Aihearkisto: Tunteet

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Ammattijärjestäjänä saan kuulla ihmisten tavaroita koskevat huolet ja tarinat. Monet niistä liittyvät sukupolvien välisiin suhteisiin. Margareta Magnusson kannustaa kirjassaan Döstädning ikääntyviä ja heidän aikuisia lapsiaan puhumaan tavarasta – ja kuolemasta – hyvissä ajoin. Mutta sen sijaan, että perheisessä puhuttaisiin tavaroihin liittyvät sukupolvien konfliktit auki, aihe otetaan esille minun, ammattijärjestäjän, kanssa.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Autotallillinen perintöesineitä vai aikuisen lapsen jälkeensä jättämää tavaraa?

Jotta aihe olisi helpompi ottaa puheeksi omien vanhempien tai aikuisten lasten kanssa, kuvaan tässä nyt tavallisimmat kertomukset, joita saan kuulla. Kyse on todellisuuteen pohjaavista esimerkeistä, mutta ei kenenkään tietyn yksittäisen ihmisen tarinasta.

Huolestunut lapsi

”Isäni asuu isossa omakotitalossa. Hänessä on varmaan hamsterin vikaa. Edes tyhjiä maitotölkkejä ei saa viedä keräykseen, koska niillä voi lämmittää saunaa. Kellari on lattiasta kattoon täynnä aikakauslehtien vuosikertoja, kodinkoneiden raatoja (varaosiksi!), vanhoja huonekaluja ja ties mitä roinaa. Lisäksi tavaraa on piharakennuksessa.

Asunnossa sisälläkin on niin paljon kamaa, että pelkään isän kompastuvan, kun hän yöllä lähtee vessaan. Meitä siskon kanssa kauhistuttaa jo nyt, että talon setviminen jää meille. Isä ei ota kuuleviin korviinsa puheita tavaran raivaamisesta. Joskus kuljetan maitotölkkejä salaa marketin pihalla olevaan kartonkikeräykseen.”

Margareta Magnusson kirjoittaa, että jokaisen pitäisi kantaa itse vastuu tavaroistaan eikä jättää niitä jälkipovien vaivoiksi. Hänen mukaansa työläs sotkuisen kuolinpesän selvittely katkeroittaa jälkipolvet vaikka suhde eläessä olisi ollut lämmin.

Tavaranhaalijan kehottaminen raivaamishommiin saa yleensä aikaan vain vastarintaa. Mutta ehkä voit varovasti tarjota apuasi silloin, kun huomaan haalijan itsensä ottavan esille tavaran haitat – kun mitään ei löydy tai siivoaminen on kovin vaivalloista.

Jos tavaroiden omistaja ei ota avuntarjouksia kuuleviin korviinsa tai pahimmillaan naureskelee päälle, että lapset saavat sitten selvittää, vedä henkeä ja keskity toistaiseksi vaikka omiin tavaroihisi. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa ottamaan apua vastaan – ellei kyse ole tilanteesta, jossa paloviranomaiset voivat antaa siivousmääräyksen.

Neuvoja hamstraavan läheisen kohtaamiseen saat kirjasta Pakkokeräily – aarteidensa vankina (Prometheus). Ja kun sen aika koittaa, turvaudu tavaroiden raivaamisessa ostopalveluihin niin paljon kuin vain voit. Sillä säästät aikaasi ja mieltäsi.

Kolmen huushollin tavaroiden loukkuun jäänyt

”Minulla on kellari täynnä poikani Jaakon tavaroita. Kun hän lähti Ranskaan töihin, hän toi huonekalut ja muut tavaransa tänne säilytykseen. Niitä on tuolla vierashuoneessakin, ei sitä oikein edes mahdu käyttämään. Siellä on lisäksi Jaakon ja tyttäreni Kaisan lapsuuden tavarat.  

Minä olen Kaisalta monta kertaa kysynyt, että ottaako hän barbit ja lastenkirjat, mutta ei ne häntä kiinnosta. On kuulemma kaikki paikat lasten tavaroita täynnä muutenkin. Jaakko on sanonut, ettei hänen legojaan ja pienoismallejaan saa hävittää. Niitä on kokonainen kaapillinen, mutta ei hän voi nyt ottaa niitä, kun on siellä Ranskassa. Eikä hän kyllä muutenkaan varmaan niitä omaan kotiinsa ottaisi, kun ei ole lapsiakaan.

Vintillä on äidin tavaroita. Kun hän kuoli, oli niin kiire tyhjentää asunto ja ajattelin, että käyn tavarat sitten myöhemmin läpi. On niitä laatikoita tuolla olohuoneessakin, en ole saanut katsottua, mitä niihin tuli pakattua. Voisin muuttaa pienempään, mutta ei tästä mihinkään pääse, kun ei nämä tavarat mahtuisi minnekään.”

Jokaisen tosiaan pitää huolehtia omista tavaroistaan. Nyt tarvitaan jämäkkyyttä, jotta saat lapsesi ottamaan vastuuta. Pyydä lapset avuksi ja pitäkää perhetalkoot. Käykää samalla läpi äidiltäsi jääneet esineet ja jakakaa ne keskenänne, niin on sekin hoidettu. Jos muu ei auta, aseta takaraja, jonka jälkeen pyydät tyhjennyspalvelun viemään luoksesi hyljätyt tavarat.

Lahjatulvaan hukkuva

”En tiedä mitä teen äitini kanssa. Mikään puhe ei mene perille! Hän näkee lapsia pari kertaa kuussa ja tulee meille aina isojen kassien kanssa. Hän kiertelee kirpputoreilla ja ostelee sieltä kaikkea mielestään ihanaa. Vaatteita ja leluja. Sellaisia isoja muovihökötyksiä. Ja syntymäpäivänä hän ei todellakaan ilmesty juhliin leffaliput paketissa, vaan viimeksi hän antoi lahjaksi jättiteddykarhun, joka vie lastenhuoneesta lähes neliön alan.

 Meillä on lastenhuone jo ihan täynnä. Sitä paitsi hukun lastenvaatteisiin, täällä voisi pitää vaatekauppaa! Pitääkö tässä alkaa etsiä isompaa asuntoa, että saadaan leluille lisää tilaa? Tavaroita ei voi laittaa eteenpäin, koska äiti kyselee niiden perään lapsilta ja käy kaapeissa penkomassa. Ei tässä ole mitään järkeä.”

Rajat ne on rakkauden osoittamisellakin. Äitisi tarkoittaa hyvää, mutta nyt hänet täytyy havahduttaa ymmärtämään, että jokainen esine on myös vaiva ja vaatii jotakin: säilytyspaikkaa, paikoilleen korjaamista, huoltamista, siivoamista ja kierrätykseen toimittamista. Hän saa antamisen ilon mutta sinä saat kaikki vaivat.

Ota asia hänen kanssaan puheeksi hyvänä hetkenä. Pysy rauhallisena. Puhu itsestäsi ja ongelmista, joita tavara sinulle aiheuttaa. Älä syyttele äitiäsi. Kuuntele myös, mitä hän sanoo. Käytännön ratkaisuna lahjoja ostelevan läheisen ongelmaan on usein se, että hän saa jatkaa hankintojaan, mutta ne säilytetään hänen luonaan.

Tavarat hiertävät sukupolvien välisissä suhteissa

Edellisten tarinoiden lisäksi kuulen usein myös nämä:

  • Mielensä pahoittaneen perintöesineiden vaalijan kertomus – aikuiset lapset eivät ole kiinnostuneet mummon ja vaarin kirjeenvaihdosta tai mummon posliiniastioista
  • Huolestuneen isovanhemman tarina – hänen lapsensa perheessä ollaan niin kuormittuneita, että koko koti on ajautunut kaaokseen, siivouskehotukset johtavat riitoihin
  • Surullisen isovanhemman tarina – lapsenlapset eivät voi tulla kylään, koska koti on niin täynnä tavaraa, ettei se sovi pienen lapsen hoitopaikaksi tai yökyläilyyn
  • Pettyneen aikuisen lapsen kertomus – ikääntyvä vanhempi on ryhtynyt kuolinsiivoukseen ja poistanut lapselle tärkeitä esineitä keskustelematta siitä ensin lapsen kanssa

Tunnistatko oman perheesi näistä tarinoista? Millaisia sukupolvien konflikteja tavara aiheuttaa teidän perheessänne vai aiheuttaako? Kommentoi alla.

*

Ps. Tule moikkaamaan minua Helsingin kirjamessuille sunnuntaina 29.10. klo 14.30–15. Kullervo-lavalla ”Paikka kaikelle – Loistava järjestys!” Esiintyjät: Ilana Aalto ja Mira Ahjoniemi.

Helsingissä luento myös tiistaina 21.11. klo 11–11.45 ”Paikka kaikelle – kodin järjestäminen hyvinvoinnin ja jaksamisen tukena” Mielenterveysmessut, Helsingin Wanha Satama, sali G.

Onko sinullakin piikkimatto, jota et käytä?

Psykologi, ammattijärjestäjä Susanna Anderssonin vieraskirjoitus

Me nykypäivän hamsterit olemme jo vuosikymmenien ajan keränneet tavaraa hyvässä uskossa ja vilpittömin mielin. Olemme edenneet merkkilaukulla menestykseen ja piikkimatolla terveyden perikuvaksi. Tavara on ollut meille tie iloon ja onneen.

Mutta nyt tavarasta pitäisikin päästä eroon. Se on alkanut ärsyttää, lakannut tuottamasta iloa. Alkaa olla kuulemma ihan haitaksi asti. Mitä tapahtuu, jos nyt menenkin luopumaan näistä hartaudella haalimistani tavaroista, oman identiteettini rakennuspalikoista, minäkuvani muodostajista? Miten MINUN käy? Kuka minä sitten olen?

Tunnustettava on, että piikkimattoni on kahden kokeilukerran jälkeen jäänyt pysyvästi parantamaan vaatekaapin takaseinää. Pikainen tarkastelu osoittaa, että sekä seinä että matto näyttävät olevan priimakunnossa. Arvioin, että piikkimaton hyvää tekevä vaikutus ulottuu näin ollen minuunkin, kunhan minun ei tarvitse enää koskaan maata tuolla kirotulla tuotteella.

Merkkilaukkuni toimii talismaanin tapaan ja varmistaa, että menestykseni elämässä on taattu. Sivuseikka, jos laukku painaa tyhjänäkin tonnin, joten käytän koko kapinetta vain harvoin. Kauneuden takia kuuluu kärsiä ja designmerkin takia lievästi kitua. Vastalahjaksi merkin mainoskuvat kultaavat harmaan arkeni. Varmasti elän oikeasti todellista luksuselämää. Onhan minulla merkkilaukku kaapissa.

Käytämme tavaroihin liittyviä mielikuvia oman minämme ja arvomaailmamme rakentamiseen. Jos minulla on piikkimatto, mielikuvissani olen terveydestäni ja hyvinvoinnistani huolehtiva ihminen. Tämän lisäksi minulla saattaa olla muitakin tätä mielikuvaa vahvistavia tuotteita, aina viimeisimmän villityksen mukaan. Usein niiden käyttökerrat jäävät yhteen tai kahteen.

Mielikuvani itsestäni istuu kuitenkin sitkeässä, koska etsin ympäristöstä mielikuvaani tukevaa tietoa ja pyrin torjumaan vastakkaista informaatiota. Huomaan haukkana lehdessä uuden terveystuotteen mainoksen samalla kun syön einespizzaa. Einespizza on vain kiireen aiheuttama välttämätön hätävara, jonka vaikutukset viimeisin terveystuote varmasti nollaa.

Mutta se tavaranraivaus. Jos menen luopumaan painavasta laukustani ja käyttämättä jääneistä terveystuotteistani, minultahan lähtee identiteetti alta. En ole enää terveyttä vaaliva menestyjä. Tai olenko sittenkin? Tavaroitani läpikäydessäni joudun oikeasti pohtimaan, kuka minä olen. Kuka minä tällä hetkellä olen ja millaiseksi olen kasvamassa? Palvelevatko tavarani tätä henkilöä?

Tavaroista näen menneisyyteni valinnat, oman minuuteni rakentamisen eri vaiheet. Kun katson itseäni tavaroitteni kautta, pidänkö näkemästäni? Kuinka suuri osa tavaroistani kuuluu nykyiselle tai entiselle ihanneminälleni? Sille, joka haluaisin tai halusin joskus olla. Miten iso osa kaappini sisällöstä kuuluu sosiaaliselle minälleni? Sille, millaisena ajattelen muiden minut näkevän ja joka näin nauttii sosiaalista hyväksyntää. Entä kuinka suuri osa kuuluu todelliselle minälleni? Sille, joka oikeasti olen.

Uskallanko raivata tavarani ja selvittää, missä minuuteni kanssa tällä hetkellä kuljen? Uskallanko kohdata itseni ja luottaa, että tulevaisuus kantaa?

Teen kokeilun. Päätän, että menestykseni ei olekaan laukusta kiinni ja että jokapäiväiset valinnat vaikuttavat terveyteeni enemmän kuin trendihitit. Kun raivaan tavaroitani, raivaan samalla mennyttä minääni ja teen tilaa sille ihmiselle, joka minusta on kehittymässä. En pidä kiinni vanhoista identiteeteistäni vaan annan mahdollisuuden kehitykseen ja muutokseen.

Miten minun käy? Ollaan jännän äärellä.

* Kirjoittaja Susanna Andersson on psykologi, ammattijärjestäjä ja hyvinvointivalmentaja, jolle tavaranraivaus on löytöretki omaan itseen. www.nojatuolipsykologi.fi *

 

 

Mitä tehdä, kun tavara ei tuota iloa

Kaikki ovat jo varmasti jo kuulleet KonMari-järjestelymetodista, jossa säilytettävät tavarat valitaan sillä perusteella, tuottavatko ne omistajalleen iloa. On helppoa ja mukavaa karsia vaikkapa kolmenkymmenen teepaidan tai viidentoista maljakon joukosta ne, joille sydän todella sykähtelee. Ja joululahjaksi saadut koristekynttilät ja käkikellot – hyvästi vaan, jos eivät pirskahtele iloa.

Menetelmä on kuitenkin herättänyt myös monia kysymyksiä. Entä jos on päätynyt elämään susiruman sohvan kanssa, mutta ei ole mahdollisuuksia hankkia uutta, ainakaan sellaista, joka tuottaisi iloa? Mitä jos liian monet välttämättömät, päivittäiset käyttötarvikkeet ovat omasta mielestä tylsiä ja ikäviä, mutta kaikkea ei rahan ja ympäristön takia tahtoisi laittaa uusiksi?

Näihin kysymyksiin auttaa iloa tuottavan määrittely uudella tavalla: Rumakin sohva tuo iloa, koska siinä on mukava pötköttää pitkän päivän päätteeksi. Ikävä juustohöylä tuottaa iloa, kun sillä saa höylättyä juustoviipaleen leivän päälle. Tylsännäköinen kattila ilahduttaa, koska voi keittää puuron. Ilo löytyykin tavaran käyttöarvosta, ei estetiikasta.

Esineet eivät kuitenkaan aina ole näin yksinkertaisia. Niihin voi liittyä tunteita tai velvollisuuksia, jotka on mahdotonta ohittaa pelkän ilon nimissä.

Otan esimerkin. Isäni teki keskimmäiselle lapselleni yksivuotislahjaksi hienon nukkekodin. Koska isäni tiesi, että olen tarkka estetiikan kanssa, hän kysyi, minkä värisen talosta haluan. Sanoin, että mikä vaan vihreä käy, ei voi mennä väärin.

Eh, olin väärässä. Vihreässä on enemmän sävyjä, kun muistinkaan. Olen kärsinyt talon väristä seitsemän vuotta. Eikä talo tosiaankaan ole ollut lastenhuoneessa piilossa. Meillä on olohuoneen jatkeena lasten leikkihuone, jonka kalustejärjestystä nukkekoti on dominoinut, koska sitä on pitänyt pitää sillä pienellä seinän pätkällä, josta se ei näy olohuoneen sohvalle.

Talo on kuitenkin tuottanut lapsilleni suurta iloa ja sen kanssa on leikitty ahkerasti vuosien mittaan. Niin ahkerasti, että osa ikkunanpuitteista oli katkennut ja ikkunoiden ”lasit” repeilleet palasiksi. Talon ison jalustan maali oli kellastunut. Päätin, että nyt nukkekoti laitetaan tuottamaan iloa myös minulle. Isäni taitava kädenjälki on sen ansainnut. Talon emäntä ei vastustanut suunnitelmiani vaan osallistui hiomiseen ja maalaamiseen innokkaasti.

Remontoitu nukkekoti tuottaa iloa.

Remontoitu nukkekoti tuottaa iloa.

Talon uudelleen maalaamisessa ja ikkunoiden korjaamisessa oli silti iso työ. Nukkekoti oli poissa leikeistä kaksi kuukautta, koska kiireinen uraäiti ei ehdi jatkuvasti askarrella. Irrotin myös talon jalustan ja tilasin siihen ruotsalaisesta nettikaupasta uudet silmää miellyttävät jalat. Lopuksi päätimme lapseni kanssa vaihtaa vielä talon tummat lattiatkin vaaleampiin. Ihanat tapetin siinä olikin jo ennestään.

Nyt tulen iloiseksi joka kerta, kun näen talon. Se on saanut uuden, näkyvämmän paikan. Lapset leikkivät sillä kuin uudella lelulla ja huolehtivat talon siisteydestä entistä huolellisemmin, kun ovat olleet itse remontissa mukana. En enää tunne syyllisyyttä siitä, että en pitänyt isäni taidolla valmistamasta nukkekodista tarpeeksi.

Tarinan opetus: Jos tavara ei ilahduta, laita se ilahduttamaan.

Hyvän mielen valokuvat

Koulukuva 60-luvulta, Venetsiassa interraililla 90-luvulla, pikkumussukka puhaltamassa kolmevuotiskakkukynttilöitään. Viimeisten viikkojen aikana Facebookissa on jaettu ihania lapsuus- ja nuoruusvalokuvia saatteella ”haaste vastaanotettu”. Olen tykännyt ihan jokaisesta.

"Haaste vastaanotettu!" Sweet sixteen vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa.

”Haaste vastaanotettu!” Sweet sixteen ja vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa. Yksi harvoja kuvia, jonka voin ajatella julkaisevani.

Tutkijakollegani Riikka Taavetti kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että nuoruuskuvahaaste saattaa sulkea ulos ihmisiä, joiden lapsuudesta tai nuoruudesta ei syystä tai toisesta ole otettu kuvia. Ulkopuolelle saattavat jäädä myös ne, joiden kuvat eivät ole säilyneet, jotka ovat itse hävittäneet kuvansa, koska elämänvaihe oli raskas, tai joiden nuoruuden muisto itsestä ei ole riittävän sovussa nykyisen itsen kanssa, jotta kuviin voisi suhtautua hyväntahtoisella nostalgialla saati näyttää niitä muille. Toisaalta Taavetti pohti, että somehaaste antaa myös mahdollisuuden katsoa itseään ja esittää itsensä mieluisammassa valossa – vaikka vain valitsemalla sen kuvan, josta itse tykkää eniten.

Nuoruuskuvien sometulvassa jäin näiden sanojen myötä miettimään prosessia, jonka kävin läpi, kun järjestin valokuvani runsas neljä vuotta sitten. Useimmista kodeista löytyy sieltä täältä sekalaista albuminpuolikasta, koulu- tai valokuvaamokuvia, kiitoskortteja, itse teetettyjä ja toisilta saatuja kuvia, jotka edelleen ovat valokuvausliikkeen kuorissa. Itseltäni löytyi mainittujen lisäksi vielä kasa monenkokoisia opiskeluajan kuvia, joita silloinen kumppanini harrastuksenaan otti ja vedosti. Onneksi sentään kaikki kuvat olivat yhdessä laatikossa.

Olen aina ihaillut vanhanajan albumeita. Väljästi kartonkisivuille astellut mustavalkokuvat ja ateljeeposeeraukset huokuvat menneisyyden ihmiskohtaloita. Sen sijaan omat, pääosin 80- ja 90-luvuilta peräisin olevat nuoruuskuvani on otettu halvoilla väripokkareilla, ja kuvissa korostuvat nostalgian sijaan huonot rajaukset, salaman polttamat silmät ja hölmöt hassutteluilmeet.

Näytän joka kuvassa juuri siltä, millaisena nimenomaan en itseäni tahtonut nuorena nähdä enkä kyllä tahdo vieläkään. Koulukuvia katsoessa mieleen muistui myös, miten sitä aina toivoi, että kuva olisi tuonut esille edes jonkin sellaisen piirteen, jonka itsekin koki itsessään hyväksi. Sen sijaan vuodesta toiseen koulukuvasta katsoi tunnistamaton teinihirviö. Aivan kuin koulukuvauksen olisi tarkoitus olla jonkinlainen kidutusmuoto. Enpä kyllä halunnut tulla kuvatuksikaan: oman kokoelman olisi voinut muodostaa niistä kuvista, joissa olen laittanut kädet kasvojen eteen peitoksi. Sellaistakin kuvia katsellessa pohdin, että digikuvauksen ja sosiaalisen median myötä nykynuorison mahdollisuudet esittää itsensä haluamassaan valossa ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvä niin.

Lisäksi lapsuus- ja nuoruuskuvani ovat kovaa vauhtia kellastumassa kadoksiin. Ero puolisoni lapsuuskuviin, jotka on otettu laadukkaalla kameralla ja ilmeisesti tulostettu paremmalle paperille, on merkittävä. Parhaallekaan albumikartongille aseteltuna omista kuvistani ei olisi saanut vanhan maailman tyylikkyyttä henkivää kokoelmaa.

Ryhtyessäni käymään kuvia läpi, annoin itselleni luvan karsia ne sillä perusteella, että säilytän vain ne joista tykkään. Yhtään pahan mielen kuvaa tai tärähtänyttä otosta ei tarvitse säästää vain siksi, että jälkipolvelle saattaa tulla liian siloteltu kuva menneisyydestäni. Eihän niitä kuvia ole heitä varten alunperinkään otettu. Säästin kyllä niitäkin otoksia, joissa edelleen näytän mielestäni kauhealta, koska kuvia minusta ei ollut kovin paljon. Kahdenkymmenen vuoden etäisyydellä pystyin jo katsomaan niitä edes jonkinlaisella lempeydellä. Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen en kyllä postaisi näistä yhtäkään. Nosta hattua sille kaverille, joka laittoi itsestään vähemmän sievän kuvan, jossa hän irvistää kuvaajalle teinimäisesti.

Paperikassillinen valokuvia (mukana monia tuplakuvia ja epäonnistuneita otoksia) poistui elämästäni. Taisi siinä mennä jonkin vuosiluokan koulukuvatkin kokonaan. Myös monet matkoilla otetut maisemakuvat heitin menemään. Kulttuurihistorioitsijana toki tiedostan, että joku tulevaisuuden historioitsija tulee varmasti vielä kaipaamaan juuri tällaisia kuvia tutkimukseensa, joka käsittelee nähtävyyksien valokuvaamista 1990-luvulla. Eiköhän niitä sitten löydy tuhansilta muilta matkailijoilta. Olen huomannut, että vanhoja kuvia katsellessa kiinnostavia ovat vain ihmisistä ja heidän kodeistaan otetut kuvat.

Jäljelle jääneet kuvat järjestin lokerollisiin valokuvalaatikkoihin aikajärjestyksessä. Heitin vanhat muovitaskualbumit menemään. Vaikka ihailen albumeja, ne vievät tuhottomasti tilaa eikä minulla ole aikaa pipertää sommittelun ja liimaamisen kanssa. Pääasia tässä hetkessä on, että saan kuvani esille katsottaviksi kymmenessä sekunnissa – sitä vartenhan ne ovat, katsottaviksi – ja se, ettei minulle tule niiden katselusta paha mieli. En ole kaivannut poistojani.

Kolmisen vuotta raivausprojektini jälkeen luin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon ohjeita valokuvien järjestämiseen hänen kirjastaan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Kondon raivausmetodissa valokuvat ovat viimeinen kodin tavararyhmistä, joka järjestetään, ja tässä vaiheessa järjestelijän kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta pitäisi olla kehittynyt huippuunsa. Kondo neuvoo irrottamaan kuvat albumeistaan ja katselemaan niitä yksitellen. Säilyttää pitää vain kuvat, jotka tuottavat iloa. Tähän tyyliin jäljelle jää viisi kuvaa kultakin lomapäivältä, koska todella tärkeitä tapahtumia on vain vähän. Kondon mukaan tylsät maisemakuvat paikoista, joita ei edes muista, kuuluvat roskiin. Jäljelle jääneet kuvat järjestetään mieluisaan albumiin. Valokuvien järjestelyä ei tule jättää vanhoille päiville, sillä se päivä ei Kondon mukaan koita koskaan. Ne pitää lajitella nyt heti.

Ohjeet puhuttelivat minua, sillä sattumalta olin tehnyt omassa kuvaprojektissani juuri kuten Kondo ohjeistaa. Allekirjoitan hänen neuvonsa täysin.

Löydätkö omat nuoruuskuvasi helposti? Mitä ajattelet sellaisten kuvien karsimisesta, joista ei itselle tule hyvä mieli?

*

Tervetuloa luentosarjan Tulevaisuuden kestävä talous luennolle Esimerkkejä kuluttamisen muutoksesta Turun työväenopistoon torstaina 29.9. klo 17–18.30!

Kun tavarasta tulee taakka / Ilana Aalto, FT, tutkija ja ammattijärjestäjä
KonMari – siivouksen elämänmullistava taika / Mira Ahjoniemi, KonMari Suomi perustaja ja innostaja

Luennoille voi osallistua luentokortilla 40 € tai 8 € kertamaksulla. Kertamaksu maksetaan käteisellä ovella ennen luennon alkua. Ei ilmoittautumista.

 

Hyvän mielen valokuvat

Koulukuva 60-luvulta, Venetsiassa interraililla 90-luvulla, pikkumussukka puhaltamassa kolmevuotiskakkukynttilöitään. Viimeisten viikkojen aikana Facebookissa on jaettu ihania lapsuus- ja nuoruusvalokuvia saatteella ”haaste vastaanotettu”. Olen tykännyt ihan jokaisesta.

"Haaste vastaanotettu!" Sweet sixteen vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa.

”Haaste vastaanotettu!” Sweet sixteen ja vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa. Yksi harvoja kuvia, jonka voin ajatella julkaisevani.

Tutkijakollegani Riikka Taavetti kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että nuoruuskuvahaaste saattaa sulkea ulos ihmisiä, joiden lapsuudesta tai nuoruudesta ei syystä tai toisesta ole otettu kuvia. Ulkopuolelle saattavat jäädä myös ne, joiden kuvat eivät ole säilyneet, jotka ovat itse hävittäneet kuvansa, koska elämänvaihe oli raskas, tai joiden nuoruuden muisto itsestä ei ole riittävän sovussa nykyisen itsen kanssa, jotta kuviin voisi suhtautua hyväntahtoisella nostalgialla saati näyttää niitä muille. Toisaalta Taavetti pohti, että somehaaste antaa myös mahdollisuuden katsoa itseään ja esittää itsensä mieluisammassa valossa – vaikka vain valitsemalla sen kuvan, josta itse tykkää eniten.

Nuoruuskuvien sometulvassa jäin näiden sanojen myötä miettimään prosessia, jonka kävin läpi, kun järjestin valokuvani runsas neljä vuotta sitten. Useimmista kodeista löytyy sieltä täältä sekalaista albuminpuolikasta, koulu- tai valokuvaamokuvia, kiitoskortteja, itse teetettyjä ja toisilta saatuja kuvia, jotka edelleen ovat valokuvausliikkeen kuorissa. Itseltäni löytyi mainittujen lisäksi vielä kasa monenkokoisia opiskeluajan kuvia, joita silloinen kumppanini harrastuksenaan otti ja vedosti. Onneksi sentään kaikki kuvat olivat yhdessä laatikossa.

Olen aina ihaillut vanhanajan albumeita. Väljästi kartonkisivuille astellut mustavalkokuvat ja ateljeeposeeraukset huokuvat menneisyyden ihmiskohtaloita. Sen sijaan omat, pääosin 80- ja 90-luvuilta peräisin olevat nuoruuskuvani on otettu halvoilla väripokkareilla, ja kuvissa korostuvat nostalgian sijaan huonot rajaukset, salaman polttamat silmät ja hölmöt hassutteluilmeet.

Näytän joka kuvassa juuri siltä, millaisena nimenomaan en itseäni tahtonut nuorena nähdä enkä kyllä tahdo vieläkään. Koulukuvia katsoessa mieleen muistui myös, miten sitä aina toivoi, että kuva olisi tuonut esille edes jonkin sellaisen piirteen, jonka itsekin koki itsessään hyväksi. Sen sijaan vuodesta toiseen koulukuvasta katsoi tunnistamaton teinihirviö. Aivan kuin koulukuvauksen olisi tarkoitus olla jonkinlainen kidutusmuoto. Enpä kyllä halunnut tulla kuvatuksikaan: oman kokoelman olisi voinut muodostaa niistä kuvista, joissa olen laittanut kädet kasvojen eteen peitoksi. Sellaistakin kuvia katsellessa pohdin, että digikuvauksen ja sosiaalisen median myötä nykynuorison mahdollisuudet esittää itsensä haluamassaan valossa ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvä niin.

Lisäksi lapsuus- ja nuoruuskuvani ovat kovaa vauhtia kellastumassa kadoksiin. Ero puolisoni lapsuuskuviin, jotka on otettu laadukkaalla kameralla ja ilmeisesti tulostettu paremmalle paperille, on merkittävä. Parhaallekaan albumikartongille aseteltuna omista kuvistani ei olisi saanut vanhan maailman tyylikkyyttä henkivää kokoelmaa.

Ryhtyessäni käymään kuvia läpi, annoin itselleni luvan karsia ne sillä perusteella, että säilytän vain ne joista tykkään. Yhtään pahan mielen kuvaa tai tärähtänyttä otosta ei tarvitse säästää vain siksi, että jälkipolvelle saattaa tulla liian siloteltu kuva menneisyydestäni. Eihän niitä kuvia ole heitä varten alunperinkään otettu. Säästin kyllä niitäkin otoksia, joissa edelleen näytän mielestäni kauhealta, koska kuvia minusta ei ollut kovin paljon. Kahdenkymmenen vuoden etäisyydellä pystyin jo katsomaan niitä edes jonkinlaisella lempeydellä. Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen en kyllä postaisi näistä yhtäkään. Nosta hattua sille kaverille, joka laittoi itsestään vähemmän sievän kuvan, jossa hän irvistää kuvaajalle teinimäisesti.

Paperikassillinen valokuvia (mukana monia tuplakuvia ja epäonnistuneita otoksia) poistui elämästäni. Taisi siinä mennä jonkin vuosiluokan koulukuvatkin kokonaan. Myös monet matkoilla otetut maisemakuvat heitin menemään. Kulttuurihistorioitsijana toki tiedostan, että joku tulevaisuuden historioitsija tulee varmasti vielä kaipaamaan juuri tällaisia kuvia tutkimukseensa, joka käsittelee nähtävyyksien valokuvaamista 1990-luvulla. Eiköhän niitä sitten löydy tuhansilta muilta matkailijoilta. Olen huomannut, että vanhoja kuvia katsellessa kiinnostavia ovat vain ihmisistä ja heidän kodeistaan otetut kuvat.

Jäljelle jääneet kuvat järjestin lokerollisiin valokuvalaatikkoihin aikajärjestyksessä. Heitin vanhat muovitaskualbumit menemään. Vaikka ihailen albumeja, ne vievät tuhottomasti tilaa eikä minulla ole aikaa pipertää sommittelun ja liimaamisen kanssa. Pääasia tässä hetkessä on, että saan kuvani esille katsottaviksi kymmenessä sekunnissa – sitä vartenhan ne ovat, katsottaviksi – ja se, ettei minulle tule niiden katselusta paha mieli. En ole kaivannut poistojani.

Kolmisen vuotta raivausprojektini jälkeen luin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon ohjeita valokuvien järjestämiseen hänen kirjastaan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Kondon raivausmetodissa valokuvat ovat viimeinen kodin tavararyhmistä, joka järjestetään, ja tässä vaiheessa järjestelijän kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta pitäisi olla kehittynyt huippuunsa. Kondo neuvoo irrottamaan kuvat albumeistaan ja katselemaan niitä yksitellen. Säilyttää pitää vain kuvat, jotka tuottavat iloa. Tähän tyyliin jäljelle jää viisi kuvaa kultakin lomapäivältä, koska todella tärkeitä tapahtumia on vain vähän. Kondon mukaan tylsät maisemakuvat paikoista, joita ei edes muista, kuuluvat roskiin. Jäljelle jääneet kuvat järjestetään mieluisaan albumiin. Valokuvien järjestelyä ei tule jättää vanhoille päiville, sillä se päivä ei Kondon mukaan koita koskaan. Ne pitää lajitella nyt heti.

Ohjeet puhuttelivat minua, sillä sattumalta olin tehnyt omassa kuvaprojektissani juuri kuten Kondo ohjeistaa. Allekirjoitan hänen neuvonsa täysin.

Löydätkö omat nuoruuskuvasi helposti? Mitä ajattelet sellaisten kuvien karsimisesta, joista ei itselle tule hyvä mieli?

*

Tervetuloa luentosarjan Tulevaisuuden kestävä talous luennolle Esimerkkejä kuluttamisen muutoksesta Turun työväenopistoon torstaina 29.9. klo 17–18.30!

Kun tavarasta tulee taakka / Ilana Aalto, FT, tutkija ja ammattijärjestäjä
KonMari – siivouksen elämänmullistava taika / Mira Ahjoniemi, KonMari Suomi perustaja ja innostaja

Luennoille voi osallistua luentokortilla 40 € tai 8 € kertamaksulla. Kertamaksu maksetaan käteisellä ovella ennen luennon alkua. Ei ilmoittautumista.

 

Miten eri järjestämismetodit eroavat toisistaan?

Vertailin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kirjoja KonMari ja Spark joy suomalaisten ammattijärjestäjien Anne Te Velde-Luoman kirjaan Kaaoksen kesyttäjä ja Elina Alasentien Joka kodin raivausoppaaseen. Miten näiden suosittujen teosten näkökulmat tavaran raivaamiseen ja järjestämiseen eroavat toisistaan etenkin kun katsotaan, miten ne ohjeistavat aloittamaan kodin järjestämisen?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

KonMari: Ilon kautta

Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon KonMari-raivausohjelmassa kodin järjestäminen neuvotaan aloittamaan vaatekaapista. Vaatteet otetaan pois kaapista ja kasataan lajeittain lattialle (itse laittaisin sängylle). Siis teepaidat yhteen pinoon, housut toiseen ja niin edelleen. Sen jälkeen vaatteista valitaan säilytettäväksi ne, jotka tuottavat iloa, kun ne nostaa käsiin hypisteltäviksi.

Spark joy -kirjassa Kondo kertoo asiakkaistaan, jotka eivät tunnista, tuottaako vaate iloa. Hän kehottaa näitä ottamaan raivattavien vaatteiden kasasta kolme kivointa vaatetta. Aikaa on kolme minuuttia. Vertailu opettaa tunnistamaan iloa tuottavat tavarat. Kondo neuvoo vahvistamaan ilon tunnistamiskykyä myös aloittamalla vaatteista, jotka puetaan sydämen lähelle, koska ilo tuntuu sydämessä, ei päässä. Ja tavaroiden halaaminen – niiden pitely sydämen lähellä – auttaa myös tunnistamaan säkenöikö niistä iloa.

Kondo antaa lisäksi yksityiskohtaiset ohjeet, miten vaatteet tulee järjestää takaisin kaappiin. Viikkausmenetelmät, väri- ja kokojärjestys esitetään tarkasti ja paneutuen. Kondo kertoo, että vaatekaappia raivatessa hänen asiakkaansa luopuvat kahdesta kolmasosasta tai jopa kolmesta neljäsosasta vaatteitaan (muistetaan, että Kondo seisoo heidän vierellään koko ajan). Kondo neuvookin tähtäämään heti täydelliseen lopputulokseen.

Kaaoksen kesyttäjä: Pienin askelin eteenpäin

Kaaoksen kesyttäjä -kirjassa Anne Te Velde-Luoma ohjeistaa aloittamaan raivaamisen helposti rajattavasta kohteesta, jota käyttää päivittäin. Näin urakka ei väsytä ja tulokset ovat jatkuvasti näkyvillä toisin kuin jos olisi aloittanut vaikka vintiltä. Te Velde-Luomalle esimerkillinen aloituskohde on kylpyhuone, eikä hän esitä Kondon tavoin ehdotonta järjestystä raivaamiskohteille. Te Velde-Luoma kehottaa päättämään jo ennalta kuinka paljon aikaa käyttää kerralla, koska on varottava itsensä uuvuttamista. Jos kohde jää varatussa ajassa kesken, sen voi kasata laatikoissa sivuun seuraavaa kertaa varten.

Te Velde-Luoma kirjoittaa konmarilaiseen henkeen, että parasta olisi, jos koko asunnon tavarat voisi kasata ulos isolle pressulle ja viedä takaisin vain inspiroivat ja ehdottoman välttämättömät. Hän myös toteaa, että ihminen tarvitsee aikaa muuttumiseen. Ensimmäisellä raivauskerralla poistoja voi tulla vain vähän, mutta tehtävä helpottuu kun päätösten tekemiseen harjaantuu. Hän opettaa näkemään tavaran asiana, joka velvoittaa: onko tavara sen arvoinen, että haluat sitoutua sen käyttöön, huoltoon ja varastoimiseen?

Joka kodin raivausopas: Tarvitaanko sitä?

Elina Alasentien kirjassa Joka kodin raivausopas neuvotaan aloittamaan järjestäminen harjoituskohteella, joka antaa oppeja isompiin haasteisiin. Aloittamiseen sopii esimerkiksi kylpyhuone tai työpöydän laatikko. Tavarat otetaan käteen yksitellen ja niiden kanssa keskustellaan. Esineille esitetään sellaisia kysymyksiä kuten tarvitsenko tätä vielä, milloin viimeksi käytin tätä, onko minulla näitä liian monta, säilytänkö tätä jonkun muun puolesta tai mikä on pahinta, mitä tapahtuisi, jos luopuisin tästä. Tarpeelliset tavarat säilytetään.

Myös Alasentie neuvoo varaamaan tietyn ajan raivaamiselle ja antaa vielä Te Velde-Luomaa tarkemmat ohjeet siitä, miten osa ajasta pitää varata jälkien siivoukseen. Hän huolehtii raivaajan jaksamisesta ja varoittelee ajamasta itseään piippuun heti alussa. Taukoja pitää ottaa ja vain levänneenä tulee raivata.

Mitä tulee siihen, miten tavarat pitäisi säilyttää, Alasentie toteaa: ”Ammattijärjestäjäkään ei voi sanoa asiakkaalleen, että jokin tietty järjestys, vaikkapa laatikoiden sijoittelu kokojärjestykseen olisi paras.” Eri ihmisille sopivat erilaiset säilytysratkaisut ja järjestykset, vaikka joitakin yleisperiaatteita löytyy. Alasentie neuvoo tutkimaan ja tarkkailemaan ympäristöä ja tekemään ratkaisuja havaittujen pulmien pohjalta: jos vaikka lapset eivät siivoa lelujaan niille kuuluviin laatikoihin, pitää keksiä ratkaisuja, jotka helpottavat siivoamista.

Entä se vaatekaappi?

Kumpikaan suomalaisista kirjoista ei siis neuvo aloittamaan vaatekaapista. Alasentie ei itse asiassa kirjoita vaatteista mitään. Joka kodin raivausoppaan näkökulma on yleisemmällä tasolla järjestämisen periaatteissa. Ainoa tavararyhmä, jota käsitellään, ovat paperit. Te Velde-Luoma kirjoittaa Kaaoksen kesyttäjässä vaatteiden järjestämisestä sivun verran (Kondo käsittelee asiaa 19 sivua). Hän neuvoo soveltamaan vaatteisiin samaa periaatetta kuin muihinkin tavaroihin: vain käytössä olevat ja hyvää mieltä tuottavat saavat jäädä.

Toisin kuin kaksi muuta Te Velde-Luoma puuttuu myös pukeutumiskysymyksiin: hän neuvoo tarkastelemaan mielivaatteita ja tutkimaan, mikä niistä tekee mieluisia, ja jatkossa satsaamaan niiden kaltaisiin. Hän ohjeistaa oman tyylin tunnistamiseen ja neuvoo luomaan jäljelle jääneistä asukokonaisuuksia. Hän huomioi, että seulonta voi virhehankintojen takia tuntua piinalliselta ja kehottaa olemaan armollinen itseään kohtaan. Ne vaatteet, joista on aivan mahdoton luopua, kuten muistovaatteet, saa pakata koipaperin kanssa vaatepussiin.

Mitä kirja odottaa raivaajalta?

Kolmen ammattijärjestäjän antamista ohjeista raivaamisen aloittamiseen, karsimisperusteisiin ja tavaroiden säilyttämiseen voi tehdä havaintoja lähestymistapojen eroista. Kaikilla teksteillä on jonkinlainen tekstin sisään kirjoitettu ihanteellinen vastaanottaja. Millainen on Kondon, Te Velde-Luoman ja Alasentie teksteihin kirjoitettu ”ihanneraivaaja”?

Kondon raivaajalla on runsaasti aikaa uppoutua projektiinsa. Hänen suurin pulmansa on se, että hän ei ehkä heti tunnista, mikä tuottaa iloa. Häneltä voi vaatia paljon ja hän pystyy keskittymään projektiinsa pitkiksi ajoiksi. Vaikka hän olisi vetänyt koko vaatevarastonsa sängylleen, se on iltaan mennessä nätisti pystyviikattuna takaisin kaapissa. Kondon raivaajalla ei ole paino- tai pukeutumiskipuilua. Esiteltyään ilon tuottavien valitsemisen, Kondo keskittyy ennen kaikkea siihen, miten vaatteet laitetaan kaappiin.

Suomalaisten ohjeiden rivien välistä pilkottaa toisenlainen raivaajatyyppi. Hänellä on epäilyksiä, kiirettä ja ylipäätään vähäisemmät voimavarat kuin Kondon raivaajalla. Hänen täytyy edetä varovaisesti, ettei hän väsytä itseään. Liian ison urakan haukkaaminen onkin täkäläisten ammattijärjestäjien mukaan yleisin syy epäonnistua raivaamisessa – Kondon raivaaja taas ei epäonnistu koskaan, sillä menetelmää noudattamalla projekti onnistuu takuuvarmasti.

Te Velde-Luoman ja Alasentien raivaajan pulmana on ryhtymisen vaikeus ja vahvat tunnesiteet tavaroihin, senkin tähden on aloitettava varovasti. Te Velde-Luoman raivaajalle vaatteet ovat tunnetavaroita, oman kehonkuvan ja minuuden kuvastimia, joita läpikäydessä omaa identiteettiä työstetään. Suomalaiset ammattijärjestäjät lähtevät siitä, että ihmisillä on arjessaan kiireitä, joiden puitteissa raivaamista pitäisi pystyä tekemään. He eivät kannusta täydellisyyteen, kuten Kondo, vaan epätäydellisyyden hyväksymiseen ja pienin askelin etenemiseen.

Suomalaisten ammattijärjestäjien näkökulma on kaiken kaikkiaan lempeämpi ja psykologisoivampi kuin Kondon. Toisaalta juuri Kondon ehdottomuus ja armottomuus on se, mikä hänen menetelmässään inspiroi.

Mitä tavara on?

Millainen sitten on teksteissä rakentuva käsitys tavarasta? Suomalaisten ammattijärjestäjien kirjoituksissa turhat tavarat ovat painolastia, josta täytyy päästä irti, jotta voi keskittyä olennaiseen. Tavara on vaiva. Se voi myös olla inspiraation lähde, mutta tätä ei painoteta kovin vahvasti.

Kondo taas keskittyy tavaroiden iloa tuottavaan puoleen ja, vaikka hän kirjoittaa myös ihmisten tunteista, usein etualalle nousee se, miltä tavarasta tuntuu. Nipuiksi solmitut sukat esimerkiksi eivät voi levätä ja kerätä voimia kaapissa, kuten niiden pitäisi. Kondo koulii lukijoitaan kunnioittamaan tavaroita kirjoittamalla ne henkiin.

*

Kirjojen erojen perusteella voisi ajatella, että ne puhuttelevat varsin erilaisia ihmisiä. Kenen ohjeilla sinä lähtisit raivaamaan kotiasi?

*

Tervetuloa Habitare-messuille kuulemaan lapsiperheen kodin raivaamisesta!

Lauantaina 9.9.2016 kello 13.00 Arena-ohjelmalavalla:
Minun tarinani: Kodin järjestys ja mielenrauha.
Marja Hintikka kertoo kokemuksiaan yhteistyöstä ammattijärjestäjä Ilana Aallon kanssa.

Olen tavattavissa Suomen ammattijärjestäjien messuosastolla lauantaina 10.9. kello 10–18 ja sunnuntaina kello 11.9. 10–14. Suomen ammattijärjestäjät löydät messupaikalta B 13 hallista 3.

 

Siivoussota, taas

Tavaran raivaaminen nostaa helposti pintaan ärsytyksen tai ahdistuksen tunteita. Erityisen paljon tunteita herättää japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon lanseeraama KonMari-menetelmä, jossa tiettyä ohjelmaa noudattamalla poistetaan elämästä asiat, jotka eivät tuota iloa. Viimeisimpänä KonMarin ihmettelijöiden joukkoon liittyi naistenlehden toimittaja. Hän oli liittynyt Facebookin KonMari-ryhmään, koska oli ”kuullut, että ryhmässä on aika kipeä meno”.

heart-1328565_1920-2

Toimittaja kuvaa kirjoittamassaan kolumnissa, miten konmarittavat naiset puivat erilaisia tavaran raivaamiseen liittyviä ongelmiaan ryhmässä. Hän kertoo naureskelleensa keskusteluille lahjaksi saaduista tuikkukipoista tai vinkeille käyttää sukanpidikkeitä. Hän oli huvittunut siitä, että ihmiset pohtivat pitääkö kaikkia kirjassa annettuja ohjeita noudattaa sellaisenaan. Sitten hän huomaa synkempiä sävyjä, kun jotkut tuovat esille, että konmaritus ei olekaan tuonut mukanaan luvattua elämänmullistavaa taikaa, onnellisuutta. Nämä ihmiset ovat hänelle KonMarin uhreja.

Jutussa on lisäksi jonkin verran ihan perusteltua kulutuskritiikkiä. Konmarittaminen siksi, että saisi ostaa uudet kivemmat tilalle, ei ole kestävää, siitä olen samaa mieltä. Tosin on epäselvää, kuinka moni marittaja tyhjentää kaappejaan päästäkseen shoppailemaan lisää ja kuinka moni on pysyvämmän kulutusmuutoksen tiellä. Toivon, että jälkimmäisiä on enemmän.

KonMari-ryhmässä luonnollisesti pahastuttiin. Olen itsekin ryhmässä ja tunnistin useita jutussa mainittuja keskusteluja ja niiden kirjoittajia. Tuntui kurjalta, että heidän ilojaan, pulmiaan ja huoliaan hämmästellään naistenlehden sivuilla. Avaukset on kirjoitettu suljettuun Facebook-ryhmään. Vaikka ryhmä on iso, eivät sen jäsenet oleta, että heidän tarinoitaan repostellaan pitkin poikin mediaa. Ryhmässä avaudutaan siksi, että siellä on mahtava tsemppihenki, tekemisen meininki ja innostus. Toki jokaisen netissä julkaisevan kannattaa miettiä asia niin, että ei haittaisi vaikka naapuri tai anoppi näkisi.

Siltikään ”tavallisten ihmisten yksityiset asiat eivät kuulu tiedotusvälineisiin, vaikka niitä julkaistaisiin facebook-yhteisöissä”, kuten Julkisen sanan neuvosto on aiemmin linjannut. KonMari-ryhmässä siivotaan, herran tähden. Vaikka tavaran raivauksella toki on yhteiskunnalliset ulottuvuutensa, ei aihe ole sillä tavoin poliittisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävä, että mediaraportointi tällaisella yksityiskohtaisuudella olisi tarpeen. Tiedotusvälineet säästäköön tällaiset ”vuodot” ryhmiin, joissa lietsotaan vihaa ja väkivaltaa.

Minulle naistenlehden KonMari-kolumni osoittaa jälleen kerran, miten vaikeaa raivaamisesta on puhua ilman, että siivousta koskeva moraalisota alkaa. Tällä kertaa raivaaja(naise)t saivat leiman nenästä vedettyinä uhreina ja hurahtaneina uskovaisina. Myös nimittely siivoushulluiksi tai vaihtoehtoisesti veltoiksi sotkupossuiksi on tavallista silloin, kun on kyse kotien siisteydestä, siivoamisesta ja raivaamisesta.

Leimaamisen vastapainoksi tarvitaan turvallisia tiloja, joissa sotkuistaan ja siivoamisestaan saa kertoa ymmärtävässä ilmapiirissä. Hieno esikuva tällaisille paikoille on ruotsalainen Family living – the true story -ryhmä, jossa julkaistaan vain sotkuisten asuntojen kuvia ja niitä symppaavia kommentteja. Ryhmän tavoitteena on lieventää sotkuisten kokemaa huonommuutta siitä, että sisustuslehtien kuvat esitetään kodin estetiikan normina. Tämän blogin rinnalle syntyneen Paikka kaikelle -ryhmän kuvauksessa tilan turvallisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Myös KonMari Suomi -ryhmä on toivottavasti jatkossakin paikka, jossa sen jäsenet uskaltavat jakaa innostustaan ja vastoinkäymisiään.

Enemmän rakkauspommitusta, vähemmän ilkeää nillitystä. Naistenlehden seuraava kolumni voisikin käsitellä sitä, miten monimuotoista tukea raivausryhmien jäsenet toisilleen tarjoavat.

*

Ps. KonMari on hieno menetelmä, mutta ei tee kaikkia autuaiksi. Lue täältä ja täältä miksi. Menetelmän yhteiskunnallinen ulottuvuus? KonMari saattaa vahvistaa sukupuolistereotypioita. Lue lisää täältä.

 

Kuva: Pixabay.

Nalkuttavat akat ja äidin pikku apulaiset

On tuiki tavallista, että kodin epäjärjestys aiheuttaa eripuraa puolisoiden välille. Heteropariskuntien erimielisyydet kantautuvat ammattijärjestäjän korviin usein naispuolisoiden valituksena – välillä ronskina vitsailuna – miespuolisoiden kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä järjestyksen suhteen. Miehet eivät suostu opettelemaan viikkauksia, eivät muista missä kaapissa mitäkin tavaraa säilytetään, keräävät varastot täyteen mahdollisesti joskus tarpeeseen tulevaa nippeliä, nappelia ja vehjettä. Vaatteet tippuvat päältä pitkin poikin kämppää. Yhtään piuhaa ei saa heittää pois, vaikka kukaan ei tiedä, mihin laitteisiin ne ovat joskus kuuluneet.

Untitled

Mistä näissä erimielisyyksissä on kyse? Väestöliiton Heli Vaaranen esitti vastikään, että lasten saamisen jälkeen naiset alkavat vaatia täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Väsyneet äidit alkavat päsmäröidä varsinkin kodinhoidossa ja ovat kiukkuisia, koska kokevat kantavansa liikaa vastuuta.

Vaaranen selittää naisten käytöstä kahdella seikalla: pienten lasten äitien väsymyksellä ja lasten myötä naisissa tuntemattomasta syystä syntyvällä halulla tavoitella täydellisyyttä. Miehiä Vaaranen kuvaa turhautuneina ja väheksyttyinä. He eivät saa päättää mistään eivätkä saa kiitosta vaikka toteuttavat naisten käskyjä. Miehet eivät Vaarasen mukaan koskaan pyri täydellisyyteen eivätkä arvostele vaimojaan.

Vaarasen näkemyksessä – tai siinä miten se lehtijutussa esitettiin – on kyse ikiaikaisesta tavasta leimata huoliaan esittävä nainen nalkuttavaksi ämmäksi. Pirttihirmun puoliso taas saa esittää ressukan lapatossun klassista roolia. Kiukkuinen Justiina ja hänen tohvelisankarinsa toistavat sukupuolikäsitystä, jossa nainen ja mies ovat toistensa vastakohdat. Tiedättehän, naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista. Tässä näytelmässä nainen on syyllinen, mies passiivinen uhri. Siksipä ainoa keino ratkaista erimielisyydet on hiljentää naisen nalkutus; kohtuuttomat vaatimukset lopetetaan palauttamalla nainen paikalleen (hellan ja nyrkin väliin?).

Mutta loppuuko äitien väsymys ja vähenevätkö naisten paineet pitää koti tiptop kunnossa sillä, että käsketään olla valittamatta? Vaaraselta tuntuu unohtuvan, että naisten väsymyksen taustalla voi olla myös puolisoiden välinen epätasa-arvoinen työnjako. Kertovathan ajankäyttötilastot, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat perheissä edelleen epätasaisesti. Naiset vastaavat yleensä myös kotityön ja lastenhoidon koordinaatiosta ja organisoinnista, niin kutsutusta metatyöstä. Ja miten Vaaraselta on voinut mennä ohi se, miten hyvän äitiyden kriteerit ovat 2000-luvun uusfamilistisessa ilmapiirissä kiristyneet?

Ehkä täydellisyyden tavoittelukaan ei ole sitä miltä äkkiseltään näyttää. Kohtuuttomuuden sijaan se kenties onkin vastaamista naisille asetettuihin odotuksiin ja ideaaleihin. 70-luvulla puhuttiin naisten kaksoistaakasta, jolla tarkoitettiin sitä, että ansiotyönsä lisäksi naiset hoitivat myös kotityöt. Nykyään uran, kotitöiden ja vanhemmuuden hoitamisen ohella odotetaan, että naiset huoltavat myös ulkonäköään, kuntoaan ja parisuhdettaan sekä sisustavat. Koti mielletään edelleen naisten luontaiseksi alueeksi. Vaikka miespuoliso aiheuttaisi kodin epäjärjestyksen, naispuoliso on se, jonka kunnollisuutta kodin järjestyksen perusteella arvioidaan.

Nalkuttavan ämmän ja lapatossun parisuhdedynamiikka aiheuttaa myös sen, että miesten tekemä kotityö ja lastenhoito saavat kehnot arviot. Koska mies on kotona muka vieraalla kentällä, hän tumpeloi tai on vain naurettava. Miten monta vitsiä on väännetty vauvan vaippaa vaihtavasta miehestä? Tällaisten ennakkoasetusten vallitessa on miespuolisolle houkuttelevaa liueta kotitöistä kokonaan ja taantua ”pojat on poikia” -asenteella yhdeksi perheen holhottavista. Asetelmassa on miehen näkökulmasta monia etuja. ”Osaamaton” välttää monet ikävät työt, esimerkiksi ne kakkavaippavuorot. Hänelle jää myös enemmän vapaa-aikaa kuin naispuolisolle .

Ne heteropariskunnat, jotka tosissaan pyrkivät tasaamaan työjakoa, päätyvät saman sukupuolittuneen dynamiikan vallitessa helposti siihen, että naisesta tulee työnjohtaja ja miehestä tämän pikku apulainen. Aidosti uudenlaisiksi isiksi pyrkivien nuorten miesten onkin syytä olla tarkkana tässä kohtaa.

Miten tästä haitallisesta asetelmasta pääsee?

Ensinnäkin on lakattava dissaamasta naisten huolia leimaamalla ne nalkuttamiseksi. On tunnustettava, että naisvalitus kertoo siitä, ettei kaikki ole ok. Toiseksi on lakattava pitämästä miehiä lapsina. Ei miesten kyvyissä mitään vikaa ole, pärjääväthän he esimerkiksi yritysjohtajina, ministereinä ja ydinfyysikkoina. Sama pätee poikiin: ei ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka takia poikalapset olisivat kyvyttömämpiä siivoamaan sotkunsa kuin tyttölapset.

Kolmanneksi kaikkien pitää ottaa vastuuta omasta toiminnastaan: Miehet, uhrimieli pois! Ottakaa reippaasti ja oma-aloitteisesti kodin asioita kontollenne (tsekkaa tarkistuslista täältä). Äläkää odotako puolison pyytävän teitä laittamaan tavarat paikoilleen tai karsimaan lapsen kaapista pieniksi jääneet vaatteet, tehkää se pyytämättä. Se on sekä teidän että lastenne etu, sillä tasaisempi työnjako vähentää riitelyä parisuhteessa ja varmistaa, että poikkeustilanteissa lapsella on toinenkin vanhempi, joka pystyy huolehtimaan hänestä. Naiset, tiedostakaa! Huomaatteko, miten odotukset kunnollisesta naiseudesta ja äitiydestä panevat teidät suorittamaan ideaalielämää ja kotihommia toistenkin puolesta? Ottkaa näistä vaatimuksista etäisyyttä ja eläkää omannäköistänne elämää.

Lukkiutuneiden järjestämistä ja järjestystä (tai muita kotitöitä) koskevien konfliktitilanteiden ratkaisemiseen suosittelen kokeilemaan väkivallatonta vuorovaikutusta. Nonviolent communicationin perusperiaatteena on kertoa omista tarpeista ja saada ne tyydytetyksi ilman toisten syyllistämistä, manipuloimista, pakottamista, kiristämistä tai vaatimuksia ja kuunnella toista niin, että tämä tulee ymmärretyksi. Tässä on suomeksi menetelmän soveltamisesta parisuhteeseen ja täältä löytyy vuorovaikutusesimerkkejä.

Ollaan ihmisiksi.

Järki ja tunteet tavaran karsimisessa

Syksyllä Suomeenkin vihdoin syntyi oma KonMari-ryhmä. On ollut ilo seurata ryhmän jäsenten innostusta ja tavatonta aikaansaavuutta kotiensa järjestämisessä. KonMari inspiroi ja toimii! Samalla olen kuitenkin mielessäni ja välillä ääneenkin miettinyt, että KonMari ei varmastikaan ole menetelmä, joka puhuttelisi kaikkia. Mutta mistä tietää, kenelle se sopii ja kuka saa sen toimimaan?

IMG_9478

Tunnustaudun järjestämisnörtiksi, jonka mielestä kaappien uudelleen järjestely ja erilaisten säilytyssysteemien kehittely on parasta ajanvietettä. Tässä sukkani KonMari-tyyliin viikattuna.

Niille, jotka eivät vielä ole kuulleet tästä järjestämisen maailmanluokan megahitistä, kerrottakoon että KonMari on japanilaisen järjestäjägurun Marie Kondon kehittämä siivousmenetelmä. Sen olennaiset piirteet on tiivistettävissä kahteen seikkaan: Ensinnäkin tavarasta luovutaan fiilispohjalta. Tavara joko tuottaa iloa tai sitten ei, eikä ilotonta tavaraa tarvitse säilytellä minkään niin sanotun järkisyyn tai velvollisuuden takia. Kysymys ”tuottaako se iloa?” on vapauttanut monet päästämään irti kaappeihin syystä tai toisesta kerätyistä esineistä.

Toiseksi menetelmä on hyvin kokonaisvaltainen. Karsimisessa ja sen jälkeisessä järjestämisessä tulee noudattaa tarkkaa ohjelmaa, joka sanelee missä järjestyksessä tavararyhmien läpikäymiseen tulee ryhtyä. KonMari-kirja antaa myös yksityiskohtaiset ohjeet, miten tavarat säilytetään.

Useimmissa muissa järjestämisoppaissa neuvotaan hitaampaan etenemiseen, varotaan järjestelijöiden loppuun palamista liian isojen urakoiden edessä ja pyritään luopumispäätöksissä vetoamaan pikemminkin järkeen kuin tunteeseen.

Kenelle KonMari sitten sopii? Ensinnäkin ihmisen elämäntilanne antaa osviittaa. Näyttää siltä, että KonMari on ollut ”viimeinen napsahdus” monelle sellaiselle, joka on aloittanut raivaamisprojektinsa esimerkiksi luopumalla yhdestä tavarasta päivässä, siirtynyt sitten tiukempaan poistotahtiin tai muuten vain harrastanut järjestämisasioita jo pidemmän aikaa. Siinä vaiheessa kun kotona ei enää kompastu ylimääräiseen tavaraan joka askeleella ja pahimmat rytökasat on taltutettu, KonMari johdattaa järjestämisen seuraavalle tasolle. Lisäksi sen estetiikkaa painottavat järjestämisohjeet tuntuvat vetoavan moniin minimalisteihin ja sisustajiin.

Toinen keskeinen tekijä menetelmän sopivuudessa on se, miten suuria elämäntapamuutoksia joutuu tekemään pitääkseen konmaritettua järjestystään yllä. Mietitäänpä esimerkiksi KonMari-menetelmän symboliksi noussutta tekstiilien viikkaamista pystyyn ja asettelemista värijärjestykseen. Jos on jo aiemmin viikannut vaatteet ja liinavaatteet pinoihin, ei niiden muuttaminen riveiksi vaadi uusien rutiinien haltuunottoa, ainoastaan tyylin hienosäätöä. Ja jos vielä tavaramäärä vähenee radikaalisti, niin kuin KonMari-prosessissa pitäisi, viikattavaakin on vähemmän.

On kuitenkin olemassa koko joukko ihmisiä, jotka viikkaamisen sijaan survovat tekstiilit vapaalla tyylillä kaappiin. Jaksaakohan entinen vapaan tyylin harrastaja ylläpitää viikkauksia pesusta toiseen vai alkavatko puhtaat pyykit kasaantua? Uusien tapojen omaksuminen vaatii kovaa työtä ja Marie Kondon ohjelmaa seuratessa uusia rutiineja pitäisi pystyä luomaan kosolti.

Kolmas tekijä siinä, kenelle KonMari-menetelmä sopii, liittyy ihmisten päätöksentekotyyleihin. Konmari Suomi -ryhmässä nousi jokin aika sitten esille hyvä huomio persoonallisuustyypin ja tavaran raivaamisen suhteesta. Sosiaalisessa mediassa on taas kiertänyt suosittu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) eli persoonallisuustesti, joka pyrkii neljän ulottuvuuden avulla selvittämään ihmisen havainnointi- ja päätöksentekotyyliä. MBTI:n mukaan ihminen voi olla suuntautunut joko omaan sisäiseen maailmaansa tai toisiin ihmisiin. Hänen tapansa hankkia tietoa perustuu ääripäissään joko faktoihin tai intuitioon. Päätöksenteko taas voi olla ajatteluun tai tunteisiin pohjautuvaa ja ihmisen elämäntyyli harkitsevaa tai spontaania. (Kevennyksenä voit vilkaista, mitä Hikipedia sanoo omasta tyypistäsi.)

On mahdollista, että KonMari-raivaamisen päätöksentekoperuste ”tuottaako se iloa?” toimiikin parhaiten heillä, jotka ovat ammentavat enimmäkseen tunteista ja intuitiosta. Otetaan tavara käteen ja intuitio kertoo salamannopeana välähdyksenä, tuottaako se iloa. Vastauksen pitäisi tuntua kropassa. Intuitio on automaattista ja tiedostamatonta ajattelua.

Itse saan testeissä tuloksen, jonka mukaan päätöksentekoni on enemmän rationaalista ja faktapohjaista kuin intuitiivista fiilistelyä. Ehkäpä siksi oma KonMari-karsintani jäi tähän yhteen, jonka päätteeksi vielä palasin järkeilyyn. Rationaalinen ajattelu on tietoista, kielellistä, hitaampaa kuin intuitiivinen ja perustuu tosiseikkoihin tai sellaiseksi miellettyihin. Tutkimuksen mukaan päätöksenteko on parhaimmillaan yhtaikaisesti sekä rationaalista että intuitiivista. Molempia ajattelun muotoja on mahdollista kehittää, oli persoonallisuustyyppi mikä tahansa.

Jos siis kysymys ”tuottaako se iloa” ei autakaan luopumaan tavaroista eikä intuitio tunnu juuri missään, on syytä miettiä muita päätöksentekoa helpottavia perusteita. Erilaisia faktapohjaisia luopumisperusteita on paljon. Joitakuita puhuttelee sen miettiminen, miten harvoin on tavaraa tullut käyttäneeksi tai ostaisiko tavaran uudelleen, jos se olisi palanut tulipalossa. Toisiin vetoavat tehottomuusargumentit: paljonko turhan tavaran säilyttämiseksi tarvittavat asuin- tai varastoneliöt maksavat, varsinkin kun varastoissa olevista tavaroista tyypillisesti vain yksi tai kaksi kymmenestä on ikinä käytössä? Entä paljonko aikaa tuhraantuu etsiessä tavaroita epäjärjestyksen keskeltä? Jotkut motivoituvat määrällisistä poistotavoitteista. Heille suosittelen Minimalistipeliä (tammikuu 2016 täällä) tai Tavara päivässä pois -sivua. Joskus päätöksenteko ylipäätään voi olla niin vaikeaa, että on parasta ottaa ulkopuolinen, vaikka ammattijärjestäjä tai asian päälle ymmärtävä kaveri, avuksi.

On myös tavallista, että tavaran ilontuottamiskykyä ei pysty punnitsemaan, koska entä jos –skenaariot hiipivät mieleen. Entä jos tarvitsen tätä vohvelirautaa (jota en koskaan ole käyttänyt) heti kun annan sen pois? Entä jos tulee kolmas maailmansota ja muovipusseista tulee pulaa? Entä jos kuitenkin tahdonkin vielä joskus tehdä valmiiksi tämän viisi vuotta sitten aloittamani neuleen? Pohjimmiltaan kyse on luopumisen pelosta ja siitä, ettei pysty luottamaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät tulevaisuudessakin.

Myös entä jos –skenaarioihin auttaa suhteuttaminen ja faktojen punnitseminen paremmin kuin tavaran tuottaman ilon ajattelu. Jos tarvitsisinkin vohvelirautaa vielä joskus, ehkä saan sen siskoltani lainaan. Jos tulee sota, muovipussit ovat lopulta pienin murhe. Jos neule ei enää inspiroi, kuinka todennäköistä on, että tilanne muuttuu? Kenties tulee uusia, innostavampia käsityöprojekteja.

Pohjimmiltaan on niin, että KonMari-menetelmän toimivuuden itse kunkin kohdalla voi tietää vain kokeilemalla. Suosittelenkin kirjan lukemista kaikille epäjärjestyksestä eroon pyrkiville. Ja vaikka Marie Kondo olisi kuinka ehdoton, minusta menetelmää saa myös soveltaa.

Millaiset kysymykset auttavat sinua luopumaan tavarasta?

Lahjoittamisen vaikeudesta

Kirjoitin viime viikolla siitä, että osa turvapaikanhakijoille lahjoitetuista vaatteista on niin kehnossa kunnossa, ettei niitä voi kuin heittää pois. Kirjoitukseni herätti keskustelua monilla sivustoilla. Lahjoitustavaran kanssa tekemisissä olleet jakoivat kokemukseni: homeisia, likaisia, rikkinäisiä tai muuten käyttökelvottomia tulee keräyksiin luvattoman paljon. Jotkut taas pahastuivat suorasanaisista ohjeistani, koska olivat tarkoittaneet lahjoituksellaan hyvää eikä heitä itseäänkään haittaa, jos vaatteessa on pieni reikä tai nappi puuttuu. Joidenkin mielestä olin aivan kohtuuton vaatiessani vaatteilta ajanmukaisuutta: eihän heillä itselläänkään ole varaa muotivaatteisiin, saati että lahjoittaisivat niitä turvapaikanhakijoille.

Anteliaisuus on vaikea laji. Keskustelussa risteilee lahjoittamiseen liittyviä käsityksiä, jotka liittyvät luopumisen vaikeuteen, kiitollisuuteen ja ihmisarvoon.

Kuvanveistäjä Rowan Gillespien teos Famine (1997) Dublinin satamassa on omistettu niiden irlantilaisten muistolle, jotka Irlannin nälkävuosina 1800-luvun puolivälissä pakenivat Amerikkaan.

Luopuminen, tunteet ja tavaran arvo

Ammattijärjestäjät tietävät, että tavarasta luopuminen ei ole helppoa. Tavarat merkitsevät turvaa ja statusta, ja niillä myös ilmaistaan identiteettiä. Usein kaikenlaista rojua säilytetään ihan vain siksi, jos sitä vielä sattuisi tarvitsemaan.

Jennin arkijärki avaa päättelyketjua, jonka seurauksena omaa roinaa saattaa alkaa kuvitella toisen aarteeksi. Roskaksi määrittyvää tavaraa voi olla vaikea heittää pois, koska itse ehkä vielä voisi käyttää sitä johonkin (jos ompelisin pipoksi tämän värjäytyneen teepaidan) tai joku jossain ehkä voisi haluta sen (jos vain löytäisin oikean ihmisen, hän voisi muodistaa Elma-tädin kuluneesta popliinista itselleen kevättakin). Jenni kirjoittaa, että tällöin lahjoittaminen voi näyttäytyä ratkaisuna: ”Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty.”

Ammattijärjestäjäkollegani Eveliina on kirjoittanut fiksuja tavaroihin liittyvistä tunteista. Tunnesiteen takia voi olla vaikea luopua tavarasta, joka toisen mielestä vaikuttaa roskalta, vaikka elämä olisi helpompaa ilman roskan säilömistä. Tunnearvon ohella tavaroilla on omistajalleen muunkinlaista arvoa. Eveliina mainitsee esimerkiksi käyttöarvon, jota voi olla vielä pikkuviallisellakin tavaralla. Paidan helmassa oleva reikä ei haittaa, jos helman aina laittaa housuihin piiloon. Tavaralla on yleensä myös jälleenmyyntiarvoa, ainakin jos se on lahjoitettavaksi kelpaavaa. Lahjoittajan pitää siis päästä sinuiksi senkin ajatuksen kanssa, että lahjoittaessaan hän itse kärsii taloudellisen tappion.

Uskon, että lahjoittajat ovat liikkeellä vilpittömin mielin ja auttamisen halusta silloinkin, kun keräyksiin päätyy käyttökelvotonta roinaa. Tavaran lahjoittaminen ja omien tavaroiden arvioiminen toisen ihmisen silmin ei vain ole niin kovin helppoa. Joskus uskoni vilpittömyyteen on kuitenkin ollut koetteilla. Kun kaivaa lahjoituspussista alushousut, joissa on ruskea raita, käy mielessä, että ehkä jotkut paketoivatkin lahjoituksiinsa muukalaisvihaa ja vähävaraisiin kohdistuvaa halveksuntaansa. Toivottavasti olen väärässä.

Kiitollisuus ja nöyryys

Osalle viimeviikkoista kirjoitustani kommentoineille oli tärkeää, että lahjoitukset menevät sellaisille, jotka heidän mielestään ovat aidosti hädänalaisia. Epäilyksiä hädän aitoudesta syntyy, koska turvapaikanhakijat eivät vastaa mielikuvia, joissa taas tuntuvat väikkyvän 60-luvun uutiskuvat Biafran lapsista (en edes kehtaa linkittää) tai 1800-luvun maalaukset Suomen nälkävuosien kärsijöistä.

Keskustelussa aidosta hädänalaisuudesta toistuu nöyrän kiitollisuuden teema. Ensinnäkään lahjoitustavaraa ei sovi kritisoida ­– ei edes tavaran lajittelijan puhumattakaan sen saajasta. Jostakin syystä minun osoittamani ”kiittämättömyys” tulkittiin paikoin myös osoitukseksi  avustettavien kiittämättömyydestä, vaikka en kirjoittanut sellaisesta mitään. Toinen osa nöyrän kiitollisuuden teemaa käsittelee lahjoituksen kelpaamista. Sen mukaan aidosti hädänalaiselle kyllä kelpaa. Hän ottaa kiittäen vastaan talvitakin, vaikka sen vetoketju on rikki, sillä se on kuitenkin parempi kuin ei lämmintä takkia ollenkaan. Hänelle kelpaa rikkinäinen tai tahrainenkin, koska se kuitenkin suojaa. Hän ei välitä miltä näyttää, kunhan on kuivaa ja lämpöistä. Puolikas hotellishampoopullokin käy.

Epäilen, että ainakin joitakin näistä keskustelijoista vaivaa pula-ajan mentaliteetti. Jos tavara olisi kortilla, niin varmaankin auttaisimme pitämällä itse vähiten risaiset ja lahjoittamalla muut. Mutta meillä ei ole pula-aika. Iso osa suomalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, että kaapeissa on hyväkuntoista mutta käyttämättä olevaa tavaraa riesaksi asti.

Nöyrää kiitollisuutta kaipaava lahjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, millaista apua autettava tarvitsee, vaan siitä, että saa kokea itsensä hyväntekijäksi. Nöyryyden vaatiminen on myös hyvin lähellä nöyryyttämistä. Kunnan vaateapua takavuosina saaneilla on muistissa apuun liittynyt häpeä. Avustusta saaneet tunnisti helposti vaatteista, jotka ommeltiin kunnan työtuvassa samoilla kaavoilla. Myös nykyajan köyhien kertomuksissa toistuu häpeä ja nöyryyttäminen, jota on koettu esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa.

Kiitollisuutta ei saa vaatimalla. Se tulee autetulta itsestään, jos hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan. Viime kädessä kyse on siitä, suommeko hädänalaisille ihmisarvon ja arvokkuuden.

Arvokkuus ja myötätunto

Mietitäänpä asiaa vielä avunsaajan näkökulmasta. Jos itse olisit hädässä köyhyyden, sairauden tai työttömyyden takia tai paennut kodistasi vainon tai sodan tähden, ja sinulla olisi vain pari vaatekertaa, toivoisitko, että ne olisivat puhtaita, ehjiä ja sellaisia, joissa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille? Jos sinulla olisi vain yksi talvitakki, tahtoisitko, että sen saa suljettua pakkaskeleilläkin?

Viisaan pastorin sanoin: ”Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!”

*

Kirjallisuus

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Toim. Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen. Avain 2007.

Jarmo Peltola: Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928-1938, 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere University Press 2008.

Photo credit:
Irish Famine Remembered by William Murphy via Flickr cc.