Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

“Heti jos luovun jostain, tarvitsen sitä” – Näin eroon poistojen katumisesta

Minullekin on käynyt niin. Nimittäin olen huomannut pian tavaran poistamisen jälkeen, että olisinkin tarvinnut sitä.

Hankin joskus 2000-luvun alkupuolella ruotsalaisesta huonekaluketjusta kaksi vanerista laatikostoa, yhden omille toimistoromppeilleni, toisen puolison. Kussakin oli muistaakseni seitsemän laatikkoa ja korkeutta ehkä 70 senttiä, leveyttä nelisenkymmentä.

Laatikostot olivat aktiivikäytössä seitsemän vuotta, kunnes muutimme eikä niitä enää uudessa kodissa tarvittu. Toimistotarvikkeiden määrä oli olennaisesti vähentynyt ja niille järjestyi toimivampi paikka keittiössä. Halusin kuitenkin säilyttää laatikot vastaisuuden varalle, koska tykkäsin laatikostojen ulkonäöstä. Jos niitä kuitenkin tarvittaisiin…

Niillä ei ollut käyttöä eikä omaa paikkaa, vaan ne oli tungettu pieneen vaatehuoneeseen pois tieltä (missä ne tietysti olivat tiellä). Kun vaatehuoneen toimivuutta kohennettiin uudella hyllyjärjestelmällä, laatikostot pinottiin makuuhuoneen oven taakse torniksi odottamaan … niin mitä? En edes tiedä.

Olen sisustusorientoitunut ihminen ja inhoan kaikenlaisia väliaikaisvirityksiä. Mutta koska edelleen tykkäsin laatikostoista, en vieläkään ollut valmis luopumaan niistä. Uusia samanlaisia ei saisi enää mistään.

Poistopäätös kypsyy

Vaneriosat olivat kellastumassa ja laatikoiden liimauksetkin repsottivat. Mietin usein, voisiko laatikostoja madaltaa sahaamalla repsottavat osat pois ja vaneriosat maalata. Näin laatikoista saisi seinälle kiinnitettävät yöpöydät. 

Tosiasiassa kyse oli ihan vain päiväunelmoinnista, tai ehkä paremminkin jumittavista ajatusketjuista, sillä aikaa tai taitoa moiseen nikkarointiin ei olisi ollut.

Sitten eräänä päivänä siivosimme vintillä. Olin hiljalleen kypsynyt tuijottelemaan turhanpanttina pönöttäviä laatikostoja ja päätin laittaa ne poistokuormaan mukaan. Sinne menivät peräkärryyn (vaikka eivät kuvassa näy). Heippa!

Tavarat kiertoon

Parin viikon päästä lapseni alkoivat puhua, että haluaisivat omat huoneet jaetun makuu- ja leikkihuoneen sijaan. Tajusin, että jokainen tarvitsisi oman pöydän ison yhteisen pöydän sijaan. Ja että työpöydän alla olisi hyvä olla laatikostoja. Ja että olin juuri antanut pois kaksi kelpo laatikostoa!

Tämä on se kohta, jossa manaillen lyödään itseä otsaan.

Poistojen katuminen

Harmittava tilanne laatikostojen kanssa tuli mieleeni, kun joku vähän aikaa sitten jakoi Paikka kaikelle -ryhmään Kotilieden vanhan artikkelin, jossa oli haastateltu katumapäälle tulleita tavarankierrättäjiä. 

Heitä kadutti erityisesti vanhojen vaatteiden poistaminen (kohta ne ovat taas muodissa tai joku järjestää teemabileet), tunnistamatta jääneiden keräilyesineiden myyminen pilkkahintaan (menetetty raha) ja muistoesineiden, kuten vanhan kirjeenvaihdon, hävittäminen (niitä ei voi korvata).

Jokainen poistokatumuksen kokemus jättää jälkeensä epävarmuutta, joka tekee tavaran raivaamisesta aina vain vaikeampaa, vaikka tavarapaljoudesta alkaisi olla isoakin haittaa arjen sujumiselle.

Virheen tekemisen pelko

Luopumisen tuskaa aiheuttaa erityisesti uskomus, että heti jos luopuu jostain, sitä tarvitsee. Ajatus hipoo taikauskoa: universumi rankaisee tai kohtalo jekuttaa, mikäli tavaroita poistaa. Alkaa tuntua rationaaliselta pitää kiinni jopa itselle täysin turhista tavaroista.

Pohjimmiltaan kyse on virheen tekemisen pelosta ja vahvistusvinoumasta. Aiemmat kokemukset ja epävarmuus luopumisen hetkellä ikään kuin käynnistävät sisäisen tutkan, joka joka haravoi tilanteita, joissa poistettu esine olisi sittenkin ollut tarpeen. Vähän samaan tapaan kuin raskautta suunnitellessa näkee joka paikassa muiden pallomahoja tai autoa ostaessa muiden autot alkavat yhtäkkiä kiinnostaa.

Ja kun mieli syöttää uskomusta, että on tehnyt virheen, havaitsee pian, että todella on tehnyt virheen. Näin vahvistusvinouma toimii.

Miten luottamus palautetaan? 

Mitä tehdä, jos tavaraa tursuaa jo joka nurkasta ihan haitaksi asti, mutta mieli haraa vähentämistä vastaan “koska minulle käy aina niin, että kun poistan jotain, tarvitsen sitä sitten kumminkin heti sen jälkeen”. Käytössäsi on ainakin kolme keinoa.

1. Usein auttaa, kun palauttaa mieleensä alkuperäiset poistokriteerit. Siinä tilanteessa käytössä olleella tiedolla on tehnyt parhaan mahdollisen päätöksen.

Jos en olisi vastikään poistanut vanerilaatikostojani, en luultavasti olisi edes tullut ajatelleeksi niitä siinä vaiheessa, kun lastenhuoneiden kalustusta ruvettiin miettimään. Tai jos olisin, olisin pian hylännyt ajatuksen niiden käyttämisestä sillä perusteella, että ne olivat huonokuntoiset enkä olisi jaksanut ja osannut alkaa kunnostaa niitä. Siis samalla perusteella, jolla poistin ne.

Olen siis tehnyt ihan oikean päätöksen. Se, mitä sitten tapahtui, ei ollut ennalta nähtävissä.

2. Itse selvisin ilman kovia katumuksen tunteita, koska voin heti rauhoitella itseäni muistuttamalla alkuperäisistä poistokriteereistä. Jos katumus kuitenkin iskee, yritä pitää mielessä, että se on vain tunne. Tunteet menevät ohi. Voit lohduttaa itseäsi kuten lohduttaisit hyvää ystävää samassa tilanteessa. Älä ainakaan moiti päätöstäsi! Teit sen parhaalla mahdollisella tiedolla, joka oli käyettävissä.

3. Voi olla, että tarvitset lisäksi yleistä uskonvahvistusta siihen, että asiat järjestyvät, vaikka luopuisit joistakin tavaroista. Epäuskon hetkellä voit käydä läpi, mitä vaihtoehtoja sinulla olisi, jos ilmenisi, että tarvitsisitkin poistamaasi esinettä. Poistohetkellä kysy itseltäsi: Mitä vaihtoehtoja löytyy, jos tulisi vastaan tilanne, että tarvitsisin poistamaani esinettä? Vaihtoehtoja on aina vaikka kuinka paljon: voi käyttää jotain muuta, korvata esineen toisella, vuokrata, lainata… Kaikkein pahimmassakin tapauksessa joudut vain hankkimaan uuden – tai käytetyn, joita useimpien tavaroiden kohdalla löytää helposti. Kaikki järjestyy kyllä!

Ajatellaan vaikka niitä 80-luvun asuja, joita säästit teemabileitä varten. Luultavasti ne ovat väärän kokoisia, epämukavia ja kulahtaneita, niin ettei niistä tosipaikan tullen olisi paljon iloa. Ihan kuten minun vanerilaatikostoni.

Lopulta kävikin niin, että lastenhuoneisiin järjestyi perhepiiristä toiset, käytetyt laatikostot, paljon paremmat ja laadukkaammat kuin hilloamani laatikostot. Piti vain avata suu ja kysyä.

*

Miten olet päässyt yli poistokatumuksesta? Jaa kokemuksesi kommenteissä.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest

10 kommenttia artikkeliin ”“Heti jos luovun jostain, tarvitsen sitä” – Näin eroon poistojen katumisesta”

  1. Yhtä takin pois heittämistä olen katunut. Mutta luettuani tämän, luulen että se olisi ollut nyt väärän kokoinen

    Vastaa
  2. Minä annoin pari vuotta sitten pois vanhan trangian, joka oli ollut vuosikausia käyttämättömänä yläkaapissa. Nyt, kun mm. koronan ja myrskyjen yhteydessä on alettu taas puhua kotivarasta, muistin miksi olin sitä kaikki ne vuodet hillonnut. Jos menisi sähköt useammaksi päiväksi, meillä ei olisi mitään välinettä millä tahdä tai lämmittää ruokaa. Nyt sitten olen taas pohtimassa uuden trangian tai vastaavan ostoa…

    Vastaa
    • Minulle on itse asiassa käynyt ihan samoin. Ikinä ei käytetty sitä perintötrangiaa mihinkään. Nyt maailmanlopun pelko on saanut ajattelemaan toisin. Silloin en osannut sitä pelätä, joten päätös oli ihan rationaalinen – enkä ole ihan varma, onko tämä trangian haikailu minulla nytkään ihan rationaalista. Onneksi trangioita kuitenkin saa helposti niin uusia kuin käytettyjä.

      Vastaa
  3. Minua harmittaa kun en ottanut kotiini isäni kahta perintökaappia. Toinen oli hänen isänsä itse tekemä ja toinen tosi hieno antiikkikaappi. Olin sitä mieltä ettei ne mahtuneet meille. Eikä ne olisi oikeasti mahtuneetkaan koska olivat tosi isoja. Isäni vei ne säilöön kaverinsa varastoon jossa ne sitten menivät täysin pilalle. Tämä on jälkikäteen harmittanut kovasti.

    Vastaa
  4. Tein aikoinaan löydön. Edullisen ja hajuttoman koivuisen liinavaatekaapin. Se haettiin matkan takaa silloiseen kotiin ja auto tuli niin täyteen, että lapset kulkivat laittomasti miten sattuu auton lattialla. Sitten tuli ero ja monta muuttoa. Lopulta ennen yhtä muutosta kaappi lähti sikahalvalla uuteen kotiin, koska minulla oli ajatus, että mitään ei saa ”kaapittaa”, vaan esineet esim. lautapelit tulevat käyttöön vain ollessaan näkyvillä. Toinen syy myyntiin oli seuraavan asunnon pienuus ja oletus ettei huonekalu mahdu sinne. Se on esine, jota olen kaivannut paljon.

    Vastaa
    • Ymmärrän! Vanhoihin tavaroihin liittyy usein ajatus siitä, että ne ovat uniikkeja (usein ovatkin!) ja siksi ainakin minulle niistä eroon hankkiutuminen on paljon vaikeampaa kuin massakalusteista jopa silloin, kun ne ovat vain tiellä.

      Vastaa
  5. Olen jo vuosia yrittänyt torjua tavaroiden tulvaa minimoimalla hankinnat, koska luopuminen on vaan niin vaikeaa. Ja toden totta, tämä on helpompaa. Silti meillä pyörii ylimääräisiä vanhoja tuoleja ja myös kaksi ylimääräistä vanhaa pöytää. Kotona olisi avarampaa ilman niitä, mutta näistä en pysty luopumaan. Varsinkin kun ovat puuta, vanhoja ja kaikilla oma tarinansa, ja pidän kaikista kovasti.

    Vastaa
    • Luopuminen luopumisen vuoksi ei minusta ole tarpeen, jos tavaroilla on tilaa eikä niistä ole vaivaa tai kuluja 🙂

      Vastaa

Jätä kommentti