Aihearkisto: Tutkimus

Pyykinpesu ja pöpöt

Kun suomalaisiin koteihin alkoi 50–60 vuotta sitten tulla pyykinpesukoneita, ajateltiin, että ne säästäisivät valtavasti työtä ja aikaa. Totta onkin, että pyykkääminen ei enää ole ruumiillisesti raskasta työtä, mutta paljon aikaa se vie edelleen. Siisteysstandardien kiristyminen on syönyt teknologian tuomat hyödyt. Pyykki pestään lyhyemmän käytön jälkeen ja puhtaampana kuin käsipyykin aikaan.

Kuva: Pixabay.

Kuva: Pixabay.

Tämä tuli mieleeni, kun Facebookin raivausryhmissä jälleen kerran alettiin keskustella pyykin oikeasta pesulämpötilasta. Siinä on aihe, joka saa tunnelman kiristymään hetkessä. Toiset nimittäin ovat sitä mieltä, että kaikki pyykki (lukuun ottamatta villaa ja silkkiä) pitäisi pestä 60 asteen pesuohjelmassa, jotta se puhdistuisi kunnolla. Toiset taas saavat tästä slaagin, koska korkeiden lämpötilojen pesuohjelmat kuluttavat enemmän sähköä kuin matalammat lämpötilat. Kun keskustelussa asettuvat vastakkain hygienia ja ekologisuus, ollaan melkoisen moraalidilemman äärellä.

Kuudenkympinpesijöiden argumentointi palautuu usein tähän Ylen juttuun, jonka mukaan pesty vaate ei välttämättä ole puhdas, jos pesulämpötila on ollut liian alhainen. Vaatetusalan asiantuntijat toteavat jutussa, että hiki ja rasva eivät lähde tekstiileistä 30 tai 40 asteen lämpötilassa. Mikrobien poistaminen vaatii korkean pesulämpötilan. Jos lika ei lähde kunnolla, vaatteeseen jää ”tiskirätin haju” eikä vaate ”syväpuhdistu”.

Iltalehti taas painottaa, että 40 asteessa pesty pyykki on vain ”silmämääräisesti puhdasta”, sillä pöpöt ovat elossa. ”Isossa-Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan yli sadasta lastenvaatteesta ja -lakanasta joka neljäs sisälsi ulostejäämiä vielä 40 asteen pesun jälkeen.” Yh, kakkaa vaatteissa! Puhtaan näköinen pyykki on siis valepuhdasta. Jutussa ylilääkäri suosittelee ”kaikkien bakteerien” poistamiseksi pesemään 60 asteessa: ”Pyykin huolimaton käsittely ja pesu liian alhaisessa lämpötilassa voi kiusata infektiotauteina, kuten ihottumana, oksennustautina ja ripulina. Myös influenssa ja kolibakteeri voivat brittitutkimuksen mukaan selvitä alle 60 asteen pesussa.”

Terve.fi-sivusto jatkaa: ”Jo muutama harmittomalta tuntuva asia, saattaa altistaa sinut ja perheesi bakteereille, allergisille kohtauksille, ihottumille ja jopa syövälle.” Huhhuh. Pyykinpesu taitaakin olla ihan huippuvaarallista puuhaa. Jutussa viitataan amerikkalaistutkimukseen, jonka mukaan joka neljännen kodin pesukoneet sisältävät kolibakteereja. Kannat olivat ”suhteellisen harmittomia”, mutta märän pyykin käsittelyn jälkeen neuvotaan silti pesemään kädet. Työtä lisätään kolmella neuvolla: yli tunnin koneessa valmiina olleet pyykit on pestävä pöpöjen takia uudelleen, kerran viikossa kone pitää pestä tyhjänä valkaisuaineen kanssa (todella ekologista) ja alusvaatteet tulee pestä erillään muusta pyykistä.

Korkeassa lämpötilassa pesemistä perustellaan hygienian ja terveyden lisäksi ekologisilla näkökohdilla. Ylen jutussa esitetään, että vaatteiden pesulapuissa mainitut alhaiset pesulämpötilat ovat varman päälle pelaamista: valmistaja ei joudu tilille, jos vaate menisikin kuumassa pilalle. Asiantuntija katsoo, että ”uuden vaatteen valmistaminen kuluttaa ympäristöä paljon enemmän kuin vaatteiden peseminen korkeammissa lämpötiloissa”. Lisäksi vaatteet kuluvat, kun niihin jää rasvaa ja muuta likaa alhaisissa lämpötiloissa. Puuvillassa kuulemma värikin säilyy paremmin kuudenkympin pesussa. Asiantuntijan mukaan kyse saattaa olla suunnitellusta vaatteiden pilaamisesta: ”muuten vuosia kestävään paitaan laitetaan alhainen lämpötilasuositus, että se kuluisi nopeammin.”

Terveysväittämät herättävät monia kysymyksiä. Onko joku tosiaan sairastunut siksi, että on pessyt pyykkinsä neljässäkympissä? Nykyään esimerkiksi allergioiden ja autoimmuunisairauksien, kuten ykköstyypin diabeteksen, uskotaan liittyvän ylihygieeniseen ympäristöön. Mikrobien poistaminen varmuuden vuoksi ei siis välttämättä ole terveellistä ollenkaan. Vastustuskyvyn kannalta se saattaa olla suorastaan haitallista.

Kemikaalikimara-blogissa oli referoitu kiinnostavaa tutkimusta, jossa oli mitattu farkkuihin varastoituneiden bakteerien määrää 15 kuukauden yhtäjaksoisen ja kahden viikon käytön jälkeen. Bakteeritesteissä ilmeni, että housuihin kertyneiden bakteerien ja mikrobien määrä oli sama riippumatta siitä, pesikö ne vai ei. Edes yli vuoden jalassa olleet housut eivät muodostaneet terveysriskiä käyttäjälleen. Tämä on hyvä uutinen laiskalle pyykkääjälle: jos kantti kestää, samoissa pöksyissä voi terveyden puolesta hiihdellä aika pitkään.

Minusta kuudenkympin pesuihin ei kannata ryhtyä varmuuden vuoksi, vaan vasta sitten kun noro tai influenssa on jo kylässä. Ja siltikin luulen, että käsipesujen tehostaminen on parempi tapa torjua tartuntatauteja kuin pyykinpesu. Sormet käyvät suussa ja muuallakin, tekstiilejä tulee vähemmän imeskeltyä. Kotisiivouksessa ei suositella rutiininomaisesti käyttämään desinfioivia kemikaaleja, miksi siis pitäisi ”syväpuhdistaa” pyykit kuumassa pesemällä?

Jos pyykki taas haisee tiskirätille, syynä on todennäköisimmin se, että se on kuivunut liian hitaasti liian kosteassa tilassa tai sitten kyseessä on hikisenä treenikassiin unohtunut liikuntavaate. Tuskinpa haisubakteerit silti ihmiselle vaarallisia ovat. Kiusallisia hajut toki voivat olla. Niistä pääsee, kun pesee haisulit kertaalleen 60 asteen ohjelmassa ja antaa niiden kuivua ilmavasti ja nopeasti. Johan raikastui. Jatkossa riittä 40 asteen pesu, kunhan nopeasta kuivatuksesta huolehditaan.

Entä sitten ekologisuus: voiko kuumassa pesemällä pidentää tekstiilin käyttöikää? Pahoin pelkään, että pelkkä 60 asteen pesu ei pelasta halpavaatteen laatua. Vaikka väite siitä, että väri pysyy kuudenkympin pesuissa paremmin, olisi totta, luultavasti halpisvaate kuitenkin ennen pitkää kutistuu, saumat kiertyvät, ompeleet purkautuvat ja pintaan nousee nukkaa. Pikamuoti on takuulla suunniteltu lyhyen elinkaaren tuotteeksi, siitä olen aivan samaa mieltä Ylen haastattelemien asiantuntijoiden kanssa. Ekologisin vaate on ostamatta (ja sitä myötä pesemättä) jätetty vaate. Toiseksi ekologisin on käytettynä ostettu (laadunkin on jo joku testannut valmiiksi). Kolmanneksi ekologisinta on satsata laatuvaatteeseen, joka on suunniteltu ja valmistettu kestämään. Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, että nakkaa vaatteet pesuun vasta oikeasti likaisina.

Jos pyykinpesu ei ole elämäntehtäväsi, voit liberaalimmalla otteella säästää sekä itseäsi että ympäristöä. Neljänkympin ohjelma on nopeampi kuin kuudenkympin: ehdit samassa ajassa pestä useamman koneellisen. Suosittelen myös rohkeaa kokeilua vaatteiden värilajittelussa. Vähemmän tarkka lajittelu (esimerkiksi tummat, kirjavat, vaaleat) säästää aikaa (ja energiaa), sillä voit pestä täydempiä koneita.

Ja nyt kun sitä kuitenkin mietitte: meillä pestään vaatteet neljässäkympissä ja liinavaatteet (sekä aikaisemmin kestovaipat) kuudessakympissä. Joskus harvoin lakanapyykin pesuohjelma asetetaan 90 asteeseen, se tekee koneelle hyvää. Tekniset urheiluvaatteet pyöräytetään 60 asteen ohjelmassa muutaman kerran vuodessa. Lykkään koneeseen tarpeen vaatiessa myös kaiken, jossa vesipesu on kielletty. Helpottaa kummasti elämää.

Kepeitä pyykkipäiviä!

Apua, hukun tavaraan!

Kirjoituskutsu kodin raivaajille 25.2.–31.3.2016

Oletko raivannut kotoasi ylimääräistä tavaraa tai suunnitteletko sitä? Kerro tarinasi!

Viime aikoina moni on havahtunut liiallisen tavaran arkisiin haittapuoliin: tärkeätkin esineet katoavat epäjärjestykseen, siivoaminen on hankalaa ja tavaran hallinnointi ja varastointi vie aikaa ja rahaa. Tavaraa vähentämällä ja järjestelemällä tavoitellaan sujuvampaa arkea ja mahdollisuutta vapauttaa aikaa muuhun kuin kodin ylläpitoon.

Kerään tarinoita ihmisten tavarasuhteista yltäkylläisyyden yhteiskunnassa tutkimus- ja tietokirjahanketta varten. Tarkoitus on kartoittaa tavaran kertymisen mekanismeja, raivaamisen kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita.

Kerro kokemuksistasi vapaamuotoisella kirjoituksella. Voit otsikoida kirjoituksesi itse. Käytä halutessasi seuraavia kysymyksiä tai osaa niistä kirjoittamisen tukena:

  • Miten tavaraa kertyi liikaa? Miten ja miksi hankit tai sait tavarat? Mitä tavaroita sinulla on tai oli liikaa? Millaisia ongelmia liika tavara sinulle aiheutti tai aiheuttaa? Voit myös pohtia, mikä on liikaa tavaraa ja mitä tavarat sinulle merkitsivät ja merkitsevät.
  • Miten pääsit eroon ylimääräisistä tavaroista? Kuvaile, miten toteutit tavaroiden raivaamisen. Mitä iloja, suruja tai muita tunteita raivaamisprosessiin liittyi? Miksi ryhdyit siihen? Millaisin perustein valikoit säästettäviä tavaroita tai luovuit toisista tavaroista? Oliko jonkin tavara tai tavararyhmä erityinen matkan varrella ja miksi?
  • Tavarat ihmissuhteissa: Miten sinulle läheiset ihmiset ovat suhtautuneet raivaamisprojektiisi? Millaista tukea, vastustusta tai välinpitämättömyyttä olet kohdannut?
  • Kerro elämästäsi raivaamisen jälkeen. Onnistuiko raivausprojektisi? Toteutuivatko tavoitteet, joita muutokselle asetit? Tai jos et ole vielä valmis, kerro, millaisia unelmia sinulla liittyy siihen tilanteeseen, kun tavarat on raivattu. Onko asenteesi tavaraa tai sen hankkimista kohtaan muuttunut?

Valokuvat

Voit halutessasi liittää kirjoituksesi oheen 1–10 kappaletta valokuvia, jotka kuvaavat kotisi tavaramaailmaa, epäjärjestystä tai järjestystä. Kerro kirjoituksessasi kuvista.

Lähetä vain sellaisia kuvia, jotka haluat lahjoittaa tutkimus- ja tietokirjahankkeissa käytettäviksi ja jotka saa hankkeen jälkeen arkistoida Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon muiden tutkijoiden käyttöön.

Kirjoitusten ja valokuvien käyttö ja arkistointi

Kirjoituksia ja valokuvia käytetään aineistona tavarasuhteita koskevassa tutkimuksessa sekä samaa aihetta käsittelevässä yleistajuisessa tietokirjahankkeessa.

Julkaisujen yhteydessä kirjoituksista julkaistaan lainauksia. Lainauksista poistetaan tai muutetaan kaikki sellaiset tiedot, jotka voisivat johtaa kirjoittajan tunnistamiseen. Myös tutkimukseen lähetettyjä valokuvia saatetaan julkaista nimettöminä tutkimusjulkaisuissa tai hankkeeseen liittyvässä tietokirjassa.

Julkaisujen valmistuttua tutkimusaineisto arkistoidaan Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon myöhempää tutkimuskäyttöä varten. Arkistoitavista kirjoituksista poistetaan tunnistamisen mahdollistavat tiedot. Jos et halua luovuttamiasi aineistoja arkistoitavaksi, ne hävitetään tutkimuksen valmistumisen jälkeen. Tutkimuksen rekisteriseloste on täällä.

Vastausohjeet

Lähetä kirjoituksesi ja mahdolliset valokuvat 31.3.2016 mennessä:

Tästä linkistä avautuvalla lomakkeella (voit liittää lomakkeeseen liitteitä esim. pdf-, docx-, rtf- ja kuvat jpg-muodossa)
tai
Tutkija Ilana Aallon sähköpostiin (mieluiten liitetiedostoina) [email protected]HUOM! Jos vastaat sähköpostitse:

  • Kirjoita vastaukseesi suostumuksesi siihen, että lähettämäsi kirjoitus ja valokuvat arkistoidaan tämän hankkeen jälkeen nimettömänä Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Muussa tapauksessa luovuttamasi aineistot hävitetään tutkimuksen valmistumisen jälkeen.
  • Liitä kirjoituksesi alkuun seuraavat taustatiedot:
  1. Nimimerkki, jos haluat että kirjoitukseesi viitataan nimimerkillä
  2. Ikä
  3. Sukupuoli
  4. Koulutus
  5. Tämänhetkinen toimi (esimerkiksi ammatti, opiskelu, lasten hoitaminen kotona, työttömyys, eläke)
  6. Perhetilanne ja lasten iät
  7. Asumismuoto (kerrostalo, rivitalo, omakotitalo jne.)
  8. Asutko maaseudulla vai kaupungissa; kaupungin keskustassa vai lähiössä

Lisätietoja tutkimuksesta antaa FT, tutkija Ilana Aalto ([email protected]) Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitokselta Turun yliopistosta. Julkaisujen etenemisestä tiedotetaan Paikka kaikelle -blogissa www.paikkakaikelle.fi (katso aihetunniste ”tavaratutkimus”).

*

Lämmin kiitos osallistumisestasi!

Kaikkien sähköpostiosoitteensa jättäneiden vastaajien kesken arvotaan Anne Te Velde-Luoman kirja Kaaoksen kesyttäjä.

*

7

Tyytyväisyystakuu

Pari vuotta sitten osallistuin uteliaisuudesta yliopistotyönantajani tarjoamalle mindfulness-kurssille. Sen tarkoituksena oli opettaa tietoisuustaitoja, eli meneillään olevan hetken kokemisen, havainnoinnin ja hyväksymisen taitoja, sekä toimia stressinhallinnan tukena. Mindfulnessin harjoittamisella pitäisi tutkitustikin olla monia henkistä hyvinvointia lisääviä vaikutuksia.

IMG_8848

Jos ei muuta keksi, voi olla kiitollinen siitä, että kesä tulee joka vuosi.

Kahdeksana pimeänä talviaamuna istuin yhdessä parinkymmenen muun naisen kanssa jumppasalin lattialla kuuliaisesti pohtimassa, miltä hengitys tuntuu nenässä. En ollut erityisen hyvää mindfulness-ainesta. Kotitehtävät jäivät tekemättä. En pystynyt edes hampaiden pesun ajan keskittymään vain harjan liikkeisiin suussa.

Pahinta oli, että kapinoin itsekseni koko ajan: miksi ihmeessä työstressiä pitäisi hallita keskittymällä hetkeen ja hyväksymällä tilanne? Jos työ tai sen olosuhteet mättävät, eikö olisi paljon järkevämpää vaatia johdolta työn uudelleen järjestelyä tai tehdä joukolla protesti? Nousta barrikadeille? Jos vaikka seisoisin kaiken päivää sillisäilyketehtaan hihnan äärellä (kuten yhtenä kesänä seisoin), eikö olisi pelkästään ihanaa, että mieleni voi vaeltaa ulos kuumasta pakkaamosta sen sijaan, että kokisin file fileeltä jokaisen kalan tunnun, hajun (yök) ja asettumisen purkkiinsa?

Asenteeni monia muitakin onnellisuus- ja elämäntaidonoppeja kohtaan on samanlainen: olen kyllä utelias mutta aivan liian skeptinen heittäytyäkseni mukaan. Usein näen opeissa positiiviseksi psykologiaksi naamioitua yksilökeskeisyyttä ja uusliberalistista eetosta: ”Hei, se on vain asenteesta kiinni! Jokainen on oman onnensa seppä!” Ikään kuin emme olisi täällä heitettyinä moniin sellaisiin olosuhteisiin, joihin voimme vaikuttaa hyvin vähän tai ei lainkaan.

Nyt olen kuitenkin omaksikin yllätyksekseni täysin hurahtanut yhteen onnellisuusoppiin, nimittäin kiitollisuusharjoitteisiin. Sain idean harjoituksista Keiju Vihreäsalon bloggauksesta. Ajatus kiitollisuusharjoituksista puhutteli, koska yksi lapsistani takertuu helposti negatiivisiin asioihin. Ajattelin, että tällainen huomion uudelleensuuntaaminen olisi erityisesti hänelle hyväksi. Otimme kiitollisuusharjoituksen osaksi iltaohjelmaamme. Iltasadun jälkeen jokainen sanoo kolme kiitollisuudenaihetta.

Koululaisten kiitollisuuksissa toistuvat päivän mukavat tapahtumat, jotka voivat olla isoja tai pieniä, poikkeuksellisia tai tavallisia. Joskus kun ”kaikki” harmittaa, voi olla kiitollinen vaikka siitä, että on puhtaat vaatteet kaapissa. Kaksivuotias, joka tykkää yli kaiken uimisesta, sanoo joka ilta olevansa kiitollinen ”uimapäivästä”, vaikka ei olisi nähnyt vettä viikkoihin. Hänkin tajuaa, että kyse on elämän iloisista asioista. Käytännössä kiitollisuusharjoituksemme on siis kivojen asioiden listaamista.

Omat kiitollisuuteni liittyvät usein perheenjäseniin mutta myös tähän blogiin: olen kiitollinen siitä, että lukijat ovat löytäneet tänne ja että Paikka kaikelle -ryhmässä on hyvä henki. Kaiken myönteisen nimeäminen onkin ollut hyväksi erityisesti itselleni: se on tehnyt näkyvämmäksi, miten hyvin asiat kuitenkin elämässäni ovat (vaikka meno yliopistolla muuttuu koko ajan hullummaksi).

Kiitollisuuksien sanomisesta on tullut tärkeä osa iltarituaalejamme. Jos ne unohtuvat, lapset nousevat sängyistään tullakseen kertomaan ne. Jokainen meistä kiinnittää nyt enemmän huomiota niihin asioihin, joihin olemme tyytyväisiä.

Tutkimusten (joista en tiennyt mitään aloittaessamme harjoitukset) mukaan kiitollisuuden tunne kytkeytyy yksilön kokemaan hyvinvointiin. Kiitolliset ihmiset kuvaavat itseään onnellisempina, optimistisempina, elämäänsä tyytyväisempinä sekä vähemmän ahdistuneina ja masentuneina kuin itsensä vähemmän kiitollisiksi kokevat. Suhde kiitollisuuden ja hyvinvoinnin välillä on ainakin osittain kausaalinen: kokeellisen psykologian tutkimuksissa on osoitettu, että erilaiset kiitollisuuden ilmaisemisen harjoitukset, kuten päivittäinen kiitollisuuksien muistiin kirjoittaminen tai kiitoskirjeen kirjoittaminen ja lukeminen valitsemalleen henkilölle, lisäävät ihmisten tyytyväisyyttä.

Kiitollisuuksien lausuminen toisille tai kirjoittaminen itselle tekee näkyväksi sen, mikä elämässä on hyvin, olosuhteista huolimatta. Se myös laittaa kaikenlaiset ensimmäisen maailman ongelmat perspektiiviin. Journal of Happiness Studies -lehdessä (!) julkaistussa artikkelissa esitetään, että materian keräämiseen suuntautuneet ihmiset ovat harvemmin tyytyväisiä elämäänsä, onnettomampia ja heillä on enemmän masennusoireita kuin muilla. Artikkelin mukaan nimenomaan kiitollisuuteen keskittyminen voisi olla vastalääke materialismille ja sen levittämälle pahalle mielelle.

Itse uskon, että kiitollisuusharjoitukset voivat olla tukena myös tavaran karsimisen prosessissa, ehkä jopa koko yltäkylläisyyden yhteiskunnan suunnan muuttamisessa. Kiitollisuuden harjoittaminen ohjaa huomion siihen, mitä meillä jo on, sen sijaan, mitä vielä puuttuu tai mitä haluamme lisää. Ei liene sattumaa, että elämäntapaminimalistit saarnaavat kiitollisuuden merkityksestä.

Jos vielä pohdit uudenvuodenlupauksen tekemistä, ehdotan kuukauden kiitollisuuskokeilua. Kerro päivittäin jollekulle tai kirjoita ylös itsellesi kolme asiaa, joista olet kiitollinen, iloinen tai joista tulee hyvä mieli. Pyydä läheiset kokeiluun mukaan.

Onnellisempaa uutta vuotta 2016!

*
Kirjallisuus

Emily L. Polak And Michael E. Mccullough: Is gratitude an alternative to materialism? Journal of Happiness Studies 7/2006, 343–360.

Markku Ojanen: Positiivinen psykologia. Edita 2007.

Mitä jokaisen isän pitää tietää lastenvaatteista

Esikoisen odotusaikana lueskelin isille tarkoitettua synnytysopasta. Erityisen hyödyllinen oli luku nimeltä ”Vauvanvaatteiden lyhyt oppimäärä”. Siinä selostettiin käytännönläheisesti kietaisupaidat, puolipotkarit ja haalarit sekä niiden pukemisen tekniikat. Kaikki tuo tieto oli minulle lapsettomana ihmisenä yhtä uutta kuin kenelle tahansa odottavalle isälle.

Tilastojen mukaan miehet osallistuvat lapsiperheissä vähiten vaatehuoltoon ja leipomiseen.

Odotusvaiheen jaetusta nollapisteestä äidit kirivät nopeasti perheiden lastenvaatetyön suorittajiksi ja vastuuhenkilöiksi. Tilastot kertovat, että vaatehuolto on erityisen sukupuolittunut kotiaskare: 2000-luvun vaihteessa heteropariskuntien lapsiperheissä 6–11 prosenttia miehistä osallistui vaatehuoltoon (peseminen, silitys, valmistaminen ja muu työ). Uudempien ajankäyttötilastojen mukaan miesten vaatehuoltoon käyttämä aika on pysynyt ennallaan mutta naisten vähentynyt noin neljänneksellä. Ehkä naiset ovat lakanneet ompelemasta tai silittämästä?

Lastenvaatetyö ei kuitenkaan ole pelkkää pesukoneen täyttämistä ja tyhjentämistä. Lasten vaatettaminen vaatii myös laajaa metatyötä: “Peseminen, kuivaaminen, tahranpoisto, viikkaaminen, järjestäminen, etsiminen, korjaaminen, kerääminen, nimikointi, säilöminen, myyminen, paketoiminen, postittaminen, vaihtaminen, tilaaminen, ostaminen, lainaaminen ja päiväkotirepun pakkaaminen olisi kokopäivätyö”, kuten äitibloggaaja Katja Lahti luettelee. Listasta puuttuu muun muassa päivittäisten asujen koostaminen, pienen lapsen pukeminen ja kauden vaihtumiseen liittyvä selvitystyö. Metatyöksi on kutsuttu tavallisesti äitien tekemää kartoitus-, suunnittelu-, koordinointi- ja aikataulutustyötä, joka jää pääosin näkymättömiin.

Perheiden työnjakoa koskevalla keskustelulla on vakiintunut kaava. Kun on ensin todettu, että naiset tekevät koti- ja lastenhoitotyötä enemmän kuin miehet, alkaa keskustelu tilanteen syistä. Joku huomauttaa, että on myös miehiä, jotka tekevät hyvin paljon kotitöitä tai jopa huolehtivat lastensa vaatehankinnoista. Sen jälkeen sanotaan, että kyllä isät tekisivät, jos vain äidit antaisivat. Mutta kun äidit mokomat ovat omineet kaiken viikkaamisen, parsimisen ja shoppailun. Jos isä joskus lapsen pukeekin, tulee äidiltä tyrmistynyt palaute: ”Miten te olette voineet lähteä tuon näköisinä liikkeelle!”

Tätä kutsutaan isyyttä koskevassa tutkimuksessa portinvartijoinniksi. Viimeisten 30 vuoden aikana on toistuvasti pohdittu, miksei isyys ole sittenkään muuttunut niin osallistuvaksi, aktiiviseksi ja äitiyden tavoin täysivaltaiseksi vanhemmuudeksi kuin on odotettu. Yhtenä syynä on nähty se, että äidit eivät ole halunneet luopua asemastaan ensisijaisempina vanhempina. Toisin sanoen naiset hartaasti valittavat, etteivät heidän miespuolisonsa tee riittävästi koti- ja lastenhoitotyötä, mutta eivät sitten kuitenkaan anna miehille tilaa tai hyväksy näiden tyyliä. Näin miehille avautuu tilaisuus todeta, että ”tee itse sitten kun kerran paremmin osaat”.

Mikä naisia vaivaa? Minun mielestäni työjakoa koskevassa keskustelussa on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota siihen, miksi äidit päätyvät isyyden portinvartijoiksi, kauniimmin sanottuna vastuullisemmiksi vanhemmiksi, joiden kontolla esimerkiksi vaatetyö on. Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat erityisen turhamaisia tai luonnostaan rakastaisivat vaatteita. Kyse on naisten harteille asetetusta historiallisesta lastista, jota kutsutaan myös äitimyytiksi.

Lastenvaatteiden kohdalla äitimyytti konkretisoituu äitien arvioimisena sen perusteella, miten lapsi on puettu. Lapsen vaateparresta tehdään monenlaisia päätelmiä: luokka-asemasta, tuloista, arvoista, hoivan tasosta (ovatko vaatteet säähän sopivat ja puhtaat), kunnollisuudesta, mausta. Lapsi on äidin käyntikortti. Siksi äidin pitää itse huolehtia lapsen asusta. Osa äideistä antautuu rooliinsa niin, että alkaa harrastaa lastenvaatteita. Markkinakoneistotkin ovat nähneet tässä oivan bisnesraon. Vain kovapintaisimmat äidit ovat täysin immuuneja lasten ulkoasun kautta tapahtuvalle äitiyden arvioimiselle.

Mikä isiä sitten vaivaa, kun he antavat tämän tapahtua? Portinvartijuutta koskeva keskustelu saa minut ihmettelemään syvästi, miksi miehet kerta toisensa jälkeen laitetaan tai laittautuvat reppanan rooliin. Avuton isä kolkuttelee turhaan portilla, jonka äiti on salvannut. Liian vähän kiinnitetäänkin huomiota siihen, miten helpolla isät pääsevät, kun luovuttavat vastuullisen vanhemmuuden puolisolleen. Gloriaa isille tulee jo varsin pienestäkin osallistumisesta. Äidin kaltaisesti käyttäytyvä isä on vuodesta toiseen uutisaihe. Isiä ei arvostella lapsen vaatetuksen perusteella. Jos myssy on väärinpäin ja kintaat puuttuvat, isä on ”rento”.

Kääntöpuolena tässä on se, että jopa ammattimainen koti-isä saa roolin äidin pikku apulaisena: lastenneuvolakäynnillä hoitaja puhuu isän pään yli, opettaja soittaa aina äidille, avioerokiistassa huoltajuus myönnetään äidille. Kaikki lapsen asiat kulkevat äidin kautta.

Miten työnjako tasataan? Ensinnäkin miehet tarvitsevat oma-aloitteista vastuun ottamista ja reipaista periksiantamattomuutta puskiessaan naisten perinteiselle tontille. Naiset taas tarvitsevat rohkeutta kyseenalaistaa äitimyytti sekä hyväksyvää myötätuntoa omaa ja muiden äitien epätäydellisyyttä kohtaan. Perheiden työjakoa kannattelevat asenteet ja rakenteet, joiden puitteissa pariskunnat viime kädessä itse neuvottelevat omaa elämäänsä.

Vastuun tasaaminen ei tarkoita työtehtävien kellottamista puoliksi ajastin kädessä vaan sitä, että molemmat vanhemmat ovat mukana lapsensa asioissa sillä tavoin, että tietävät milloin on hammastarkastus, mitä lapsen retkireppuun pakataan sekä minkäkokoiset kurahousut seuraavaksi hankitaan. Se on myös lapsen etu.

*

Kirjallisuus

Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, valta ja sukupuoli 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Kulttuurintutkimus 2012.

Hanna Hirvonen: Isä syntymässä. Vauvan odotus, syntymä ja hoito. Otava 2005.

Kuva: Bixabay

Perheet aikapulassa – pelastaako sähköinen kalenteri?

Amerikkalaisen ekonomistin ja sosiologin Thorstein Veblenin klassikkoteos The Theory of the Leisure Class vuodelta 1899 kuvasi joutilasta luokkaa, jonka elämäntapaa leimasi kerskakulutus ja vapaa-ajan suuri määrä. Joutilaisuus oli yläluokan keino erottautua työtä tekevistä alemmista luokista. Aiemmin oletettiin, että talouden kasvu johtaisi joutilaan elämän yleistymiseen länsimaissa. Kävi toisin. Vapaa-ajan määrä on menettänyt merkityksensä statuksen osoittajana. Nykyään etuoikeutetussa asemassa olevat tekevät enemmän ansiotöitä kuin muut. He myös kokevat muita suurempaa aikapulaa, sillä heidän vapaa-ajanviettonsakin on intensiivisempää. Toisin sanoen heillä on kalenteri täynnä menoja – joogaretriittiä, taidenäyttelyitä, viikonloppumatkoja Berliiniin – työajan ulkopuolellakin.

Suomessa kiireen tuoma status risteää jännittävästi lapsiperheiden ajankäyttöä koskevan moralistisen puheenparren kanssa. Se korostaa perheasiantuntijoiden suulla kiireettömyyden ja ”tavallisen arjen” merkitystä. Huonot vanhemmat grillaavat lapsiaan harrastuksilla (joilla pyritään takaamaan asiantuntijoiden toisaalla vaatima määrä hikiliikuntaa sekä yleissivistykseen kuuluvat pianonsoittotaidot). Samat kyvyttömät vanhemmat ovat niitä, joilla on niin kiire luoda uraa, että lapsia pahojen puheiden mukaan pidetään päivähoidossa kaksitoista tuntia päivässä. Perhejärjestöjen kampanjan video kuvaa, miten nämä pahikset epäonnistuvat vanhemmuudessaan, kun työ tunkee mukana kotiin ja ”perheaikaan”. Kiire ei siis tuokaan statusta, jos kiireinen henkilö on lapsiperheen vanhempi.

Aikapula on siis osoitus hyvästä asemasta tai huonosta vanhemmuudesta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Tässä blogissa aikapulaan suhtaudutaan kuitenkin käytännöllisenä ongelmana, jota voi yrittää ratkoa yksinkertaistamalla ja järjestämällä omia ja perheen menoja. Viime vuonna otinkin ajankäyttöhaasteistani otteen hankkimalla kalenterin, jossa pystyy pitämään viikoittaista tehtävälistaa. Se yhdistettynä puhelimeen ajastamiini muistutuksiin toimi hyvin omalla kohdallani. Sen sijaan viisihenkisen perheen menojen perässä pysyminen on ollut jatkuvaa päivitysten moniajoa: omaan kalenteriin, puolison kalenteriin ja keittiön seinälle. Arvatkaa miten usein joku perheessä ei ole kartalla siitä, missä mennään?

Syyskuussa sain tarpeekseni ja päätin siirtää perheen sähköiseen kalenteriin. En jaksanut perehtyä vaihtoehtoihin sen enempää, vaan otin käyttöön Google Calenderin (tsekkaa täältä kätevä ohje), jota kaveriperheessäkin käytetään. Sitä paitsi se on ilmainen ja meillä oli jo tunnukset valmiina.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli poikkeuksellisen kiireinen.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli epätavallisen kiireinen.

Sähköisen kalenterin plussat

Pienen alkusählingin jälkeen kalenteri on ollut helppo käyttää. Jokaisen perheenjäsenen menoille on oma, helposti erottuva väri. Omat työmenoni näkyvät vain minulle. Toistuvien menojen lisääminen ja muokkaus on naurettavan helppoa sen sijaan, että käsipelillä täyttäisi paperikalenteria samoilla asioilla sivu toisensa jälkeen. Kalenterisovelluksen voi ladata myös älypuhelimeen ja se synkronoi merkinnät tietokoneeseen.

Erityisesti tykkään siitä, että tapahtumiin voi lisätä muistutuksen, jonka saa sekä kännykkään että sähköpostiin valitsemaansa aikaan. Kätevää on sekin, että kaikki käyttäjät voivat lisätä kalenteriin menojaan. Myöhemmin myös lapset voi liittää käyttäjiksi samaan kalenteriin. Kännykässä oleva kalenteri vapauttaa tilaa käsilaukusta ja on aina mukana.

Sähköisen kalenterin miinukset

Vaikka muistutukset ovat sähköisen kalenterin parhaita puolia, on niissäkin rajoituksensa. Puolison tekemistä merkinöistä ei tule minulle muistutusta, ellen huomaa itse käydä lisäämässä sellaista. En saa myöskään ilmoitusta hänen tekemistään merkinnöistä vaan minun pitää itse hoksata ne kalentereista. Se on jo johtanut vähemmän mieluisiin aikatauluyllätyksiin. Voi toki olla, että emme vain ole keksineet ruksia asetuksista oikeaa kohtaa.

Selkein puute sähköisessä kalenterissa on kuitenkin sen huono hahmotettavuus paperikalenterin viikkonäkymään verrattuna. Tai ehkä kyse on heikosta ulkoasun muokattavuudesta, joka jossain toisessa sähköisessä kalenterissa olisi parempi. Tietokoneella viikkonäkymä on hyvä, mutta puhelimen viikkonäkymä on naurettava minilistaus, josta ei saa minkäänlaista tilannekuvaa. Olipa näkymä viikko, kolme tai yksi päivää, ongelmana kaikissa on kuitenkin se, että koko päivä ei näy aamusta iltaan yhdellä näytöllä vaan näyttöä on rullattava. Oma kapasiteettiini ei useinkaan riitä siihen, että pystyisin iltanäyttöön rullatessa muistamaan mitä aamunpuolella oli…  Merkinnät myös lipsahtavat helposti väärään päivään.

Lisäksi sähköisen kalenterin heikkoutena eritoten omien käyttötottumusteni kannalta on viikon tehtävälistan puuttuminen. Yritin aluksi ylläpitää sekä sähköistä että paperikalenteria, mutta se osoittautui liian vaivalloiseksi. Hylkäsin paperikalenterin, mutta tehtävälistani jäi sinne. Säilytän laskuja ja muita juoksevia asioita kalenterin välissä, puhelimen väliin niitä ei saa millään. Toista kuukautta olin pääasiassa ulalla asioista, jotka olivat paperikalenterissa tai sen välissä.

Muistikirja kumoaa miinukset?

MuistikirjaLopulta keksin ottaa käyttöön muistikirjan. Siinä yksi sivu vastaa viikkoa. Tällöin eri tahtia kulkevia tehtäviä voi listata eri viikoille. Yksi jaottelematon muistilista luultavasti vain pitenisi pitenemistään alkupään hoitamattomien asioiden kadotessa esihistorian hämärään. Paperikalenterissa minulla oli muistiinpanosivuilla myös temaattiset listat asioista, jotka eivät ole kiireellisiä, mutta jotka haluan pitää mielessä. Ne ovat esimerkiksi aikeita kodin kohennustöistä, suunnitelmia järjestämishommieni kehittämiseksi, tutkijantyön pitkäaikaisia asioita, kirjatilaus- ja hankitalista ja niin edelleen. Ne siirtyivät muistikirjani takasivuille. Lisäksi voin laittaa laskut ja sen sellaiset muistikirjan väliin. Jännittävää nähdä, opinko uusille tavoille.

Miten olette ratkaisseet perhekalenterin ongelman? Ja te, jotka käytätte sähköisiä kalentereita, mikä kalenteri käytössä? Entä miten hoidatte asiat, jotka kokeilen nyt saada järjestykseen muistikirjalla?

*
Kirjallisuus

Thorstein Veblen: The Theory of the Leisure Class: An Economic Study of Institutions. 1899.

Tomi Oinas, Timo Anttila & Jouko Nätti: Yhteiskuntaluokat ja ajankäyttö Suomessa. Luokaton Suomi? Toim. Jani Erola. Gaudeamus 2010.

 

Kuka teillä järjestää kaapit?

Jättävätkö perheenjäsenet mielestäsi tavaroita vääriin paikkoihin? Joudutko vastamaan sellaisiin muiden kotitaloutesi jäsenten esittämiin kysymyksiin kuin ”minne tämä vuoka taas kuuluikaan” tai ”missä meillä on jätesäkkejä”? Tiedätkö katsomatta, mitä keittiön yläkaapeissa on?

Jos vastasit edellä oleviin kysymyksiin myöntävästi, olet luultavasti kotitaloutesi järjestysvastaava. Kotien ja kaappien järjestys on vanhastaan kuulunut naisille. Kaappien käyttämiseen on liittynyt ja liittyy paljon näkymätöntä tietotaitoa, kirjoittaa historiantutkija Judith A. McGaw.

pantry-416596_1280

Tavaroita avohylly- ja tynnyrisäilytyksessä.

Tavaroiden säilyttäminen kaapeissa ei kuitenkaan ole kovin vanha ilmiö. Amerikkalaisissa ja englantilaisissa kodeissa kaapit olivat harvinaisia ennen teollistumisen alkua. Vain erityisen varakkailla ihmisillä oli niin paljon astiastoja, puvustoja tai koruja, että he tarvitsivat niille erityisiä säilytyspaikkoja. Palvelusväki huolehti näistä varastoista. Muiden asunnoissa tavarat säilytettiin avoimilla hyllyillä ja pöydillä.

Kun elintaso nousi ja teollistuminen toi tarjolle uusia edullisia tuotteita, esineiden määrä kodeissa alkoi kasvaa. 1800-luvun mittaan asuntoihin ryhdyttiin rakentamaan kiinteitä kaapistoja. Kun kaapit yleistyivät, niihin alettiin asentaa myös ovet.

Tämä liittyi perheenäitien työnkuvaan: lapset oli helpompi pitää poissa tavaroiden kimpusta, kun kaapit voi sulkea. Ovet myös suojasivat tavaroita noelta, jota syntyi tulisijojen lämmittämisestä ja valaisimista. Näin perheenäidin työmäärä väheni.

Myös nykyinen tapamme säilyttää tavarat lähellä niiden käyttöpaikkaa juontaa juurensa 1800-luvun perheenäitien työtehtäviin. Työ tehostui, kun ruuat ja ruuanvalmistusvälineet olivat keittiössä ja petivaatteet kamarissa, sen sijaan että ne olisi säilytetty erillisissä varastoissa. Ajan mittaan syntyi kirjoittamattomia sääntöjä siitä, missä ja miten kutakin tavararyhmää tuli säilyttää (ajatelkaa vaikkapa perinteisten liinavaatekaappien mankeloituja ja vedettyjä lakanarullia!). Silti jokainen koti oli omanlaisensa ja vain perheenäiti tiesi tarkasti, mikä kuului minnekin.

Kun kaappien oli alun perin ollut tarkoitus vähentää työmäärää, oli tilanne nyt kääntymässä nurin. Tavaroiden keräämisestä ja paikoilleen laittamisesta muodostui oma varsin työläs tehtävänsä. Samalla siisteysstandardit nousivat. Itse asiassa nykyaikainen käsitys siisteydestä tuli mahdolliseksi vasta, kun tavaroita alettiin säilyttää kaapeissa. Kun tavarat vielä olivat pöydillä ja tasoilla, ei ruuantähteiden ja pölyn puhdistaminen niiltä ollut mahdollista.

Judith A. McGaw toteaa, että kuka tahansa kotitaloutta pyörittänyt tietää, miten vaikeaa on delegoida ruuanlaittotyötä sellaiselle, joka ei tiedä, missä tavarat keittiössä säilytetään, tai pyykinpesua sellaiselle, joka ei tiedä, minne pyykit laitetaan. Kodin tavaroiden järjestämiseen liittyvien taitojen määrä ja näkymättömyys selittävät, miksi naisten ja miesten työnjako kodeissa on niin sitkeä säilymään jopa silloin, kun puolisot pyrkivät työn tasapuolisempaan jakamiseen.

Amerikkalainen kaappien historia ei ole suoraan ole sovellettavissa agraarisen Suomen tupiin ja torppiin, mutta lopputuloksen tunnistaa nykysuomalaisista kodeista. Niiden puhtaanapitotyö ja järjestäminen kuuluvat tilastojenkin mukaan edelleen pääsääntöisesti naisille. Tutkiva ammattijärjestäjä neuvoo järjestämään tavarat yhteistyönä puolison tai lasten kanssa, niin järjestämisen tietotaito ja vastuu tulevat jaetuiksi.

Kuka teillä sanoo, missä mitäkin tavaraa säilytetään ja millä tavoin?

*
Viime viikolla esittämäni maailmanparannushaaste onnistu yli odotusten. Tavoitteena oli kerätä Punaisen ristin katastrofirahastolle vähintään 187 euroa, mutta keräyslippaassa on nyt 400 euroa! Lämmin kiitos kaikille osallistuneille. Pakolaiskriisi ei ole ohi, joten lipas pysyy edelleen auki.

*

Kirjallisuus

Judith A. McGaw: Why Feminine Technologies Matter. In Nina. E. Lerman, Ruth Oldenziel & Arwen P. Mohun: Gender and Technology: A Reader. 2003.

Sisustusmoka! Eli tavaranhimon sosiaalisesta luonteesta

Sisustusmoka. Siinä on sana, jota keskustelupalstoilla käytetään, kun halutaan huvitella toisten huonolla maulla. Asiantuntijana esiintyvä sisustusihminen taas käyttää sanaa silloin, kun on tarpeen tuomaroida tavisten makua ja valintoja. Milloin ovat seinätarrat menneet muodista, milloin taas koristaminen ”sisustusesineillä”. Naurun kohteiksi eivät kuitenkaan joudu vain taitamattomat ja tavalliset. Naistenlehdessä kysytään, löytyvätkö sinunkin kodistasi nämä sisustuskliseet. Alle on listattu kymmenen sisustuslehdistä ja -blogeista tuttua design-esinettä. Miten noloa onkaan satsata muotoiluun, josta kaikki muutkin pitävät. Nyt vahingoniloa voivat kokea nekin, jotka eivät tunnusta harrastavansa sisustamista. Kaikilla on hauskaa!

Sisustusmoka on häpeällinen epäonnistuminen pelissä, jossa voittaa se, joka osaa parhaiten osoittaa yksilöllistä mutta koulittua makua. Mutta miksi ihmiset pelaavat niin huonosti, että hankkivat samoja esineitä kuin muut? Ja miksi makuasioista ylipäätään kiistellään?

Sohvakuume tarttuu

Neurotiede selittää, miksi hankimme samoja tuotteita, joita muilla jo on. Auto-, asunto- tai design-esinekuume on tarttuvaa. Lisäksi sitä lietsotaan markkinoinnin keinoin. Tartunnan voi kokemukseni mukaan saada myös sisustuslehteä tai asunnonvälitysfirman sivuja selaamalla.

Perinteisen, uusklassisen talousteorian mukaan kuluttajien mieltymykset ja uskomukset ovat yksilöllisiä ja perustuvat oman hyödyn tavoitteluun. Taloustieteilijät Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen kirjoittavat, että neurotaloustieteen ja käyttäytymistaloustieteen tutkimustulokset haastavat klassisen talousteorian kuvan yksilöllisestä kuluttajasta. Neurotutkimus on aivojen kuvantamistutkimuksin todentanut, että sosiaalisuus ja muiden ihmisten huomioiminen on ihmisille ensisijaista myös kulutuspäätöksiä tehtäessä.

Maailmanlaajuisesti suosittu tuoli

Maailmanlaajuisesti suosittu tuoli

Kulutusvalintoja tehdessä mietimme, millaisen valinnan toinen tekisi ja mitä hän ajattelee valinnastamme. Saatamme vieläpä aprikoida, mitä itse ajattelemme siitä, että ajattelemme muiden käsityksiä. Esimerkiksi sohvaa ostava pohtii omia mieltymyksiään, mutta myös sitä, mitä muut hänen sohvavalinnastaan ajattelisivat. Sitten mieleen tulee, ettei oikeastaan ole ostamassa sohvaa muille eikä edes ehkä halua olla ihminen, joka tekee kulutusvalintoja tehdäkseen vaikutuksen muihin. Kun lopuksi kertoo ystävälle koko ajatusketjun, on peilannut omaa valintaansa suhteessa muiden näkemyksiin varsin monelta kantilta.

Muiden kulutusvalinnat vaikuttavat omiimme usealla tavalla. Valinnat voivat perustua jonkin (ei aina tiedostetun) sosiaalisen normin noudattamiseen. Valintojen kautta voidaan viestittää halua kuulua ryhmään tai omaa asemaa ryhmässä. Myös pelko ryhmän ulkopuolelle sulkemisesta selittää oman viiteryhmän mielipiteiden seuraamista. Ryhmästä poissulkeminen saa aikaan fyysistä kipua vastaavan reaktion aivoissa. Valinnoilla pyritään usein yhdenmukaisuuteen. Erityisesti nuoret ovat alttiita yhdenmukaisuuden paineelle ja kokevat ahdistusta, jos oma mielipide eroaa ryhmän mielipiteestä. Tämä selittää, miksi kaikilla teineillä pitää olla juuri samanlaiset merkkivermeet. Myös aikuiskuluttajat voivat kokea erilaisuuden sosiaalisena virheenä ja päätyvät siksi suosimaan samoja tuotteita kuin muut kuluttajat.

Miljoonilla ja miljoonilla ihmisillä ympäri maailmaa on samanlaiset ruotsalaisesta huonekalujätistä ostetut matot ja lamput eikä se haittaa heitä pätkääkään, päinvastoin. Neurotieteen valossa ihmisten on helppoa olla toistensa kanssa samanlaisia mutta erilaisuus on vaikeaa.

Makuasioista kiistely on vallankäyttöä

Jos ihmisellä siis on perustavaa laatua oleva halu yhdenmukaisuuteen, miksi jotkut pyrkivät erottautumaan kulutusvalinnoillaan? Tähän neurotaloustiedettä valottava artikkeli ei vastaa. Aivotutkimuksen sijaan täytyy kääntyä sosiologian puoleen. Pierre Bordieun sosiaalista erottautumista koskevan klassikkoteorian mukaan maku ja kulutusvalinnat ovat valtakysymyksiä.

Tuned design-tuoli.

Haluttu design-tuoli.

Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä, mutta käytännössä makujen tasa-arvo on näennäistä. Karkeasti ottaen makujen arvoasteikko seuraa ihmisen yhteiskunnallista asemaa. Eniten arvostetaan yhteiskunnan ylimpien kerrosten osoittamaa makua. Keskiluokat puolestaan tavoittelevat eliitin makua, mutta eivät koskaan täysin onnistu jäljittelyssään. Jäljittelemällä eliittiä ne kuitenkin hyväksyvät ja vahvistavat eliitin valta-aseman ja makujen arvojärjestyksen. Yhteiskunnan alimpia kerroksia taas leimaa välinpitämättömyys eliitin ja keskiluokan valintoja kohtaan. Bourdieun mukaan maku tulee esille erityisesti vastenmielisyytenä toisten makuja kohtaan. Maku oikeutetaan kieltämällä toisten maut, suuntautuvatpa ne seinään liimattaviin tarroihin tai koristeellisuuteen ylipäätään. Inho toisten elämäntyylejä kohtaan muodostaa yhden selkeimmistä rajoista luokkien välillä.

Television sisustusohjelmia tutkinut sukupuolentutkija Anne Soronen toteaa, että hyvän maun mukaisena pidetty sisustaminen on ennen kaikkea ”omannäköistä”, siis yksilöllistä. On tärkeää erottautua tavallisuudesta ja keskiverrosta. Lisäksi kelpo sisustajalla on tietoa tuotteista, niiden arvostuksesta ja käyttötarkoituksesta. Tavaroista pitää myös osata puhua oikealla tavalla niiden yksilöllisyyttä korostaen.

Yksilölliseen omannäköisyyteen sisältyy kuitenkin ristiriita, sillä kaupallinen valikoima rajaa sisustusvalintoja. Tämän takia voimme pilkata myös niitä, jotka pyrkivät erottautumaan kalliilla design-kaluisteilla. Sorosen mukaan omannäköisyys on itse asiassa yhdennäköisyyttä, joka on sidoksissa tuotetarjontaan, sisustustrendeihin ja sosiaalisiin normeihin. Ilman tunnetta tyylin yksilöllisyydestä ja ainutlaatuisuudesta omannäköisyys ei voi toimia hyvän maun ja sitä osoittavien kulutusvalintojen mittarina.

Yksilöllisyyden tavoittelu selittää myös sen, miksi roskalavalöydöillä ja valikoiduilla perintöesineillä on erityinen arvo, Ne osoittavat sisustajan kyvykkyyttä, kekseliäisyyttä ja aitoa ainutlaatuisuutta silloin, kun ne on yhdistetty ajanmukaiseen sisustukseen ja haluttuihin design-kalusteisiin.

Yksilöllisten sisustusvalintojen arvostamisen kytkeytyy nykyiseen uusliberalistiseen yhteiskunta-ajatteluun. Uusliberalismi painottaa yksilön keskeisyyttä ja henkilökohtaista vastuuta. Samalla se häivyttää sitä, että yksilöillä on erilaisia resursseja valintojen tekemiseen, mistä seuraa eriarvoisuutta. Maku, kulutusvalinnat ja elämäntyylit tuottavat hienovaraisia arvoasetelmia ja ylläpitävät ihmisten välistä eriarvoisuutta.

Mitä sanot, onko sisustaminen (vain) oman statuksen pönkittämistä kuluttamisen keinoin vai onko siinä kyse (myös) luovuudesta ja tyylileikeistä?

Kirjallisuus

Pierre Bourdieu: Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Alkuteos La Distiction (1979). Käännös Richard Nice. Harvard University Press 1984.

Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen: Sosiaalinen ympäristö ja kuluttajien käyttäytyminen. Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2014.

Anne Soronen: Tavallisuudesta tyylikkyyteen? Sukupuoli ja maku kodinmuutosohjelmissa. Unigrafia 2011.

Photo credit:
Chair (plastic) Marcus Hansson via Flickr cc.
Charles Eames; Zenith Chair 1950 Michael Brucker via Flickr cc.

Pää kylmänä, aikuinen!

Suunnittelen tässä pientä tutkimuksenpoikasta lastentavarakulttuurista ja lastentavaroiden merkityksestä vanhemmuudessa. Tutkimukseen liittyisi näillä näkymin esimerkiksi sellaisten lasten haastattelemista, jotka itse myyvät lelujaan päiväkirppiksellä, havainnointia ja/tai inventointia lastenhuoneissa ja kysely lastenvaateharrastajille. Nyt vaikuttaa siltä, että minun ei tarvitse ollenkaan vaivautua keräämään tutkimusaineistoa, koska Internet tuottaa sitä minulle pyytämättä.

Paikka kaikelle -ryhmässä oli bongattu lelukaupan kilpailukampanja, jonka esittely on seuraava: ”Kun aikuisilta kysyy, mistä he unelmoivat lapsena, niin useat heistä vastaavat: ’Saada tyhjentää lelukauppa!’ Siksi olemme luoneet kilpailun, jossa aikuinen ja lapsi saavat yhdessä kahmia leluja hyllyiltä valitsemassaan BR-myymälässä.”

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Sanokaa, että minulla menee herne liian herkästi nenään, mutta nyt meni kyllä monta ja äkkiä. Vieläkin yskittää. Siis aikuisten oikeasti, BR-lelut, haluatteko kannustaa lapsia ahmimaan, kahmimaan ja ahnehtimaan tässä maailmassa, jossa kaikkien lastenhuoneet tursuavat tavaraa? Mitä enemmän, sitä parempi? Lapsuudentutkija Daniel Thomas Cook kutsuu lapsuuden tuotteistumiseksi sitä, että aikuisten käsitys lapsuudesta vaikuttaa siihen, mitä ja miten meille ja lapsillemme myydään. Nyt myydään ajatusta, että lapsuuteen kuuluu krooninen lelukuume, jonka (mukamas) parantaa vain holtiton kohtuuttomuus.

Muotoilenkin tässä nyt kampanjan uusiksi: Jos teillä on tiedossa päiväkoti, kerho, lastenkoti, sairaalan lastenosasto tai vastaava paikka, jossa todella tarvittaisiin uusia leluja, osallistukaa kilpailuun heidän puolestaan. Iso lelulahjoitus resurssipulasta kärsivään laitokseen saisi BR-lelutkin firmana sädehtimään sosiaalista vastuuta.

Lelujen kahmimiskilpailu on jyrkässä ristiriidassa toisen vastikään uutisvirtaani tupsahtaneen leluaiheisen jutun kanssa. Dallas Moms Blogissa julkaistu äidin kirjoitus Why I Got Rid of the Toys kertoo perheestä, joka montessoripedagogiikasta intoutuneena tyhjensi taaperoikäisen lapsensa huoneen leluista. Nyt huoneessa on leluhyllyt, kiipeilytelineitä ja pöytä tuoleineen. Esillä on aina kerrallaan 15 lelua ja 8 kirjaa, joita kierrätetään säännöllisesti. Äiti huolehtii, että lelujen joukossa on aina karkea- ja hienomotoriikkaa kehittävät lelut, pehmolelu, pinoamis- ja rakentamislelut, palapeli, rooliasu, musiikkilelu ja askarteluväline.

Äidin perustelut ratkaisulleen ovat moninaiset: Lelukaaos on kompastumis- ja siisteysriski. Lasten kanssa ei tarvitse koskaan riidellä huoneen siivoamisesta (siihen kuulemma menee 1 minuutti 20 sekuntia). Mutta ennen kaikkea vähemmän mutta hyvälaatuisia leluja on lapsen kehityksen kannalta parempi, lapsethan oppivat leikkimällä .

Kehittäviä puuleluja.

Kehittäviä puuleluja.

Kirjoitus on innostava. Juuri tuollainen toiminnallinen lastenhuone varmasti onkin lapselle parhain mahdollinen. Tai ainakin parhain mahdollinen lapsen luovuuden kehittymisen näkökulmasta. Mutta suoraan sanottuna en ollut tippaakaan yllättynyt, kun huomasin, että kirjoittaja on ammatiltaan lapsi- ja perhepsykoterapeutti, joka tekee väitöstutkimusta lapsen kehityksestä.

Kirjoitus on nimittäin inspiroivuudestaan huolimatta myös kovin äärimmäinen ja syyllistäväkin. Harvalla vanhemmalla on oikeanlaista koulutusta valita lapsensa leluja niiden ikätasoisen kehittävyyden mukaan. Harvan on arjessaan mahdollista antautua lapsensa optimaalisen kehityksen 24/7-projektipäälliköksi. Sitä paitsi perheet eivät elä kuplassa. Lapset saavat tavaroita lahjoiksi (em. äiti oli ottanut käyttöön lahjattoman linjan, voin vain kuvitella ne sukulaisten kanssa käydyt keskustelut!), vertailevat tavaroitaan kaveriensa kanssa, käyvät lelukaupoissa ja markettien leluosastoilla sekä altistuvat mainonnalle.

Että jos isänä tai äitinä tunnet piston sydämessäsi, koska teillä ei lastenhuone ole yhtä riisuttu ja kehittävä kuin tässä jutussa kuvattiin, älä hätäänny. Vähempikin täydellisyys riittää. Lapsia ei tarvitse hukuttaa leluihin, mutta vanhemmuus ei myöskään ole sitä, että joka hetki yrittäisimme treenata lasta kehittymään ihanteellisesti.

Kirjallisuus

Daniel Thomas Cook: The Commodification of Childhood. The Children’s Clothing Industry and the Rise of the Child Consumer. Duke University Press, Durham 2004.

Siistissä kodissa asuu kunnollinen perhe

Pitääkö hyvä äiti matot ojennuksessa ja tasot raivattuina? Kulkevatko hyvän isän lapset tahrattomissa vaatteissa? Asuuko kunnollinen perhe puhtoisessa kodissa?

Tutkimusten mukaan vanhemmuudessa onnistumista arvioidaan ihmisten kotien siisteydellä. Huoltajuuskiistojen asiakirjoja tutkinut Aino Kääriäinen havaitsi, että sosiaalityöntekijät raportoivat eroperheiden kotien siisteydestä: ”Papereissa saattaa olla kymmenen liuskaa yksityiskohtaista luonnehdintaa perheiden kodeista: kuvaillaan matot lattioilla tai lelujen ja vaatenaulakon siivo.” Tällaisten asioiden ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa käräjäoikeuden päätökseen lapsen asumisjärjestelyistä tai huoltajuudesta

Samanlaisia huomioita teki Johanna Hiitola huostaanottoasiakirjoja koskeneessa tutkimuksessaan. Erityisen kiinnostavia ovat vanhempien itsensä jättämät, huostaanottoa vastustavat vastineet, joissa vanhemmat todistelevat tuomioistuimelle olevansa kelvollisia vanhempia. Hiitolan mukaan yhtenä kunnollisuuden mittarina tuodaan esille kodin puitteet ja puhtaus. Eritoten kunnollinen äitiys rakentuu siisteyden kautta. Eräs äiti korosti vastineessaan, ettei hänen kotinsa ole likainen vaikka se onkin pienten lasten takia sekainen. Likaisuuden ajatellaan merkitsevän vakavampia ongelmia kuin sekaisuuden. Hiitola toteaa, että moraalisuus ja puhtaus liittyvät yhteen arvioitaessa koteja ja äitien onnistumista vanhempina.

Huoltajuuskiistat ja huostaanotot ovat vanhemmuuden poikkeustilanteita, joissa yhteiskunta puuttuu perhe-elämään. Silti kodin siisteyden samastaminen hyvään vanhemmuuteen ja erityisesti hyvään äitiyteen kertoo myös siitä, millaisia laajempia merkityksiä siisteydellä on. Sosiaalityöntekijät ja kunnollisuuttaan todistelevat vanhemmat eivät ole nyhjäisseet ideaalejaan tyhjästä.

Kodin siisteys ja kansalaisen kunnollisuus on liitetty yhteen viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien, jolloin keskustelunaiheeksi nousi asunnon moraalinen ja terveydellinen vaikutus asukkaisiin. Kuolleisuuslukuja pyrittiin pienentämään ja tautien leviämistä estämään esimerkiksi järjestämällä kaupunkien jätehuolto ja puhtaan veden saanti sekä kiinnittämällä huomio asuinympäristön terveellisyyteen.

Aihetta tutkineen Kirsi Saarikankaan mukaan keskustelussa kannatettiin positiivista eugeniikkaa eli rodunjalostusta: muokkaamalla elinympäristöä voitiin parantaa väestön laatua. Puhtausprojektissa koti oli avainasemassa, sillä kodeissa kasvoivat uudet kansalaiset. Puutteelliset asunto-olot olivat turmiollisia yksilöille mutta uhka myös yhteiskuntajärjestykselle, sillä huonon ja likaisen asumuksen ajateltiin johtavan rikollisuuteen, sairauteen, sivistymättömyyteen ja kaikinpuoliseen rappioon. Puhtaalla asunnolla taas oli kohottava vaikutus: se johti elämäntapojen puhtauteen, itsekuriin ja jalostumiseen.

Uuden, modernin ja puhtaan kodin vaalijaksi nimettiin nainen. Modernin, keskiluokkaisen perheenemännän identiteetti alkoi rakentua kodin siisteyden varaan. Myös kotitaloustöiden järkeistämiseen ja tieteellistämiseen alettiin kiinnittää huomiota. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt perheenemännän työmäärää, sillä uudet teknologiat ja materiaalit nostivat puhtausstandardia jatkuvasti. Uudet valkoiset pinnat olivat helpompia puhdistaa, mutta ne myös likaantuivat helpommin.

Kamppailu hygienian ja puhtauden puolesta kesti Suomessa 1960-luvulle asti, mutta kuulen sen kaiun myös siinä, miten nykyvanhemmuutta arvioidaan kodin siisteyden mukaan. Tänään se, että osaa pitää kotinsa siistinä, symboloi paitsi onnistunutta vanhemmuutta myös keskiluokkaista kunnollisuutta sinänsä.

Mutta onko kunnollisuutta mahdollista tavoittaa siivoamalla? Marttojen siivouskalenterin (malliesimerkki kotitaloustöiden järkeistämisestä muuten) mukaan päivittäisen ja viikoittaisen siivouksen lisäksi pitäisi ”silloin tällöin” pestä ikkunat, järjestää ja pyyhkiä kaapit ja laatikot, puhdistaa valaisimet ja kirjahylly, pestä lattiakaivo, tuuletusventtiilit ja patterit, huoltaa kodinkoneet (jääkaappi, pakastin, pesukone, liesituuletin tms.), puhdistaa sauna, puhdistaa lattiat perusteellisemmin (nihkeäpyyhintä viikoittain), pyyhkiä myös lattialistat, puhdistaa seinät ja ovet harjata katosta pölyt ja hämähäkinseitit, tuulettaa ja pestä sisustustekstiilit (vuodevaatteet, päiväpeitot, matot, verhot). Puhumattakaan pyykinpesusta, jota siivouskalenterissa ei edes mainita.

Kunnollisuus vaatii jatkuvia ponnisteluja, sillä siivoamistyöllä ei loppua näy. Silti moni suorittaa kunnollisuuttaan siivoamalla. Vieraita ei voi päästää sisään ennen kuin on lavastanut kodistaan tahrattoman. Lakanoiden pitää olla kaapissa mankeloituna ja viikattuna juuri niin kuin mummo opetti, koska, no, niin vain pitää. Se taas, joka ei jaksa tai ehdi, saa kokea häpeää ja riittämättömyyttä. Naisen varsinkin pitäisi osata ja jaksaa siivousasiat luonnostaan. Mutta ihmisen arvo ei saisi riippua siitä, onko koti sotkuinen vai siisti.

Voisiko siisteyskäsityksiä vastaan kapinoida? Ruotsalainen Facebook-ryhmä Family living – the true story karvevalisoi sisustuslehtien, tv-ohjelmien ja stailattujen myynti-ilmoitusten moitteettomia kotikuvia julkaisemalla ”todellisia” kuvia lapsiperheiden kotikaaoksesta. Kuvat höystetään lempeällä huumorilla. Täyteen ahdetun jääkaapin kuvassa lukee ”Täysi jääkaappi on luksusta. Tosin on mahdotonta löytää sieltä mitään.” Lakoontumaan unohtuneiden tulppaanien kuva ironisoi sisustuslehtityyliä: ”Tulppaanit luovat tunnelmallista kevään tuntua”. Ryhmän perustanut Lotta Sjöberg kuvailee ryhmää täydellistä elämää vastaan suunnatuksi protestikampanjaksi, jonka tarkoituksena on lieventää kunnollisen ihmisen normeja.

Jos karnevalisoiva huumori ei tunnu omimmalta omalta, voi siisteysnormeista ottaa etäisyyttä myös ihan vain tiedostamalla ne. Samalla voi miettiä, mitä tapahtuu, jos siivouskalenteria ei noudatakaan. Entä jos ikkunoita ei pesisikään kaksi kertaa vuodessa vaan kerran? Tai kerran kahdessa vuodessa? Tai kun niistä ei enää näe ulos? Jos jättäisi joulu- ja kesäverhot vaihtamatta? Viikkosiivous vain joka toinen viikko? Kuka sinut siitä tuomitsee ja onko sillä väliä? Jos kuitenkin nautit siisteydestä, mutta inhoat siivoamista, on reseptini hyvin yksinkertainen: kokeile tavaran vähentämistä. Samalla vähenee siivoamisen ja järjestelyn tarve.

Kirjallisuus
Johanna Hiitola: Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Tampere University Press 2015.
Kirsi Saarikangas: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS 2002.
Lotta Sjöberg: Orka torka. Motståndsinspiration från Facebookgruppen Family Living – the true story. Ordfront förlag 2014.

Sotkuisuudella neroksi ja muita tutkimuksia roinan vaikutuksesta

“If a cluttered desk is a sign of a cluttered mind, of what, then, is an empty desk a sign?”

Albert Einsteinillä oli roinainen työpöytä. Hänen suuhunsa laitettu tokaisu kyseenalaistaa siisteyden hyödyt ja järjestelmällisten ihmisten ajattelukyvyn. Lausahduksella on voimaa, kun se tiedetään neron sanomaksi.

Nyt kuulemma Einsteinin teoria on todistettu oikeaksi. Psykologit tutkivat, miten sotkuinen tai siisti toimistoympäristö vaikutti koehenkilöiden asenteisiin. Ensimmäisessä kokeessa osallistujien piti täyttää kyselylomake sotkuisessa tai siistissä toimistoissa. Tehtävän tekemisen jälkeen heillä oli mahdollisuus lahjoittaa rahaansa hyväntekeväisyyteen. Lisäksi heille annettiin tilaisuus ottaa syötäväksi joko suklaapatukka tai omena. Siistissä huoneessa työskennelleet lahjoittivat enemmän rahaa ja valitsivat useammin omenan kuin suklaan. Toisessa kokeessa piti keksiä uusia käyttötapoja pingispallolle. Roinaisessa huoneessa oleskelleet keksivät luovempia ratkaisuja. Kolmannessa tehtävässä koehenkilöiden piti valita klassiseksi tai uutuudeksi nimettyjen tuotteiden välillä. Epäsiistissä huoneessa oleskelu sai koehenkilöt valitsemaan ennemmin uusia kuin klassisia tuotteita.

Tutkijat päättelivät, että epäjärjestyksessä oleva ympäristö johtaa luovuuteen, epäsovinnaisuuteen ja perinteistä irtaantumiseen, kun taas järjestyksessä oleva ympäristö johtaa terveellisiin valintoihin, anteliaisuuteen ja sovinnaisuuteen. Internetin uutisjutuissa puolestaan pääteltiin, että sotku on hyvästä ja saa luovuuden kukoistamaan varsinkin toimistoympäristössä. Tuhannet työpöytänsä sotkuisuudesta syyllistyneet jakoivat synninpäästön sosiaalisessa mediassa.

Miten jännittävää, että toisessa tutkimuksessa neurologit taas havaitsivat näkökentässä olevan sotkun (clutter) heikentävän keskittymiskykyä ja kykyä käsitellä tietoa. Tutkimuksessa mitattiin aivojen näkemiseen ja havainnointiin liittyvien osien toimintaa näyttämällä tietokoneella tuotettuja kuvia. Internetin uutisjutuissa tutkimuksesta pääteltiin, että jos tavoitteena on keskittyä ja olla tehokas, täytyy siivota roinat kotoa ja toimiston pöydältä.

Kolmannessa, psykologian alan tutkimuksessa tutkittiin kodin siisteyden yhteyttä stressaantuneisuuteen. Tutkimushenkilöt pitivät tutkijoille esittelykierroksen kotonaan. Lisäksi mitattiin stressihormoni kortisolin tasoa. Naisilla, jotka kierroksella kuvasivat kotejaan sotkuisina, havaittiin kohonneita kortisoliarvoja ja masennuksen tunteita. Miehillä vastaavaa yhteyttä kodin sotkuiseksi luonnehtimisen ja stressin välillä ei ollut. Kodin kokeminen roinaisena sekä stressi ja masennustuntemukset saattavat tutkijoiden mukaan viitata vaikeuteen selvitä arkipäivän tehtävistä tai turhautumiseen siitä, että kodinpidon päävastuu on naisilla. Internetissä pääteltiin, että roina aiheuttaa masennusta.

Kirjoittajan pöytä kaksi tuntia ennen erästä deadlinea. Ensimmäisessä tutkimuksessa käytetyt sotkuiset toimistotilat eivät alkupeärisjulkaisun kuvien mukaan olleet yhtään tämän sotkuisempia.

Ensimmäisessä tutkimuksessa käytetyt sotkuiset toimistotilat eivät alkuperäisjulkaisun kuvien mukaan olleet yhtään tämän sotkuisempia. (Kuvassa kirjoittajan pöytä kaksi tuntia ennen erään tutkimuspaperin deadlinea.)

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Ovatko sotkuisuus ja roina yhteydessä luovuuteen, keskittymiskyvyttömyyteen, stressiin vai jopa masennukseen? Tutkivan ammattijärjestäjän tietotaito kulttuurintutkijana ei varsinaisesti riitä näiden tutkimustulosten pätevyyden arvioimiseen. Tällaisten tutkimusten olemassaolo ja se, että niiden tuloksia venytetään näin ahkerasti netin uutispalstoilla, kertoo kuitenkin, että sotku on polttava yhteskunnallinen kysymys, jopa kiistan aihe.

Mistä sitten voit tietää, edistääkö roinaisuus menestystäsi vai estääkö se hyvinvointiasi? Ei se ainakaan tutkimuksia lukemalla näytä selviävän, joten kehotan kuulostelemaan omia tuntemuksia: Onko kotona vaikea rentoutua, jos roina valtaa nurkat ja tasot? Kulkeeko ajatus paperipinoilla sedimentoidun työpöydän äärellä? Onko sekasotku inspiroivaa vai lannistavaa? Mitä sanot?

Kirjallisuus

Stephanie McMains & Sabine Kastner: Interactions of Top-Down and Bottom-Up Mechanisms in Human Visual Cortex. The Journal of Neuroscience, 12 January 2011, 31(2): 587–597.

Darby E. Saxbe & Rena Repetti: No Place Like Home: Home Tours Correlate With Daily Patterns of Mood and Cortisol. Personality and Social Psychology Bulletin 36(1) 2010, 71–81.

Kathleen D. Vohs, Joseph P. Redden & Ryan Rahinel: Physical Order Produces Healthy Choices, Generosity, and Conventionality, Whereas Disorder Produces Creativity. Psychological Science September 2013 vol. 24 no. 9 1860­–1867.