Kun lapset kasvavat, tulee vastaan kysymys siitä, mitä heidän leluilleen, koulukirjoilleen ja vaatteilleen pitäisi tehdä. Voiko ne kierrättää vai ovatko ne erityisiä muistoesineitä, jotka tulee varastoida vintille tai jopa museoida lapsen huoneeseen? Kun asiaa penkoo hiukan tarkemmin, saattaa havaita, että tavaroiden merkitys lapselle itselleen ja hänen vanhemmalleen voi olla erilainen.
“Luopumisen vimma”
Toukokuussa jatkoin jo puuduttavaksi käyvää kirjanpitoa perheeni tavaravirroista. Kuun teemana oli edelleen perheen lastenhuoneiden muokkaaminen teinihuoneiksi. Siirryimme kaksitoistavuotiaan huoneeseen.
Nuori halusi poistaa “kaiken”. Huoneesta saivat lähteä kirjat, jotka eivät enää puhuttele, iso osa askartelutarvikkeista, koristeet, nuorempana tehdyt “taideteokset”, turha elektroniikka ja tietysti kaikki pieneksi jääneet vaatteet. Leluja huoneessa ei enää juuri ollutkaan.
Lopputulos oli minimalistinen. Suurin osa uuden puolikorkean sängyn alle rakennellusta säilytystilasta jäi tyhjäksi. Tärkeintä ovat seinillä olevat piirrokset ja julisteet, niistä ei karsittu.
Kun julkaisin tämän kuvan somessa (lapseni luvalla), sain joitakin huolestuneita kommentteja.
Kommentoijat pelkäsivät, että teini “luopumisen vimmassa” laittaa pois sellaista, mitä myöhemmin katuu. Joku kertoi itselleen käyneen näin ja että nyt oli ikävä näitä tavaroita. Parempana nähtiin tavaroiden varastoiminen, jotta lapsi voi sitten itse aikanaan antaa tavarat omille lapsilleen.
Kommentoijia selvästi huoletti, että olimme tekemässä kamalan virheen.
Komerot täynnä leikkimättömiä leluja
Eräs asiakkaani (noh, itse asiassa heitä on ollut useampiakin) oli säästänyt suuren määrän lastensa leluja, ehkä jopa kaiken. Ajatuksena oli, että lapset sitten ottaisivat nämä tavarat itselleen ja heidän lapsensa leikkisivät niillä.
Lelut myös muistuttivat menneestä elämänvaiheesta ja niistä luopuminen olisi tuntunut siltä kuin olisi heittänyt muistonsa roskiin.
Tosiasiassa kolmi-nelikymppiset lapset kamppailivat oman kotinsa tavaratulvan kanssa eivätkä halunneet nurkkiinsa yhtään lisää tavaraa pyörimään.
Lelut jäivät asiakkaan kotiin viemään tilaa (joillakin on kokonaisia lastenhuoneita, joihin ei juuri ole koskettu lasten poismuuton jälkeen). Muutaman kerran kuussa vierailevat lapsenlapset leikkivät osalla leluista, mutta arsenaalia olisi ollut vaikka kokonaiselle päiväkotiryhmälle.
Moninkertaiset tunne-esineet
Lasten tavarat muodostavat vaikean kategorian, sillä ne ovat moninkertaisia tunne-esineitä. Vanhempi kokee niiden äärellä nostalgiaa ajan kulumisesta. Ne voivat olla tärkeitä myös aikuiseksi kasvaneelle lapselle, vaikka hän ei olisikaan kiinnostunut viemään niitä omaan kotiinsa.
Niihin liittyy velvollisuuksia, joista harvoin puhumme ääneen. Vanhempi voi kokea velvollisuudekseen säilyttää aikuisen lapsensa tavaroita, koska ajattelee niiden olevan lapselle tärkeitä muistoja. Mutta ovatko ne todella? Kun asiasta ei ole puhuttu, pelataan oletuksilla. Ehkä muistot ovatkin tärkeitä lähinnä vanhemmalle itselleen.
Voi olla, että tavarat ovat jääneet vanhempien nurkkiin lähinnä käytännön syistä tai siksi, ettei niiden olemassaoloa muisteta, ei siksi, että niillä olisi erityistä tunne- tai muistoarvoa. On kätevää, kun joku muu säilyttää tavarat ja kantaa vastuun päätöksistä. Nuorten aikuisten kodit ovat usein pieniä eikä niissä välttämättä ole tilaa ylimääräisen säilyttämiselle.
Tavaroihin voi liittyä myös puhumattomia toiveita ja oletuksia. Jopa kouluikäisten vanhemmat saattavat laittaa Duplot ja Briot talteen ajatuksena “säästää lapsenlapsille” ikään kuin olisi itsestäänselvyys, että omat lapset tulevat joskus saamaan lapsia.
Oletus lastenlasten saamisesta voi hiertää vanhemman ja aikuisen lapsen välejä. Lelut ja lastenvaatteet, jotka täyttävät entiset lastenhuoneet ja komerot, voivat olla jatkuva surullinen muistutus siitä, ettei toivottuja lapsenlapsia olekaan syntynyt.
Lapsuudenkodissa vierailevalle aikuiselle lapselle tavarat voivat tuntua painostavilta. Lisääntyminen ei ehkä kuulu heidän suunnitelmiinsa. Tai ehkä lapsitoive ei ole toteutunut.
Kaduttaako, jos lapsuuden tavarat poistaa teini-iässä?
Olen itse teini-iässä myynyt Barbie-nukkeni tarvikkeineen. Sain niistä 300 markkaa ja muistan olleeni perin tyytyväinen. Hieno hajukumikokoelmani, kuten niin moni muukin nyt jo ehkä keräilijöiden suosiossa oleva esine, on kadonnut historian hämärään ilman, että muistaisin tai tietäisin, mitä niille on käynyt.
En ole tätä osannut surra tai katua. Päinvastoin jäljellä olevat lelut muodostavat jonkinlaisen ongelman.
Niitä nimittäin löytyy yhä. Vain muutama leluistani on kiinnostanut lapsiani. Viewmasteria ja leimasimia on tutkittu mielenkiinnolla hetki, mutta ei niistä ole lastenhuoneen vakiotavaraa tullut. Rakkain nukkeni, nimeltään Nukkevauva, ei ole koskaan kelvannut heidän leikkeihinsä (ja hyvä niin, vanhoissa leluissa voi olla haitallisia kemikaaleja).
Joitakin vanhoja tavaroitani en taas ole itse halunnut antaa lapsieni käsiin. Postipankin Kultapossukerhon tarrat tuntuvat liian ainutlaatuisilta. Nykylapset kun kärsivät tarrojen inflaatiosta, joten pelkään, etteivät he osaisi arvostaa kokoelmaani. Pehmoleluja meillä on jo yllin kyllin, joten olen antanut omieni pysyä komerossa.
Kaapin perälle on tungettu laatikollinen leluja, jotka eivät ole edes itselleni kovin tärkeitä. Niissä on kuitenkin “vanhuuden viehätystä”, minkä takia ne tuskin kelpaisivat keräyksiin – mutta roskiinkaan en niitä kykene laittamaan. Olenkin kiitollinen siitä, että vanhempani ja nykyistä Ilanaa vähemmän nostalginen teini-Ilana ovat tehneet vaikeat päätökset puolestani jo aikoja sitten.
Kun muistoista säästää vain parhaiden parhaat, säästetyt eivät huku massaan, vaan saavat loistaa.
“Suuri puhdistus” ei vielä päättynyt
Entäpä sitten kaksitoistavuotiaani suuri puhdistus, mitä tavaroille tapahtui? Totuus on, että suurin osa odottaa edelleen laatikoissa lopullisia päätöksiä.
Kierrätyskeskus nimeltä “pikkusisko” hoitaa osan, joten todella vaikeat päätökset esimerkiksi siitä, mitä lasten pehmoille tehdään, ovat edessä vasta joidenkin vuosien kuluttua.
Osan tavaroista laitamme varmasti muistolaatikkoon. Sellaista kootessa on hyvä pitää mielessä, että jotkut muistot voivat olla tärkeitä lapselle ja jotkut vanhemmalle. Ei kannata olettaa, että parikymppinen ottaa muistolaatikkonsa mukaansa muuttaessaan kotoa. Hänen näkökulmastaan ne saattavat olla vanhemman omia muistoja.
Toukokuun tavarakirjanpito
Pelkään, että olen alkanut lipsua, sillä unohdin laskea ainakin roskiin laitetut rikkinäiset alusvaatteet.
Toukokuussa hankittiin lähinnä kesävaatteita ja harrastuvälineitä. Tiputin suoristusrautani lattialle sillä seurauksella, että jouduin ostamaan uuden. Hankin kaksi ammattikirjaa. Hankintoja tuli yhteensä 26.
Poistoja tehtiin lasten tavaroista ja pieneksi jääneistä kausivaatteista, kaikkiaan 101 poistoa tai ainakin siihen suuntaan. Sain seulottua loppuun esikoisen huoneen poistot ja muistot. Keskimmäisen lapsen huoneesta mukana on vain nopeat poistot, kuten rikkinäiset vaatteet. Lopullinen lajittelu-urakka odottaa edelleen, joten lisää poistoja on luvassa kesäkuussa.
Toukokuu
Ulos 101
Sisään 26
Vuoden alusta
Ulos 338
Sisään 150
Tästä voit lukea tavarakirjanpidon ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen osan.
9 kommenttia artikkeliin ”Kaduttaako, jos leluja ei säästä? [Tavarakirjanpito 5/12]”
En ole vielä koskaan tohtinut kysyä, mutta arvelen lapsuudenkodistani löytyvän lastenvaatekokoelman olevan eräänlainen toteutumattomien toiveiden haustausmaa: ehkä toiveissa oli saada minulle joskus pikkusisarus, mutta sellaista ei koskaan saapunut. Ymmärrän täysin että tällaisesta haaveesta on tuskallista luopua, ja pienien nuttujen poisheittäminen voi tuntua aivan ylivoimaiselta tehtävältä.
On kuitenkin mielestäni tavallaan kiinnostavaa, että suurin osa näistä vaatteista on erilaisia rimpsu/röyhelömekkoja, pitsiä, samettia, kaikkea mitä pikkuruisen prinsessan vaatekaapista voisi kuvitella löytyvän. Minun päälläni nuo ihanuudet eivät paljoa kuluneet, sillä en rasavillinä vipeltäjänä (ja herkkäihoisena) voinut sietää ”hankalia” vaatteita, eivätkä vaikkapa valkoiset sukkahousut pysyneet valkoisina yleensä edes juhlapaikalle asti. Joku toinen vanhempi olisi ehkä suosiolla todennut suurimman osan komeron koltuista olevan aivan liian epäkäytännöllisiä taaperoikäiselle ja pistänyt ne kiertoon heti kasvettuani niistä ulos, mutta ilmeisesti Joku Lähipiiristäni on halunnut uskoa Todellisiin Prinsessoihin.
”Silloin ennen” ei ollut hyvin järjestettyä kierrätys-palvelua. Vanhat lastenvaatteet annettiin yksinkertaisesti eteenpäin suvussa/ystäville tai ehkä joillain paikkakunnilla oli kerran vuodessa keräys ”Eritrean lapsille”, ethän tuo talvivaatteita eikä luistimia -ohjeistuksella. Toki sitten joulun alla oli jo 70-luvulla ainakin nuo Pelastusarmeijan joulupadat, mutta ainakin oma äiti vei sinne vain ”käytännöllisiä vaatteita”, koska tuolloin ne ”köyhän lapset” tarvitsivat ihan perusvaatteita, ei mitää hörsylämekkoja ja pitsisukkiksia.
Ja varsinkin silloin hyvän tavaran ihan vaan roskikseen heittäminen olisi ollut ’synti’.
Nyttemmin toki niitä olisi voinut jo viedä vaikka ja minne kiertoon, mutta eihän niitä nykyäänkään kukaan käyttäisi. Joten, jos ne heidän nurkkiinsa mahtuvat, niin älä sinä niistä stressaa.
Toisaalta, varoituksen sana – yksikään lastenvaate EI säily kestävänä kaapissa seuraavalle sukupolvelle. Kangas ja varsinkin elastaani hapertuu, kuminauhat kuolevat jne.
Silti meilläkin on jotain satunnaisia vaatteita ihan vain historiansa vuoksi säilytettynä, ja onhan se jolloin kornilla tavalla aika herttaista kun meillä on joku polvihousut ja paita ja seinällä kuvat niiden alkuperäisestä käyttäjästä, mieheni isoisästä – hänen isästään – hänestä – meidän pojasta – ja nyt toisen lapsemme pojasta (ja luulen, että ensimmäistä käyttäjää lukuunottamatta kukaan ei niitä ole sitä kuvaa enempää käyttänyt )
Minulla ei ole mitään lapsuuden tavaroita tallella, päiväkirjoja ja muutamaa kirjaa lukuunottamatta. Aika pitkälle aikuisuuteen yksi äitini ompelema mekko ja vanhat balettitossut seurasivat mukana, mutta nekin katosivat yhdessä lukuisista muutoista. Joskus harmittelin sitä, mutta enää en. Ihan oikeasti minulla ei ole mitään lapsuuden leluja tai tavaroita yhtään ikävä. Ne asiat, joita haluan lapsuudestani muistaa, eivät ole millään tavalla riippuvaisia esineistä 🙂
Tämä oivallus on auttanut kun yksi omista lapsistani on kovalla vimmalla poistanut tavaroitaan, jotka minä olisin mieluusti säästänyt. Uskon että hänkin voi yhtä lailla muistaa tärkeimmät asiat, kuten rakkauden, välittämisen ja perheen yhteiset kokemukset ilman erityisiä muistoesineitä. Muistaminen ei vaadi tavaroita.
Kiitos, että kirjoitat tästä näkökulmasta <3
Blogin lukeminen on jäänyt kesän tohinoissa mökkimaisemissa.
Muuttaessani muutama vuosi sitten yksin pienempään asuntoon kyselin lapsiltani, haluavatko he joitain leluja, joita olen vielä säästänyt. Eivät kuulemma.
Legot olivat menneet jo lapsenlapsille, mutta kaikki muut lelut laitoin kierrätykseen hyvillä mielin, sillä lapsenlapsetkin ovat jo niin isoja, että he eivät enää leiki niillä.
Ajattelen asiaa siltä kannalta, että lelut haluavat, että niillä leikitään, ne kaipaavat lapsen seuraa, eivätkä halua olla komerossa/vintillä seuraavat 20 vuotta unohdettuina. Lisäksi mietin asiaa ympäristön ja materiaalien kannalta. Jos kaikki laittaisivat kiertoon ja käyttöön siellä vinteissä ja komeroissa varastossa olevat itselleen tarpeettomat vaatteet ja esineet, meidän ei tarvitsisi tuottaa vastaavaa määrää tavaraa maapallon rajallisista resursseista. Olen tehnyt itsekin kevätsiivousta, en ole laskenut tavaroiden määrää, mutta luulen, että enemmän on lähtenyt kuin tullut, sillä lasten vaatekaapeissa on hyllytilaa vapaana. Meillä on hirveästi duploja ja junaratapaloja esimerkiksi, veimme molempia ylimäärät lapsen päiväkotiin, niin pääsevät siellä tuottamaan iloa monelle lapselle, ja meille jäi siltikin riittävästi kotiin yhden lapsen tarpeisiin.
Itse olen sitä mieltä, että jonkun verran muistoja voi säästää lapsille. Nykyään voi piirustuksista ja muista taiteilusta ottaa kuvan, niin ei alkuperäisiäkään tarvitse määrättömästi säästää. Itse olen päättänyt, että legoista ei luovuta, muuten kaikki saakin lelujen puolelta mennäkin eteenpäin.
Kiitos tästä aiheesta, jonka olen meilläkin kokenut vaikeaksi. Minulla on tallella mm. 2-vuotiaana saamani nalle ja aikuisen tyttäreni iso laatikollinen pehmoja….
Muiden tavaroidensa osalta hän on vieraillessaan käynyt aina muutaman kansion/ kirjahyllyn/laatikon läpi ja poistoon on mennyt paljon. Tämä on helpottanut paljon, mutta pehmot ovat meistä molemmista ne vaikeimmat.
Taas kirkastui tuo parhaista parhaimmat, kiitos siitä ❤️
Minulla oli pitkään lapsuusajan leluista jäljellä nukke ja nalle koriste-esineinä kaapin päällä. Olen viisikymppinen lapseton ihminen. Nyt luovuin niistä – lelut menivät kierrätyskeskukseen. Nukkea varsinkin mietin tuon jo mainitun muoviasian takia, mutta kysyin kierrätyskeskuksesta ja sieltä vakuutettiin, että ottavat vastaan. Laitoin vielä nuken kaulaan lapun että se on 60-luvulta, joten vastuu on sitten siellä heillä! Varmuuden vuoksi otin vielä valokuvan muistoksi itselleni. Onneksi ei ole tämä luopuminen jäänyt vaivaamaan.
Hyvä idea laittaa nukkeen viesti mukaan 🙂