta on, jos sinulla on käytössäsi tai saat lainaan vaaterekin. Vaatteita on nimittäin mukavin selata, kun ne on ripustettu henkariin. Jos et saa omasta kaapistasi irrotettua riittävästi henkareita, joku ystävistäsi voi lainata niitä.

Henkareita voi ripustaa ovenkahvoihin, hyllyjen reunoihin, eteisen naulakkoon (vie takit pois, muuten ne vaihtavat omistajaa!), huoneen poikki vedetylle pyykkinarulle tai pyykkitelineeseen. Vaatteita voi levittää myös tuolinselkämyksille, sängylle tai pöydälle. Korut voi laittaa tarjottimelle.

Penkokasat ikeakasseissa sen sijaan eivät ole kovin houkuttelevia. Parempikin vaate muuttuu kasassa tekstiilimössöksi.

Vaihtamista voi helpottaa järjestämällä vaatteet koon mukaan, jos jaksaa nähdä vaivan tai jos vaatteita on erityisen paljon. Toisaalta kokolappu ei aina kerro totuutta vaatteen koosta. Jos haluat välttää häslinkiä ja vaivaa, luota vain siihen, että vaihtajat jaksavat tarkastaa koon ennen sovittamista.

Valaistukseen kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota ja tuoda paikalle lisävaloa ainakin talviaikaan.

Relaa – säännöt vain kiristävät tunnelmaa

Olen rentojen sääntöjen kannattaja ja luotan ystävieni hyviin käytöstapoihin. Kutsuillani ei kukaan ole ryhtynyt tukkanuottasille vaatekappaleen tähden tai hamstrannut holtittomasti. Pikemminkin sovittamisen aloittamisessa kursaillaan.

Olen kuullut säännöistä, joiden mukaan vaatteita käydään valikoimassa vuorotellen ja sovitettavaksi saa ottaa vain yhden vaatteen kerralla. Kutsuilta mukaan otettaville vaatteille saattaa olla kattona esimerkiksi viisi kappaletta.

Kokemukseni mukaan homma toimii ihan yhtä hyvin ilman mitään erityisiä sääntöjä. Juodaan kahvia ja selaillaan vaatteita. Sovittamassa voi käydä omaan tahtiin. On kohteliasta kiittää vaatteen tuonutta, jos valitsee jotain kotiin vietäväksi.

Sovittaminen hoituu makuuhuoneessa tai vessassa. Kokovartalopeilistä on iloa.

Tyyliopas

Sohvapöydälle voi laittaa aiheeseen liittyvää materiaalia.

Hyvä kiertoon

Kun vaatteet on kerran saanut ulos kaapistaan ja päättänyt, että antaa ne vaihdettaviksi, ei niitä enää kannata rahdata takaisin kotiin. Lupaan aina huolehtia jäljelle jäävät vaatteet lahjoitukseen muiden puolesta. Jos joku siltikin haluaa viedä jotain tuomaansa mennessään, se on puolestani myös aivan ok.

Stailausapua ja kaveriterapiaa

Jos kävisin vaateostoksilla ystävien kanssa, se olisi varmaan tällaista. Paitsi että vaatteiden vaihtaminen on parempaa: uudet vaatteet eivät maksa mitään ja on ihanaa nähdä, miten oma hutiostos onkin ihan täydellinen kaverin päällä. Sitä paitsi kaapissa apeiksi nuutuneet vaatteetkin loistavat tyytyväisyyttä, kun pääsevät käyttöön.

Parasta vaatekutsuilla on seurustelu kaverien kanssa ja heiltä saatu stailausapu. Sovittelun lomassa kävimme tälläkin kertaa pitkät keskustelut ”pukeutumissäännöistä”, vaatekriiseistä ja luottovaatteista. Mistä saa kestävät, siistit, mustat housut – vaikuttaa siltä, että ei mistään! Selasimme kahvipöydälle tuomiani tyylikirjoja ja ihmettelimme niiden ohjeita. Miten niin kukaan ei muka näytä hyvältä mattapintaisissa sukkahousuissa?!

Oletko järjestänyt tai osallistunut vaatteiden vaihtokutsuille? Jaa vinkkisi ja kokemuksesi alla.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

 


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.