Mitä kirjahyllyni kertovat minusta

“Nyt loppui kirjojen konmaritus! Kirjahylly tekee näyttävän paluun olohuoneeseen” otsikoi sisustuslehden verkkojulkaisu

Suuria kirjakokoelmia omistavat ystäväni ironisoivat heti, että on huojentavaa edes välillä olla trendin harjalla. Sanat “kirjahylly” ja “trendi” menevät kirjanystävillä helposti tunteisiin, sillä heille kirjojen omistaminen itsessään on pyhä arvo tai toisinaan ihan vain välttämättömyys, kun kyse on työvälineistä.

Kirjojen omistamisen perusteluksi riittää, että niistä tykkää tai että niitä tarvitsee. Silti kirjahyllyjen omistajat menevät herkästi puolustuskannalle ja alkavat tomerasti esittää todisteita kirjakokoelmien omistamisen tärkeydestä. Keskusteluissa vedottiinkin muun muassa näiden debattien vakioon eli tutkimukseen kodin kirjojen määrästä. Kirjahyllyjä puolustetiin toteamalla kutakuinkin, että kirjojen määrä kotona “vaikuttaa lapsen menestykseen elämässä”. Sanavalinnat kertovat painokkuudesta, jolla asiaan suhtaudutaan, sillä tosiasiassa kirjojen määrällä on yhteys aikuisiän lukutaitoon.

(Suomalaisen aineiston kohdalla, kun huomioon otettiin myös muut taustatekijät, kuten sukupuoli, kielitausta, koulutus, vanhempien koulutus ja niin edelleen, ero alle 10 kirjaa ja yli 500 omistaneiden perheiden lasten myöhemmässä lukutaidossa säilyi, mutta oli melko pieni. Ei siis ole syytä syyllistyä, jos kotona on vain pieni kirjasto. Lukutaito ei mitenkään riipu vain kirjojen määrästä kotona.)

Näissä keskusteluissa kirjahyllynomistajat eivät suinkaan ole ainoita, jotka argumentoivat tunne edellä. Myös ne, joilla kirjat ovat eteisen kaapissa tai jotka ovat kokonaan luopuneet kirjoista, syyllistyvät helposti. He alkavat välittömästi esitellä kirjaston lainauskuittejaan ja ihmetellä toisten halua omistaa kirjat itse, kun Suomessa on näin hieno laitos, josta ne saa ilmaiseksi luettavakseen. Erityisen tärkeää on painottaa, että perheen lapsille kyllä luetaan, vaikka kirjat ovatkin vain lainassa.

Vain ne, joilla ei alunperinkään ollut kirjoja, eivät keskusteluun juuri osallistu.

Nuutuneita (pääosin) 90-luvun painoksia olohuoneen kirjakaapeissa. Kolot kertovat, että kirjoja on viety työhuoneelleni viihdyttämään AirBnb-vieraita. Koko kaappi on ovista huolimatta kaameassa pölyssä. Kun nyt tämän kirjojen pahoinpitelyn julkisesti paljastin, kaipa näihin on pian ryhdyttävä: raivattava ja siivottava.

Kirjahyllyt kertovat keitä olemme

Alan helposti selitellä itsekin, joten selitellään nyt sitten perin juurin.

Humanistina olen oppinut, että kunnon ihmisellä on notkuvat Lundiat kodissaan. Itse asiassa muistan, että kilpailimme kotiemme kirjamäärissä jo alakouluiässä luokan toisen priimuksen kanssa, vaikka tulimme molemmat melkolailla duunariperheistä. Se oli vaan niin hienoa, kun oli iso kirjahylly!

Kirjat ovat erittäin ladattuja esineitä. Niillä kerrotaan itsestä ja omista arvoista itselle ja muille. Siksi kutsun niitä identiteettitavaroiksi.

Lataus liittyy paljolti yhteiskuntaluokkaan: korkeakoulutetuilla on yli 200 kirjan kokoelmia kolme kertaa useammin kuin perusasteen koulutuksen käyneillä. He myös lukevat eniten. Ranskalaisen sosiologin Pierre Bordieun luokkateorian mukaan sosiaalinen status pitää esittää symbolisesti ja siihen kirjahylly kirjoineen sopii mitä parhaiten. Tässä statuksen esittämisessä ei sinänsä ole mitään pahantahtoista, vaan rakkaus kirjoihin on osa ihmisen sisäistämää kulttuurista pääomaa.

Kirjoja ja lukemista arvostetaan Suomessa silti yli luokkarajojen, lukeminen on suomalaisten yleisin harrastus. Mikäpä viestisi lukuharrastuksesta paremmin kuin näkösällä olevat kirjat. Ja lukeminen meillä merkitsee samaa kuin sivistys.

Tässä mielessä jokainen kirjahylly on edustushylly. Lompakosta löytyvää kirjastokorttia, saati älypuhelimen lukusovellusta ei näe kukaan.

Miksi toisten kirjahyllyihin ei kerry pölyä?

Arvostan lukemista, kuten muutkin suomalaiset, ja koen huonoa omaatuntoa, jos ja kun en arjen pyörteissä ehdi lukea tarpeeksi. Satun kuitenkin myös vihaamaan kirjahyllyihin kertyvää pölyä – ja varsinkin vihaan sen puhdistamista. Pöly menee henkeen ja ärsyttää kuivia silmiä. Siksi lastenkirjoja lukuun ottamatta kirjamme on piilotettu ovien taakse. Suurin osa kirjoista on vieläpä asunnon perällä makuuhuoneessa umpiovien takana.

En voi keulia omistamillani kirjahyllymetreillä muutoin kuin kertomalla niistä tässä kirjoituksessa.

Ihailen sivistysihmisten kirjahyllyjä. Niihin on ihana uppoutua kyläillessä ja niistä on hauska lainata luettavaa. Ne ovat myös riittämättömyydentunteen lähde. Muiden kokoelmat ovat mielestäni aina mielenkiintoisempia kuin omani. Varmaankin ne ovat ajatellummin koottuja – tai sitten toiset vain ovat sivistyneempiä ja heidän kodeissaan on ollut enemmän kirjallisuusmakua kultivoinutta kulttuurista pääomaa kuin omassani.

Tuntuu siltä, että muiden Lundioihin kertyy vähemmän pölyäkin kuin omiini, siis silloin kuin minulla vielä oli Lundiat.

Kirjoilla on käyttöarvo ja näyttöarvo

Oma suhteeni kirjojen omistamiseen on viime vuosina muuttunut. Voin hyvin tunnustaa, kirjoilla on ollut minulle näyttöarvoa. Ostin jo ensimmäisillä, 15-vuotiaana tienatuilla palkkarahoilla omaan hyllyyni maailmankirjallisuuden klassikoita ja naiskirjailijoiden teoksia, joita sai kymmenellä markalla kirjatorilta, sillä halusin tulla nähdyksi tietynlaisen kirjallisuuden kuluttajana. 

Lukioiässä hankin ensimmäisen Lundiani, tuon sivistysihmisen vankan symbolin. En tiedä, miksi juuri Lundian, sillä kotona meillä ei niitä ollut enkä muista nähneeni kenenkään muunkaan kodissa kuin vasta yliopistovuosina. Oli tyylikästä laittaa hyllyyn alkukielisiä romaaneja käännösten sijaan. Edustavimmat kirjat asettelin silmän tasolle, nähtäväksi.

Myös sillä oli merkitystä, kuinka monta metriä Lundiaa oli, vaikka tiedostan asian selvästi vasta nyt jälkikäteen. Monille kirjanystäville Lundia-hylly tuntuu olevan mitta, jolla kokoelmat lasketaan. Oli erityisen mukavaa yhdistää omat Lundiat puolison Lundioihin, kun muutimme yhteen. Niin paljon kirjahyllyä! 

Puolisoni harrastamat presidenttien elämäkerrat ja sotahistoriikit eivät kuitenkaan vastanneet omakuvaani saati sitä kuvaa, jota halusin hyllyilläni muille viestiä, joten aika pian ehdotin näiden nolojen kirjojen siirtämistä makuuhuoneen komeroon. Myös tusinapokkarit työnnettiin takariviin.

Kirjoilla on näyttöarvon lisäksi tietysti myös käyttöarvo, viihdearvo, tunnearvo ja muistoarvo. Onpa joillakin kirjoilla myös myyntiarvo, vaikka usein kirjojaan konmarittava törmää siihen, että vanhat kirjat eivät kelpaa kuin paperinkeräykseen (ilman kansia!).

Konmarittaa vai ei konmarittaa

Ensin alkoi häiritä pöly. Lundiat siirtyivät varastohyllyiksi ja tilalle tuli lasiovelliset kirjakaapit. Myöhemmin, noin kymmenen vuotta sitten, sain tavaraherätyksen ja kävin kaikki kotimme esineet läpi. Suhteeni omistamiseen muuttui. 

Kirjoihin ei kuitenkaan vielä koskettu (paitsi kekkoskirjoja annettiin sukulaisille). Vasta hyvin pitkän kypsyttelyn jälkeen aloin ajatella, että kirjojen omistaminen ei ole minulle itseisarvo, vaikka se vertaisryhmässäni sitä olisi.

Karsintakierroksia on ollut useita. Myin kirjoja kirppiksellä (useimmat sai tuoda takaisin). Veimme niitä Ekotorille. Lahjoitin Facebookissa kavereille (kaikki meni – ystäväni rakastavat kirjoja). Kun siirsin työhuoneeni yliopistolta kotiin, annoin kirjoja kollegoille. Metrin verran riitti vielä tiedekunnan kierrätyshyllyynkin. Jotakin lensi paperinkeräykseenkin, sillä monista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Samaan aikaan myös kesäpaikan tuhannet perintökirjat on pyöritelty remontin edestä hyllyihin ja taas pois niistä useamman kerran, mutta se on jo toinen tarina.

Prosessi on edelleen kesken. Työkirjat ovat nyt makuuhuoneessa. Osa niistä majailee vintillä, koska lisäkaapeille ei ole tilaa eikä avohyllyjä tule. Jäljelle jääneet romaanit torkkuvat olohuoneen vitriinikaapeissa, sillä ne ovat minulle se vaikein pala. Sanon torkkuvat, koska kirjakaapeista on muodostunut hylätyn kaunokirjallisuuden hautausmaa, jonka lopullista raivaamista mietin usein. Hylly ei kuvasta minua vaan sitä, mitä joululahjapaketeista on sattunut putkahtamaan viimeisten kymmenen vuoden aikana (Finlandia-voittajia) tai mitä ostin kirjatorilta 18-vuotiaana.

Nykyään haluan hyllyihini vain kirjoja, joihin palaan useamman kerran. Ne ovat pääasiassa tietokirjoja (työkaluja) tai lastenkirjoja (muistoarvon tai jatkuvan käytön takia) ja ehkä muutama sellainen romaani, joista nuorena vaikutuin syvästi. 

Vaikutun toki edelleen hyvistä kaunoteoksista, jään niihin helposti koukkuun ja menetän ahmimisen takia yöuneni. Mutta sielua vavisuttavat kirjahuumaantumiset kuuluvat kohdallani menneisyyteen. En myöskään muista lastenkirjoja lukuunottamatta koskaan lukeneeni kaunoteoksia uudelleen, vaikka moni kirja varmasti olisi palaamisen arvoinen (tai sitten nuoruuden vaikutelma vain pilaantuisi uudelleen lukemisesta).

En enää tiedä, miksi säilyttäisin kirjoja, joita en koskaan lue.

Kelpaanko kirjastonkäyttäjänä?

Käyn silti kamppailua sisäisen humanistini kanssa. Se sanoo, että kirjahyllyt ovat sivistyksen mitta ja niiden avulla kasvatetaan onnistuneet lapset. Se tietää, että kaikkea ei saa kirjastosta ja neuvoo siksi säilyttämään tärkeimmät omassa hyllyssä. Sen mielestä kirjoja pitää ostaa, jotta kirjailijat ja kirjapuoteja pitävät hyvät yrittäjät saavat kasvislevitettä leivän päälle.

Vastaan sille, että hyllyissäni nuutuville kirjoille olisi varmaan parempi päästä sellaiseen kotiin, jossa niitä luettaisiin. Onhan kirjan tehtävä tulla luetuksi, ei vain nähdyksi.

Sovitan ristiriitaa tuomalla kärkkäästi esiin, että paikallinen kirjasto on kuin toinen olohuoneemme (myös kirjaston käytön vaikutuksia on tutkittu ja hyödylliseksi todettu) tai että tutkijavuosina minulla oli jatkuvasti yli sata kirjaa lainassa yliopiston kirjastosta (vaikka työkirjakokoelmani oli silti pienempi kuin kollegoilla, mistä myös koin huonommuutta). Hyväksyn myös sen, että kirjastosta ei saa kaikkea. Olisi mahdotonta tietää, mitä kirjoja kotiin pitäisi kirjaston puutteiden pelossa säilöä. 

Kerron mielelläni myös, että neljällä perheemme viidestä jäsenestä on maksullisen ääni- ja sähkökirjapalvelun jäsenyys ja että käytämme niitä vielä ahkerammin kuin kirjastoa. Äänikirjapalvelun jäsenyys on itse asiassa pelastanut minut kaunokirjallisuuden kuluttajana, sillä äänikirjaa ehdin hyvin kuunnella muiden toimien ohessa parikin tuntia päivässä, kun lukea ehdin ehkä vartin sängyssä ennen kuin nukkumatti vie.

Olen tässä aidosti innoissani, vaikka sisäinen humanisti tietysti napisee, että kirja on aina parempi paperisena. Sanon sille, että itse asiassa kerrottu tarina oli täällä ennen kirjoitettua. Minusta muodolla ei ole väliä vaan sisällöllä. Epäilemättä äänikirjojen yleistyminen tulee muuttamaan kaikkea tekstin rakenteesta lähtien, mutta ei välttämättä huonommaksi.

Yllätyin, kun tajusin Suomi lukee -tutkimuksesta, että kuulun kaikesta huolimatta kirjojen suurkuluttajiin. Niiden porukoihin pääsee, jos ostaa yli kahdeksan kirjaa vuodessa. Pelkästään kirjamessuilta tarttuu mukaan tuon verran tai enemmänkin tietoteoksia kerralla. Monet kyllä ostan e-kirjoina, sillä etenkin ulkomaiset teokset saa nopeiten käsiinsä niin. 

Ja mitä tulee kirjailijoiden voileipiin, maksan pelkästään perheemme äänikirjapalvelun jäsenyyksistä enemmän kuin ahkerimmat kirjaostajat kuluttavat vuodessa kirjakaupoissa. Tilanne on sillä tavalla hassu, että ainakin toistaiseksi saan itse omien teosteni lainauskorvauksina rahaa takaisin enemmän kuin kirjallisuuteen satsaan.

Kirjat tulevat ja menevät, mutta kirjallisuudesta nauttiminen kannattaa aina.

Ps. Me Naiset -lehti pyysi minua kommentoimaan uusinta kirjahyllytrendiä, jossa maailmanluokan julkkikset palkkaavat “kirjakuraattoreita” valitsemaan ja järjestelemään kokoelmiaan. Lue kommenttini täältä.


Tervetuloa Mielenrauhaa kodin järjestämisellä -webinaariin 22.9.

❤️ Kuulet, mitä tutkimukset kertovat sotkun ja stressin yhteydestä. Miksi yhden on vaikea rentoua epäjärjestyksen keskellä, kun toinen ei edes huomaa koko juttua?

🧡 Saat nopeasti toteutettavia, helppoja vinkkejä mielenrauhan palauttamiseen.

💛 Teet ohjatusti oman järjestämissuunnitelman, jonka avulla vähennät stressiä pysyvästi.

💚 Oppaanasi mielenrauhaan toimii ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.

💙 Webinaari on 22.9. klo 18. Ilmoittautuminen ei sido sinua mihinkään.

Mukaan pääset tästä linkistä.

Saat paluupostina webinaarin osallistumislinkin sähköpostiisi (jos sitä ei näy, ota yhteyttä [email protected]) Ilmoittautumalla saat myös tallennelinkin suoraan inboksiin, vaikka et ehtisi suoraan lähetykseen.

4 kommenttia artikkeliin ”Mitä kirjahyllyni kertovat minusta”

  1. Ai kuinka ihanaa lukea jälleen näitä sosiologian näkökulmasta kirjoitettuja pohdintoja! Mä olen kaivannut näitä täällä 🙂

    Meillä on itse ostettua Lundiaa olohuoneessa ja perittyä vanhempaa Lundiaa makuuhuoneessa. Syy on käytännöllinen, hylly on tarpeeksi kapea ja korkea, jolloin se maksimoi siihen mahtuvien kirjojen määrän, mutta minimoi lattiapinta-alan. Meidän kirjahylly on iloinen sekamelska kaikenlaisia kirjoja, ja tavallaan olen ylpeä siitä, että tuo sekamelska on syntynyt itsestään ja kuratoimatta. Nyt kyllä haluaisin poistaa sieltä kirjoja, joita ei oikeasti koskaan lueta (noita bisneskirjoja enimmäkseen), mutta en jaksa. Samalla vähän nolottaa, että hylly on aika sekaisin. Siellä on vielä kahdessa vetolaatikossa piilossa satoja CD-levyjäkin, mitähän niillekin tekisi.

    Tunnistin paljon tuosta kirjoituksestasi, tosin minä luen kirjoja uudelleen ihan huvikseni. Mutta toisaalta siellä on myös klassikoita, joita en ole koskaan lukenut. Ostin Kalevalan ensimmäisellä äitiyslomalla, sillä ajatuksella että luen sitä kun vauva nukkuu. En lukenut, mutta näyttäähän se hyllyssä hienolta. Ehkä vielä joskus jopa luen sen, siis oikeasti kannesta kanteen.

    • Kaunis Kalevala voi olla hyllyssä ihan silmän ilonakin 😉

      Lundia on tukeva ja monipuolinen hylly. On ollut hauska seurata, miten se on viime vuosina päässyt takaisin piireihin myös sisustusskenessä.

  2. Tämä kirjoitus oli toisessa järjestykseen liittyvässä ryhmässä ja kommentoin sinne, mutta asiaa lisää pohtineena laitan vielä tännekin tekstiä. Ensinnäkin kiitos että tartuit tähän aiheeseen, ja kirjojen ystävän näkökulmasta siihen. Itse kasvoin kodissa jossa oli kaikkea lastenkirjoista Stephen Hawkiniin. Meillä oli juuri niitä klassikkokirjoja, huolimatta siitä että isäni ei ollut käynyt kuin ammattikouluun. Meille taottiin paljon päähän lukemisen ja koulutuksen merkitystä, ylellisyys jota duunariluokan isäni ei ehtinyt kokemaan, sillä kuoli kun olin vielä lapsi. Äitini innostui opinnoista, kävi peruskoulun loppuun, jatkoi lukioon ja lopulta ammattikorkeakouluun. Olisi lähtenyt vielä yliopistoon, mutta jäi työelämään. Yksi elämäni inspiroivimmista kokemuksista oli kun yli 50-vuotias äitini jolle koulussa oli sanottu ettei hänen kannata sinne tyhmänä tyttönä jäädä, ottaa valkolakin vastaan lukion rehtorilta leveästi hymyillen ja kaikki läsnäolijat nousevat seisomaan ja antavat hyvillä arvosanoilla valmistuneelle äidilleni raikuvat aplodit, kun hän kävelee silmät säteillen pois lavalta. Hänen vaatimuksestaan kaikki lapset kävimme lukion, josta on ollut hyötyä vaikka valitsin ammattikoulupolun korkeakouluihin jatkaneiden sisaruksieni sijaan. Pitkä tarina, mutta pointtina on se, että kirjat symboloivat minulle paljon. Niitä luetaan tolkuttomasti perheessämme ja ihan laidasta laitaan ja ne kiertävät melkein kaikki 5 sisarusta läpi, riippuen toki toisen mausta. Kirjasto oli lapsena toinen kotimme ja on edelleen minulle merkityksellinen paikka. Tuntui jotenkin väärältä kun siirryin e-kirjoihin, jotka mielestäni olivat kätevämpiä kuin painava opus käsilaukussa. Iloinen yllätys oli että lukeminen jopa innosti enemmän kun sai joko lukea kännykästä tai kuunnella äänikirjaa vaivatta. Olen miettinyt noita kohtia mitä kerroit jo itsenäisesti ja tehnyt ison kirjojen karsinnan. Totuus on että kaikkia en ikinä lue ja kaikkia en lue uudestaan. Niille uuden kodin antaminen tuo itselle onnea, etenkin jos tarina kansien välissä on koskettanut minua tai tieto tarjonnut oivalluksia. Jos olisin säilyttänyt kaikki kirjat joista olen vuosien varrella pitänyt, olisin vaihtanut ne paperikasoihin jotka eivät enää merkitse minulle kuin älyllistä statusta ja tiedon symbolia. Sitä lapsuuden kokemusta kirjojen ihmeellisestä maailmasta ja uteliaisuutta joka puhkesi tiedon kukkaan en menetä, enkä kaikkea sitä arvoa jotka ne toivat minulle. Minulla ei ehkä ole enää kaikkia niitä menneen kauneimmista hetkistä muistuttavia kirjoja, mutta minulla on muistot niistä ja taianomaisista maailmoista joihin sain upota. Sekä mieleeni tarkasti tallennettu äitini riemastunut hymy ja perheemme valkolakki joka kulki koko perheemme läpi, aivan kuten monet monet kirjatkin.

Jätä kommentti