Oletko jo kuullut, että KonMari on passé? Nyt tehdään ruotsalaista kuolinsiivousta. Luin siitä Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning – Ingen sorglig historia, englanniksi The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Kyse on kansainvälisestä bestselleristä, jonka oikeudet on myyty jo 20 kielelle.
Margareta Magnussonin mukaan tavaroita on liikaa silloin, kun emme pysty huolehtimaan niistä.
Kirja koostuu lyhyistä mietelmistä, joissa kirjailija ottaa kantaa muun muassa tavaran määrään, kuolemanpelkoon, keittokirjoihin, lastenvaatteisiin ja esineiden merkitykseen sukupolvien suhteissa. Magnusson kertoo pieniä tarinoita tavaroistaan ja antaa kelpo ohjeita, miten eri esineryhmien tai tilanteiden kanssa olisi meneteltävä.
Ammattijärjestäjänä voin hyvin allekirjoittaa monet hänen ohjeistaan, kuten että kannattaa hoitaa ensin isot esineet ja edetä sitten kohti pienempiä tai että on parasta aloittaa kuolinsiivous tavararyhmästä, johon ei ole tunnesidettä.
Kirjan sanoma on, että jokaisen on otettava vastuu omista tavaroistaan, jotta ne eivät jää jälkipolvien riesaksi. Erityisen kirjasta tekee sen näkökulma. Se on suunnattu ikääntyvälle ihmiselle. Kirjailija itse on ”kahdeksankymmenen ja sadan vuoden välillä”. Ammatiltaan hän on taiteilija ja hänellä on viisi lasta. Hän kertoo siivouksista, jotka on tehnyt vanhempiensa, puolisonsa vanhempien ja puolisonsa kuolemien jälkeen.
Kirjan aihe tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, sillä 92-vuotias isoäitini siirtyi tällä viikolla ajasta iäisyyteen. Siinä oli ihminen, joka teki kuolinsiivousta puoli elämäänsä.
Isoäitini koti oli aina hohtavan siisti. Silti hän murehti, että seinät pitäisi taas imuroida, ikkunat pestä ja että pölyä kertyy niin kovasti. Isoäiti oli vaatimaton ihminen. Vaikka puhtaus oli hänelle tärkeää, en muista hänen koskaan arvostelleen muiden ihmisten koteja.
Sukutarina kertoo naapureiden päivitelleen, miten Leppäsillä ollaan niin siistejä, että matotkin viedään ulos kahdesti päivässä. Eräänä päivänä isoäiti oli siivonnut aamupäivällä ja lähtenyt sitten iltatyöhönsä. Tästä tietämätön isoisä oli tullut töistä kotiin, vienyt matot tuulettumaan ja alkanut puolestaan kuurata nurkkia.
Tuo aikaansa edellä ollut mies jätti vaimonsa yksin siivoamaan neljäkymmentä vuotta sitten. Syöpä vei äkisti mennessään.
Isoäidille siisteys ja siihen liittyvä kunnollisuus olivat kunnia-asioita. Kaupungin vuokrakasarmissa voi erottautua sillä, että kuusilapsisen perheen kaksiosta ei kuulunut naapureille pihaustakaan. Siivoa väkeä siis.
Jatkuvat siivoamispuuhat (sekä joka-aamuinen vuodejumppa ja kävelylenkit) pitivät isoäitini hyvässä kunnossa. Hän itse kuitenkin oli sydänvaivojensa vuoksi kolmekymmentä viimeistä vuottaan sitä mieltä, että kuolee ihan tuota pikaa.
Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kuolinsiivous – jos se ei ollut alkanut jo puolison kuolemasta. Isoäiti kiinnitti koriste-esineisiin hyvissä ajoin nimilaput, keneltä ne oli saatu lahjaksi ja kenelle ne näin ollen hänen kuolemansa jälkeen kuuluvat. Ettei ainakaan tule sitten mitään perintöriitaa. Erityisen arvokkaita perintökaluja neljä vuotta kansakoulua käyneellä orpotytöllä ei kyllä olisi ollutkaan.
Magnusson suosittelee samaa kirjassaan. Hänellä on myös käytännöllinen ehdotus niille esineille, jotka ovat omistajalleen henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta joilla ei ole muille mitään merkitystä. Ne pakataan ”heitä pois” -laatikkoon. Laatikon nimestä jälkeenjääneet tietävät, mitä tehdä näille esineille. Magnusson kehottaa keskustelemaan kuolemasta ja esineistä jälkipolven tai toisaalta omien ikääntyvien vanhempien kanssa. Hänen mielestään sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolevansa, jättävät jälkeensä hirmuisen sotkun.
Isoäitini kävi tavaroitaan läpi jatkuvasti ja laittoi tarpeettoman ronskilla kädellä menemään. Sota- ja pula-ajan kokemus ei tehnyt hänestä varautujaa, hamstraajaa eikä statushakuista ostelijaa, vaikka näinkin olisi voinut olla. Sen sijaan turvaa toivat tilille säästetyt markat ja eurot. Saavat sitten ainakin hautajaiset maksettua, oli ajatus.
Tuntuu, että isoäidin tavarat ja hänen kotinsa – siinä samassa neljäkymmentäluvulla rakennetussa vuokrakasarmissa – olivat minulle tärkeämpiä kuin hänelle konsanaan. Muistan lapsuudestani kovasta pahvista valmistetun liukaspintaisen laatikon, jossa oli puuvärejä, DDR-läisen kultaisen nukkumatin ja jonkun itse väsäämän hupaisan tontun, jonka hataran hatun alla oli jouluna karamelleja.
Nostalgia oli minun. Isoäiti ei nähnyt arvoa näiden tavaroiden säästämisessä lapsenlapsenlapsille. He saivat leikkiä vanhalla pöytäpuhelimella ja äitinsä tuomilla rakennuspalikoilla.
Isoäitini luona kyläillessä kahvit katettiin olohuoneen chippendale-pöydälle, joka pienestä minusta oli maailman kaunein huonekalu. Pöydässä oli terävä reuna, josta minua aina varoitettiin. Sitten siitä varoitettiin omia lapsiani, jotka pyörivät lattialla pöydän edessä. Pöytä ei ollut vain pöytä. Mielessäni se liittyy ylisukupolviseen huolehtimisen ketjuun.
Arkena kahvi juotiin Arabian piparkakkukupeista tai valkoisista Killoista, juhlapäivinä Myrnasta. Kupissa kilisi Sorsakosken lusikka. Tarjottimella oli Tannisen pipareita ja kuutta muuta sorttia, mutta ei itse leivottua. Miksi leipoa, kun kaupasta saa valmista? On tässä elämässä työtä ollut muutenkin, kun kymmenenvuotiaana on aloittanut.
Lämmöllä Ella-mammaa muistaen.
”Otatko kahvia?” mamma kysyi sinnikkäästi kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä se varmaan pian aikuistuu ja alkaa kahvia juomaan. ”Ei kiitos, otan mehua”, vastasin kerta toisensa jälkeen, satoja kertoja. Mehu kaadettiin sitten Riihimäen lumihiutalelaseihin.
Isoäidin sydän kesti lopulta enemmän kuin pää, josta muisti alkoi viimeisinä vuosina karata. Kun isoäidin oli aika muuttaa hoitokotiin, oli myös kuolinsiivous valmis: kellari lähes tyhjä ja asunnossakin vain välttämättömin. Tämän voi ottaa vaatimattoman ihmisen huomaavaisuutena ja välittämisen eleenä: ettei jää omaisten vaivaksi. Jos isoäitini olisi lukenut Magnussonin kirjan, hän olisi varmasti nyökytellyt joka sivulla.
Ihan kaikkeen isoäidin kuolinsiivous ei ulottunut; tavaroiden joukosta löytyi tarkoin varjeltu sukusalaisuus. Magnusson kehottaa käymään päiväkirjamerkinnät ja kirjeet läpi, jos niissä on sellaista, mikä turhaan raskauttaisi jälkipolven mieltä, sekä siivoamaan ajoissa pois tyhjien viinapullojen jemmat ja muut vastaavat yllätykset.
Isoäitini kohdalla mietin, että ehkä salaisuuden jättäminen löydettäväksi oli sekin osa kuolinsiivouksen suunnitelmaa. Oli kenties helpompi jättää löydettäväksi vaikea asia, josta ei lapsille ollut pystynyt puhumaan.
Isoäitini taisi tietää mitä teki poistaessaan turhat tavaransa. Tavarat itsessään eivät kanna muistoa, muisto on ihmisen mielessä. Se on tarina, jota tavara meille kertoo tai jota me kerromme tavarasta.
Piparkakkukupit, sorsakosket ja lumihiutaleet ovat nyt minulla. Paikoiltaan siirrettynä esineiden merkitys muuttuu. Ne ovat kuuluneet kokonaisuuteen, jonka osia olivat isoäidin kodin tuoksu (Presidentti-kahvi ja Sun Light -saippua), sen äänet (televisiosta visailua tai Strömsö) ja esineiden muodostama kollaasi (kruunukalusteet, sohvan päällä ollut öljyvärimaalaus, viisikymmentäluvun kupuvalaisin, retrokirjahyllyn Päätalot ja puusta veistetyt norsut).
Kun kokonaisuus on poissa, esineet ovat kuin turisteja maassa, jonka kieltä ne eivät puhu. Kokonaisuudesta puuttuu tietysti myös se tärkein: kahvia tarjoava, vaatimaton, työteliäs, kovan elämän elänyt isoäitini. Hänet minä muistan muutenkin.
Lupaus onnellisuudesta on voimakas houkutin. Kun otsikoin Turun pääkirjastossa pitämäni luennon ”Voiko tavaroista luopumalla tulla onnelliseksi?”, paikalle saapui kirjaston siihenastinen ennätysyleisö, noin 260 ihmistä. Osa joutui kääntymään pois, koska kaikki hyllyvälitkin olivat täynnä kuulijoita.
Alku oli näin vaatimaton. Lopputulos kaikkea muuta. Vuoden 365 projekti sisälsi vähintäänkin 3650 tavaraa luultavasti pikemminkin 10 000 – mm. kokonaisen roskalavallisen rojua, kaksi astiastoa ja kaksi laatikollista duploja ja muutaman legorakennussarjan. Kirpputorivetoinen tavarakarsiminen sai paljon aineistoa ja vauhtia projektista. 
