“Helpotusta vauva-arkeen” – miten vauvanvaatelahjoituksesta tuli satojen tuntien vaiva

Lukijan kirjoitus

Kutsun velvollisuustavaroiksi lahjoja, lahjoituksia ja perintöesineitä, joita säilytämme, vaikka niiden säilyttämisestä ja huollosta on meille enemmän vaivaa kuin iloa. Velvollisuustavaroita säilytetään niiden herättämien vaikeiden tunteiden tähden. Pelkäämme vaikuttavamme kiittämättömiltä ja loukkaavamme esineiden antajaa. Tässä vieraskirjoituksessa Paikka kaikelle -blogin lukija kertoo, miten “sukupaketista”, lahjoituksena saaduista vauvanvaatteista, muodostui satojen tuntien työmaa.

“Sukupaketin tarina lienee tuttu muissakin kuin meidän suvussamme. Se luotiin aikoinaan vastaamaan tarpeeseen kierrättää pienten vauvojen vaatteita ja säästää uusien ostamisen vaiva ja hinta. Kierrättäminen ja säästäminen ovat korkealla myös minun arvomaailmassani, mutta tilanne ei ole enää aivan niin mutkaton kuin paketin alkuaikoina. Vaatteet ovat kiertäneet vauvalta toiselle reilut 30 vuotta, käyttäjiäkin sinä aikana on ollut yli kymmenen.  

Nelisen vuotta sitten, vastasyntyneen vauvan uunituoreena äitinä, vastaanotin tämän sukupaketin. Toki olin kuullut jo raskausaikana vihjailuja siitä, että meillä suvussa kiertää vauvanvaatepaketti, ja että minulla olisi siihen oikeus, koska olen saamassa vauvan.

Koska kyseessä oli esikoiseni syntymä, en osannut arvioida, miten paljon vaatetta oikeasti tarvitaan. Huhupuheita olin kuullut, että paljon. Kysymykseen otanko paketin vastaan vastasin myöntävästi, sillä naivisti kuvittelin paketin olevan äitiyspakkauksen kokoluokkaa, ja vaikka minulla jo oli jotain hankittuna tulokkaalle, järkeilin, ettei muutamasta lisävaatteesta voi olla haittaa.

Kuinka väärässä sitä voikaan ihminen olla!

Jätesäkeittäin vauvanvaatteita

Henkilöautollinen laatikoita, pusseja, kasseja ja nyssyköitä muutti meidän makuuhuoneeseemme. Käyttöohjeeksi meille annettiin, että risat pitää heittää pois, muuten pakettia säilytetään siihen asti että seuraava sukulainen saa lapsia. Ei-sukulaisille ei saa näitä vaatteita antaa käyttöön, nämä kuuluvat sukulaisille. Paketti sisälsi vaatteita 80-luvulta lähtien. Pienillä vauvoillahan eivät vaatteet mene miksikään, joten vuosikymmenten muoti löytyi monivivahteisena paketin syövereistä.

Jotta seinän kokoinen laatikkoröykkiö saisi hieman ryhtiä, lajittelin itkien vaatteita koottain jätesäkkeihin. Lopputuloksena oli jätesäkillinen vauvanvaatetta per kokoluokka. Lisäksi kestovaippoja, juhlavaatteita, haalareita, uima-asuja jne. Nyttemmin harmittaa kovin, että en laskenut vaatteiden määrää. Saattaisi sukulaisiini kolahtaa paremmin, että miksi päädyin karsimaan tavaraa radikaalisti.

Lastenvaatemuotia vuosikymmenten varrelta. Lukijan kuva.

Pakkohan näitä on vähentää!

Tie karsintapäätökseen ei kuitenkaan ollut helppo. Selkärangastani tuleva refleksi oli etsiä järkevämpi säilytysmenetelmä vaatteille ja käytännössä säästää kaikki. Kylpyammeen kokoiseen säilytyslaatikkoon – suurimpaan minkä löysin – mahtui vain 60-senttiset vaatteet.

Asiaan perehtymättömille kerron taustatiedoksi, että kokotaulukon mukaan 62- ja 68-senttiset vaatteet sopivat suurin piirtein 3–6 kk ikäisille lapsille – siis kolmen kuukauden ajan. Pikaisesti arvioiden vaatteita oli paikoin siis enemmän, kuin mitä kaksosten vaatettamiseen olisi kulunut, jos jokaista vaatetta olisi käytetty kerran.

Ensimmäisen vuoden aikana pääsin eroon kahdesta jätesäkillisestä vaatteita. Aktivoin ystäviä auttamaan, ja lopulta vaatepinoja setvittiin jo sosiaalityöntekijänkin kanssa. Paine oli hirmuinen – mikä minä olen toisten omaisuutta heittämään pois? Miten minä osaan valita juuri oikeat vaatteet poistettaviksi? Mitä, jos joku suuttuu kun juuri hänen vauva-ajan halibodynsa on työnnetty keräyslaatikkoon?

En varmasti ollut ensimmäinen, joka näitä ajatuksia päässään pyöritti. Ymmärrän siksi, miten paketin vaatemäärä on päässyt räjähtämään käsiin. Muutkaan eivät olleet uskaltaneet karsia sitä.

Pari vuotta myöhemmin paketin vaatteet lähtivät kielloista huolimatta ystäväni vauvalle käyttöön. Hän osaltaan teki suuren työn karsiessaan (ehjiä) vaatteita, joita kukaan ei enää pukisi vauvalleen, saatikka ostaisi kirppikseltä. Tämän päivän kirppikset pursuavat nykyaikaisempia vaatteita. Miksi minä pidän kynsin ja hampain kiinni 90-luvun nyppyisestä äitiyspakkauspyjamasta?

Palvelus suvun seuraaville äideille

Valitettavasti vaatteet myös palautuivat meille. Sinä aikana päätös oli kuitenkin kypsynyt, tilanne piti saada hallintaan. Päätin palautuvista vaatteista karsia säilytystilan rajaamisen tekniikalla kaappiin mahtuvan laatikollisen vaatteita per kokopari. Laatikko määräsi tiukat rajat sille, paljonko vaatteita voi säilyttää.

Googletin ahkerasti apua kysymykseen paljonko vaatteita lapsi oikeasti tarvitsee. Selvästi vähemmän, kuin minulla oli käsissäni. Tässä vaiheessa vaatteita on siis karsittu jo vähintään kahden kierroksellisen verran. Näiden karsimiskierrosten selviytyjien joukkoon kuului mm. 50 cm pitkähihaisia bodyjä 32 kappaletta. Luku ei siis sisällä lyhythihaisia bodyjä eikä pitkähihaisia paitoja, joita toki paketissa oli myös runsaasti. Mysteeriksi jää, montako niitä oli alunperin.

Kannoin niska vääränä vaatetta ulos ovesta. Koin voimakasta syyllisyyttä hävittäessäni ehjiä, periaatteessa käyttökelpoisia vaatteita. Viimein kaivellessani uutta osaa käsiteltäväksi tajusin suureksi järkytyksekseni, että koko valtava vuori on nyt käyty läpi. Meni useampi päivä tajuta, että todellakin, sitä ei enää ole. Helpotus on sanoinkuvaamaton.

Jätesäkillinen vaatetta kutistui laatikolliseksi, jossa on juuri riittävä määrä kutakin kokoa. Lukijan kuva.

Katkeruus, pelko, kiitollisuus

Minussa asuu hirveä katkeruus, keskisuuri pelko ja pieni kiitollisuus sukupakettiamme kohtaan. Katkeruus siksi, etten yhtäkkiä keksi rumempaa karhunpalvelusta tuoreelle äidille kuin satojen tuntien lisätyö. Olen katkera myös siitä, ettei oma kokemukseni vastaa sitä kuvaa, mitä minulle suvun suunnasta lähetettiin.

Minun pitäisi olla kiitollinen, ja tämä on parasta mitä minulle on tapahtunut. “Paketti helpottaa vauva-arkea” on ehkä härskein väite jonka olen kuullut. Hieman materialistista katkeruutta koen myös siitä, etten voinut pukea lastani kuten itse olisin valinnut. En ostanut yhtään vauvanvaatetta – siinä vaan ei olisi ollut tippaakaan järkeä.

Pelkään kovasti sitä, kuka suuttuu ja kuinka pahasti, kun en kuitenkaan ole onnistunut jättämään juuri oikeanlaisia vaatteita jäljelle. Olen vihainen, sillä minulle on usein naureskeltu, että kohta joku muu saa vauvan ja työnnät ne sitten eteenpäin. En halua ojentaa ongelmaa eteenpäin seuraavalle, työsarkaa riittää ilmankin.

Seuraavalle äidille lähtee meiltä vain vauva-ajan käyttövaatteet + mekkoja ja juhlapukuja joita en kertakaikkiaan osannut karsia. Ai milloin lähtee? No en tiedä. Nuo ovat nyt asuneet meillä jo useamman vuoden, ja sääntöihin kuuluu, että asuvat meillä siihen asti, että seuraava raukkaparka lisääntyy.

Olen kuitenkin löytänyt pilveni hopeareunuksen. Osaan olla kiitollinen siitä, että jotain näin massiivista ja hirveän rankkaa ja työlästä tarvittiin herättämään minut siihen, että pelkkä tavaran sokea haaliminen ja omistaminen on typerää. Heräsin siihen, että sisäänrakennettu hamstraustaipumukseni johtaa pian vastaavanlaisten katastrofien räjähtelyyn myös muiden tavararyhmien kohdalla. Asenteeni tavaroihin on muuttunut ratkaisevasti ja kiitos kuuluu taakalle nimeltä sukupaketti.

Nyt, kun vaatteet on karsittu ja suurelta osin hävitetty, olen saanut kuulla olevani rohkea. Haluankin rohkaista muita vastaavien ongelmien kanssa painivia ihmisiä muistamaan, että rohkeutta ei ole pelon puute, vaan se, että toimii pelostaan huolimatta.”

Onko sinulla kokemusta velvollisuustavaroista? Kerro kommenteissa, miten niiden kanssa kävi.

Lukijan kirjoitus


Tarvitsetko treeniä siinä, miten saat tarpeesi kuulluiksi ja omat rajasi pidettyä, kun lahjoituksia tulvii kotiisi? Siinä tapauksessa kannattaa liittyä Kaikki järjestyy! -valmennuksen odotuslistalle.
Odotuslistalle liittyminen ei sido sinua mihinkään. Saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun valmennus järjestetään seuraavaan kerran.

5 kommenttia artikkeliin ”“Helpotusta vauva-arkeen” – miten vauvanvaatelahjoituksesta tuli satojen tuntien vaiva”

  1. Onkohan meillä kirjoittajan kanssa yhteisiä sukulaisia…? -Todennäköisesti ei, mutta surullista todeta että samanlaista horror-hamsterisakkia näkyy olevan useamman suomalaisperheen verran! Hatunnosto kirjoittajalle, tekemääsi savottaa tarvittiin vaikka sitä ei ehkä moneen vuoteen kukaan arvostaisikaan!

  2. Suoraan ytimeen, rohkeasti kirjoitettu ja jaettu. Kokemuksella ja tunteella.
    Olen se, joka laitoin sukupaketin liikkeelle. Ajatuksenani oli auttaa nuorta perhettä, kun muitakin rahanreikiä oli kuin vaatehankinnat. Siihen aikaan kierrätys ei vielä ollut niin tuttua kuin nyt.
    No, en olisi pienessä mielessäkään voinut aavistaa, että tästä tulisi enemmän stressiä ja pahaa mieltä ja paljon työtä aiheuttava kokemus, kuin tervetullut apu. Siksi nostan hattua kirjoittajalle, joka aikansa kiroiltuaan tarttui härkää sarvista ja aloitti karsimisurakan itseään säästämättä ja löytää asiasta vielä positiivisen kehityskuvion.
    Se helpottaa myös minua, jota myös on harmittanut tämä uskomaton savotta.
    Miten kauniisti koottu onkaan tuo mallipaketti!

    Jälkiviisaana suosittelen miettimään tarkasti “sukupaketin” mielekkyyttä.
    Ehkä on helpompaa tehdä tämä vaihto vaan ystävien tai sisarusten välillä, ilman paineita. Todellinen työvoitto monella tasolla! Onneksi olkoon.

  3. Ihmettelen vain miksi tätä karsimista ei voitu tehdä vaikka muutaman sukulaisen, joka on vaatteita aikanaan vauvallaan käyttänyt, kanssa niin ei olisi tarvinnut pelätä, että joku loukkaantuu eikä työ ja vastuu olisi jäänyt yhden harteille. Varsinkin kun kyseessä on sukupaketti, joka sääntöjen mukaan saisi kiertää kaiken lisäksi vain suvun sisällä.

  4. Ihan kuin meillä. Kiitollinen olen vaatteista, koska säästää pitkän pennin, mutta työn määrä on huikea. Saatiin esikoisen aikaan sukulaisilta vanhat vauvan vaatteet. Kaikki säilytettiin, mutta vain osa pääsi käyttöön. Kun seuraava sai vauvan poistin joukosta kulahtaneet, tahraiset ja rikkinäiset vaatteet, lisäsin joukkoon uudenmuodin mukaisia siistejä vaatteita ja vein hänelle. Vaatepaketti siis pysyi samankokoisena. Kun seuraavaa lasta alettiin odottamaan 7 vuotta myöhemmin, totesin että en aio ottaa niitä vaatteita enää meille. Nyt on tilanne, että ne vaatteet on kuitenkin täällä jälleen. Tällä kertaa kuitenkin viisastuneena kävin vaatteet jo edellisen perheen luona läpi ja otin sieltä vain ne jotka kuvittelen tulevan käyttöön. Ja hyvä niin. Nyt on tilanne, että tänne on heitetty säilytykseen kaikki välikoon vaatteet. Mulla on siis varastossa esikoiselle vielä vähän isoja vaatteita (140-150cm) ja nuoremmalle liian isoja vaatteita kokoluokissa 92,98,104 ja 110. Sekä nuoremmalle pieneksi jääneet (koko 80 ja 74)
    Koko 116/122 on sukulaisen käytössä. Lasten vaatekaapissa löytyy koot 82/86 sekä 128 /134.

    Tein karsimista todella rajulla kädellä uudelleen, kun huomasin että yhtä kokoluokkaa oli liian paljon. Totesin että yhdelle kokoluokalle on aina yksi laatikko, koska haluan myös itse ostaa tai ommella vaatteita lapsilleni.
    Ja sain vihdoinkin varaston hallintaan!
    kovasti työtä vaatii edelleen kieltäytyä tai käydä läpi meille saapuvia vaatteita, mutta asenne vaatteita kohtaan on muutettu, joten se alkaa olla jo helppo homma 🙂
    Tuommoinen sukupaketti voi kyllä olla aikamoinen stressitekijä.

Jätä kommentti