Aihearkisto: Hyvinvointi

Onko sinullakin piikkimatto, jota et käytä?

Psykologi, ammattijärjestäjä Susanna Anderssonin vieraskirjoitus

Me nykypäivän hamsterit olemme jo vuosikymmenien ajan keränneet tavaraa hyvässä uskossa ja vilpittömin mielin. Olemme edenneet merkkilaukulla menestykseen ja piikkimatolla terveyden perikuvaksi. Tavara on ollut meille tie iloon ja onneen.

Mutta nyt tavarasta pitäisikin päästä eroon. Se on alkanut ärsyttää, lakannut tuottamasta iloa. Alkaa olla kuulemma ihan haitaksi asti. Mitä tapahtuu, jos nyt menenkin luopumaan näistä hartaudella haalimistani tavaroista, oman identiteettini rakennuspalikoista, minäkuvani muodostajista? Miten MINUN käy? Kuka minä sitten olen?

Tunnustettava on, että piikkimattoni on kahden kokeilukerran jälkeen jäänyt pysyvästi parantamaan vaatekaapin takaseinää. Pikainen tarkastelu osoittaa, että sekä seinä että matto näyttävät olevan priimakunnossa. Arvioin, että piikkimaton hyvää tekevä vaikutus ulottuu näin ollen minuunkin, kunhan minun ei tarvitse enää koskaan maata tuolla kirotulla tuotteella.

Merkkilaukkuni toimii talismaanin tapaan ja varmistaa, että menestykseni elämässä on taattu. Sivuseikka, jos laukku painaa tyhjänäkin tonnin, joten käytän koko kapinetta vain harvoin. Kauneuden takia kuuluu kärsiä ja designmerkin takia lievästi kitua. Vastalahjaksi merkin mainoskuvat kultaavat harmaan arkeni. Varmasti elän oikeasti todellista luksuselämää. Onhan minulla merkkilaukku kaapissa.

Käytämme tavaroihin liittyviä mielikuvia oman minämme ja arvomaailmamme rakentamiseen. Jos minulla on piikkimatto, mielikuvissani olen terveydestäni ja hyvinvoinnistani huolehtiva ihminen. Tämän lisäksi minulla saattaa olla muitakin tätä mielikuvaa vahvistavia tuotteita, aina viimeisimmän villityksen mukaan. Usein niiden käyttökerrat jäävät yhteen tai kahteen.

Mielikuvani itsestäni istuu kuitenkin sitkeässä, koska etsin ympäristöstä mielikuvaani tukevaa tietoa ja pyrin torjumaan vastakkaista informaatiota. Huomaan haukkana lehdessä uuden terveystuotteen mainoksen samalla kun syön einespizzaa. Einespizza on vain kiireen aiheuttama välttämätön hätävara, jonka vaikutukset viimeisin terveystuote varmasti nollaa.

Mutta se tavaranraivaus. Jos menen luopumaan painavasta laukustani ja käyttämättä jääneistä terveystuotteistani, minultahan lähtee identiteetti alta. En ole enää terveyttä vaaliva menestyjä. Tai olenko sittenkin? Tavaroitani läpikäydessäni joudun oikeasti pohtimaan, kuka minä olen. Kuka minä tällä hetkellä olen ja millaiseksi olen kasvamassa? Palvelevatko tavarani tätä henkilöä?

Tavaroista näen menneisyyteni valinnat, oman minuuteni rakentamisen eri vaiheet. Kun katson itseäni tavaroitteni kautta, pidänkö näkemästäni? Kuinka suuri osa tavaroistani kuuluu nykyiselle tai entiselle ihanneminälleni? Sille, joka haluaisin tai halusin joskus olla. Miten iso osa kaappini sisällöstä kuuluu sosiaaliselle minälleni? Sille, millaisena ajattelen muiden minut näkevän ja joka näin nauttii sosiaalista hyväksyntää. Entä kuinka suuri osa kuuluu todelliselle minälleni? Sille, joka oikeasti olen.

Uskallanko raivata tavarani ja selvittää, missä minuuteni kanssa tällä hetkellä kuljen? Uskallanko kohdata itseni ja luottaa, että tulevaisuus kantaa?

Teen kokeilun. Päätän, että menestykseni ei olekaan laukusta kiinni ja että jokapäiväiset valinnat vaikuttavat terveyteeni enemmän kuin trendihitit. Kun raivaan tavaroitani, raivaan samalla mennyttä minääni ja teen tilaa sille ihmiselle, joka minusta on kehittymässä. En pidä kiinni vanhoista identiteeteistäni vaan annan mahdollisuuden kehitykseen ja muutokseen.

Miten minun käy? Ollaan jännän äärellä.

* Kirjoittaja Susanna Andersson on psykologi, ammattijärjestäjä ja hyvinvointivalmentaja, jolle tavaranraivaus on löytöretki omaan itseen. www.nojatuolipsykologi.fi *

 

 

Jos sotku ei haittaa, se ei haittaa

Välillä tuntuu, että ihmiset olettavat ammattijärjestäjän haluavan laittaa kaikki kodit kuriin ja järjestykseen. Pyytämättä kuulen sellaisia selityksiä kuin ”uskallanko edes tunnustaa, kun on ammattijärjestäjä paikalla: ajattelen, että siivota ehtii sitten kun lapset ovat isompia” tai ”kai täällä pitäisi järjestellä, mutta arkena ei ehdi ja kesällä minä mieluummin lomailen”.

Kaikki hyvin, ei huolia. Kuva Pixabay.

Kaikki hyvin, ei huolia. Kuva Pixabay.

Mutta en minä ainakaan ryhtynyt ammattijärjestäjäksi ollakseni sotkupoliisi! Minusta on vain tervettä vaalia vapaa-aikaansa tai laittaa lapset tavaran raivaamisen edelle. Selittelijöille kiiruhdankin vastaamaan: ”Jos sotku ei haittaa, se ei haittaa.”

Tarkoitan, että minusta ainoa hyvä syy järjestellä kotiaan on tavarapaljoudesta syntyvien haittojen vähentäminen. Järjestämisessä on järkeä, jos sillä voi ratkaista pulman, kohentaa omaa hyvinvointiaan, säästää rahaa tai saada arkeensa lisää toimivuutta. Järjestäminen vain järjestyksen itsensä vuoksi – tai muiden miellyttämiseksi – on ainutkertaisen elämänsä heittämistä hukkaan.

Missä tilanteissa sotkut sitten alkavat haitata? Siinä jokaisella on täysin oma mittapuunsa: toinen kävelee lattialla makaavien vaatteiden yli edes huomaamatta niitä, toisella on sisäänrakennettu sotkututka, joka havaitsee jopa sen, että matonhapsut eivät olekaan viivasuorassa.

Joitain yleisiäkin kriteerejä voi kuitenkin antaa. Jos seuraavat ilmiöt ovat sinulle jokapäiväisiä tuttuja, voi olla, että tavarapaljous haittaa arkesi sujumista:

  • Myöhästelet jatkuvasti, koska kännykkä, lompakko, silmälasit, bussikortti, avaimet, pipo tai lenkkarit eivät lähtiessä löydy.
  • Joudut ostamaan lapselle uudet kuravaatteet tai hankkimaan itsellesi uuden passin, koska edelliset ovat jälkeä jättämättä kadonneet kodin sedimentteihin.
  • Et voi rentoutua kotona, sillä mihin tahansa suuntaat silmäsi, jokin kasa tai pino huutaa tekemättömiä hommia.
  • Kinaat puolison tai lasten kanssa siivousvuoroista, tavaroiden oikeista säilytyspaikoista tai puolikäytettyjen vaatteiden kasaamisesta kuntopyörän päälle.
  • Vietät yön raivaten tavaraa ikkunoiden edustalta, koska taloyhtiön on ilmoittanut huoltomiehen saapuvan aamulla tarkastamaan pattereiden venttiilit.
  • Tapaat ystäviä vain kaupungilla, koska pelkäät heidän kurkistavan kaappeihisi, jos kutsut heidät kotiisi.
  • Hankit tavaroita varten lisää kaappeja, isomman asunnon tai vuokraat tavaroita varten varaston.
  • Raivaat lattioita ja tasoja pari tuntia ennen kuin pääset siivoamaan.
  • Kun lähdet yöllä vessaan, kompastut matkalla Ikea-kassiin, jossa on tavaroita, jotka eivät mahdu kaappiin.
  • Et voi istua sohvallasi, koska sitä ei näy puhtaan pyykin kasan alta.

Tavarat voivat olla suuri ilo ja edistää ihmisen hyvinvointia. Ne voivat myös muuttaa arjen esteradaksi, nirhata ihmissuhteissa, aiheuttaa kuluja, aikahukkaa ja turvallisuusriskejä. Jos arkeen alkaa tulla ryppyjä tavarapaljouden takia, asiaan kannattaa ennen pitkää puuttua.

*

Ilokseni ilmoitan, että Paikka kaikelle -kirjaa voi tilata Atenasta blogitarjoushintaan 22 € sisältäen postikulut (norm. 29 € plus postit 3,90 €). Muista kassalla kampanjakoodi PAIKKAKAIKELLE.

Viimeinen kuulutus! Paikka kaikelle -kurssi alkaa Turussa 9.3. Tästä lempeästä mutta tehokkaasti kodin järjestämiskurssista löydät lisää tietoa täältä.

Kävin Yle Puheen Nostossa puhumassa kodin järjestämisestä ja tavaratulvasta. Kuuntele täältä.

Tyytyväisyystakuu

Pari vuotta sitten osallistuin uteliaisuudesta yliopistotyönantajani tarjoamalle mindfulness-kurssille. Sen tarkoituksena oli opettaa tietoisuustaitoja, eli meneillään olevan hetken kokemisen, havainnoinnin ja hyväksymisen taitoja, sekä toimia stressinhallinnan tukena. Mindfulnessin harjoittamisella pitäisi tutkitustikin olla monia henkistä hyvinvointia lisääviä vaikutuksia.

IMG_8848

Jos ei muuta keksi, voi olla kiitollinen siitä, että kesä tulee joka vuosi.

Kahdeksana pimeänä talviaamuna istuin yhdessä parinkymmenen muun naisen kanssa jumppasalin lattialla kuuliaisesti pohtimassa, miltä hengitys tuntuu nenässä. En ollut erityisen hyvää mindfulness-ainesta. Kotitehtävät jäivät tekemättä. En pystynyt edes hampaiden pesun ajan keskittymään vain harjan liikkeisiin suussa.

Pahinta oli, että kapinoin itsekseni koko ajan: miksi ihmeessä työstressiä pitäisi hallita keskittymällä hetkeen ja hyväksymällä tilanne? Jos työ tai sen olosuhteet mättävät, eikö olisi paljon järkevämpää vaatia johdolta työn uudelleen järjestelyä tai tehdä joukolla protesti? Nousta barrikadeille? Jos vaikka seisoisin kaiken päivää sillisäilyketehtaan hihnan äärellä (kuten yhtenä kesänä seisoin), eikö olisi pelkästään ihanaa, että mieleni voi vaeltaa ulos kuumasta pakkaamosta sen sijaan, että kokisin file fileeltä jokaisen kalan tunnun, hajun (yök) ja asettumisen purkkiinsa?

Asenteeni monia muitakin onnellisuus- ja elämäntaidonoppeja kohtaan on samanlainen: olen kyllä utelias mutta aivan liian skeptinen heittäytyäkseni mukaan. Usein näen opeissa positiiviseksi psykologiaksi naamioitua yksilökeskeisyyttä ja uusliberalistista eetosta: ”Hei, se on vain asenteesta kiinni! Jokainen on oman onnensa seppä!” Ikään kuin emme olisi täällä heitettyinä moniin sellaisiin olosuhteisiin, joihin voimme vaikuttaa hyvin vähän tai ei lainkaan.

Nyt olen kuitenkin omaksikin yllätyksekseni täysin hurahtanut yhteen onnellisuusoppiin, nimittäin kiitollisuusharjoitteisiin. Sain idean harjoituksista Keiju Vihreäsalon bloggauksesta. Ajatus kiitollisuusharjoituksista puhutteli, koska yksi lapsistani takertuu helposti negatiivisiin asioihin. Ajattelin, että tällainen huomion uudelleensuuntaaminen olisi erityisesti hänelle hyväksi. Otimme kiitollisuusharjoituksen osaksi iltaohjelmaamme. Iltasadun jälkeen jokainen sanoo kolme kiitollisuudenaihetta.

Koululaisten kiitollisuuksissa toistuvat päivän mukavat tapahtumat, jotka voivat olla isoja tai pieniä, poikkeuksellisia tai tavallisia. Joskus kun ”kaikki” harmittaa, voi olla kiitollinen vaikka siitä, että on puhtaat vaatteet kaapissa. Kaksivuotias, joka tykkää yli kaiken uimisesta, sanoo joka ilta olevansa kiitollinen ”uimapäivästä”, vaikka ei olisi nähnyt vettä viikkoihin. Hänkin tajuaa, että kyse on elämän iloisista asioista. Käytännössä kiitollisuusharjoituksemme on siis kivojen asioiden listaamista.

Omat kiitollisuuteni liittyvät usein perheenjäseniin mutta myös tähän blogiin: olen kiitollinen siitä, että lukijat ovat löytäneet tänne ja että Paikka kaikelle -ryhmässä on hyvä henki. Kaiken myönteisen nimeäminen onkin ollut hyväksi erityisesti itselleni: se on tehnyt näkyvämmäksi, miten hyvin asiat kuitenkin elämässäni ovat (vaikka meno yliopistolla muuttuu koko ajan hullummaksi).

Kiitollisuuksien sanomisesta on tullut tärkeä osa iltarituaalejamme. Jos ne unohtuvat, lapset nousevat sängyistään tullakseen kertomaan ne. Jokainen meistä kiinnittää nyt enemmän huomiota niihin asioihin, joihin olemme tyytyväisiä.

Tutkimusten (joista en tiennyt mitään aloittaessamme harjoitukset) mukaan kiitollisuuden tunne kytkeytyy yksilön kokemaan hyvinvointiin. Kiitolliset ihmiset kuvaavat itseään onnellisempina, optimistisempina, elämäänsä tyytyväisempinä sekä vähemmän ahdistuneina ja masentuneina kuin itsensä vähemmän kiitollisiksi kokevat. Suhde kiitollisuuden ja hyvinvoinnin välillä on ainakin osittain kausaalinen: kokeellisen psykologian tutkimuksissa on osoitettu, että erilaiset kiitollisuuden ilmaisemisen harjoitukset, kuten päivittäinen kiitollisuuksien muistiin kirjoittaminen tai kiitoskirjeen kirjoittaminen ja lukeminen valitsemalleen henkilölle, lisäävät ihmisten tyytyväisyyttä.

Kiitollisuuksien lausuminen toisille tai kirjoittaminen itselle tekee näkyväksi sen, mikä elämässä on hyvin, olosuhteista huolimatta. Se myös laittaa kaikenlaiset ensimmäisen maailman ongelmat perspektiiviin. Journal of Happiness Studies -lehdessä (!) julkaistussa artikkelissa esitetään, että materian keräämiseen suuntautuneet ihmiset ovat harvemmin tyytyväisiä elämäänsä, onnettomampia ja heillä on enemmän masennusoireita kuin muilla. Artikkelin mukaan nimenomaan kiitollisuuteen keskittyminen voisi olla vastalääke materialismille ja sen levittämälle pahalle mielelle.

Itse uskon, että kiitollisuusharjoitukset voivat olla tukena myös tavaran karsimisen prosessissa, ehkä jopa koko yltäkylläisyyden yhteiskunnan suunnan muuttamisessa. Kiitollisuuden harjoittaminen ohjaa huomion siihen, mitä meillä jo on, sen sijaan, mitä vielä puuttuu tai mitä haluamme lisää. Ei liene sattumaa, että elämäntapaminimalistit saarnaavat kiitollisuuden merkityksestä.

Jos vielä pohdit uudenvuodenlupauksen tekemistä, ehdotan kuukauden kiitollisuuskokeilua. Kerro päivittäin jollekulle tai kirjoita ylös itsellesi kolme asiaa, joista olet kiitollinen, iloinen tai joista tulee hyvä mieli. Pyydä läheiset kokeiluun mukaan.

Onnellisempaa uutta vuotta 2016!

*
Kirjallisuus

Emily L. Polak And Michael E. Mccullough: Is gratitude an alternative to materialism? Journal of Happiness Studies 7/2006, 343–360.

Markku Ojanen: Positiivinen psykologia. Edita 2007.

Lahjoittamisen vaikeudesta

Kirjoitin viime viikolla siitä, että osa turvapaikanhakijoille lahjoitetuista vaatteista on niin kehnossa kunnossa, ettei niitä voi kuin heittää pois. Kirjoitukseni herätti keskustelua monilla sivustoilla. Lahjoitustavaran kanssa tekemisissä olleet jakoivat kokemukseni: homeisia, likaisia, rikkinäisiä tai muuten käyttökelvottomia tulee keräyksiin luvattoman paljon. Jotkut taas pahastuivat suorasanaisista ohjeistani, koska olivat tarkoittaneet lahjoituksellaan hyvää eikä heitä itseäänkään haittaa, jos vaatteessa on pieni reikä tai nappi puuttuu. Joidenkin mielestä olin aivan kohtuuton vaatiessani vaatteilta ajanmukaisuutta: eihän heillä itselläänkään ole varaa muotivaatteisiin, saati että lahjoittaisivat niitä turvapaikanhakijoille.

Anteliaisuus on vaikea laji. Keskustelussa risteilee lahjoittamiseen liittyviä käsityksiä, jotka liittyvät luopumisen vaikeuteen, kiitollisuuteen ja ihmisarvoon.

Kuvanveistäjä Rowan Gillespien teos Famine (1997) Dublinin satamassa on omistettu niiden irlantilaisten muistolle, jotka Irlannin nälkävuosina 1800-luvun puolivälissä pakenivat Amerikkaan.

Luopuminen, tunteet ja tavaran arvo

Ammattijärjestäjät tietävät, että tavarasta luopuminen ei ole helppoa. Tavarat merkitsevät turvaa ja statusta, ja niillä myös ilmaistaan identiteettiä. Usein kaikenlaista rojua säilytetään ihan vain siksi, jos sitä vielä sattuisi tarvitsemaan.

Jennin arkijärki avaa päättelyketjua, jonka seurauksena omaa roinaa saattaa alkaa kuvitella toisen aarteeksi. Roskaksi määrittyvää tavaraa voi olla vaikea heittää pois, koska itse ehkä vielä voisi käyttää sitä johonkin (jos ompelisin pipoksi tämän värjäytyneen teepaidan) tai joku jossain ehkä voisi haluta sen (jos vain löytäisin oikean ihmisen, hän voisi muodistaa Elma-tädin kuluneesta popliinista itselleen kevättakin). Jenni kirjoittaa, että tällöin lahjoittaminen voi näyttäytyä ratkaisuna: ”Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty.”

Ammattijärjestäjäkollegani Eveliina on kirjoittanut fiksuja tavaroihin liittyvistä tunteista. Tunnesiteen takia voi olla vaikea luopua tavarasta, joka toisen mielestä vaikuttaa roskalta, vaikka elämä olisi helpompaa ilman roskan säilömistä. Tunnearvon ohella tavaroilla on omistajalleen muunkinlaista arvoa. Eveliina mainitsee esimerkiksi käyttöarvon, jota voi olla vielä pikkuviallisellakin tavaralla. Paidan helmassa oleva reikä ei haittaa, jos helman aina laittaa housuihin piiloon. Tavaralla on yleensä myös jälleenmyyntiarvoa, ainakin jos se on lahjoitettavaksi kelpaavaa. Lahjoittajan pitää siis päästä sinuiksi senkin ajatuksen kanssa, että lahjoittaessaan hän itse kärsii taloudellisen tappion.

Uskon, että lahjoittajat ovat liikkeellä vilpittömin mielin ja auttamisen halusta silloinkin, kun keräyksiin päätyy käyttökelvotonta roinaa. Tavaran lahjoittaminen ja omien tavaroiden arvioiminen toisen ihmisen silmin ei vain ole niin kovin helppoa. Joskus uskoni vilpittömyyteen on kuitenkin ollut koetteilla. Kun kaivaa lahjoituspussista alushousut, joissa on ruskea raita, käy mielessä, että ehkä jotkut paketoivatkin lahjoituksiinsa muukalaisvihaa ja vähävaraisiin kohdistuvaa halveksuntaansa. Toivottavasti olen väärässä.

Kiitollisuus ja nöyryys

Osalle viimeviikkoista kirjoitustani kommentoineille oli tärkeää, että lahjoitukset menevät sellaisille, jotka heidän mielestään ovat aidosti hädänalaisia. Epäilyksiä hädän aitoudesta syntyy, koska turvapaikanhakijat eivät vastaa mielikuvia, joissa taas tuntuvat väikkyvän 60-luvun uutiskuvat Biafran lapsista (en edes kehtaa linkittää) tai 1800-luvun maalaukset Suomen nälkävuosien kärsijöistä.

Keskustelussa aidosta hädänalaisuudesta toistuu nöyrän kiitollisuuden teema. Ensinnäkään lahjoitustavaraa ei sovi kritisoida ­– ei edes tavaran lajittelijan puhumattakaan sen saajasta. Jostakin syystä minun osoittamani ”kiittämättömyys” tulkittiin paikoin myös osoitukseksi  avustettavien kiittämättömyydestä, vaikka en kirjoittanut sellaisesta mitään. Toinen osa nöyrän kiitollisuuden teemaa käsittelee lahjoituksen kelpaamista. Sen mukaan aidosti hädänalaiselle kyllä kelpaa. Hän ottaa kiittäen vastaan talvitakin, vaikka sen vetoketju on rikki, sillä se on kuitenkin parempi kuin ei lämmintä takkia ollenkaan. Hänelle kelpaa rikkinäinen tai tahrainenkin, koska se kuitenkin suojaa. Hän ei välitä miltä näyttää, kunhan on kuivaa ja lämpöistä. Puolikas hotellishampoopullokin käy.

Epäilen, että ainakin joitakin näistä keskustelijoista vaivaa pula-ajan mentaliteetti. Jos tavara olisi kortilla, niin varmaankin auttaisimme pitämällä itse vähiten risaiset ja lahjoittamalla muut. Mutta meillä ei ole pula-aika. Iso osa suomalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, että kaapeissa on hyväkuntoista mutta käyttämättä olevaa tavaraa riesaksi asti.

Nöyrää kiitollisuutta kaipaava lahjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, millaista apua autettava tarvitsee, vaan siitä, että saa kokea itsensä hyväntekijäksi. Nöyryyden vaatiminen on myös hyvin lähellä nöyryyttämistä. Kunnan vaateapua takavuosina saaneilla on muistissa apuun liittynyt häpeä. Avustusta saaneet tunnisti helposti vaatteista, jotka ommeltiin kunnan työtuvassa samoilla kaavoilla. Myös nykyajan köyhien kertomuksissa toistuu häpeä ja nöyryyttäminen, jota on koettu esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa.

Kiitollisuutta ei saa vaatimalla. Se tulee autetulta itsestään, jos hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan. Viime kädessä kyse on siitä, suommeko hädänalaisille ihmisarvon ja arvokkuuden.

Arvokkuus ja myötätunto

Mietitäänpä asiaa vielä avunsaajan näkökulmasta. Jos itse olisit hädässä köyhyyden, sairauden tai työttömyyden takia tai paennut kodistasi vainon tai sodan tähden, ja sinulla olisi vain pari vaatekertaa, toivoisitko, että ne olisivat puhtaita, ehjiä ja sellaisia, joissa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille? Jos sinulla olisi vain yksi talvitakki, tahtoisitko, että sen saa suljettua pakkaskeleilläkin?

Viisaan pastorin sanoin: ”Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!”

*

Kirjallisuus

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Toim. Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen. Avain 2007.

Jarmo Peltola: Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928-1938, 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere University Press 2008.

Photo credit:
Irish Famine Remembered by William Murphy via Flickr cc.

 

465 tavaraa vähemmän

Poistin kesäkuussa kodistani 465 esinettä. Jos luulet, että moisen määrän löytäminen olisi vaikeaa tai että poistot näkyisivät nopeasti kodin yleisilmeessä, olet erehtynyt. Hyvinvoiva länsimainen ihminen voi raivata kodistaan satoja esineitä ilman, että se tuntuu paljon missään. Tavaroiden poistamisesta voi kumminkin oppia kaikenlaista sekä itsestään että elämäntavastamme yleisesti.

Tavaravähennykset liittyivät Minimalismipeliin, jota pelasimme ammattijärjestäjäkollegani Eveliina Lindellin aloitteesta Facebookissa kesäkuun ajan. Osallistujia pelissä oli yli viisisataa. Pelin ideana on poistaa kuun ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi ja niin edelleen. Kuun mittaan poistettavia esineitä kertyi yhteensä 465 kappaletta.

IMG_8184Aluksi poistin lähinnä omia tavaroitani. Kävin läpi Siivouspäivää odottaneen kirppislaatikon ja lähetin osan tavaroista SPR:n Konttiin. Korulippaan raivaus oli jäänyt puolitiehen ja sieltä löytyi yhtä ja toista ihanaa, mutta jo kauan sitten käyttämättä jäänyttä. Tienasin 152 euroa myymällä koruja kavereilleni. Jo kertaalleen armottomasti läpikäydystä vaatekaapissa oli useampi henkari nurinpäin eli kyseiset vaatteet olivat olleet koskematta koko talvikauden. Osa taas oli kerta kaikkiaan käytetty loppuun. Pois nekin! Ruotsalaisen halpavaateketjun keräysastia vastaanotti useamman kassin perheemme tuottamaa lumppua. Toivotaan, että lupaukset tekstiilien vastuullisesta uudelleenkäytöstä pitävät paikkansa.

Fuskasin pelissä hiukan, koska tein ja kuvasin poistot heti kättelyssä kuun puoliväliin. Kaikki tavarat eivät myöskään lähteneet kodistani heti, kuten pelin sääntöihin kuuluisi, vaan parhaimmat palat jäivät varastoon odottamaan kesälomaa ja mahdollisuutta pistää tavara rahoiksi. Rohkaistuin kuitenkin laittamaan joitakin esineitä Facebook-kirppareille, joita yleensä pidän vaivalloisina. Myin tavaraa 120 euron edestä.

Opetukset: Luopuminen on kuin sipulin kuorimista: aina lähtee uusi kerros. Ihmisellä voi olla aika paljon rahaa kiinni käyttämättömässä tavarassa.

IMG_8333Pian oli otettava lapset avuksi. Olen vuoden aikana lahjoittanut lastenvaatteita kavereille, Venäjän Karjalaan ja Konttiin sekä vienyt reikäisiä, tahraisia ja kulahtaneita lumppukeräykseen. Silti vaatteita oli edelleen myös myytäväksi. Niitä nimittäin tulee ja menee kolmilapsisessa perheessä melkoiset määrät, varsinkin kun pienin on vasta kaksi ja on kasvanut monta kokoa vuoden aikana. Varasin myyntipaikan lasten kirpputorilta ja kiikutin sinne melkein kolmesataa vaatetta ja muuta tavaraa, joita sain myös anopiltani. Hänen poistojaan en sentään laskenut omiini. Leluista teimme lasten kanssa diilin: ostin heiltä pois tavarat, joista he olivat valmiita luopumaan ja pistin ne edelleen myyntiin lastenkirpparille. Tappiot jäivät minun kärsittävikseni. Kovin pahoja ne eivät olleet, sillä tienasin 350 euroa.

Opetukset: Lasten mukana tulee hämmentävä määrä vaatetta, lelua ja härpäkettä, vaikka koen olevani melkoinen tiukkapipo varsinkin lelujen hankkimisen suhteen. Olisinkin jo minimalisti, jos ei olisi lapsia.

Myös loppukuun poistot tein etukäteen, sillä olin viimeisen peliviikon lomamatkalla. Koska aikaa kaappien kaivelulle ei matkajärjestelyiden alla juuri ollut, piti löytää jotakin nopeaa. Nappilaatikoista ja ruuvikokoelmista löytyikin äkkiä enemmän kuin oli tarpeen: verholiukuja ja hyllykannattimia systeemeihin, joita meillä ei ole ollut vuosiin. Luulen, että pelkän ruuvilaatikon kanssa voisi pelata minimalismipeliä marraskuuhun asti. Viimeisen päivän poistot tein lehtitelineestä. Sisustuslehdet ovat luultavasti ainoa asia, jota olen ikinä hamstrannut. Nyt ne eivät enää jaksa kiinnostaa, joten pois viimeisetkin!

Opetukset: En ehkä sittenkään olisi vielä minimalisti, vaikka lapsia ei olisikaan 🙂 Tavaraa riittää poistettavaksi melko järjestetyssäkin kodissa. Kun poistot tulevat kaapeista eivätkä tasoilta ja nurkista, ei 465 esinettä näy vielä juuri missään.

Pelin pelaaminen on siis helppoa ainakin perheelliselle. Kuulin arvion, että keskimääräisessä lapsiperheen omakotitalossa olisi 100 000 esinettä (itse asun kaikeksi onneksi kerrostalossa!). Siinä riittää pelattavaa aika moneksi kuukaudeksi. Pelaaminen on myös hauskaa; on mukava seurata tapahtumasivulla, mitä kaikkea muut poistavat. Pelillisyys ja pieni ryhmäpaine kannustavat pysymään matkassa mukana. Mutta miksi ihmeessä tavaraa poistetaan? Eikö olisi säästäväistä käyttää ensin olemassa olevat tavarat loppuun? Olisihan se. Ihmiset kuitenkin poistavat pelissä itselleen tarpeettomia esineitä, joita eivät elinikänään ehtisi käyttää loppuun. Eihän kukaan tarvitse 100 000 tai edes 10 000 esinettä. Käyttökelpoiset poistot menevät uusille käyttäjille, toivottavasti tarpeeseen.

Pelin loppupuolella monen pelaajan ajatukset kääntyivät siihen, miten he olivat päätyneet tilanteeseen, jossa voivat poistaa kodistaan satoja esineitä. Miksi ne kaikki on tullut hankittua: lohduksi, iloksi, ajankuluksi, vaikutuksen tekemisen tähden, ajattelematta? Peli on tehnyt tehtävänsä, kun pelaaja oivaltaa, että myös kaupasta kotiin kulkeutuvan tavaran määrää täytyy rajoittaa, jottei elämä olisi pelkkää tavarasta huolehtimista. Minimalismipelin pohjimmaisena opetuksena onkin, että huomaamme meillä jo olevan kaikkea.

465 poistoa.

Jatkoin Minimalismipeliä heinäkuussa vapaalla tyylillä. Meillä on nimittäin ehta roinajemma varastossa. Siitä myöhemmin lisää. Stay tuned.

Yhdessä tsempaten arki sujuvammaksi

Kun koti ajautuu kaaokseen, on erilaisia keinoja ratkaista tilanne. Yksi konsti on näpätä sotkusta kuva ja julkaista se netissä. Olen viime viikkoina seurannut kahta Facebook-ryhmää, joissa jaetaan kuvia sotkuisista kodeista. Toinen on ruotsalainen, Suomessakin julkisuutta saanut Family living – the true story -ryhmä, jonka tarkoituksena on vähentää sotkuun liittyvää häpeää nauramalla sille ja tarjoamalla symppausta, jota sivulla kutsutaan termillä lovebombing. Toinen on suljettu englanninkielinen tukiryhmä Konmari-raivausmenetelmän soveltajille. Ryhmässä japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon kirjasta inspiroituneet jakavat kokemuksiaan kotiensa järjestämisestä.

Ryhmillä on paljon samaa. Molempiin kirjoittelevat ihmiset, joilla koti on epäjärjestyksessä tai tavaratulvan alla. Molemmissa jaetaan varsin yksityisiä asioita vaikka ryhmissä on tuhansia jäseniä, ruotsalainen ryhmä on jopa täysin julkinen. Jätetyksi tuleminen tai uupumussyndrooman oireet raportoidaan reaaliaikaisesti. Kummassakin ryhmässä tsempataan olivatpa ongelmat isoja tai pieniä.

Erojakin löytyy ja ne ovat olennaisia. Family living -ryhmässä julkaistaan vain sotkukuvia, ja ylläpito tarkastaa ne ennen julkaisemista. Ryhmässä ei siis näe esimerkiksi ennen–jälkeen-kuvia siivouksesta tai ylipäätään keskustelua siitä, pitäisikö sotkulle tehdä jotain ja mitä. Itse asiassa yksi kuvatyyppi ryhmässä ovat lepokuvat, joissa rentoudutaan kaaoksesta välittämättä. Koska ideana on irvailla sisustuslehtien välittämälle maailmankuvalle, eniten tykkäyksiä saavat kuvat, jotka on höystetty ironisilla teksteillä: ”Kylläpä pannuhuoneesta tulikin hieno sen jälkeen kun laatoitin sen.” Kuvassa on varastohuone, jonka uusi lattia on peittymässä pyykkiin. Myös epäonnistuneiden leivonnaisten ja askarteluiden ”ei mennyt niin kuin Strömsössä” -henkiset esittelyt herättävät paljon hilpeyttä.

Sinä aikana kun olen ryhmää seuraillut, olen nähnyt siellä yhden siistin kodin kuvan. Se oli päässyt mukaan siksi, että postaaja koki kärsivänsä jonkinlaisesta neuroottisen rajalla olevasta siivousvimmasta ja ryhmän kuvien katsominen oli auttanut häntä suhteuttamaan tarvettaan siivota ”kädet karheina” kuten hän itse ilmaisi. Kuvan kommentoijat kertoivat muun muassa, että aiemmin hekin käyttivät aikansa jatkuvaan siivoamiseen, mutta nyt he ovat tajunneet, että on parempaakin tekemistä. Kukaan ei kuolinvuoteella muistele siivoamiseen käyttämiään tunteja. Ryhmässä käydyistä keskusteluista tulee vaikutelma, että paineet pitää koti alati edustuskelpoisena ovat Ruotsissa kovemmat kuin Suomessa. Ruotsalainen mysighet, käsitys kodikkuudesta ja viihtyisyydestä, lienee kansankodin perustuksiin valettu ihanne, jota joka ikinen Ikea-katalogi ja Sköna hem -lehti tuottaa uudelleen.

Konmari-ryhmässä taas jaetaan paljon kuvia kodin tiloista ennen ja jälkeen ”konmarittamisen”. Ennen-kuvat ovat usein varsin samanlaisia kuin Family living -ryhmän sotkukuvat. Keskustelun ilmapiiri on välillä jopa hurmoshenkinen, sillä monet ryhmässä kokevat Konmari-menetelmän olevan oppi, jolla he ovat saavuttaneet ison muutoksen elämässään ja tulleet hyvin tyytyväisiksi. Jotkut käyttävät uskontoon viittaavia ilmauksia puhuessaan menetelmästä tai Marie Kondosta: ”Papereita on liikaa! Auta, oi Marie!” Metodin keskeinen idea on valita tavaroistaan säilytettäväksi vain ne, jotka tuottavat iloa, ja raivaus on suoritettava tietyssä järjestyksessä. Toistuva aihe ryhmässä onkin, miten kirjaimellisesti Marie Kondon ohjeet on otettava. Pitääkö käsilaukku ihan oikeasti tyhjentää joka päivä? Täytyykö kotia tervehtiä sisään tullessa? Tällöin löytyy aina kaksi kuppikuntaa, joista toinen kertoo itsekin epäilleensä ohjeita, mutta sitten kokeilleensa ja huomanneensa niiden viisauden, ja toinen, jonka mielestä on ihan ok soveltaa oman tilanteen mukaan.

Ryhmässä puhutaan myös siitä, miten ylitsepääsemättömältä konmarittaminen tuntuu, kun on talo pullollaan tavaraa. Eräs jäsen kuvasi, miten lauantaiaamuna mieluummin viettäisi aikaa lastensa kanssa, mutta jatkuva sotku musertaa. Ei puhettakaan siitä, että siivoaminen olisi hukkaan heitettyä elämää. (Marie Kondohan lupaa, että prosessi tarvitsee tehdä vain kerran elämässä; tavaratulva ei palaa sen jälkeen.) Tässä ryhmässä ei keskustella niistä kotia koskevista ideaaleista, joita ruotsalaisessa ryhmässä kritisoidaan. Sen sijaan esille nousee kulutuskritiikki sekä kiukku ja pettymys siitä, että on aiheuttanut itselleen ongelman hankkimalla tai säilyttämällä saamaansa ei-iloa-tuottavaa tavaraa. Jäsenet muistuttavat toisilleen, että konmarittamista ei tehdä vuokraisäntien tai anoppien tähden. Se tehdään ”itserakkaudesta” – koska jokainen ansaitsee iloita ja loistaa omana parhaana itsenään.

Molemmissa ryhmissä on voimaa, mutta vain Konmari-ryhmän jäsenet ylistävät myönteistä elämänmuutostaan. Voi olla, että tulkinta on tutkivan ammattijärjestäjän silmässä, mutta syntyy vaikutelma, että toimeen ryhtyminen tuo ihmisille paremman olon ja tunteen siitä, että on oman elämänsä ohjaksissa. Niin tärkeää kuin sotkuisuuteen liittyvän häpeän hälventäminen onkin, sama tunnelma ei minulle välity vastarintaa painottavasta ruotsalaisryhmästä. Ero voi toki liittyä myös siihen, että Konmari-ryhmässä kirjoittajat ovat niin kertakaikkisen haltioituneita menetelmästä.

Aina sotku ei olekaan häpeä- tai moraalikysymys, jonka voisi ratkaista karnevalisoimalla. Sotkua voi ajatella myös virikehäiriönä. Liikaa on liikaa olipa kyse purkamattomista muuttolaatikoista kellarissa, kymmenistä keskeneräisistä käsitöistä, nurkkiin kasautuvista paperipinoista tai pestyistä vaatteista, jotka eivät koskaan pääse sohvalta kaappiin asti. Jokainen tekemätön homma toimii virikkeenä stressille ja painaa mieltä. Konmari-ryhmäläiset vähentävät virikkeitään radikaalisti – joku mainitsi poistaneensa puolet tavaroistaan – ja olo rauhoittuu.

Olen vetänyt puolen vuoden ajan Facebookissa pientä vertaistukiryhmää kotinsa raivaajille. Olemme käyneet kotia läpi huone huoneelta ja keskustelleet kaikesta mahdollisesta asian liepeiltä. Ryhmässä on ollut tekemisen meininkiä, josta on raportoitu ennen ja jälkeen -kuvin. Monen tavoitteet on jo saavutettu. Itse olen saanut tilaisuuden testata erilaisia järjestämismenetelmiä ja niiden sovellettavuutta nettipohjaiseen ohjaamiseen. Olen täysin vakuuttunut siitä, että ryhmän tuki ja kokemus siitä, että on tilivelvollinen ryhmälle auttaa omatoimiraivaajaa jaksamaan ja onnistumaan.

Jos haluat jakaa ajatuksia kodin järjestämisestä, tavaroiden karsimisesta, yksinkertaistamisesta, siisteyden kulttuurisista merkityksistä tai vaikka Konmarista liity seuraan Facebookin Paikka kaikelle -ryhmään. Ryhmään voi tuoda järjestämispulmiaan ja -onnistumisiaan kuvien kera tai ilman. Ryhmä on toistaiseksi avoinna kaikille omatoimiraivaajille olipa tavoitteesi pieni tai suuri. Keskustelut ovat suljettuja ryhmän ulkopuolisilta ja toiminta perustuu keskinäiselle luottamukselle. Joka perjantai on luvassa järjestämishaaste kaikille halukkaille. Nähdään Facebookissa!

Sotkuisuudella neroksi ja muita tutkimuksia roinan vaikutuksesta

“If a cluttered desk is a sign of a cluttered mind, of what, then, is an empty desk a sign?”

Albert Einsteinillä oli roinainen työpöytä. Hänen suuhunsa laitettu tokaisu kyseenalaistaa siisteyden hyödyt ja järjestelmällisten ihmisten ajattelukyvyn. Lausahduksella on voimaa, kun se tiedetään neron sanomaksi.

Nyt kuulemma Einsteinin teoria on todistettu oikeaksi. Psykologit tutkivat, miten sotkuinen tai siisti toimistoympäristö vaikutti koehenkilöiden asenteisiin. Ensimmäisessä kokeessa osallistujien piti täyttää kyselylomake sotkuisessa tai siistissä toimistoissa. Tehtävän tekemisen jälkeen heillä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaansa hyväntekeväisyyteen. Lisäksi heille annettiin tilaisuus ottaa syötäväksi joko suklaapatukka tai omena. Siistissä huoneessa työskennelleet lahjoittivat enemmän rahaa ja valitsivat useammin omenan kuin suklaan. Toisessa kokeessa piti keksiä uusia käyttötapoja pingispallolle. Roinaisessa huoneessa oleskelleet keksivät luovempia ratkaisuja. Kolmannessa tehtävässä koehenkilöiden piti valita klassiseksi tai uutuudeksi nimettyjen tuotteiden välillä. Epäsiistissä huoneessa oleskelu sai koehenkilöt valitsemaan ennemmin uusia kuin klassisia tuotteita.

Tutkijat päättelivät, että epäjärjestyksessä oleva ympäristö johtaa luovuuteen, epäsovinnaisuuteen ja perinteistä irtaantumiseen, kun taas järjestyksessä oleva ympäristö johtaa terveellisiin valintoihin, anteliaisuuteen ja sovinnaisuuteen. Internetin uutisjutuissa puolestaan pääteltiin, että sotku on hyvästä ja saa luovuuden kukoistamaan varsinkin toimistoympäristössä. Tuhannet työpöytänsä sotkuisuudesta syyllistyneet jakoivat synninpäästön sosiaalisessa mediassa.

Miten jännittävää, että toisessa tutkimuksessa neurologit taas havaitsivat näkökentässä olevan sotkun (clutter) heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Tutkimuksessa mitattiin aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Internetin uutisjutuissa tutkimuksesta pääteltiin, että jos tavoitteena on keskittyä ja olla tehokas, täytyy siivota roinat kotoa ja toimiston pöydältä.

Kolmannessa, psykologian alan tutkimuksessa tutkittiin kodin siisteyden yhteyttä stressaantuneisuuteen. Tutkimushenkilöt pitivät tutkijoille esittelykierroksen kotonaan. Lisäksi mitattiin stressihormoni kortisolin tasoa. Naisilla, jotka kierroksella kuvasivat kotejaan sotkuisina, havaittiin kohonneita kortisoliarvoja ja masennuksen tunteita. Miehillä vastaavaa yhteyttä kodin sotkuiseksi luonnehtimisen ja stressin välillä ei ollut. Kodin kokeminen roinaisena sekä stressi ja masennustuntemukset saattavat tutkijoiden mukaan viitata vaikeuteen selvitä arkipäivän tehtävistä tai turhautumiseen siitä, että kodinpidon päävastuu on naisilla. Internetissä pääteltiin, että roina aiheuttaa masennusta.

Kirjoittajan pöytä kaksi tuntia ennen erästä deadlinea. Ensimmäisessä tutkimuksessa käytetyt sotkuiset toimistotilat eivät alkupeärisjulkaisun kuvien mukaan olleet yhtään tämän sotkuisempia.

Ensimmäisessä tutkimuksessa käytetyt sotkuiset toimistotilat eivät alkuperäisjulkaisun kuvien mukaan olleet yhtään tämän sotkuisempia. (Kuvassa kirjoittajan pöytä kaksi tuntia ennen erään tutkimuspaperin deadlinea.)

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Ovatko sotkuisuus ja roina yhteydessä luovuuteen, keskittymiskyvyttömyyteen, stressiin vai jopa masennukseen? Tutkivan ammattijärjestäjän tietotaito kulttuurintutkijana ei varsinaisesti riitä näiden tutkimustulosten pätevyyden arvioimiseen. Tällaisten tutkimusten olemassaolo ja se, että niiden tuloksia venytetään näin ahkerasti netin uutispalstoilla, kertoo kuitenkin, että sotku on polttava yhteskunnallinen kysymys, jopa kiistan aihe.

Mistä sitten voit tietää, edistääkö roinaisuus menestystäsi vai estääkö se hyvinvointiasi? Ei se ainakaan tutkimuksia lukemalla näytä selviävän, joten kehotan kuulostelemaan omia tuntemuksia: Onko kotona vaikea rentoutua, jos roina valtaa nurkat ja tasot? Kulkeeko ajatus paperipinoilla sedimentoidun työpöydän äärellä? Onko sekasotku inspiroivaa vai lannistavaa? Mitä sanot?

Kirjallisuus

Stephanie McMains & Sabine Kastner: Interactions of Top-Down and Bottom-Up Mechanisms in Human Visual Cortex. The Journal of Neuroscience, 12 January 2011, 31(2): 587–597.

Darby E. Saxbe & Rena Repetti: No Place Like Home: Home Tours Correlate With Daily Patterns of Mood and Cortisol. Personality and Social Psychology Bulletin 36(1) 2010, 71–81.

Kathleen D. Vohs, Joseph P. Redden & Ryan Rahinel: Physical Order Produces Healthy Choices, Generosity, and Conventionality, Whereas Disorder Produces Creativity. Psychological Science September 2013 vol. 24 no. 9 1860­–1867.