Aihearkisto: Perhe

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -vinkkipankki

Järjestämispulmia? Miten pääset alkuun? Miten saat jääkaapin, matkalaukun tai lastenhuoneen järjestykseen? Miten tehostat säilytystiloja?

Paikka kaikelle -vinkkipankista löydät käytännöllisiä ratkaisuja kaikkiin ongelmiisi. Tilaa maksuton opas tästä suoraan sähköpostiisi!


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Ammattijärjestäjänä saan kuulla ihmisten tavaroita koskevat huolet ja tarinat. Monet niistä liittyvät sukupolvien välisiin suhteisiin. Margareta Magnusson kannustaa kirjassaan Döstädning ikääntyviä ja heidän aikuisia lapsiaan puhumaan tavarasta – ja kuolemasta – hyvissä ajoin. Mutta sen sijaan, että perheisessä puhuttaisiin tavaroihin liittyvät sukupolvien konfliktit auki, aihe otetaan esille minun, ammattijärjestäjän, kanssa.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Autotallillinen perintöesineitä vai aikuisen lapsen jälkeensä jättämää tavaraa?

Jotta aihe olisi helpompi ottaa puheeksi omien vanhempien tai aikuisten lasten kanssa, kuvaan tässä nyt tavallisimmat kertomukset, joita saan kuulla. Kyse on todellisuuteen pohjaavista esimerkeistä, mutta ei kenenkään tietyn yksittäisen ihmisen tarinasta.

Huolestunut lapsi

”Isäni asuu isossa omakotitalossa. Hänessä on varmaan hamsterin vikaa. Edes tyhjiä maitotölkkejä ei saa viedä keräykseen, koska niillä voi lämmittää saunaa. Kellari on lattiasta kattoon täynnä aikakauslehtien vuosikertoja, kodinkoneiden raatoja (varaosiksi!), vanhoja huonekaluja ja ties mitä roinaa. Lisäksi tavaraa on piharakennuksessa.

Asunnossa sisälläkin on niin paljon kamaa, että pelkään isän kompastuvan, kun hän yöllä lähtee vessaan. Meitä siskon kanssa kauhistuttaa jo nyt, että talon setviminen jää meille. Isä ei ota kuuleviin korviinsa puheita tavaran raivaamisesta. Joskus kuljetan maitotölkkejä salaa marketin pihalla olevaan kartonkikeräykseen.”

Margareta Magnusson kirjoittaa, että jokaisen pitäisi kantaa itse vastuu tavaroistaan eikä jättää niitä jälkipovien vaivoiksi. Hänen mukaansa työläs sotkuisen kuolinpesän selvittely katkeroittaa jälkipolvet vaikka suhde eläessä olisi ollut lämmin.

Tavaranhaalijan kehottaminen raivaamishommiin saa yleensä aikaan vain vastarintaa. Mutta ehkä voit varovasti tarjota apuasi silloin, kun huomaan haalijan itsensä ottavan esille tavaran haitat – kun mitään ei löydy tai siivoaminen on kovin vaivalloista.

Jos tavaroiden omistaja ei ota avuntarjouksia kuuleviin korviinsa tai pahimmillaan naureskelee päälle, että lapset saavat sitten selvittää, vedä henkeä ja keskity toistaiseksi vaikka omiin tavaroihisi. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa ottamaan apua vastaan – ellei kyse ole tilanteesta, jossa paloviranomaiset voivat antaa siivousmääräyksen.

Neuvoja hamstraavan läheisen kohtaamiseen saat kirjasta Pakkokeräily – aarteidensa vankina (Prometheus). Ja kun sen aika koittaa, turvaudu tavaroiden raivaamisessa ostopalveluihin niin paljon kuin vain voit. Sillä säästät aikaasi ja mieltäsi.

Kolmen huushollin tavaroiden loukkuun jäänyt

”Minulla on kellari täynnä poikani Jaakon tavaroita. Kun hän lähti Ranskaan töihin, hän toi huonekalut ja muut tavaransa tänne säilytykseen. Niitä on tuolla vierashuoneessakin, ei sitä oikein edes mahdu käyttämään. Siellä on lisäksi Jaakon ja tyttäreni Kaisan lapsuuden tavarat.  

Minä olen Kaisalta monta kertaa kysynyt, että ottaako hän barbit ja lastenkirjat, mutta ei ne häntä kiinnosta. On kuulemma kaikki paikat lasten tavaroita täynnä muutenkin. Jaakko on sanonut, ettei hänen legojaan ja pienoismallejaan saa hävittää. Niitä on kokonainen kaapillinen, mutta ei hän voi nyt ottaa niitä, kun on siellä Ranskassa. Eikä hän kyllä muutenkaan varmaan niitä omaan kotiinsa ottaisi, kun ei ole lapsiakaan.

Vintillä on äidin tavaroita. Kun hän kuoli, oli niin kiire tyhjentää asunto ja ajattelin, että käyn tavarat sitten myöhemmin läpi. On niitä laatikoita tuolla olohuoneessakin, en ole saanut katsottua, mitä niihin tuli pakattua. Voisin muuttaa pienempään, mutta ei tästä mihinkään pääse, kun ei nämä tavarat mahtuisi minnekään.”

Jokaisen tosiaan pitää huolehtia omista tavaroistaan. Nyt tarvitaan jämäkkyyttä, jotta saat lapsesi ottamaan vastuuta. Pyydä lapset avuksi ja pitäkää perhetalkoot. Käykää samalla läpi äidiltäsi jääneet esineet ja jakakaa ne keskenänne, niin on sekin hoidettu. Jos muu ei auta, aseta takaraja, jonka jälkeen pyydät tyhjennyspalvelun viemään luoksesi hyljätyt tavarat.

Lahjatulvaan hukkuva

”En tiedä mitä teen äitini kanssa. Mikään puhe ei mene perille! Hän näkee lapsia pari kertaa kuussa ja tulee meille aina isojen kassien kanssa. Hän kiertelee kirpputoreilla ja ostelee sieltä kaikkea mielestään ihanaa. Vaatteita ja leluja. Sellaisia isoja muovihökötyksiä. Ja syntymäpäivänä hän ei todellakaan ilmesty juhliin leffaliput paketissa, vaan viimeksi hän antoi lahjaksi jättiteddykarhun, joka vie lastenhuoneesta lähes neliön alan.

 Meillä on lastenhuone jo ihan täynnä. Sitä paitsi hukun lastenvaatteisiin, täällä voisi pitää vaatekauppaa! Pitääkö tässä alkaa etsiä isompaa asuntoa, että saadaan leluille lisää tilaa? Tavaroita ei voi laittaa eteenpäin, koska äiti kyselee niiden perään lapsilta ja käy kaapeissa penkomassa. Ei tässä ole mitään järkeä.”

Rajat ne on rakkauden osoittamisellakin. Äitisi tarkoittaa hyvää, mutta nyt hänet täytyy havahduttaa ymmärtämään, että jokainen esine on myös vaiva ja vaatii jotakin: säilytyspaikkaa, paikoilleen korjaamista, huoltamista, siivoamista ja kierrätykseen toimittamista. Hän saa antamisen ilon mutta sinä saat kaikki vaivat.

Ota asia hänen kanssaan puheeksi hyvänä hetkenä. Pysy rauhallisena. Puhu itsestäsi ja ongelmista, joita tavara sinulle aiheuttaa. Älä syyttele äitiäsi. Kuuntele myös, mitä hän sanoo. Käytännön ratkaisuna lahjoja ostelevan läheisen ongelmaan on usein se, että hän saa jatkaa hankintojaan, mutta ne säilytetään hänen luonaan.

Tavarat hiertävät sukupolvien välisissä suhteissa

Edellisten tarinoiden lisäksi kuulen usein myös nämä:

  • Mielensä pahoittaneen perintöesineiden vaalijan kertomus – aikuiset lapset eivät ole kiinnostuneet mummon ja vaarin kirjeenvaihdosta tai mummon posliiniastioista
  • Huolestuneen isovanhemman tarina – hänen lapsensa perheessä ollaan niin kuormittuneita, että koko koti on ajautunut kaaokseen, siivouskehotukset johtavat riitoihin
  • Surullisen isovanhemman tarina – lapsenlapset eivät voi tulla kylään, koska koti on niin täynnä tavaraa, ettei se sovi pienen lapsen hoitopaikaksi tai yökyläilyyn
  • Pettyneen aikuisen lapsen kertomus – ikääntyvä vanhempi on ryhtynyt kuolinsiivoukseen ja poistanut lapselle tärkeitä esineitä keskustelematta siitä ensin lapsen kanssa

Tunnistatko oman perheesi näistä tarinoista? Millaisia sukupolvien konflikteja tavara aiheuttaa teidän perheessänne vai aiheuttaako? Kommentoi alla.

*

Ps. Tule moikkaamaan minua Helsingin kirjamessuille sunnuntaina 29.10. klo 14.30–15. Kullervo-lavalla ”Paikka kaikelle – Loistava järjestys!” Esiintyjät: Ilana Aalto ja Mira Ahjoniemi.

Helsingissä luento myös tiistaina 21.11. klo 11–11.45 ”Paikka kaikelle – kodin järjestäminen hyvinvoinnin ja jaksamisen tukena” Mielenterveysmessut, Helsingin Wanha Satama, sali G.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin taltutat lastenhuoneen ”komonon” eli pikkusälän

”Lastenhuoneessa on paljon pikkusälää, kuten barbin kenkiä, legoja ja askartelutarvikkeita. Tavaroille on periaatteessa paikat, mutta käytön jälkeen kaikki jää aina niille sijoilleen ja sekoittuvat likaisten sukkien kanssa lattialle.”

Näin kirjoitti eräs äiti, kun pyysin videoluentoani varten kysymyksiä lastenhuoneen järjestystä pahimmin piinaavasta ongelmasta. Hän ei ollut yksin. Itse asiassa sana ”pikkusälä” oli eniten mainintoja saanut yksittäinen asia, joka saamistani lukuisista viesteistä nousi esille.

Hampurilaisaterian kylkiäisiä, kinder-yllätyksiä, syntymäpäiväkutsujen vieraslahjoja, askartelutarvikkeita, hiusjuttuja, keräilyleluja, pikkuöttiäisiä ja niiden tarvikkeita, lääkärikäynneiltä saatuja lohtulahjoja, barbien kamoja, kauniita karkkipapereita, askartelusilppua ja legoja – pikkusälän skaala on laaja ja sitä on paljon. Tulee mieleen KonMari-metodissa mainittu ”komono”, kodin sekalaiset kamat.

Pikkusälä leviää lasten käsissä kaikkialle. Siivotessa sen lajittelu on tuskallisen vaivalloista ja järjestyksen ylläpito vaatii ylimaallista pikkutarkkuutta.

Aika ajoin pikkusälään tuskastunut aikuinen ottaa asiakseen lajitella sälän lajin mukaan lokeroihin tai laatikostoihin. Sillä välin kun hän kääntää selkänsä, lapset ovat ampuneet sälät uudelleen ympäri lattioita, lelukoreja, kirjahyllyjä ja sänkyjä. Sitten lapset valittavat, että se ja se miniesine ei ota löytyäkseen. Ei muuta kuin alusta uudelleen.

Tee tällä kertaa ratkaisu, joka ei nollaudu minuuteissa.

IMG_3938

Ensimmäiseksi puutu sälän määrään. Karsi sälä yhteistuumin lapsen kanssa. Käykää se läpi ja lajitelkaa lapsen näkökannalta toimiviin ryhmiin. Ei haittaa, että eri lelusarjojen tavarat ovat yhdessä, jos se palvelee lapsen leikkiä ja tekee siivoamisesta sujuvampaa. Jatkossa tärkein tehtäväsi lastenhuoneen järjestyksenpidossa on estää pikkusälän lisääntyminen.

Toiseksi sälä tarvitsee toimivan säilytyspaikan. Ikäväkseni joudun nyt paljastamaan, että yhtä täydellistä säläsäilytintä ei ole olemassakaan. Kodit, käyttötarpeet ja sisustusmautkin vaihtelevat. Tässä kuitenkin muutamia yleissääntöjä:

  • Tavaroihin pitää päästä helposti käsiksi ja niiden paikoilleen siivoamisen pitää olla vaivatonta.
  • Kanneton toimii kannellista paremmin, mutta vie enemmän tilaa.
  • Säilyttimen koko kannattaa valita sen mukaan, miten lapsesi tahtoo sälää käyttää.
  • Jos on tärkeää erottaa pompulat pinneistä ja petshopit shopkinsseista, lajitelkaa tarkasti pieniin lokerikkoihin, esimerkiksi viehelaatikoihin.
  • Jos ei ole niin tarkkaa, suurpiirteisempi säilytys isommissa laatikoissa, koreissa, vetolaatikoissa tai pahvisalkuissa toimii hyvin.

Kolmas osa säläongelman ratkaisua on, että saatte luotua rutiinit sälän palauttamiseksi paikoilleen käytön jälkeen tai ainakin siivouspäivänä. Jos tilanne on se, että et itse erota kinder-yllätystä hiuspompulasta, on parasta, että lapsesi hoitaa siivoamisen. Myönteisellä viestinnällä ja siivoustehtävien paloittelemisella saat lapsen mukaan juoneen.

Jos sinusta tuntuu, että lego on jatkuvasti jalan alla, tilaa tästä avuksesi maksuton miniopas. Laadin sen lastenhuonekaaoksen kanssa kamppaileville vanhemmille. Opit siitä viisi periaatetta, joiden avulla luot leluille ja muille lastenhuoneen tavaroille toimivat paikat.

Viisi vinkkia

Kolme virhettä, jotka haluat välttää lastenhuoneen järjestämisessä

Oletko koskaan selannut Pinterestistä lastenhuoneiden kuvia? Tai sisustuslehdissä esiteltäviä lastenhuoneita? Toinen toisensa jälkeen mitä ihanampia huoneita, joissa leikkisä sisustus yhdistyy sievästi hyllyille aseteltuihin, toisiinsa sointuviin leluihin ja lattialla kiemurtelevaan puiseen junarataan. Aah.
Lastenhuoneen järjestys
Jos olet törmännyt näihin kuviin, olet varmasti myös miettinyt, asuuko huoneissa lapsia ensinkään. Sinusta ehkä tuntuu, että omien lastesi huone on valovuosien päässä kuvien idyllistä.

Ammattijärjestäjänä olen nähnyt monia lastenhuoneita. Niitä yhdistää se, että tavaraa on enemmän kuin yhteenkään muovilaatikkoon tai leluhyllyyn mahtuu. Laatikoita on pinottu toistensa päälle ja pikkulelut ovat iloisesti sekaisin isompien joukossa. Mitään ei löydy mistään, ja etsiessä loputkin kamat pengotaan lattialle.

Lastenhuoneet ovat kaaoksessa, koska vanhemmat ovat tehneet perustavanlaatuisia virheitä niiden järjestämisessä. Vältä ainakin näitä kolmea:

1. Salasiivous

Kaiken pahan alku ja juuri on siinä, että me vanhemmat raivaamme ja heitämme pois lasten tavaroita näiden tietämättä. Perusluottamus järkkyy eikä lapsi tahdo asian paljastuttua luopua edes tyhjästä karkkipussista.

Ihmiset, joilla on vielä aikuisenakin vaikeuksia päästää irti itselleen turhaksi käyneistä esineistä, kertovat että heidän ollessaan koulussa äiti oli kantanut nallet roskiin. Vai miltä sinusta tuntuisi, jos puolisosi tai pomosi raivaisi kaappisi sillä välin, kun olet töissä?

Luo luottamusta, vältä ylivallan käyttöä!

2. Perjantailelut

 Ai mitkä? Joillain perheillä on tapana korkata viikonloppu käynnillä lelukaupassa. Samanlaisia käytäntöjä on muitakin: hampurilaisravintolassa otetaan aina aterian kylkeen lelu, joka kerta ruokaostoksilla lapsi rauhoitetaan nappaamalla jotain myös leluhyllystä, joulun tuntu syntyy vain siitä, että kuusen alla on ainakin kolmekymmentä pakettia per lapsi.

Ajattelemme, että leikki on lasten työtä ja että lelut ovat sama kuin leikki. Ikään kuin onnellinen lapsuus syntyisi lelujen määrästä.

Jokainen lego jalan alla on kuitenkin aikuisen lastenhuoneeseen päästämä. Vanhempana tärkein tehtävämme lastenhuoneen järjestyksen ylläpidossa on estää leluvuoren vyöryminen kynnyksen yli!

3. Muovilaatikot

Oletko sinäkin aloittanut lastenhuoneen siivous- ja järjestelyprojektin käynnillä Ikeassa? Meidät on saatu ajattelemaan, että lisäämällä lelulaatikoita, lokeroita, pussukoita, hyllystöjä, hyllynjakajia ja kaappeja panemme lastenhuoneen kaaoksen kuriin.

Mutta mitä enemmän tavaraa ja härpäkettä löytyy, sitä monimutkaisemmiksi säilytyssysteemit menevät. Kohta laatikoita on monta päällekkäin (kuka jaksaa laittaa mitään takaisin alimmaiseen, kun on tavarat sieltä kerran onkinut ulos?) ja pikkulelusarjoille kaksikymmentä erilaista lokerikkoa (kuka muistaa mihin kuuluvat petshoppien asusteet, mihin shopkinsit ja mihin barbien kengät?).

Tavarat jäävät levälleen, sillä monimutkaiset systeemit tekevät järjestyksen ylläpidosta vaivalloista. Vaali lastenhuoneen järjestysratkaisuissa yksinkertaisuutta ja rentoutta, vältä ylijärjestämistä!

Jos sinusta tuntuu, että lego on jatkuvasti jalan alla, tilaa tästä avuksesi maksuton miniopas. Laadin sen lastenhuonekaaoksen kanssa kamppaileville vanhemmille. Opit siitä viisi periaatetta, joiden avulla luot leluille ja muille lastenhuoneen tavaroille toimivat paikat.

Viisi vinkkia

Lastenhuoneen järjestyksen kolme pahinta estettä – ja miten ne poistetaan

”Lastenhuone pysyy järjestyksessä vain, jos sinne ei koskaan päästä lapsia”, totesi eräs äiti.

Onko tilanne tosiaan näin epätoivoinen? Kysyin Paikka kaikelle -ryhmässä, mikä on suurin este lastenhuoneen pysymiselle järjestyksessä. Sain reilusti toista sataa vastausta eri-ikäisten lasten äideiltä. Niissä mainitut syyt sotkulle jakautuvat kolmeen ryhmään:

  1. Toimintaympäristön puutteet
  2. Lapsen toiminta
  3. Äidin toiminta

Katsotaanpa tarkemmin mitä nämä ryhmät pitävät sisällään – ja miten ongelmat korjataan.

1. ”Se romumäärä”

Yleisin yksitäinen syy, jonka kysymykseeni vastanneet antoivat lastenhuoneen epäjärjestykselle, oli tavaran määrä. Mitä enemmän tavaraa, sitä enemmän pitää nähdä vaivaa järjestyksen ja siisteyden eteen.

Puutteita nähtiin lapselle liian isokokoisissa tai monimutkaisissa säilytyskalusteissa ja siinä, että kaappeja oli liian vähän. Tavaroista hankalimmiksi koettiin ”random sälä” – suklaamunayllätykset, vessapaperinhylsyt, maitotölkeistä askarrellut tilapäislelut, rikkoutuneiden lelujen osat – joka ei kuulu mihinkään selkeään leluryhmään ja vaeltaa siksi ympäriinsä.

Ratkaisu: Tämänhän jo varmaan tiesitkin: karsi, karsi, karsi! Tai siis karsi yhdessä lapsesi kanssa, ei salasiivouksia! Tavarathan ovat lapsen, eivät sinun. Toki ongelma koskee silti myös sinua, koska lego on sinun jalkasi alla ja sinä viime kädessä vastaat siitä, että kaaoksen keskeltä lapsille löytyy puhtaat vaatteet ja että lattia on imurointikunnossa edes toisinaan.

Tavaran vähentäminen ratkaisee huonojen kalusteiden ongelman ainakin osittain, sillä kun tavaraa on vähemmän, sille riittää vähäisempi säilytystila. Tavararyhmät vähenevät, joten randomeillekin löytyy oma paikka, joka kenties on kimpassa toisten randomien kanssa.

2. ”Lapsilta putoaa tavarat just sinne missä ollaan”

Lapset ovat luovia. Kekseliäisyydellä on seurauksia. Leikkiin kelpaa niin puhtaan pyykin korin sisältö kuin styroksipakkaus, jonka voi silputa ihanaksi lumisateeksi. Pahvilaatikoista rakennetaan avaruusalus ja leikki jatkuu monta päivää.

Myös lasten omatoimisuus aiheuttaa sotkua: Vaatteita viihdevaihdetaan monta kertaa päivässä. Lelulaatikoita pengotaan tavaroita etsiessä. Uusia leikkejä rakennetaan vanhojen raunioille. Lapsi on laumaeläin: leikki kuljetetaan sinne, missä muutkin ovat, kuten olohuoneeseen.

Ratkaisu: Antaa lasten leikkiä! Lastenhuoneen järjestys ei perustu siihen, että aikuinen seisoo vahtimassa, että esillä on vain yksi leikki kerrallaan. Järjestyksen perusta on siinä, että joka tavaralle on lapsenkin näkökulmasta helppo paikka, johon sen saa tarvittaessa. Toimivat säilytyssysteemit vähentävät penkomisen tarvetta, koska ne ovat oikein mitoitettuja ja eikä tavaroita tarvitse etsiskellä.

Tavaroiden levittelyyn ja siivoamattomuuteen tepsii oikein valittu, neutraaliksi muotoiltu viesti. Vai intoutuisitko itse korjaamaan jälkesi, jos kyläilyllä oleva anoppi parahtaisi: ”Miksi olet taas tuonut tuon käsityön olohuoneen pöydälle? En kestä tätä sotkua! Korjaa se heti paikoilleen tai et katso tänään minuuttiakaan Vain elämää!” Komentaminen ja rangaistukset saavat yleensä aikaan vain vastarintaa.

IMG_2704

Kun äiti käänsi selkänsä, Anna ja Elsa järjestivät vuorten väliseen laaksoon lumiseikkailun. ”Cold never bothered me anyway.”

3. ”Yksi ihminen ei kaikkeen repeä”

Äideillä on kiire ja he ovat väsyneitä. Paikka kaikelle -ryhmässä kiireen aiheuttajiksi mainittiin vuorotyöt, harrastuskuskaukset ja se, että on liikaa kodinhoidossa tekemistä. Kiireen takia tavaroita ei ehdi tai jaksa korjata paikoilleen. Pari äitiä tunnusti, ettei ollut opettanut lapsiaan siivoamaan jälkiään.

Ratkaisu: Tämänkin sinä jo tiesit: kiireeseen puututaan parhaiten vähentämällä tekemistä, väsymykseen lepäämällä.

Mutta aina se ei ole mahdollista. Ruuhkavuosissa jaksamista tukee myös se, että koti on helppohoitoinen ja lapset ovat mukana siivoamisessa. Lasten passaaminen voi puolivahingossa jatkua yli vauvavuosien, jos tuntuu, että muutoin joutuisi ikävästi komentelemaan. Tavaroiden karsiminen, paikka kaikelle ja toimivat viestintäkanavat lasten suuntaan poistavat suurimman osan lastenhuoneen järjestysongelmista.

Kiinnitin huomiota siihen, että kukaan kysymykseeni vastanneista äideistä ei maininnut lasten toista vanhempaa. Mieleen tulee, että lastenhuoneen järjestyksenpidon esteenä on myös se, että siivous, järjestäminen ja lasten ohjaaminen on liiaksi vain (väsyneiden ja kuormittuneiden) äitien vastuulla.

Jos olet valmis panemaan pisteen lastenhuoneen sotkuille ja haluat lapset yhteistyöhön järjestyksen ylläpidossa, tule mukaan Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssille. Perheesi ilmapiiri paranee ja jaksat puuhata lastesi kanssa, kun aikasi ei mene loputtomaan tavaranpyöritykseen. Lue kurssista lisää tästä.

Näin sain lapseni tekemään 93 kotityötä yhdessä viikossa

Mitä keinoja on saada lapset tarttumaan kotitöihin omatoimisesti? Millaisia apuvälineitä, kuten tehtävälistoja, tähän löytyy? Tätä kyseli eräs kolmen lapsen äiti Paikka kaikelle -ryhmässä.

Minullakin on kolme lasta. Ja pari kuukautta sitten uskoin löytäneeni lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin.

Perheeni otti kokeiluun ilmaisesen ChoreMonster-sovelluksen, jossa kerätään monsterihahmoja ja palkintoja pisteillä, joita saa kotitöitä tekemällä. Meillä ei ollut mitään erityistä pulmatilannetta työnjaon suhteen, mutta ajattelin, että pelillisyys tekisi kotitöiden tekemisestä lapsille hauskempaa ja ehkä myös tehostaisi sitä.

Sovelluksessa on oma liittymä lapselle ja aikuiselle (jonka kehittäjät ilmeisesti olettavat olevan äiti, koska aikuisen liittymän nimi on MotherShp). Lapset tarvitsevat kukin oman älylaitteen ja sellainen pitää olla myös emoalusta luotsaavalla vanhemmalla.

ChoreMonsterista löytyy valmiita tehtäviä tai sinne voi asettaa omiaan, myös suomeksi. Pisteytys pitää keksiä itse ja siinä saakin olla tarkkana, sillä myös palkkiot, joita pisteillä voi lunastaa, pitää pisteyttää itse. Jos lapsi saa jokaisesta astianpesukoneen tyhjennyksestä palkkioksi leffakäynnin, homma tyssää alkuunsa.

8- ja 11-vuotiaat koekäyttäjäni, jotka monien lapsien lailla tykkäävät pelaamisesta, olivat innoissaan. Määrittelimme tehtävät, pisteytyksen ja palkkiot yhdessä, mihin meni oiva tovi. Lapset saivat kumpikin iänmukaisesti omia tehtäviä. Osa tehtävistä oli molemmilla samoja, mutta tarkoitettu vuoronperään tehtäviksi (haluan vältää sisarusten kilpailuttamista). Tässä ovat ensimmäisen viikon tulokset:

Nimetön suunnittelumalli-9

Sovellus sai aikaan ilmiömäisen tehokkuuspiikin. Lapset tekivät yhteensä melkein sata erilaista kotityötä! He suorastaan kilpailivat siitä, kumpi saa viedä roskiksen tai täyttää pesukoneen –  sisaruskateutta aiheuttavasti kilpailemisesta ei siis kokonaan päästy.

Osa pisteistä tuli sellaisista päivänselvyyksistä kuin hampaidenpesu. Ajatuksemme oli, että huononakin päivänä hyvä mieli säilyisi, kun näistä kuitenkin saisi hiukan pisteitä. Toisaalta ikäville hommille, kuten vessanpöntön kuuraaminen, kannattaa laittaa korkea pistemäärä lisäporkkanaksi.

Ensimmäisen testiviikon perusteella ehdin jo ajatella, että kotityökysymys on nyt pysyvästi ratkaistu ja me vanhemmat voimme tästedes istua sohvalla popsimassa popcornia, kun lapset hoitavat duunit.

Noh.

Seuraavalla viikolla oli koulussa ja muualla kiirettä. Pyykin ripustamisesta ja pöydänpyyhkimisvuoroista ei enää kilvoiteltu aivan yhtä innokkaasti. Kolmannella viikolla toinen lapsi, joka muutenkin motivoituu enemmän toisten auttamisesta kuin palkkioista, alkoi kokonaan unohdella kirjata tehtäviään sovellukseen. Neljännellä viikolla myös toinen lapsi alkoi lipsua.

Itse tein muutamia puolinaisia yrityksiä muistuttaa lapsia kirjaamisesta. Mutta mikä ero lopulta on siinä, että muistutan lasta itse tehtävästä kuin että muistuttelen käyttämään sovellusta tehtävän tekemiseen. Sitä paitsi hampaat ja tukka pitäisi pestä ilman palkintojakin.

Hiljalleen valuimme takaisin vanhaan käytäntöön, jossa vanhemmat yksinkertaisesti pyytävät lapsia hoitamaan tietyt hommat, jotka nämä sitten myös tekevät. Kotitöiden tekemisestä on harvoin riitaa. On itsestään selvää, että jokainen tässä osoitteessa asuva laittaa vaatteensa eteisessä paikoilleen, siivoaa astiansa pöydästä tai kaapittaa puhtaat pyykkinsä.

On pakko tunnustaa, että näin meille on käynyt kaikkien muidenkin systeemien kanssa, joita olemme kokeilleet. Erilaiset työvuorolistat ovat muutaman viikon alkuinnostuksen jälkeen jääneet seinälle yksin kiikkumaan.

Ehkä me aikuiset odotamme lapsilta liikaa, jos kuvittelemme, että vuorovaikutuksen voi korvata tehtävälistoilla, joista lapset palkintojen toivossa tai etuuksien menettämisen pelossa omatoimisesti ruksivat tehtäviä?

Jos tahdomme eroon kodin ilmapiiriä pilaamasta komentamisesta ja nalkuttamisesta, on parempi korjata vuorovaikutuksen laatua kuin yrittää ulkoistaa sen listoihin. (Listat toki voivat olla tärkeitä sen konkretisoimisessa, mitä kaikkea tehtäviä kotitalouden pyörittämiseen sisältyy.)

Jälkeenpäin ajattelin myös, että on parempikin, ettei kotitöillä tienata pisteitä.

Onnellisuusfilosofi Frank Martela kirjoittaa kirjassaan Valonöörit. Sisäisen motivaation käsikirja kaksitoistavuotiasta, joka intoutuu ruohonleikkuusta. Koko kesäkuun hän hoitaa ruohonleikkuun sisäisestä palosta leikkaamista kohtaan. Heinäkuussa vanhemmat ajattelevat, että lapsi ansaitsisi työstään palkkion, ja alkavat maksaa hänelle hiukan jokaisesta leikkuusta.

Martela kysyy, mitä tapahtuu, jos vanhemmat elokuussa päättävät lopettaa maksamisen. Nuori todennäköisesti kieltäytyy leikkaamasta nurmikkoa. Ulkoinen motivaattori – raha – on syrjäyttänyt sisäisen innostuksen ruohonleikkuuseen.

Sisäisen innostuksen hiipuessa katoaa myös lapsen omatoimisuus.

En vastusta pelillistämistä, listoja tai palkkioita sinänsä. Ne toimivat, jos ne innostavat myös lasta. Paikka kaikelle -ryhmässä kysymyksen esittäneelle äidille vastaisinkin, että kysy lapsiltasi. Pyydä nämä kanssasi ideoimaan, miten tarvittavat kotityöt hoidetaan niin, että ne tulevat tehtyä myös silloin, kun vanhemmat eivät ole selän takana kyttäämässä. Lapset yleensä tietävät itse parhaiten.

Vinkkejä siihen, miten lapset saadaan mukaan kodin järjestyksen ylläpitämiseen ilman, että kodin ilmapiiri kärsii komentelusta tai aikuinen uupuu omaan jankutukseensa, saat Paikka kaikelle lastenhuoneessa -verkkokurssilla, joka alkaa seuraavan kerran syksyllä 2017.

Mitä Marie Kondo oppi järjestämisestä tultuaan äidiksi – ja 3 keinoa, joilla saat lapsiperheen kodin järjestykseen

Ammattijärjestäjä Marie Kondo, joka tunnetaan KonMari-raivaamismetodin kehittäjänä, kirjoitti vastikään uutiskirjeessään elämänmuutoksestaan kahden pienen lapsen äitinä.

KonMari on metodi, jolla pyritään erottamaan olennainen epäolennaisesta kysymällä kaikilta kodin esineiltä, tuottavatko ne iloa. Metodi on auttanut tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa saamaan kotinsa järjestykseen ja lisäämään iloa elämäänsä.

Menetelmä on kuitenkin myös varsin vaativa. Projektin pitäisi edetä yhtenä rysäyksenä, jonka aikana marittaja laittaa syrjään muun elämänsä ja pyrkii täydelliseen lopputulokseen. Metodissa on myös on pikkutarkkoja säilyttämissääntöjä, joihin liittyy esineiden asettelua väri- ja kokojärjestykseen.

Monissa elämäntilanteissa – esimerkiksi keskellä lapsiperheen ruuhkavuosia – tällaiset ohjeet voivat olla kerta kaikkiaan liikaa.

Paikka kaikelle lastenhuoneessa

Jos sinulla on lapsia, saat nauttia kotisi täydellisestä järjestyksestä parhaassa tapauksessa jopa viisi sekuntia viikkosiivouksen valmistumisen jälkeen. Marituksesi tyssää toistuvasti siihen, että heti kun leväytät vaatekaappisi sisällön sängylle, joku pyytää voileipää tai puhallusta kolhittuun polveen. Luultavasti oletkin pienten sukkien pareja etsiessäsi jupissut: ”Odottakaas, kun Marie saa lapsia, kyllä hänen mielensä vielä muuttuu.”

Olet oikeassa. Marie Kondo on muuttanut mielensä.

Hän kertoo kirjoituksessaan yllättyneensä siitä, kuinka vähän hänellä enää on omaa aikaa. Rauhalliset jooga- ja meditaatiohetket ovat jääneet. Muutoksia on tullut myös järjestämisrutiineihin: koska lapset kuljettavat tavaroitaan ympäri taloa, Kondo ei enää pysty pitämään kiinni aiemmasta säännöstään laittaa tavarat paikoilleen heti käytön jälkeen. Hän siivoa tavarat, kun lapset ovat nukahtaneet.

Mielenkiintoisinta on, että Kondo kertoo joutuneensa päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta kodin järjestämisessä, eikä se ollut helppoa. Hänelle kuitenkin tuo lapsiperheen arkikaaoksen keskellä mielenrauhaa tieto, että tarvittaessa hän saa huoneen siistiksi puolessa tunnissa.

Tuntuuko sinusta, että Kondo on valaistunut? Niin minustakin.

Lapsiperheiden tavarahaasteet ovat nimittäin aivan omaa luokkaansa. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan jokainen lapsi lisää kodin tavaramäärää kolmanneksella. Se tarkoittaa, että myös tavaranhallintaan käytettävä aika kasvaa samassa suhteessa. Siihen päälle muut lisääntyvät koti- ja lastenhoitohommat, niin soppa on keitetty.

Lisähaastetta tuo se, että lapsiperheessä tavarat eivät pysy paikoillaan kuin liimamalla. Leluja seilaa joka huoneessa, sohvatyynyistä rakennetaan majoja ja eteisestä pääsee sisään vain hyppimällä kenkämeren yli. Ja vaikka leluja tursuaa joka nurkasta, lapset saattavat pontevasti vastustaa niiden vähentämistä.

Miten lapsiperheen koti sitten saadaan järjestykseen – ja pysymään järjestyksessä? Minulla on siihen kolmen osan resepti, ja voitte mielellään välittää terveiseni myös Kondolle 🙂

  1. Tavaraa on sopivasti. Kuten Kondokin sanoo, toisten tavaroita ei saa poistaa. Yön pimeydessä tapahtuvien salaraivausten sijaan aikuisten pitää saada lapset yhteistoimintaan tavaran vähentämisessä.
  2. Lasten joka nippelille ja nappelille on oma paikkansa, johon tavarat saa tarvittaessa, kuten ennen lasten nukkumaanmenoa tai anopin kyläilyä. Paikkojen pitää olla niin helpot, että lapset saavat tavarat niihin kirjaimellisesti heittämällä. Pikkutarkkuus ja täydellisyydentavoittelu ovat tässä kohtaa vain järjestyksen esteitä.
  3. Kaikkien perheenjäsenten täytyy osallistua tavaroiden paikoilleen palauttamiseen, muutoin paraskaan järjestys ei säily. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aikuisten pitäisi ryhtyä naama punaisena käskyjä jakeleviksi siivousnatseiksi. Pakkokeinoilla saa aikaan vain vastarintaa. Ottamalla haltuun oikeat viestintäkeinot aikuinen saa lapset siivoamaan jälkensä komentamatta.

Sovellan näitä oppeja kodissani ja meillä lapset itse saavat huoneensa järjestyksen palautumaan alle seitsemässä minuutissa. (Katso kuvatodisteet!)

Jos haluat toimivan järjestyksen kolme osaa kohdilleen myös omassa kodissasi, voin auttaa sinua! Paikka kaikelle lastenhuoneessa -kurssilla lastenhuoneet laitetaan järjestykseen tehokkaasti, lempeästi ja lapsiystävällisesti. Kurkkaa tarkemmin täältä!

Kuka teillä pesee pyykit?

Lauantain lehti kertoi pariskunnasta, joka jakaa kotityöt tasan excelillä. Samassa lehdessä oli juttu myös toimitusjohtajasta, joka silittää miehensä paidat ja tarjoilee tälle aamiaisen – ja odottaa miehensä vaihtavan autonrenkaat. Nämä ovat kuvauksia siitä, miten heteropariskunnat tämän päivän Suomessa jakavat kotityöt.

Pesukone nielaisi naisen. Kuva Pixabay.

Kommenttien perusteella kotitöiden minuutin tarkkaa laskemista pidettiin häiritsevän pedanttina hommana. Eikö se puolisoista voisi tehdä, joka ensin ehtii tai jolle paremmin sopii? Toisaalta myös toimitusjohtajan meininki sai kulmakarvat kohoamaan, varsinkin kun hän sanoi haastattelussa myös, että tahtoo katsoa miestään ylöspäin ja saada tietää kaapin paikan.

Paikka kaikelle -kirjaa varten perehdyin ajankäyttötilastoihin, jotka kertovat kotitaloustöiden jakautumisesta naisten ja miesten välillä. Naisilla menee erilaisiin kotitöihin (sisältäen huoltotyöt ja lastenhoidon) lähes kolme ja puoli tuntia päivässä, miehillä hiukan päälle kaksi tuntia. Lapsiperheissä miehet tekevät 30 prosenttia kotitöistä, vaikka molemmat puolisot olisivat töissä.

Työn laatu jakautuu vahvasti sukupuolen mukaan. Tilastojen mukaan naisten alueeseen kuuluvat siivous, ruuanlaitto ja lasten hoitaminen. Miehet vastaavat korjaustöistä ja ajoneuvoista. Naisten kontolla on siis töitä, joita tehdään päivittäin, miesten kontolla harvemmin tehtäviä toimia. Naiset käyttävät keskimäärin yli 12 kertaa enemmän aikaa pyykinpesuun ja silittämiseen kuin miehet. Ilmeisesti naiset ehtivät useammin ja heille sopii paremmin. Tilastollisesti ottaen miehensä paidat silittävä nainen on paljon tavallisempi ilmiö kuin tasajaon excel-taulokolla varmistanut pariskunta.

Kotityöt aiheuttavat perheissä paljon eripuraa. Ne ovat tutkitustikin yleisin riidanaihe parisuhteissa. Ammattijärjestäjänä törmään jatkuvasti siihen, että pariskunnilla on erimielisyyttä kodin tavaroiden määrästä ja järjestyksestä. Usein kuulen niistä vain pariskunnan toiselta puoliskolta – naiselta, joka on ottanut minuun yhteyttä tai joka kertoo ongelmista järjestämiskurssilla tai kodinraivaajien nettiryhmässä.

Silti kotitöiden laskemista pidetään äärimmäisenä, kylmän kalkyloivana tapana ratkaista arkipäivän toistuvin parisuhdepulma. Itse kannatan sitä lämpimästi, sillä laskemisen avulla on mahdollista tehdä näkyväksi puolin ja toisin sellaisia tehtäviä, jotka toiselta, ehkä jopa itseltä, jäävät helposti huomaamatta.

Kannatan myös auton- ja vessanpesuvuorojen, Wilma-viesteihin vastaamisen, langattoman laajakaistan asentamisen tai lasten kevätvaatteiden hankkimisen jakamista vuoroperiaatteella, ei sukupuolen mukaan tai sen mukaan, kumpi paremmin ennestään kyseisen homman osaa tai on sitä enemmän tehnyt. Varsinkin lapsiperheessä ollaan pulassa, jos toinen vanhemmista pitelee käsissään kaikkia arjen sujumisen kannalta tärkeitä lankoja ja hänelle sattuu jotain.

Jos koet, että työnjako parisuhteessasi mättää, ehdota puolisollesi töiden laskemista vaikkapa kuukauden ajan. Exceliä ei tarvitse alkaa väsätä, jos sellainen ei luonnostaan synny. Riittää, että molemmat pitävät kirjaa siitä mitä tulee tehtyä. Tai sitten voi tehdä listauksen kotitöistä ja ruksi perään aina siltä perheenjäseneltä, joka asian on hoitanut. Tulokset voivat yllättää.

Miten teillä työjako sujuu?

*

Ps. Blogin seuraajat voivat tilata Paikka kaikelle -kirjan tarjoushintaan 22 € (sis. postikulut) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. (Norm. 29 euroa + postit 3,90 €.) Tilaa tästä.

10 000 euroa lastenvaatteisiin kahdessa vuodessa – tyhmyyden tähden?

Vastikään Vauva-lehden palstalla avautui pienten lasten äiti, joka muita äitejä varoittaakseen kertoi, miten oli ollut ”tyhmä” ja tullut hankkineeksi 2500 euroa velkaa ostelemalla lasten merkkivaatteita. Hän kertoi, että uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen hän haki perhekerhosta uusia ystäviä. ”En vielä tässä vaiheessa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tuo porukka pyöri melko materialististen arvojen ympärillä. Se hiipi pikkuhiljaa, ensin hurahti yksi ja sitten toinen.”

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Kirjoittaja, joka siihen asti oli ostanut lastenvaatteet ketjukaupoista ja kirpputoreilta, alkoi itsekin innostua merkkivaatteista ja tilata niitä nettikaupoista. ”Vähän nikottelin, kun ostoskorin loppusumma alkoi kakkosella ja oli kolminumeroinen, mutta tilasin kuitenkin.”

Lopulta tilillä ei enää ollut tarpeeksi rahaa kattamaan useissa sadoissa euroissa pyörineitä kertaostoksia, ja kirjoittaja turvautui kulutusluottoon rahoittaakseen ostelunsa. ”Kun en osannut päättää, mitä väriä tilaisin, tilasin kaikkia. Joskus palautin ne mistä en niin tykännyt, usein en – kun tykkäsin niistä kaikista.” Hän lopetti kuntosalijäsenyyden, koska säästyneillä rahoilla sai yhden muotihaalarin kuukaudessa. Toimivat lastenrattaat hän vaihtoi luksusmerkkiin, ”koska sellaiset kuului olla.” Rahaa ostoksiin kului parissa vuodessa yhteensä 10 000 euroa, josta lainaa 2500.

Sitten kirjoittaja oman ilmaisunsa mukaan ”heräsi”. Yhtäkkiä nettipalstoilla käyty keskustelu merkkivaatteista alkoi kuulostaa merkityksettömältä ”trikoorievuista jauhamiselta”. Koti oli muuttunut vaatepakettien takia ”postikonttoriksi” ja lapselle oli ”kahdeksan erilaista ihan samaa tarkoitusta palvelevaa villamyssyä”. Kirjoittaja varoittaa toisia äitejä: lastenvaatteista ”tulee helposti elämää suurempi asia, jos elämässä ei (lasten lisäksi, tietysti) oikein ole muutakaan”.

Kiitän anonyymiä kirjoittajaa rehellisestä tarinasta. Vaikka tarina ei kerro tavarapaljoudesta, jonka vaatteet ja tarvikkeet hänelle kenties aiheuttivat, lastenvaatteet ovat yksi iso, ongelmallinen tavararyhmä lapsiperheissä. Vaatteita tulee perheisiin itse ostettuna, lahjoina ja käytettynä, ja jälkimmäisiä voi helposti tulla jopa jätesäkillinen kerralla. Ei olekaan tavatonta, että vaatteita on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehditä ottaa käyttöön.

Mutta mitä ostelustaan kirjoittaneen äidin tarina kertoo aikamme tavarasuhteista? Ainakin sen, että tämän päivän Suomessa on mahdollista olla ”lastenvaateharrastaja”. Kyse on keräilyharrastuksen yhdestä muodosta. Keräily puolestaan on ihmisten ikiaikainen kiinnostuksenkohde. Viidennes kertoo keräilevänsä jotakin ja vielä useampi on lapsena harrastanut keräilyä.

Miksi äidit keräilevät juuri lastenvaatteita eivätkä esimerkiksi postimerkkejä tai vanhoja Aku Ankkoja? Tavaroissa ei koskaan ole kyse vain tavaroista. Ne ovat myös viestejä. Kerromme niiden avulla sekä itsellemme että toisille, keitä olemme tai haluamme olla. Lastentarvikkeiden hankkiminen liittyy mitä suurimmassa määrin siihen, millaisina vanhempina äidit haluavat tulla nähdyksi. Pukemalla lapsi trendikkääseen merkkivaatteeseen liitytään yhteisöihin ja erottaudutaan toisista: voidaan esimerkiksi kertoa, että oma maku tai käsitys laadusta on hienostuneempi kuin niillä, jotka ostavat marketeista tai halpisketjuista.

Mistä sitten syntyy ”hurahdus”, josta Vauvan palstalle kirjoittanut äiti kertoo? Mieleen tulevat koulujen välitunneilla leviävät villitykset: milloin kaikkien pitää saada Pokemon-kortteja, milloin taas hoverboard. Sosiaalisilla ilmiöillä on tapana tarttua ja levitä aikuistenkin keskuudessa. Myös aikuiset kärsivät erilaisista ostoskuumeista: autokuumeesta, asuntokuumeesta – tai lastenvaatekuumeesta.

Markkinoijat ja mainostajat käyttävät taitavasti hyväkseen niitä merkityksiä, joita ihmiset tavaroihin liittävät. Mutta kyse ei ole (vain) siitä, että mainostajat aivopesisivät lastenvaateharrastajia ostelemaan turhuuksia. Harrastajat osallistuvat massailmiön luomiseen ja tuotteiden markkinointiin ihan itse. He perustavat keskustelu- ja myyntiryhmiä vaatemerkkien ympärille. Ryhmissä jaetaan tuotetietoa ja ihaillaan tuotteita yhdessä. Lastenvaateharrastus voikin olla tärkeä äidin ihmissuhteiden kannalta. Kuten kaikissa keräilyharrastuksissa, myös lastenvaateharrastuksessa on sosiaalinen puolensa. ”Hurahtaminen” ei siis ole sama kuin että olisi tullut viilatuksi linssiin. Se on valinta innostua jostakin.

Tarinansa kertonut äiti epäilee myös, että lastenvaateharrastuksella täytetään tyhjyyden tunnetta. Tämäkin merkitys tavaroilla voi olla. Aikuiselämään tottuneelle pois töistä jääminen ja päivien viettäminen yksin kotona pikkulapsen kanssa voi olla piinaavan tylsää.

Keräilyä pidetään yleensä kunniallisena harrastuksena, ainakin jos keräillään postimerkkejä, c-kasetteja tai muumimukeja. Kuitenkin, kun on kyse äitien harrastamasta kalliiden lastenvaatteiden keräämisestä, moni on valmis pyörittelemään silmiään ja moralisoimaan. Naisten kulutusta ylipäätään pidetään usein tyhjänpäiväisempänä ja kevytmielisempänä kuin miesten. Ilmeisesti moralisoijien mielestä olisi hienompaa täyttää äitien päivät runopiiriharrastuksella ja akvarellimaalauksella. Monien mielestä olisi parempi, jos äidit suuntaisivat tarmonsa työelämässä ja opinnoissa suorittamiseen, pätemiseen ja meritoitumiseen. Itsekin näkisin parempana käyttää joutoaika vaikka vapaaehtoistyöhön ostelun sijaan. Mutta miksi ajattelemme, että äidit eivät osaisi itse valita itselleen sopivaa harrastusta?

Lastenvaatteilla ja merkkivaatteiden harrastamisella voi olla ja on äideille monia merkityksiä, joista he eivät ehkä itsekään ole loppuun asti tietoisia. Lastenvaatteilla viestitään ja niiden harrastamiseen liittyy yhteisöllisyyttä, joskin myös erottautumista. Harrastuksen voi vetää överiksi ja pilata sillä luottotietonsa. Lastenvaateharrastaja ei kuitenkaan ole harhaanjohdettu eikä tyhmä, vaan tekee oman, aikuisen valintansa mukaisesti asiaa, josta kukaan vanhempi ei voi kokonaan välttyä: lapsille on hankittava vaatteita joka tapauksessa.

Avaan lastenvaateharrastukseen vielä yhden näkökulman, joka usein ohitetaan: vaatteilla ja tarvikkeilla äidit osoittavat myös huolenpitoa ja rakkautta. Lastenvaatteet ovat söpöjä. Niillä on helppo helliä omaa pikkuista ja osoittaa tämän arvo pukemalla hänet kauniisti.

*

Tavarasuhteet ovat aiheena myös helmikuussa julkaistavassa kirjassani Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. (Kyllä! Tämä blogi saa kirjakaiman. Olen niin tohkeissani!) Kirja vastaa kysymykseen siitä, miksi niin monesta tuntuu, että tavarat pyörittävät heidän arkeaan sen sijaan, että he itse määräisivät siitä. Kirjaa voi nyt tilata kustantajalta edulliseen ennakkohintaan 19,50 € (norm. 29 €) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. Tarjous on voimassa 15.2. asti. Klikkaa tästä ennakkotarjoukseen ja tutustu samalla myös kirjan näytelukuun.

Kalenteriin: Olen tavattavissa Turun Rakenna ja sisusta -messuilla perjantaina 10.2. ja sunnuntaina 12.2., jolloin myös puhun siitä, miksi kodin järjestäminen on parasta sisustamista. Teemme Suomen ammattijärjestäjien osastolla roinatestejä ja ratkomme pieniä järjestämispulmia. Tervetuloa!

Ilmoittaudu: Paikka kaikelle – kodin järjestämiskurssin ilmoittautuminen on meneillään. Kurssi alkaa Turussa torstaina 9.3. Kolmen tapaamiskerran aikana pureudutaan epäjärjestyksen syihin, tehokkaisiin järjestämismenetelmiin, järjestyksen ylläpitoon ja toteutetaan oma projekti ammattijärjestäjän ohjauksessa. Kokemukset aiemmalta kurssilta olivat todella positiiviset ja osallistujat kertoivat  saaneensa kurssilta lisäpontta ja tukea järjestämiseen. Kurssille otetaan vain 12 osallistujaa ja nopeimmat ovat jo ilmoittautuneet! Lisätietoja kurssista ja ilmoittautuminen täällä: https://www.lyyti.fi/reg/paikkakaikelle.

Kun jouluverhotkin ovat silittämättä

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa … kun joulu on.”

Kuuntelin kerran joulun alla jumppasalin pukuhuoneessa kahden naisen huokailua. Kiirettä oli pitänyt: Oli käyty laulamassa kauneimpia joululauluja ja viety kukkia sukulaisille. Joulukortit olivat lähteneet myöhässä, niin että niihin piti laittaa kalliit merkit. Laatikot olivat vielä paistamatta, lusikkaleipiä pitäisi laittaa, lahjoja käydä ostamassa, sauna pestä, kuusi hakea ja ja ja. Lopuksi toinen sanoi, että jouluverhotkin ovat vielä silittämättä.

Mieleen nousi Kätevän emännän joulusketsi, jossa jouluvaloja pitelevä nainen ääni väristen vetoaa sohvalla istuvaan mieheen: ”Sä vaan istut siinä. Mul on kädet täynnä töitä. Ei Samuli joulu tule vaan istumalla. Mul on hirvee joulustressi ja sä vaan siinä downshiftaat. Mun pitää siis suunnitella ruuat, tehä ne, ostaa lahjat, paketoida ne, siivota…”

Tässä kohtaa mies keskeyttää ja sanoo toki auttavansa, jos vain tietäisi, mitä tehdä. ”Jos panostettais vaan rauhaan ja tunnelmaan, että kynttilät ja ruoka riittää.” ”Kynttilät ja ruoka riittää? Samuli! Joulu koostuu niin monesta pienestä yksittäisestä asiasta, ymmärrätkö?” ”Juu, juu, ymmärrän tietenkin, mutta mä ajattelin, ettei sulla olis niin paljon joulustressiä.” ”Jahha, nyt sä haluut sit ottaa mun joulustressinkin, mitä, mitä sä nyt oikeen haluut? Et me sytytetään vaan joku yks kynttilä ja et me syödään jotaki valmislaatikoita? Niinkö, sitäkö sä haluut, et meidän joulu on, jotain ankeutta?”

Ymmärrän, että osa meistä on jouluihmisiä. Saatan olla sellainen itsekin, sillä oikeastaan kaikkiin muihin juhlapäiviin suhtaudun suurella välinpitämättömyydellä. Minun jouluuni kuuluvat itse kuvatut joulukortit (miten vanhanaikaista!), paketoinnin taide (käytän joka joulu samat narut ja edellisen vuoden kääreistäkin osan), jouluradio (ennen kuuntelin aina samaa 80-luvun joululaulukasettia – Do they know it’s Christmas time at all? – mutta nyt ei enää ole millä soittaa sitä), aito kuusi (osa koristeista on omasta lapsuudestani, pysyvyys on tärkeää), aaton ateriasta alkava kiireettömyys, lahjaksi saatu tai lainattu romaani kera suklaakonvehtien. Tykkään myös kovasti saada paketteja, kunhan ne ovat toivottuja.

Yritän keskittyä siihen, mistä itselleni tulee paras joulumieli ja jättää muun vähemmälle.

Niinpä jouluni tulee ilman mattojen tamppausta, kaappien pesua, kattojen ja seinien pyyhkimistä, pesukoneen taustan hinkkaamista, lattialistojen pyyhkimistä, opettajille ja päiväkodin hoitajille itse väsättyjä lahjoja (saavat saman kortin kuin kaikki muutkin), omatekoisia laatikoita tai piparkakkutaikinaa (miksi näkisin sen vaivan, kun kaupasta ostetut ovat yhtä hyviä, luultavasti parempia?), joululakanoita, joulupyyhkeitä, joulumattoja ja jouluverhoja (missä niitä säilyttelisin loput 11 kuukautta vuodesta?). Se tulee myös ilman joulumarttyyrikohtausta.

Jumppasalin naisille tahtoisin sanoa, että jouluverhot ovat ihana asia, mutta joulustressi ei. Se tarttuu helposti koko juhlaväkeen ja kiristää tunnelman. Koti on elämistä (ja juhlimista) varten eikä elämä kotia varten. Jos joulunaika velvollisuuksineen käy hermoille, voi rohkeasti laskea rimaa. Verhot voi ripustaa silittämättä. Ne voi jopa kokonaan jättää ripustamatta. Antakaa itsellenne joulurauha.

Ja jos joulunlaitto vuodesta toiseen kaatuu yhden (yleensä perheen äidin) niskaan, työnjako pitää neuvotella uusiksi. Jos se ei onnistu, voi jättää tekemättä. Tulee se joulu siltikin.

Rattoisaa joulua kaikille! Palataan asiaan ensi vuonna!

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.