Minulla ruuhkavuosi-ikäisenä äitinä ja yrittäjänä on usein sellainen olo, että niskaani on sysätty kaiken maailman paineet siitä, miten minun tulisi elämääni suorittaa. Pitäisi hoitaa parisuhdetta, kotia, kansantaloutta ja kroppaa. Pitäisi laihtua ja pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Pitäisi ketoilla ja pätkäpaastota, pitäisi olla pullantuoksuinen äiti. Pitäisi tarjota lapsille kehittävää tekemistä, pitäisi viettää tavallista arkea. Pitäisi pelastaa maailma ekokatastrofilta ja pitäisi nauttia elämästä täysillä. Pitäisi takoa kun rauta on kuuma, pitäisi hidastaa ja olla läsnä. Pitäisi lakata suorittamasta ja saada kaikki. Pitäisi, pitäisi.
En ilmeisesti kuulu ainoaan vaatimuksilla paineistettuun ikäryhmään. Helsingin Sanomien mielipidepalstalla julkaistiin vastikään erään eläkeläisen kirjoitus otsikolla “Voin jumpata ja syödä terveellisesti, mutta kuolinsiivoukseen en ryhdy”. Kirjoittaja kritisoi vanheneville suunnattuja vaatimuksia toimintakyvyn ylläpidosta ja toivoi, että vanhana saisi tulla passatuksi: “Luultavasti kuntomme heikkenee kuitenkin jossain vaiheessa, joten mitä kuntoilu hyödyttää?”
Ymmärrän toki suorituspaineissa räpistelyn raskauden, räpistelenhän niissä itsekin. Mutta että ei kannata pinnistellä ollenkaan, koska kuolemme joka tapauksessa? Varmasti moni oikeuttaa itselleen epäterveelliset valinnat juuri näin.
Kaikin puolin hämmentävä kirjoitus päättyy stressaantuneeseen, syyllisyydentuntoiseen puuskahdukseen:
”Kaikkein vastenmielisin jengipaineen luoma vaatimus on kuolinsiivouksen tekeminen. Että pitäisi vielä viimeisillä voimillaan hävittää irtain omaisuutensa, ettei vain mitään kippoja ja kuppeja jäisi perikunnan vaivoiksi! Voin minä velvollisuudentuntoisesti jumpata ja venytellä ja syödä terveellisesti, mutta kuolinsiivoukseen en ryhdy. Jos aikuiset ihmiset eivät jaksa yhtä huushollia tyhjentää, eipä se ole vainajan ongelma.”
Satunnainen mielipidekirjoitus ei ehkä olisi kommentin arvoinen, mutta se jaettiin Facebookin Paikka kaikelle -ryhmään. Siellä taas nousee melkoinen äläkkä aina kun sana ”kuolinsiivous” mainitaan. Alkuperäinen kirjoitus ja sitä käsitellyt keskustelu avaavatkin niin kiinnostavan kurkistusaukon siihen, mitä ajattelemme tavaroista, tavaroita koskevasta vastuusta, vanhuudesta ja kuolemasta, että en malta olla hiukan perkaamatta keskustelua.
Viimeisillä voimillaan
“Että pitäisi vielä viimeisillä voimillaan hävittää irtain omaisuutensa, ettei vain mitään kippoja ja kuppeja jäisi perikunnan vaivoiksi!”, kauhistelee mielipidekirjoituksen kirjoittaja.
Epäilen, että kuolinsiivous on väärinymmärretympi käsite kuin konmaritus, tuo palstojen ikuinen riidanaihe, konsanaan. Ja se juuri tekee siitä kiinnostavan. Ilmeisesti moni ajattelee, että kyse on kuoleman kynnyksellä tehdystä tavaroiden raivaamisesta, joka vieläpä suoritetaan ahneena perintöä kärkkyvien laiskojen jälkeläisten eduksi tai painostuksesta.
Kuolinsiivous-termi itsessään koetaan kolkkona ja masentavana. Kuolema on kuitenkin tavanomainen ja väistämätön osa jokaisen ihmisen elämää – miksi siihen valmistautuminen kauhistuttaa?
Jos kauhistujat vaivautuisivat vilkaisemaan edes muutaman Margareta Magnussonin kirjasta Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous tehdyn lehtijutun tai jopa lukaisemaan tuon ohuen opuksen, heille valkenisi, että kuolinsiivous on nimitys ihan tavallisella tavaroiden raivaamiselle, jossa samalla kiinnitetään huomiota siihen, että käärinliinoissa ei ole taskuja. Tavarat jäävät jälkeemme ja joku ne joutuu hoitamaan.
Kuolinsiivouksessa ihmisen kuolevaisuus otetaan huomioon esimerkiksi tekemällä paperiarkistoon kansio, josta tärkeät tiedot löytyvät (kätevä myös, jos joutuu yllättäen vaikka sairaalaan ja jonkun muun on hoidettava juoksevia asioita sillä aikaa), ja merkkaamalla ne tavarat, jotka haluaa suoraan hävitettäviksi kuolemansa jälkeen. Kirjassa kehotetaan myös keskustelemaan tavaroiden kohtalosta niiden omistajan kuoleman jälkeen. Avoin keskustelu on aina hieno juttu!
Kuolinsiivousta ei missään nimessä aloiteta kun, viikatemies on ovella. Se on parasta hoitaa alta heti.
Nelikymppinen on parhaassa iässä kuolinsiivoamaan, mutta vielä eläkkeelläkin ehtii.
Varmasti koko kuolinsiivoustermin vieroksuminen kertoo myös suhteestamme kuolemaan, jota haluamme ajatella yhtä paljon kuin sitä, millaisen roskakasan tähän maailmaan jätämme. Koska nimi puistattaa niin monia ja johtaa ajatukset harhaan, ehdotettiin Paikka kaikelle -ryhmässä kuolinsiivouksen tilalle nimityksiä “muuttosiivous” ja ”tavarainventaari”. Saa käyttää!
Vanhuus – yhtä nautintoa?
Paikka kaikelle -ryhmän keskustelussa jotkut näkivät kuolinsiivouksen esteenä elämästä nauttimiselle. Arvokkaat “viime hetket” valuvat velvollisuudentuntoiseen siivoamiseen sen sijaan, että “eläisi ja nauttisi”.
En tiedä, mitä nauttiminen kommentoijien mielestä pitää sisällään – onko se sukan kutomista kiikkustuolissa, golf-matkoja Ranskaan vai taidenäyttelyissä käymistä – mutta ainakin se on mahdollisimman kaukana tavaroiden läpikäymisestä. Nauttiminen asetetaan vastakkain tavaroiden karsimisen, järjestämisen ja muistojen läpikäymisen kanssa.
Mutta miksi tavaroiden järjestäminen ei voisi olla nautinnollista? Se on samalla elämän järjestämistä ja vastuun ottamista omasta ympäristöstään. Tekeminen itsessään voi olla miellyttävää, jos se voi tehdä omassa tahdissaan, ja lopputuloksesta voi tuntea syvää tyydytystä.
On tavallista, että erilaisia muistotavaroita käsitellään lähinnä muuttojen yhteydessä, kun on muutenkin kiire. Kuolinsiivous on suunnitelmallista paneutumista omiin muistoihin, niiden järjestämistä ja arvostamista. Se ei ole tärkeiden muistojen hävittämistä tai tai tavaran karsimista minimiin.
On todettu, että muistisairauksista kärsivien olo helpottuu, kun he saavat ympärilleen itselleen tärkeitä muistoesineitä. Miksi niitä ei voisi valita jo silloin, kun on vielä voimissaan? Samalla periaatteella toteutetaan esimerkiksi hoitotahto.
Kuulen keskustelussa kaikuja myös siitä, että kuolinsiivouksen ajatellaan olevan ristiriidassa vanhusten kunnioittamisen kanssa. Nämä ovat pitkään elämällä ikään kuin ansainneet vapauden arjen vaivoista, kuten siivoamisesta ja tavaroiden järjestelystä tai kierrättämisestä. Ajatukseen sisältyy oletus, että vanhat ihmiset ovat vanhuuteensa saakka olleet yhteiskunnan ja muiden ihmisten palveluksessa ja siksi eläkkeellä on pitkän, ihanan kesäloman aika. Koska he ovat vanhoja, he saavat tai heidän suorastaan tulee keskittyä nautiskeluun.
Mielenkiintoista on, että keskusteluun ei osallistu muita yli 80-vuotiaita kuin kuolinsiivous-käsitteen lanseeraja Margareta Magnusson. Ylipäätään vanhuus karkaa koko ajan kauemmas. Luin vastikään, että 80-vuotiaiden mielestä vanhuus alkaa 81-vuotiaana. Kukaan ei itse identifioidu vanhukseksi. Keskustelussa vanhuksia nuoremmat ihmiset puhuvat siitä, miten ikä-ihmisiä tulisi säästää viime voimilla tehtävästi kuolinsiivouksesta. Kukaan ei kysy heiltä itseltään.
Muistutan uudelleen, että kuolinsiivousta ei ole tarkoitus tehdä vanhuksena.
Kuolinsiivous ei myöskään tarkoita, että ihminen pakkaa tavaransa laatikoihin ja menee sitten vuoteeseensa odottamaan kuolemaa.
Elämä itsessään, myös eläkevuodet, on nautittavampaa, kun arki ei ole kippojen ja kuppojen esterata. Kuolinsiivous, kuten mikä tahansa kodin raivaus, tehdään ennen kaikkea oman elämän ja arjen helpottamiseksi.
Perikunta hoitakoon
“Jos aikuiset ihmiset eivät jaksa yhtä huushollia tyhjentää, eipä se ole vainajan ongelma.”
Eipä niin, ei ole. Mutta suoraan sanoen kyllä sen minusta pitäisi olla.
Kuolinpesän tyhjentäminen on parhaimmillaan tärkeä osa surutyötä. Hyvässä lykyssä hommasta selvitään viikonlopussa, jos vainajalla on kohtuullisesti hyvässä järjestyksessä säilytettyä tavaraa ja pieni koti.
Eli mikä tässä nyt on ongelma? Onko silkkaa perinnönkärkkyjien laiskuutta odottaa, että itse kukin tarttuisi kuolinsiivoukseen ajoissa?
Ammattijärjestäjänä saan usein kuulla ihmisten kokemuksia kuolinpesien tyhjentämisestä. Nykyajan tavaratulva tekee tyhjennyksistä kuukausia kestäviä tavaramaratoneja. Arviot kotien tavaramääristä asettuvat 10 000–100 000 esineen välille. Kuolinpesän setviminen tarkoittaa tuhansien ja tuhansien tavaroiden käsittelyä, kuskaamista ja kierrättämistä. Samalla pitää tehdä tuhansia päätöksiä eivätkä ne ole mitään helppoja päätöksiä.
Raivattavat kiinteistöt saattavat myös sijaita satojen kilometrien päässä kotoa ja ne voivat pahimmillaan olla kellarista vinttiin ja suulista navetan taakse täynnä arvotonta roinaa. Joskus vuokra- tai palvelutaloasuntoja tyhjennetään kiireen ja paineen alla, koska ei ole varaa maksaa lisäkuukausista tai talon sääntöjen mukaan niitä ei voida myöntää. Kuolinpesän tyhjentämistä varten ei saa työstä palkallista lomaa eivätkä tyhjentäjän oman elämän velvollisuudet mene tauolle työn ajaksi.
Usein kuolinpesää tyhjentävällä on takana raskaita aikoja omaishoitajana tai sairaan omaisen tukena. Läheisen ihmisen kodin tyhjentäminen on henkisesti raskasta, tavarat käyvät tunteisiin. Tyhjentäminen on usein myös fyysisesti raskasta. Ei ole tavatonta, että isossakin perikunnassa tyhjennystyö jää yhdelle tai kahdelle. Joskus taas yksi perillinen saa selvitettäväkseen useamman sukulaisen jäämistöt lyhyen ajan sisällä.
Ulkopuolinen apu maksaa eikä kaikissa kuolinpesissä ole rahaksi muutettavaa omaisuutta, jolloin kuolinpesän voisi myydä tyhjentäjälle tavaraa vastaan. Usein tavarat täytyy silti käydä itse ensin läpi siltä varalta, että (muistisairas) edesmennyt on piilottanut arvoesineitä tai käteistä.
Kaiken päälle kuolinpesää raivaa usein viisi-kuusikymppinen, jolla on jo omat nurkat täynnä ja siihen päälle aikuisten lasten jättämää tai säilytettäväksi tuomaa tavaraa. Nyt hänen osakseen tulevat myös ne edellisen sukupolven tavarat, se osa joka päätetäänn säilyttää. Niitä on sitten saunoissa ja kalliissa vuokravarastoissa.
Kutsun tätä materian sukupolvittaista kumuloitumista kolmen huushollin loukuksi – vaikka voi niitä huusholleja olla enemmänkin.
Aikuiset ihmiset eivät tosiaankaan aina jaksa tai he saattavat suorastaan uupua kuolinpesän tyhjentämisessä.
Milloin ylipäätään on ok jättää omat sotkunsa toisten siivottavaksi? On selvää, että kuolemansairas ei laita siivousta etusijalle tai että yllättäen kuolleen tavarat ovat raivaamatta, eikä heitä siitä pidä moittia. Meidän muiden on kuitenkin syytä ryhtyä toimeen hyvissä ajoin.
”Hoitakoot perilliset” -asenteessa voi nähdä viittauksen koko länsimaiseen tavarasuhteeseen, joka on johtanut meidät kestämättömään ekologiseen kriisiin. Me ostamme ja roskaamme, koska meillä on oikeus nauttia, siivotkoon joku muu jäljet. Yksilötasolla siinä on kuitenkin muutakin, jotain paljon hauraampaa, mihin palaan kohta.
Missä on hyvä tahto ja huolenpito?
Paikka kaikelle -ryhmän keskustelussa jotkut näkivät kuolinsiivousta vanhuksilta “vaativat” omaiset ahneina perinnönkärkkyjinä. Nämä haluavat valmiiksi järjestettyjä ja siistejä kuolinpesiä, jotta heidän aikansa ei valuisi roinan raivaamiseen. Syntyy vastakkainasettelu “viimeisillä voimillaan” raivaavien raihnaisten vanhusten ja perinnönhimoisten perillisten välillä.
Jotkut taas pitivät tavaransa tieten tahtoen muiden siivottaviksi jättäviä ihmisiä itsekkäinä. Syntyy vastakkainasettelu itsekkäiden ja välinpitämättömien ”nautiskelijoiden” ja raivaamisessa raskautettujen perillisten välille.
Missä on molemminpuolinen hyvä tahto ja huolenpito?
Se, joka puuskahtaa omasta tavarapaljoudestaan, että “antaa perikunnan selvittää” ei kenties olekaan itsekäs vaan uupunut ja lamaantunut. Ehkä tavaroista päättäminen on hänelle hankalaa ja koko urakka tuntuu liian isolta ja vastenmieliseltä. Jos näin on, eikö olisi kaikkien etu, jos hän pyytäisi ja saisi läheisiltään apua – hyvissä ajoin.
Se, joka toivoo ikääntyvän läheisensä ryhtyvän tavaranraivaukseen, ei kenties olekaan ahne perinnönkärkkyjä, joka haluaa päästä helpolla. Hän onkin huolissaan siitä, että vanheneva omainen ei pärjää kotonaan tavarapaljouden keskellä. Hän voi olla huolissaan myös omista voimavaroistaan ja niiden riittämisestä tavaroiden selvittelyyn myöhemmin.
Margareta Magnussonin ohjeessa keskustella tavaroista, kuolemasta ja siitä, mitä jää jäljelle, on viisautta. Saatamme huomata, että omat ennakko-oletuksemme olivat väärässä. Voimme saada tukea ja antaa sitä.
21 kommenttia artikkeliin ”Kuka saa jättää kuolinsiivouksen tekemättä?”
Kiitos, kun avasit tätä aihetta laajemmin. Monilla on tosiaan kielteinen suhtautuminen varmaankin juuri suomalaisittain kammottavalta kuulostavaan kuolinsiivoukseen. Ruotsiksi sana döstädning on mielestäni jotenkin paljon hienovaraisempi.
Somessa ehdotettiin myös sanaa ”elämänsiivous”. Kuulostaa minusta paljon myönteisemmältä, mutta termillä ei ehkä ole samaa huomioarvoa.
Hei!
Tässä olisi niin hyvää kirjoitustasi HS mielipideosastolle! Uskon, että valtaosa lukijoista allekirjoittaa tämän myös!
Kirjoittaisitko?
t Terhi
Hyvä tiivistys mitä kuolinsiivouksella tarkoitetaan (tai niin oletan kun en ole aiheeseen paljoa tutustunut). Ja hyvä tuoda esiin erilaisia kantoja. Itse olen samaa mieltä, että vanhus voisi pyytää läheisiään avuksi käymään tavaroita läpi. Siinä varmasti tulisi keskusteltua sellaisiakin asioita joita ei ehkä muuten muistaisi kertoa ja esimerkiksi lapsille vanhemman ajatukset tulisi tutuiksi, toiveet kerrottua jne. Samalla voisi tehdä Muistojen laatikon tms. jossa on tärkeimmät muistoesineet ja valokuvat elämän varrelta.
Olen lukenut Margareta Magnussonin kirjan ja pohtinut asiaa melko samalla tavalla kuin sinä. Olen nyt viimeiset 2 viikkoa ollut auttamassa äkillisesti kuolleen läheisen ystäväni poikaa vuokrakaksion siivoamisessa ja raivaamisessa monta tuntia päivässä, koska asunto pitää saada luovutuskuntoon. Poika ei yksin selviäisi tästä surunsa keskellä. Ystäväni asui 32 vuotta samassa asunnossa, ja se on täynnä tavaraa. Ystäväni rakasti tavaroita ja vaatteita, ja kaikki on säästetty. Viimeisen vuoden aikana hänellä oli terveysongelmia, ja olimme hänen kanssaan suunnitelleet, että menisin auttamaan häntä tavaroiden raivaamisessa, jotta hänellä olisi helpompaa siivota ja asua kodissaan.
Olemme pojan kanssa nyt vieneet kierrätyspisteisiin monta laatikollista lasipurkkeja, monen vuoden sanoma- ja aikakauslehdet, koulutusmateriaalit, hävittäneet koko elämän ajan erilaiset kokouspöytäkirjat (hän toimi monessa eri yhdistyksessä ja tahossa hallituksessa), rikkinäisiä korjausta odottavia tavaroita, muovitavaraa , ser-jätettä, sekajätettä monta säkillistä, säkeittäin hyviä vaatteita ja kenkiä lahjoituskohteisiin jne. Kellarivarastoon asti emme ole vielä ehtineet. Nyt asunto on kuitenkin jo sellainen, että viikonloppuna, kun pidemmällä asuvat lapset pääsevät paikalle, he voivat yhdessä keskittyä tavaroiden ja papereiden läpikäymiseen yhdessä helpommin, kun roskat on seulottu ja viety pois.
Minulla on ollut aikaa auttaa ystäväni sijaan hänen poikaansa, ja ja tehdä omaa surutyötäni siten, mutta monet omaiset voivat tälläisessä tilanteessa jäädä yksin.
Ystäväni poika sanoi, että jos hän olisi ollut siellä yksin, hän olisi vain siirrellyt tavaraa paikasta toiseen ja itkenyt muistojen keskellä.
Pari vuotta sitten äitini ja siskonsa siivosivat äitinsä omakotitalon yhdessä hänen kanssaan. Mummini on kyllä fyysisesti hyvässä kunnossa mutta muistisairaus on edennyt ja vielä kun ns. pää pelasi paremmin niin kävivät läpi mitä vuosien saatossa kotiin onkaan kertynyt. Mielestäni oli tosi hyvä että yhdessä asianomaisen kanssa käydään tavaransa läpi ja turhasta tavarasta tyttärensä hankkituivat eroon.
Minä en ole vielä aloittanut kuolinsiivousta, mutta olen luopunut varsin pitkälle ostelusta jo joitakin vuosia sitten. Ruokaa ja kuluvaa tavaraa ostan tietenkin, mutta vaatettakin vain harvoin ja tarpeen mukaan. Luulen, että jos kuolisin ensi viikolla, perheeni suoriutuisi henkilökohtaisista kamoistani melko helposti. Paperihommat ovat kyllä asia erikseen. Pitääkin varmaan alkaa puuhata niitä kuntoon ja pakata päiväkirjat niin, että paras ystävä sitten harkinnan mukaan voi antaa niitä aikanaan lapsen luettavaksi.
Olen 40+ ja suosittelen muillekin tavaran ostelun lopettamista ensimmäisenä askeleena arjen hallintaan. Ei kirpaise eikä rasita, mutta pitkässä juoksussa tekee ihmeitä sekä taloudelle että hyvinvoinnille. Ja vähentää omaisten taakkaa sitten aikanaan, kun ei ole (ehkä jopa vuosikymmeniin) haalinut ylimääräistä kamaa nurkkiinsa.
Hei, hyvä kirjoitus. Olen itse 58-vuotias ja huomaan tekeväni tietynlaista kuolinsiivousta: eilen järjestin paperit, jotka liittyvät perimääni kesämökkikiinteistöön, saantokirjat, rakennusluvat, tiedot remonteista. Kiinteistön perivät aikanaan tyttäreni, joiden ei tarvitse tuolloin arvuutella, mistä mikin tieto löytyy. Todettakoon, että omat vanhempani jättivät jälkeensä paitsi ihan arvokasta omaisuutta, josta toki olen kiitollinen, myös hillittömän vuoren papereita elämänsä varrelta – kävimme niitä sisareni kanssa läpi kuukausia. Suurin osa oli merkityksetöntä ja hävitettävää. Me elimme tuolloin ruuhkavuosia, vanhemmillani olisi ollut vielä hyväkuntoisina eläkeläisinä aikaa omaan elämäänsä liittyvien asiakirjojen ja muistojen seulomiseen aikaa vaikka kuinka kauan. . .
Olen keskellä kahden asunnon ’kuolinsiivousta’ – ja ainoana perillisenä. Ensimmäisessä on tavaraa maltillisesti ja se on helppo ja nopea tyhjentää, kun sen aika kohta on (omistaja kuollut). Toisessa asunnossa on 80m2 tavaraa kaapit ja lattiat täynnä, on ollut vaihtelevassa määrin jo viimeiset 20 vuotta. Nykyisellään asukas ei itse pysty luonnollisestikaan tekemän mitään oman kuntonsa ja ikänsä vuoksi.
Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että omaiset, perilliset, tuokaa todellakin ääneen julki, että on aiheellisista edes jossain määrin ’siivota omat jälkensä’ – eli jos on kerännyt ja säästänyt kaiken vuodesta 1958 , niin jossain vaiheessa PITÄÄ ruveta miettimään mitä laitetaan pois. Tämä HILLITÖN MÄÄRÄ paperia ja dokumenttia, vanhat ja uudet sekaisin sekä kaikki muu tavara alkaen astioista, kirjoista ja vaatteista – siitä eroon pääseminen on kuukausien TYÖ kaiken muun elämän rinnalla! Miltä tuntuu ’muuttaa’ joka viikonloppu kahden kuukauden ? (kuvaten sitä työmäärää ja roskiskeikkoja). Nyt ollaan siinä tilanteessa, että lattiat näkyy huoneissa, mutta esim vaatehuoneet edelleen lattiasta kattoon tavaraa.
Ottaen huomioon senkin, että nykyisin kaikki pitää lajitella ja ei voi vain heittää tavaraa taloyhtiön roskikseen (ja sitäkin tehty…) . Kuka vuokraa peräkärryt ja kantaa kaikkea roinaa pois ja lajittelee sitä edelleen jätepisteessä? Kun parvekkeellakin on omakotitalon entiset puutarhakalusteet, kukkalaatikot ja vaikka mitä.
Kyse ei edes ole vain ajankäytöstä mutta myös rahasta – tämä kaikki maksaa ja pienestä eläkkeestä ei ole mistä ottaa. Mitä velkakirjaa tässä tulisi pitää?
Vanhempani ovat jääneet eläkkeelle alle 60v, kun olivat sitä ikäpolvea, että se etuisuus heille kuului ja hyvä niin.
Olisi ollut kyllä ihan kohtuullista että 25 vuodessa olisi ehtinyt omia tavaroitansa edes jossain määrin läpi käydä. Ja apua tarjottiin, mutta mihinkään ei saanut koskea eikä mitään heittää pois…
Oma jaksaminen on koetuksella.
Harmillisen tavallinen tarina. Voimia!
Kiitos, Ilana, hienosta kirjoituksesta! Itse ole puolitoista vuotta tehnyt isossa omakotitalossa kuolinsiivousta mieheni äkillisen kuoleman jälkeen. Tavaraa on edelleen paljon, mutta alan jo hahmottaa kokonaisuuden. Vielä riittää lajittelua eri paikkoihin.
Lähetän voimia isoon urakkaasi!
Hyvä kirjoitus! Tämä on mielestäni todellinen ongelma. Omat vanhempani ovat vähentäneet rutkasti tavaraa lähivuosien aikana ja olen heille siitä todella kiitollinen. Appivanhemmilla tilanne on sitä vastoin järkyttävä: anopilla on ihan sairas suhde tavaran osteluun. Mieheni lapsuuskotina ollut omakotitalo on täytetty lattiasta kattoon roinalla ja nyt se on käytännössä tavaratulvan vuoksi asumiskelvoton. Appivanhemmat asuvat nyt samassa kaupungissa vuokralla ja pääasiassa oleilevat isolla mökillään, joka alkaa myös täyttyä lattiasta kattoon. Surettaa tosi paljon tuo ekologinen haaskaus, mutta pelkään jo nyt, miten aikanaan siivoamme kuolinpesät 🙁 Tavaroiden osteluun ja hamstraus on pahimmillaan mielestäni alkoholismiin verrattava ongelma.
Suosittelen kaikille tämän ongelman kanssa kamppaileville kirjaa Keräilypakko – Aarteidensa vankina, joka auttaa ymmärtämään ja auttamaankin tavaranhaalijaa ilman, että tulee yhteenottoja.
Luin juuri tuon ” Mitä jälkeen jää”-kirjan, on todella mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä! Olen itsekin siivonnut äitini ja tätini kodit heidän kuoltuaan ja kummassakin oli todella paljon tavaraa ja pois heitettävää roskalavallisen verran. Siitä viisastuneena olen päättänyt ettei poikani tarvitse tehdä minun jälkeeni tuota vastaavaa urakkaa! Siispä olen pikkuhiljaa aloittanut ns. kuolinsiivouksen= tarkastelen kotini tavaroita kriittisemmin ja tarpeettomat kiertoon, myyntiin tai roskiin.
Tästä on myös itselle iso hyöty kun muutamme pienempään ja varsinkin pienempi pihaiseen kotiin lähivuosina, toivottavasti mahdollisimman pian!
Näinhän se on, että tavaran raivaamisesta on hyötyä myös tai ennen kaikkea itselle ihan jokapäiväisessä arjessa.
Vielä tähän aiheeseen; mikäli tulisin muistisairaaksi tai muuten sairaaksi ja minua hoidettaisi kotona, haluaisin että kotini olisi järjestetty niin että hoitajani löytäisivät helposti tarvittavat vaatteet, pesytymisvälineet, astiani ym välttämättömät joita juuri siinä tilanteessa tarvitsen. He eivät tosiaan tarvitse työtään tehdessään niitä tavarakasoja joista yrittäisivät löytää sopivia tilanteisiin. En siis tarvitsisi paljon, tarvitsen vain tarpeelliset. Miksi käyttäisin heidän aikaansa penkomiseen ja arpomiseen mikä mikin on. Tila mikä kodissani olisi ei olisi valjastettu keräily ja säilytyspaikaksi vaan huolellisesti suunnitelluksi hoivakodiksi jossa esim maisema ikkunan takana on sitä mitä tarvitsen. Samoin esteettömyys ja tila vuoteeni ympärillä. Toimivat digi ym laitteet mitä kykyjeni mukaisesti pystyisin käyttämään. En tarvitsisi tyhjää olohuonetta muistoilleni vaan tilaa hoivalleni. Vieraatkin olisivat tervetulleita. He eivät joutuisi kauhistelemaan tavarakasoja ja voisivat vaivattomammin seurustella kanssani.
Olet täysin oikeassa; kuolinpesään ja sen tyhjennykseen liittyy paljon, usein melko turhaa, ulkoista ja sisäistä painetta. Ihan oikeasti konkreettisen työn määrä on melkoinen, ja päälle tulee vielä kaikki tunnepuolen rasitus jo muutenkin vaikeassa tilanteessa, jossa läheinen on yhtäkkiä poissa. Siksi tämä on mielestäni sellainen urakka, jonka voi hyvällä omalla tunnolla ulkoistaa alan yritykselle. Itse etsin juuri sellaista Lahden seudulla.
Hei Ilana! Oikeasta asiasta puhut. Olen jo 83v täyttänyt ja tuskastelen kaiken tavarapaljouden keskellä, varsinkin papereiden ja kirjojen. Ja sen kanssa, kun kodin härvelit yksi toisensa jälkeen hajoavat, mikroaaltouuni varmaan yli 30v, jääkaappi-pakastin 29v, printteri yli 10v, silppuri kai jotain 20v, käytettynä ostettu autokin vuosimallia 2004 alkaa hajoilla. Ostaako tilalle kunnolliset että kestäisivat vielä 20v vai minun tarpeisiin sovittaen mahdollisesti 10 vuotta. –
Totta puhut, että liiasta tavarasta on pekkää riesaa. Kadehdin pian 90-vuotiaan kälyni kotia, joka on kaunis, turhista tavaroista vapaa, ja lapsillekin heidän toivomaansa jaettu jo ennakkoperintönä. Rakas kälyni ja edesmennyt puolisonsa olivat ekonomeja ja ymmärtävät miten asiat pitää ja kannattaa hoitaa. Minä vain tuskailen roinieni keskellä enkä osaa mitään. Asunto on itselleni turhan iso, mutta ei taloudellisesti, koska yhtiövastike ja rempat hoituu. Tuskaa aiheuttaa vuosikymmenten mittaan kertynyt liika tavara ja paperi. Onneksi auto taas toimii ja pääsen viemään sorttiin kaikenlaista hajonnutta romua. Apua saan kun pyydän. Olen kyllä melko tunnollisesti tehnyt 15 minuutin (yleensä venyviä) raivaustuokioita niin paperirintamalla (kurssilupaus), kuin myös kaikenlaisten kaappien ja laatikoiden järjestämisessä. Olen onnellinen kun olen pohjia myöten pesten, karsien ja järjestäen selvittänyt kaikki keittiön alakaappien vetolaatikot, yhteensä 15 kpl. Kyllä sitä vanhanakin yhtä sun toista jaksaa, mutta ei paljon kerrallaan, eikä suurisuuntaisia projekteja. Kyllä minä tykkään, kun tärkeät paikat on järjestyksessä. Ja vanhanakin yhtä sun toista oppii. Niinkuin nyt sen, että tiskipöydän täydellinen raivaus (tiskit koneeseen ja ohjelma päälle) ja vielä tiskipöydän puhtaaksi ja kiiltäväksi puunaaminen antaa ”hyvän omantunnon” ja luvan mennä nukkumaan rauhallisin mielin. Siitä on jo tullut tapa, aloitin joskus vuoden vaihteessa. Olen tosi onnellinen kun saan aamukahvin laiton aloittaa puhtaalta pöydältä!
Ja vielä noita laatikoita riittää järjestettäviksi kunhan kaikki vaatekaappisysteemien elfa-koristot on läpikäyty. Aika hyvin vaatteet ja liinavaatteet on koreissa konmari-taiteltu. Mutta niitä vain on liikaa. Nekin täytyisi käydä läpi: käytänkö vai enkö, sellainenkin huomio, että jyrkkäräitaiset musta.valko, sini-valko-, puna-valko- ym voimakasraitaiset maripaidat ovat meillä käyttökiellossa, koska ne aiheuttavat yhdelle erityisherkälle perheenjäsenelle pahoinvointia samoin kuin välkkyvät valot. Ne voisivat olla kirpparilla aika tuottavia, mutta taidan luovuttaa miniälle käsityömateriaaliksi tai viedä UFF:n konttiin.
Ja noista tuleville polville perinnöksi siirtyvistä jutuista. Minulla on vuosikymmenet ollut astiapyyhkeinä viime vuosisadan alkupuolella syntyneiden mummojen ja tätien pellavapyyhkeitä. Ne on ihan kaikkein parhaita ja kestäviä. Opiskeluaikana nimikoin itselleni pyyhkeitä muutamia puolitusinoita. Enpä ole niitä vielä ehtinyt ottaa käyttöön, kun nuo vanhat mummojen, tätien ja äidinkin tekemät pyyhkeet ovat vielä niin verrattomia. Kiitos vaan Tyyne-täti ja Kerttu-äiti!
Raivaushommat ja päätöksiä vaativat hommat pitäisi tehdä aamupäivällä – Illalla sitä on jo ihan liian väsynyt. Hyvä jos jaksaa tietokonetta naputtaa. – Heippa taasen! – toinen Liisa –
Hyvä juttu, että yli kahdeksankymppisetkin ottavat osaa tähän keskusteluun 🙂 Voimia ja intoa raivailuun!
Niin – poikani jo vuosia sitten sanoi suoraan, että älä äiti vaan jätä noita kaikkia tavaroita meille perinnöksi. Ja ymmärrän sen hyvin. Seuraavan ja seuraavien sukupolvien nuoret perheet ovat perustaneet, kalustaneet ja varustaneet omat kotinsa, ei sinne mummojen vanhoja tavaroita tarvita, kun omat kodit ovat jo omien tarpeiden mukaan varustettuja, ja tila on rajallista. Kun täytin 80 vuotta, tästä huushollista lähti jokaisen vieraan mukaana Muumi-muki, kiva kun kelpasivat. Saivat valita mieluiset, minulle jäi vielä astiankuivauskaapin yhteen reunaan mahtuva rypäle – ne riittävät ja ovat päivittäisessä käytössä. Sitä minä ihmettelen, mitä varten ihminen noita tavaroita elämänsä mittaan oikein haalii. – Joskus kuljen kaupungilla ja katselen näyteikkunoita. On oikeastaan kiva katsella varsinkin kauniisti järjestettyjä ikkunoita, ja ajatella, että onpa täällä tosiaan ihania juttuja, joita tosiaankaan en tarvitse. On niitä kyllä kiva katsella, silmäniloja. Ovat onneksi lasin takana kaupassa, eivätkä perääni juokse.