Yksi kotien hankalimmista tavararyhmistä ovat yllättäen ja pyytämättä saadut tavaralahjat, jotka eivät ole saajalleen mieluisia tai tarpeellisia. Ne heittävät saajansa helposti vaikeiden tunteiden turbulenssiin.
Lahjakulttuurimme sääntöjen mukaisesti meidän pitää paitsi osoittaa myös tuntea kiitollisuutta, kun meille annetaan jotakin vastikkeetta. Antajan tarkoitushan on hyvä. Hän tahtoo auttaa ja ilahduttaa meitä.
Lahjojen ja lahjoitusten antajilta on kuitenkin saattanut mennä ohi, että nykyään tavarasta saattaa olla enemmän vaivaa kuin iloa, sillä useimmissa kodeissa tavaraa piisaa tuhansittain. Hyvä tarkoitus menee hukkaan ja vastaanottaja joutuu vaikeaan välikäteen, jossa tuntuu olevan vain huonoja ratkaisuja: joko toimit kiittämättömästi lahjakulttuurin sääntöjä vastaan tai kärsit liian tavaran haitat omissa nahoissasi.
Mitä nämä haitat sitten tarkalleen ottaen ovat?
Tavaran haitat
Ihan vastikään eräs Facebookin Paikka kaikelle -ryhmän jäsen tuskitteli sitä, että ihmiset antavat hänelle ja hänen lapselleen kysymättä ”konttikaupalla” tavaraa, jopa kymmeniä esineitä viikossa. Jouduin poistamaan keskusteluketjusta kommentin, jossa aloittajaa syytettiin kiittämättömäksi. Kommentoija ei ehkä ollut loppuun asti sisäistänyt, mihin tavaran kontrolloimaton sisäänvirtaus johtaa.
Ensinnäkin tavaralahjoituksista seuraa tavaratyötä: esineille on etsittävä paikka, niitä on huollettava – tai jos niitä ei ensinkään tarvitse, ne pitää kierrättää tai myydä, missä on oma vaivansa, kuten kaikki kotiaan raivanneet tietävät. Jokin aika sitten julkaisin Paikka kaikelle -blogissa vieraskirjoituksen lastenvaatelahjoituksesta, josta tuli satojen tuntien setvimis- ja kierrätystyö.
Toiseksi lahjoituksen vastaanottaja joutuu kamppailemaan myös hankalien tunteiden kanssa.
Harmittaa, kun ei voi lahjoitustulvassa valita itse esineitä omaan kotiinsa tai ostaa lapselleen lahjoja tai vauvalleen vaatteita tai tarvikkeita.
Mieltä kalvaa syyllisyys, sillä onhan nyt kiittämättömyyden huippu, että ei pysty iloitsemaan ilmaiseksi saaduista, hyvässä tarkoituksessa annetuista esineistä.
Velvollisuudentunteesta esineitä säilyttää nurkissaan, sillä olisihan kiittämättömyyden megahyperhuippu, jos antaisi tai myisi pois lahjoja.
Kiukuttaa, kun joutuu näkemään vaivaa jostakin, mitä ei itse aiheuttanut.
Hämmentää, kun joutuu käymään läpi tällaista tunnemyllerrystä.
Itsensä kokee avuttomaksi, koska ei tiedä, miten saisi lahjoitustulvan stopattua.
Pelottaa, että lahjoittajat pahastuvat tai että jopa suhteet lahjoittajiin katkeavat, jos asian ottaa puheeksi tai paljastuu, että tavaroita on kierrätetty edelleen.
Tuntuu valheelliselta säilyttää itselle tarpeettomia esineitä siksi, että lahjan antaja näkisi niiden tulleen käyttöön – tiedät varmaan jutun siitä käkikellosta, joka nostetaan takanreunalle, kun isotäti tulee kylään.
Tiivistäen koko tätä tunnehässäkkää voi kutsua kiittämättömyyden peloksi.
Miten omista tarpeista kerrotaan loukkaamatta?
Pohjimmiltaan on kyse tarpeista. Tilanteessa, jossa joutuu ottamaan vastaan tavaroita, joita ei halua, omat tarpeet jäävät jyrätyksi. Luonnollisesti siitä tulee hankala olo.
Miten tällaisessa tilaanteessa sitten tulisi toimia?
Tavallisin neuvo, joka Paikka kaikelle -ryhmän kysyjäkin sai, on myydä tai kierrättää esineet enemmän tai vähemmän salaa eteenpäin. Se ei kuitenkaan poista varsinaista ongelmaa eli sitä, että joku läheinen ihminen aiheuttaa ajattelemattomuuksissaan harmia, vaivaa ja mielipahaa.
Itse kehotan ottamaan asian suoraan puheeksi lahjan antajan kanssa. Kun sen tekee puhumalla omista tarpeistaan ja tunteistaan käsin ja kertomalla seurauksista, joita lahjoituksesta itselle on, loukkaantuminen on yleensä vältettävissä. On parasta kokonaan välttää toisen toiminnasta puhumista ja keskittyä kertomaan omasta kokemuksestaan, syyttelemättä. Parasta, jos pystyt välittämään viestisi ennalta tai ainakin rauhallisessa tilanteessa, jossa tunteet eivät käy kuumina.
Viestin vastaanottajan tunteet todennäköisesti kyllä kuohahtavat – ei ole kiva kuulla, että on hyvässä tarkoituksessa aiheuttanut toiselle harmia. Mutta kun tämän tietää, nuo tunteet ja kokemuksen voi sanallistaa. Näin toinen kuulee, että ymmärrät myös hänen kantansa.
On tavallista, että lahjakulttuurin sääntöjen paineessa tai miellyttämishalusta päädymme joustamaan liikaa omista tarpeistamme. Voi myös olla vaikeaa löytää oikeita sanoja asiasta viestimiseen.
Kerro kommenteissa, miten olet selvinnyt hankalaksi muodostuneista lahjoista ja lahjoituksista.
Tarvitsetko treeniä siinä, miten saat tarpeesi kuulluiksi ja omat rajasi pidettyä, kun lahjoituksia tulvii kotiisi? Siinä tapauksessa kannattaa liittyä Kaikki järjestyy! -valmennuksen odotuslistalle.
Odotuslistalle liittyminen ei sido sinua mihinkään. Saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun valmennus järjestetään seuraavaan kerran.
5 kommenttia artikkeliin ”Epätoivotut lahjat ja kiittämättömyyden pelko”
Olimme puolisoni kanssa vuosia yrittäneet puhua anopille tavaravirran katkaisusta. Kerroimme tilahaasteista, yritimme ohjata toivottuun lahjaan jne, mutta tavaraa vain tuli ja tuli. Jokaiseen vappuun ja ystävänpäivään liittyi kassillinen krääsää, jotka piti tuoda joka vuosi uudestaan.
Lopulta jäin kiinni siitä, että kävin joululahjat etukäteen läpi ja annoimme niistä n. kolmanneksen. Lapsethan saivat lahjoja muiltakin läheisiltään. Loukkaantuminenhan siitä seurasi. Tavaravirta kyllä pieneni, vaikkei kokonaan lakannut.
Nyt 15-20 vuotta myöhemmin kierrätän edelleen anopin lahjoja ulos talosta. Ymmärrän, että hänellä oli omia tarpeita (ja massiivinen tavaraongelma omassa kodissaan), ja vaikea sanoa, miten nuorena olisi itse pitänyt toimia toisin.
Sen vaan tiedän, että yhtäkään taulua en kiinnitä toisen seinään enkä yhtäkään huonekalua kysymättä tilaa toisen kotiin. Hyvä kuitenkin, että väleissä ollaan anopin kanssa. Erityisesti lapsilla on lämmin suhde häneen, käyvät kotonaan auttelemassakin.
Vaikeita tilanteita! Onneksi välit säilyivät 🙂
Ajattelen tässä asiaa sen lahjaksi antajan näkökulmasta. Hänellä (minulla) on turhaksi jäänyttä ja vielä kelvollista tavaraa eteenpäin annettavaksi. Olisi kiva, jos tavara kelpaisi jollekin tutulle, olisi ilo nähdä se vielä käytössä. Siksi kai sitä tulee tarjottua tai annettua omaiselle tai tutulle eteenpäin ihan hyvän mielen tarkoituksessa. Olisi melkein kuin osa itse koetusta arvosta säilyisi, jos se tavara on vietä tuttujen piirissä. Siis tavaran antaminen (ehkä) palvelee myös omaa hyvää mieltä, kun ei ole heittänyt sitä tavaraa tuntemattomuuden kaivoon. – Niin – kyllähän tämä on aika itsekästä – antaa tavaravastuu jollekin läheiselle häneltä lupaa kysymättä.
Luulen, että tässä olisi oikein tehdä se, että kertoisin ajattelemalleni henkilölle (tai useammalle), että nyt aion lähdettää kotoani esim. kirjoja – on ihan pakko niitä vähentää. Otan kuvat ja lähetän listan kuvineen kirjankansista kiertämään, kiinnostaisiko joku näistä kirjoista, joista aion luopua. Aion viedä kirjat vaikka kierrätyskeskuksen torille kahden viikon päästä keskiviikkona 26.4.2023, kirja menee ensimmäiselle varaajalle (tai harkinnan mukaan). Jos kukaan ei halua kirjaa/kirjoja, voin huoleti viedä ne kirpparille (jos vain oma sielu sietää!). Se vain täytyy muistaa, että kirpparillekin voi viedä vain virheettömiä ja hyväkuntoisia kirjoja. Hyvin suuri osa kotini käyttökirjoista on jo ”puhki luettuja”, kannet saattavat repsottaa tai olla pikku kätösten nuhjaamia tms. Niitä on turha kenellekään tarjota (kymmeniä Nuorten Toivekirjaston kirjoja, dekkareita, vanhoja luontokirjoja tms). Lasten ja nuorten kirjat vain ovat täältä kotoa lähteneiden omaa, vaikeaa poistaa ilman heidän lupaansa. Kumma kyllä, olen melkein enemmän kiintynyt kaikkein vanhimpiin kirjoihin, omien vanhempien peruihin, niitä on kaikkein vaikeinta hävittää. Niissä on jo sekä historian että muistojen kultaa.
Vaatteita meiltä ei juuri jää jaettaviksi. Jos tuli vikaostos, ei tee heikkoakaan jättää vaatetta kirpparille – ja toisaalta jos (netti)kirpparilta kiva kude löytyy, voin käyttää sitä vielä vuosia, kunnes vaate hajoaa päältä. No kelpaa se sitten vielä ”venerätiksi”. Puuvillaisia maripaitoja tuli hankittua Huutoinetistä silloin kun paidat vielä olivat täyttä puuvillaa. Ihana asia, ei tarvitse miettiä, mitä päälleen laittaa. Keinokuitupitoiset ”liimautuvat” vaatteet inhottavat, jatkavat matkaa UFF:n tankkiin.
Yksillä synttäreillä panin eteisen pakastimen päälle parikymmentä muumimukia. Jokainen osallistuja (nuorimmista alkaen) sai valita itselleen nimikkomukin kotiin vietäväksi – melkein kaikki mukit tekivät kauppansa. Ja itsellekin jäi mitä päivittäin tarvitsen. (Siihen loppui meikäläiseltä muumi-mukien ja muidenkin astioiden keräily!).
Niin – yllä selostettu koskee siis käytetyn tavaran ”elämän jatkamista”. Uuden tavaran hankintaankin olisi hyvä kysyä, mitä tarvitsee, tai ainakin nuorisolle antaa rahaa ”kirjelkuoressa”, että voi itse valita, mihin mieluiten käyttää…
Avain molemmissa tilanteissa on se, että tarjoaa vastaanottajalle mahdollisuuden valita ja kieltäytyä. Se, että pyrimme huolehtimaan tavarasta vielä sittenkin, kun se ei enää ole hallussamme, kertoo siitä, miten tärkeitä tavarat meille ovat. Piirteessä ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin. Ongelma siitä tulee vasta, kun käsitellään nykyajan paljoutta.