Aihearkisto: KonMari

Lyyhistyykö maapallo tavararöykkiöiden alle?

Vieraskirjoitus: Veera Kinnunen

Tavarat ovat painavia. Minähän sen tiedän. Olen nimittäin viimeisten viiden vuoden aikana muuttanut lähemmäs kaksikymmentä kertaa. Kahden oman muuttoni lisäksi olen auttanut perheenjäseniäni, ystäviäni ja kaukaisia ja vielä kaukaisempia tuttavia heidän muutoissaan. Olen puunannut, perannut, pakannut, kantanut ja siirrellyt lukemattomia laatikoita ja tavaroita.

Kaiken tuon tavaramäärän keskellä on tuntunut, että minä ja muut muuttajat suorastaan lyyhistymme kaapeista ja varastoista paljastuvien tavararöykkiöiden painon alle.

En ole ollut mukana muutoissa silkkaa kiltteyttäni vaan kerätäkseni aineistoa tutkimusta varten. Varsinaisten muuttojen lisäksi olen lukenut satoja sivuja ihmisten muuttopäiväkirjoja ja muuttokokemuksia.

Muutto paljastaa armottomasti vuosien aikana kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän. Se muodostaa katkoksen arkipäiväiseen elämiseen esineiden kanssa ja pakottaa kohtaamaan ja pohtimaan omaa suhdetta tavaroihin. Siksi muuttaminen on kiinnostava tapahtuma myös esinesuhteista ja varsinkin jätteistä kiinnostuneen tutkijan näkökulmasta.Kaatopaikka

Lyyhistymme esineiden alle

Hallitsemattomien tavararöykkiöiden alle lyyhistyminen ei kuitenkaan ole vain minun ja muiden muuttajien yksittäinen ongelma vaan yhteiskunnallisesti kiperä kysymys. Yle uutisoi tällä viikolla, että jätteiden määrä kasvaa kasvamistaan, huolimatta Euroopan Unionin tavoitteesta muuttua kiertoyhteiskunnaksi.

Jos aiomme lakata täyttämästä maapalloa omilla tavaroillamme ja niiden jäänteillä, esinesuhteemme on muututtava radikaalisti. Muutos vaatii ymmärrystä siitä, miten me elämme arkeamme esineiden kanssa. Pienistä arkielämän ongelmista aukeaa suuria kysymyksiä, kuten millä tavalla elää tavaroiden kanssa niin että emme lyyhistyisi niiden alle kodeissa emmekä maapallona? Tämä kysymys on ollut väitöskirjatutkimukseni taustainnoittajana.

Olin tutkimukseni alkuvaiheessa olettanut, että esinesuhde on massatuotannon aikakaudella muuttunut ohueksi ja että heitämme tavaraa pois helpommin kuin ennen. Teollista massatuotantoa edeltävänä aikakautena tavarasuhdetta leimasi nuukuuden kulttuuri, kuvailee historioitsija Susan Strasser jäteyhteiskunnan kehitystä käsittelevässä tutkimuksessaan. Tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin. Se vähä jäte, mitä syntyi, käsiteltiin ja hyödynnettiin kotitalouksien sisällä.

Strasserin mukaan nuukuuden kulttuurista siirryttiin vähä vähältä markkinoijien huolellisen kulutuskasvatuksen avustuksella poisheittämisen ja uutuudenhimon kulttuuriin. Nyt esimerkiksi nenäliinojen ja tuotepakkausten kertakäyttöisyyteen ja poisheitettävyyteen liitettiin hygieenisyys ja tehokkuus. Ensimmäistä kertaa ihmisten velvollisuus oli ostaa uutta ennen kuin entinen oli loppuun käytetty, jotta tuotannon rattaat pysyisivät pyörimässä. Poisheittämisestä ja uutuudentarpeesta oli tullut hyve. Samalla kaatopaikat alkoivat täyttyä maatumattomista roskista.

Mutta elämmekö todella poisheittoyhteiskunnassa?

Strasserin päätelmään on helppo yhtyä, kun ajattelee vaikkapa meriemme tilaa tai kaatopaikkoja ja kierrätyskeskuksia, jotka täyttyvät tavaroista, joita kukaan ei huoli. Mutta ihan näin yksinkertaiselta ei esinesuhde vaikuttanutkaan, kun sitä tarkasteli ihmisten muuttojen keskeltä. Esinesuhteet näyttivät sotkuisilta ja poisheittäminen kaikkea muuta kuin kepeältä.

Pakkausmateriaalit, nenäliinat ja kauppakassit kyllä heitettiin pois rutiininomaisesti. Sen sijaan kestäviksi ajateltuihin esineisiin, kuten kirjoihin, astioihin, kasveihin, peleihin ja huonekaluihin, kuka mihinkin, ihmiset näyttävät edelleen kiintyvän ja huolehtivan niistä. Luopuminen tällaisista esineistä oli usein hyvin vaivalloista.

Ihmiset tekivät kovasti töitä, jotta tällaiset esineet eivät muuttuisi jätteeksi. He luopuivat ylimääräisistä ja ei-halutuista esineistään esimerkiksi piilottamalla niitä erilaisiin varastoihin ja ullakoille tai lahjoittamalla niitä joko omille läheisilleen tai esimerkiksi Facebookin kautta. Heille oli tärkeää, että tavaran uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä.

Aloin hahmottaa esineitä hoivanaiheina. Hyvin hoidettuina esineet huolehtivat ihmisistä mahdollistamalla ja kannattelemalla heidän toimintaansa. Esineet myös rakentavat yhteisöjä kytkemällä ihmisiä toisiinsa ja sukupolvien ketjuihin. Esineiden hoivaaminen on kuitenkin tavattoman työlästä.

Ensinnäkin monet niistä vaativat jatkuvaa ylläpitämistä pysyäkseen kunnossa ja pystyäkseen puolestaan kannattelemaan meidän elämäämme: kenkiä pitää lankata, koneita huoltaa, hommata riittävästi säilytystilaa. Toiseksi moniin nykyesineisiin on jo valmistusvaiheessa sisäänkirjoitettu lyhyt elinikä: biletopit ja pokkarit on valmistettu kestämään vain muutama käyttökerta, ja vain harva osaa korjata itse monimutkaista teknologiaa.

Esineet korvataan helposti uusilla, vaikkei entistä kuitenkaan raaskita heittää pois. Juuri siksi me lyyhistymme niiden alle: niitä on vain aivan liikaa, jotta pystyisimme pitämään niitä kaikkia kunnossa ja elämän pyörteissä.

Uudenlaisen esinesuhteen mahdollisuus

Lyyhistymisen tunne on synnyttänyt markkinat elämäntapaoppaille, jotka neuvovat miten ylenpalttisuuden kanssa pärjätään. Tämän hetken tunnetuin tavaranhallintamenetelmä on KonMari-menetelmä, joka lupaa auttaa saamaan paitsi kodin myös sisäisen elämän järjestykseen, ei vain hetkellisesti vaan koko loppuelämän ajaksi.

Viimeisten muutaman vuoden aikana KonMari on synnyttänyt suomalaisissa kodeissa poisheittämisen aallon. Nyt voimakkain vaihe on varmastikin jo laantunut, mutta väittäisin, että vaikutus on syvempi kuin vain hetkellinen poisheittämisinnostus. KonMarin ansiosta olemme oppineet luopumaan turhista esineistä sekä välittämään ja huolehtimaan esineistä ihan uudella tavalla.

Ensinnäkin Marie Kondo antaa avaimia ymmärtää esineitä elävinä olentoina, jotka kiinnittyvät meihin ja työskentelevät rinnallamme. Kondon opettamassa esinesuhteessa on vahva yhteys japanilaiseen kulttuuriin. Idän filosofioihin perehtynyt Timo Klemola (2004) kirjoittaa, että esinettä merkitsevä japaninkielinen sana mono viittaa myös elävään olentoon tai ihmiseen. Japanin maaseudulla on Klemolan mukaan ollut itsestään selvää, että esineet ovat kanssatyöskentelijöitä siinä missä toiset ihmiset ja eläimetkin. Maanviljelijät ovat kunnioittaneet työkalujaan syksyisin päästäen heidät ansaitulle lomalle työntäyteisen kauden jälkeen.

Saman tapaan Kondo suosittelee antamaan esinekumppaneillemme, kuten laukulle, iltalevon työpäivän jälkeen tyhjentämällä sen päivittäisistä tavaroista joka ilta.

Tällaisella elollistamisella on suoria seurauksia esinesuhteeseen: kun esineitä kohdellaan kuin kanssaeläjiä, jotka työskentelevät rinnallamme, niitä tullaan kohdelleeksi kunnioittavasti, vastuullisesti ja hoivaten. Tällä tavoin kohdellut esineet myös kestävät pidempään.

Toiseksi Marie Kondo antaa avaimia esineiden tunnevoimaisuuden huomioimiseen. Hänelle jokapäiväisten esineiden kohtaaminen on aistivoimainen, kehossa tuntuva kokemus. Tämä on suomalaisessa keskustelussa uusi ja radikaali tapa ajatella suhteita esineisiin.

Kondo kehottaa pitelemään jokaista esinettä ja kuulostelemaan omia tunteita tässä ihmisen ja esineen kohtaamisessa. Esineillä ei ole vain käyttötarkoitus, vaan niiden kohtaaminen on aistimellinen, ruumiillinen kokemus. Esineet tuntuvat ja ne vaikuttavat. Ja mikä vielä tärkeämpää, suhde pysyy yllä koskettamalla ja käsittelemällä niitä. Kondon tunnetussa pystyviikkauksessakaan ei ole kyse vain tehokkaasta tilankäytöstä, vaan suhteen ylläpitämisestä huolehtivalla kosketuksella.

Mitä teemme esineille, jotka eivät tuota iloa?

Mutta: mitä sitten kun esineet eivät enää synnytäkään ilon läikähdyksiä? Miksi toiset tavarat hahmottuvat säilömisen ja hoivaamisen arvoisina ja toiset rutiininomaisesti ohi lipuvina kertakäyttötavaroina? Mitä tapahtuu rumille ja rikkinäisille ja ylimääräisille tavaroille? Lakkaako vastuu ja hoivasuhde, kun siteet katkeavat, ja esineistä tulee jätettä? Muuttoahdistuksessa näidenkin kysymysten äärelle kannattaa pysähtyä.

Näihin kysymyksiin ei KonMari enää tarjoakaan helppoja vastauksia (paitsi ”heitä se pois äläkä ainakaan siirrä ongelmaa lahjoittamalla sitä muille”).

Siiri Kärkkäinen haastaa blogissaan, eikö olisi eettisempää olla ”anti-konmari” ja lopettaa kokonaan luopuminen. Hän kirjoittaa:

”jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.”

Mitä jos lopetettaisiin luopuminen ja hoivattaisiin kaikkia esineitä kodeissamme ketsuppipurkista virheostoksiin ja vanhoihin laskuihin? Ajatusleikkinä ehdotus on tärkeä. Jo pelkästään teoreettisena ajatusleikkinä ehdotus pakottaa huomaamaan, kuinka paljon materiaa kodeistamme virtaa lävitse joka ainoa päivä lähestulkoon huomaamattamme.

Kärkkäisen ehdotus haastaa kohtaamaan myös hylätyt ja jätteinä hahmottuvat tavarat hoivan arvoisina. Väitän, että juuri tällaista asennetta aikamme edellyttää. Silloin myös ulossuljettu – ruma, vanha, kenties ällöttäväkin – jäte olisi hoivanaihe, jolta ei voi ummistaa silmiään ja siirtää vastuuta kokonaan jätehuollolle.

Tällä ajatuksella en ratkaise lyyhistymisen ongelmaa. Päinvastoin, näillä kulutustottumuksilla lyyhistymme yhä enemmän ja aina vaan. Mutta ajatus voi muuttaa suhdettamme meidän kanssamme koteja asuttaviin esineisiin.

Kirjoittaja Veera Kinnunen on juuri väitellyt Lapin yliopiston sosiologian oppiaineesta. Hän on tutkimuksissaan ollut kiinnostunut arkisesta elämästä esineiden kanssa. Erityisesti häntä kiehtovat ei-halutut tavarat ja jätteet. Väitöskirjassaan hän käsitteli tematiikkaa tarkastelemalla esineitä muutossa. Lue väitöskirja Tavarat tiellä. Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossaLisätietoa kirjoittajasta.

Lähteet

Klemola, Timo (2004) Taidon filosofia. Filosofian taito. Tampere University Press, Tampere.
Kondo, Marie (2016) Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, Helsinki.
Strasser, Susan (1999) Waste and Want. A Social History of Trash. Metropolitan Books, New York.


Apua tavararöykkiöiden taltuttamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Uusi alku

Kuolemanpelosta uuteen elämään, joka pirskahtelee iloa – Marjatan KonMari-tarina

Nimimerkki Marjatan vieraskirjoitus

”Kuolinsiivouksen idea on se, että elävä ihminen miettii ajoissa tavaransa läpi, jotta omaiset eivät saa osakseen kohtuutonta siivousurakkaa. Ajatus on huomaavainen ja perusteltu. Miksi sitten jutut luettuani nukuin ennätyskurjan yön? Pyörin ympäri ahdistuneena. Päässä vilisi kuvia omasta vintistä, kellarista ja kaappieni sisällöstä. Entä kirjahyllyt, kymmenet keittokirjat, reseptileikkeet ja villalangat? Kirjeet, päiväkirjat ja ne ihanat espressokupit?”

Näin kirjoitti parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä syöpää sairastava kolumnisti Syöpäläinen ajatuksiaan ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning. Syöpäläisen mielestä kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus.

Ennen kuin kuolinsiivouksesta oli kirjoitettu sanaakaan, koin vastaavanlaisen kokemuksen. Tämä tapahtui muutamia vuosia taaksepäin, silloin luulin, että lähtöni oli lähellä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Odotin kutsua keskussairaalaan. Olin varma, että tiedän, mikä minulla on, ja tiesin, mikä minua tulee odottamaan. Uskoin, että jäljellä oleva aika lasketaan kuukausissa, ei missään nimessä edes kokonaista vuotta kulu enää täällä elävien kirjoissa.

Yleiskuntoni meni heikoksi, olin melkoisen huonossa hapessa. Silloin en olisi jaksanut aloittaa tavaroiden läpikäymistä, mutta hirveä syyllisyys painoi, kun ajattelin mielessäni kaikkia, mitä olisi pitänyt käydä läpi.

Ahdistuin ihan valtavasti, tajusin kuinka paljon on tehtävää ennen kuin voin huoletta lähteä. Ahdistuksissani valvoin useita öitä ja mietin ja murehdin. En kertonut kenellekään asioistani, olin ihan avuton ja neuvoton, mistä edes aloittaisin.

Ei kukaan äiti halua jättää ikäviä asioita omien lastensa siivottavaksi eikä edes löydettäväksi. Kyllä meissä jokaisessa on vähän sellainen ”sievemmäksi elämäänsä maalaileva” taiteilija, kun oikein mietitään. Halutaan jättää vain ne hyvät asiat, joiden ajatellaan ilahduttavan tai huvittavan jälkipolvia.

Vihastuin kun en ollutkaan kuolemassa

Lopulta kävi kuitenkin toisin. Sainkin diagnoosin krooonisesta sairaudesta. En siis kuolekaan sen kolmen, neljän kuukauden sisällä niin kuin olin itse ajatellut. Kun lääkäri kertoi minulle oikean diagnoosin – että en kuole tähän tautiin, että tästä selviää ja elämä kyllä muuttuu, mutta se lopullinen lähtö ei tähän tautiin ole odotettavissa – ensimmäinen tunteeni ei ollutkaan helpotus.

Suutuin ja loukkaannuin. Olin jo sisäistänyt mielessäni sen, ettei aikaa ole. Sanoin suoraan, että olisi ollut parempi, kun diagnoosi olisi ollut se toinen. Lääkäri oli hiljaa. En ehkä ollut ensimmäinen, joka näin sanoi (tai sitten hän ajatteli, että etten siinä tilanteessa ehkä ymmärtänyt mitä suustani pääsi).

Tämän jälkeen oli sopeuduttava uudestaan tähän elämään. Oli ymmärrettävä, että näitä elinpäiviä ja elinvuosia voi jatkua vaikka kuinka kauan. Tuntui jotenkin tyhjältä. Mielessä kyti koko ajan, että nyt ehdin tehdä kaiken sen mitä ajattelin tekeväni silloin, kun luulin kuolevani muutaman kuukauden päästä, mutta jonka tekemisessä en ollut päässyt edes alkuun.

KonMari – rakkautta ensi silmäyksellä

Ja kuin ”taivaan lahjana” törmäsin KonMariin – japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon maailmankuuluun järjestämismenetelmään. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja se jatkuu edelleen.

Jotenkin tuntuu, että pitkitän tätä koko järjestämisprosessia ihan sen vuoksi, että pelkään sitä mitä on tämän jälkeen. Prosessi itsessään on mielestäni tyydyttävä. Nautin aina, kun saan jonkun kategorian mieleisekseni, olen osan käynyt läpi jo useampaan kertaan.

Siitä huolimatta en tunne kyllästyneeni. Pidän kyllä taukoa, mutta palaan aina uudestaan projektiini. En siis tottele Marien Kondon antamaa ohjetta, että konmaritus pitäisi tehdä yhtäjaksoisesti ilman taukoja.

Minulle tämä on kuin hyvä kirja, hidastan lukemista loppua kohden, että kirja riittäisi mahdollisimman pitkään, eikä se viimeinen sivu vielä kääntyisi sieltä esiin.

Käytetään tästä nyt sitten ihan mitä tahansa nimitystä, olkoon KonMari, olkoon kuolinsiivous, olkoon mikä tahansa: saan tehdä tätä niin pitkään kuin haluan, ihan itse, omaksi ilokseni ja nautinnokseni, omaa elämänlaatuani parantaakseni.

Minusta tuntuu, että koko elämäni ”pirskahtelee” nykyisin, suurin muutos on tapahtunut minussa, ei niinkään kodissani. Odotan mielenkiinnolla mihin tämä vielä tulee johtamaan.

Ps. Kuolinsiivousta ei mielestäni ole kuolinpesän raivaaminen, sen tekee joku muu (usein perikunta), ei itse hän, joka joskus kuolemaan tulee, joko ennemmin tai myöhemmin, toivottavasti aina myöhemmin. Jokainen sukupolvi saa kyllikseen itkeä ja murehtia ihan omia murheitaan. Ei enää ole syytä kuormittaa kenenkään taakkaa, näin äitinä ajattelen.

Tekstin kirjoittaja nimimerkki Marjatta on eläkkeellä oleva kuusikymppinen nainen, joka on marittamisen ansiosta voinut muuttaa pienempään asuntoon.


Vinkkejä tavaroiden raivaamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Muistoesineet

Järjestätkö itseäsi vai muita varten?

Ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirja Döstädning on herättänyt keskustelua jo ennen suomentamistaan. Lyhyesti kirjassa on kyse siitä, että Magnusson neuvoo jokaista raivamaan romunsa itse ennen kuin ne jäävät perikunnan vaivoiksi. Tätä hän kutsuu vapaasti suomentaen ”kuolinsiivoukseksi”.

Marttyyrisiivous

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Marja Kuparinen ihmettelee Magnussonin kirjaa: ”Ettei vain tässä uudessa käytösodotuksessa piile ikävä yritys hallita ja kaventaa elämää? Onko ihanne ehkä se, että kun kuolen, olohuoneen pöydällä odottaa hautajaisten ohjelma kutsuvieraslistoineen ja komerot ovat ojennuksessa? Pakkasestakin ehkä löytyy hautajaisvieraille leipomiani piirakoita. Onko kuolinsiivous hyvä teko läheisille vai itse asiassa vainajan viimeinen yritys hallita jälkikuvaa itsestään? Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?”

Kuparinen ei minusta kuvaile kuolinsiivousta siinä mielessä kuin Magnusson sen tarkoittaa. Hän kirjoittaa pikemminkin marttyyrisiivouksesta, jossa ihminen todistelee kunnollisuuttaan ja samalla pyrkii kontrolloimaan toisia vielä haudankin takaa syyllistämällä. Magnussonin kuolinsiivous on iloinen asia, joka tehdään paitsi jälkeenjääviä myös itseä varten. On mukavaa käydä muistoja läpi. Kotona on helpompi elää ja olla, kun tavaraa ei ole liikaa.

Pakkosiivous

Arkijärki-blogin Jenni Sarras puolestaan pohtii, ”[o]nko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti.”

En muista (lainasin jo kirjan eteenpäin), miten velvoittavana Magnusson kuolinsiivouksen esittää, mutta on selvää, ettei hän puhu sen puolesta, että hauraat vanhukset alkaisivat kuurata nurkkiaan nuorempiaan varten. Saati että sairas pomppaisi kuolinvuoteeltaan karsimaan tavaroitaan helpottaakseen perillisten taakkaa.

Kuolinsiivous tehdään, kun ollaan vielä hyvissä voimissa. Mitä nuorempana aloittaa, sitä parempi. Magnussonin lähestymistapa ei ole vaativa vaan lempeä. Hän korostaa sukupolvien välisen kommunikaation merkitystä ja kehottaa puhumaan tavaroista lähimmäisten kanssa.

Minustakaan kuolinsiivouksesta ei voi tehdä kenenkään velvollisuutta. Mutta kun ajattelee, mikä määrä tavaraa kodeista nykyään löytyy, ei voi kuin toivoa, että mahdollisimman moni havahtuisi ajoissa siivoamaan nurkistaan edes selvät roskat. Joku ne joka tapauksessa joutuu siivoamaan.

Omanapasiivous

Minusta on mielenkiintoista, että vahvoja reaktioita herättää nimenomaan ajatus, että omat tavarat pitäisi järjestää toisia varten.

En muista kannanottoja, joissa olisi oltu huolissaan itsekeskeisyydestä, kun japanilainen järjestämisguru Marie Kondo antoi ohjeita keskittyä vain omiin mieltymyksiinsä tavaroita järjestäessä. Kondohan neuvoo karsimaan esineet sillä perusteella, tuottaako tavara ihmiselle iloa tässä ja nyt. Viis siitä, mitä sukulaiset ja ystävät tuumivat tai kuka tavaran antoi. Tavaroita ei tarvitse säästää velvollisuudesta toisia kohtaan. Menetelmän individualistisuutta korostaa se, ettei poistoista ei saa kertoa läheisille saati tarjota niitä sukulaisille.

Kun Magnusson puhuu jälkeenjäävien huomioimisesta, korostaa Kondo yksilön näkökulmaa. Ei Magnussonkaan kiellä säästämästä esineitä, joita säästetään vain siksi, että ne tuovat omistajalleen iloa. Hän kuitenkin ehdottaa tässäkin muiden huomioimista siten, että esineet, joilla on merkitystä vain omistajalleen, merkittäisiin ”heitä pois” -lapulla. Näin kuolinpesän selvittelijöiden vaiva vähenee.

Siivous omaksi eduksi ja muiden avuksi

Itse näen, että kodin järjestämisen – kutsui sitä sitten konmarittamiseksi tai kuolinsiivoukseksi tai ihan vain järjestämiseksi – motiivin tulee kummuta ihmisestä itsestään.

Vain sisäinen motivaatio kantaa, ja tämä on tutkittu juttu. Sisäinen motivaatio syntyy esimerkiksi siitä, että tahtoo eroon arkisista harmeista, joita liika tavara ja epäjärjestys aiheuttavat: tavaroiden katoamisesta, uusien ostelusta tilalle, stressaavista kasoista, riitelystä tai vuokravarastoon uppoavista kuluista, siivoamisen vaivalloisuudesta.

Ulkoisia syitä järjestää koti olisi esimerkiksi pelko siitä, että ystävät arvostelevat tai että naapuri näkee ovesta sisään ja tuomitsee näkemänsä.

Mutta entä sitten tavaroiden järjestely perillisten työtaakan helpottamiseksi – eikö se ole ulkoinen motivaattori? Minusta se on sitä vain silloin, kun ihminen ryhtyy siivoamaan toisen painostuksesta tai marttyyrimielellä. Pyyteetön toisten huomioiminen ja auttaminen sen sijaan on syvästi palkitsevaa työtä.

Lehdistössä uutisoitiin vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat erityisen huonoja asettumaan toisten asemaan. Empatiavajetta havaittiin erityisesti yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa. Tulee mieleen, että KonMarin omaa napaa painottava lähestymistapa puhuttelee meitä nykyajan individualisteja enemmän kuin kuolinsiivouksen toisten huomioimista korostava näkemys.

Mutta ehkä tarvitsemme tässä ajassa enemmän nimenomaan sitä, että asettuisimme toisen asemaan ja pyrkisimme näkemään myös hänen tarpeensa? Kuolinsiivous on siihen mitä parhainta harjoitusta. Iästä riippumatta.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Ei tuota iloa – poistoon! Mitä maritetuille tavaroille tapahtuu?

Nyt kun kaikki innolla poistavat iloa tuottamattomia esineitä kodeistaan, on syytä kysyä, mikä on näiden tavaroiden kohtalo. Mitä tapahtuu, jos esineiden suunta on vain kodeista  ulospäin?

Jokin aika sitten pääsin tutustumaan Suomen suurimman kierrätysmyymälän tavaralajitteluun, joka sijaitsee Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen tiloissa Espoon Nihtisillassa. Olin siellä keräämässä esineitä tuhannen tavaran kodin hanketta varten. Eikä todellakaan ollut vaikeaa löytää tarvitsemaansa.

Pelkästään vaatteita, joihin emme enää halua pukeutua, on Nihtisillassa pulkkamäen kokoinen kasa. Kenkiä on rullakoittain, kirjoja satoja banaanilaatikoita, elektroniikkahyllyt yltävät varastohallin korkeaan kattoon asti. Polkupyöriäkin on yhtä paljon kuin yhden keskikokoisen kaupunginosan pyöräsuojissa. (Katso video Nihtisillan tavaralajittelusta.)

Maritetut tavarat

Tarpeettomiksi käyneitä tekstiilejä lajitellaan uutta kierrosta varten.

Tämä on siis se paikka, johon iloa tuottamattomat tavarat päätyvät. Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus ohjaa eteenpäin lähes neljä miljoonaa esinettä vuodessa. Sisäänotto on tätäkin suurempi, sillä neljännes vastaanotetuista tavaroista menee materiaalikeräykseen ja kymmenesosa energiaksi eli polttolaitokseen. Iso osa näistä tavaroista kiertää Nihtisillan kautta. Siellä jokainen tarkastetaan: myyntikelpoiset pääsevät myymälään, osasta tuunataan jotakin uutta ja ne, jotka eivät ole myyntikunnossa, mutta joita voi vielä käyttää, annetaan ilmaiseksi eteenpäin.

Nihtisillan tavaravuorien näkeminen oli jopa kaltaiselleni paatuneelle tavaranpoistamisen ammattilaiselle hätkähdyttävää. Tavaraa on tässä maailmankolkassa jo tarpeeksi, yllin kyllin, liikaa, tulvaksi asti. Kaikkien, joilla on tavaraa, pitäisi saada kierros Nihtisillan tavaralajittelussa.

Jätteiden historiaa tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Susan Strasser kirjoittaa, että kautta aikojen ihmiset ovat hankkiutuneet eroon raadoista, ruumiinjätöksistä, pilaantuneesta ruuasta ja rikkinäisistä esineistä. Hän huomauttaa, että nykyään meidän ensimmäisen maailman ihmisten elintaso on niin korkea, että heitämme tavaraa pois myös muista syistä – esimerkiksi siksi, että ne eivät enää tuota iloa. Ja, kuten Nihtisillassa hyvin huomasi, käyttökelpoisesta tavarasta eroon hankkiutumisen mittakaava on käsittämätön.

Aiemmin materiaalien kierto ihmisyhteisössä oli lähes suljettu. Rikkinäiset esineet korjattiin, muokattiin uusiksi tai annettiin lasten leluiksi. Kaikki otettiin talteen, sillä sitä saattoi vielä tarvita. Varsinaista roskaa syntyi vähän.

Elintason nousu ja tavaroiden massatuotanto ovat kuitenkin purkaneet tämän materiaalin kierron, toteaa Strasser. Tavarat valmistetaan kaukana kotipiiristä, sivutuotantona syntyvä hukkamateriaali jää käyttämättä ja esineitä korjautetaan tai muokataan uusiksi vain harvoin. Materiaalia vuotaa hukkaan kierron joka kaarteesta.

Parhaassa tapauksessa me kyllä kierrätämme itsellemme turhat tavarat uusille käyttäjille ja materiaalit materiaalikeräyksiin, mutta sekin on oikeastaan vain materiaalikierron vuotojen jälkikäteistä paikkailua. Kierrätyskeskuksissa keksitään käyttötarkoituksia jo syntyneelle ylijäämälle, vaikka parempi olisi ollut miettiä etukäteen, miten se minimoidaan.

Strasser huomauttaa, että nykyisessä mallissa taloudellinen kasvu edellyttää jatkuvaa vanhojen tavaroiden hävittämistä. Poisheittäminen on osaa laajempaa prosessia, johon kuuluvat myös tuotanto, jakelu, ostokset ja käyttö. Tavaroiden heittäminen pois on elimellinen osa kulutusyhteiskuntaa. Vain tyhjentämällä kaapit tulee tilaa uusille ostoksille.

Kierrätyskeskuksen lajittelussa oli pakko miettiä, puretaanko tavaravuoret lopettamalla ostaminen vai pitämällä kaikki jo hankitut tavarat omissa nurkissa.

Jälkimmäinen ei ole ratkaisu. Jos koti on tukossa tavaroista, ne kannattaa panna eteenpäin ihan vain siksikin, että joku näin välttyy ostamasta uutta. Myöskään ostamisen lopettaminen ei välttämättä ole osa ratkaisua. Sen sijaan ostamisen uudelleen suuntaaminen on. Kun käyttökelpoista tavaraa kerran on yli tarpeen, pitäisi hankintojen tekeminen aina aloittaa selvittämällä, löytyykö tarvittava käytettynä.

Tiedän, tiedän, se on vaivalloista! En toimi niin itsekään. Milloin minulla olisi aikaa kierrellä kirppareita? Joka nurkalla on ostoskeskuksia mutta kierrätysmyymälöitä vain harvassa. Kaupassa voin valita juuri oman tarpeen tai tämän syksyn trendin mukaisen takin, kirpparilla joudun tyytymään siihen, mitä sattuu olemaan tarjolla. Kun haluan punaisen sohvan, saan sen huonekaluliikkeen nettikaupasta kotiinkuljetuksella parilla klikkauksella, mutta käytettyä etsiessä joudun selaamaan ja selaamaan ilmoituksia eikä sopivaa ehkä siltikään löydy. Ja kun löytyy, alkaa säätö: mistä aika, auto, kuski ja peräkärry.

En tiedä, miten käytetyn tavaran hankkimisen kynnyksen saisi matalammaksi. Mutta ehkä sinä olet miettinyt sitä? Mikä olisi sellainen ratkaisu, joka saisi sinut ostamaan aina ensin vanhaa?


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.


Kirjallisuus

Susan Strasser: Waste And Want. The Other Side of Consumption. German Historical Institute Washington, D.C. Annual Lecture Series No. 5. Berg Publishers 1992.

Susan Strasser: Waste and Want: A Social History of Trash. Metropolitan Books, 1999.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin taltutat lastenhuoneen ”komonon” eli pikkusälän

”Lastenhuoneessa on paljon pikkusälää, kuten barbin kenkiä, legoja ja askartelutarvikkeita. Tavaroille on periaatteessa paikat, mutta käytön jälkeen kaikki jää aina niille sijoilleen ja sekoittuvat likaisten sukkien kanssa lattialle.”

Näin kirjoitti eräs äiti, kun pyysin videoluentoani varten kysymyksiä lastenhuoneen järjestystä pahimmin piinaavasta ongelmasta. Hän ei ollut yksin. Itse asiassa sana ”pikkusälä” oli eniten mainintoja saanut yksittäinen asia, joka saamistani lukuisista viesteistä nousi esille.

Hampurilaisaterian kylkiäisiä, kinder-yllätyksiä, syntymäpäiväkutsujen vieraslahjoja, askartelutarvikkeita, hiusjuttuja, keräilyleluja, pikkuöttiäisiä ja niiden tarvikkeita, lääkärikäynneiltä saatuja lohtulahjoja, barbien kamoja, kauniita karkkipapereita, askartelusilppua ja legoja – pikkusälän skaala on laaja ja sitä on paljon. Tulee mieleen KonMari-metodissa mainittu ”komono”, kodin sekalaiset kamat.

Pikkusälä leviää lasten käsissä kaikkialle. Siivotessa sen lajittelu on tuskallisen vaivalloista ja järjestyksen ylläpito vaatii ylimaallista pikkutarkkuutta.

Aika ajoin pikkusälään tuskastunut aikuinen ottaa asiakseen lajitella sälän lajin mukaan lokeroihin tai laatikostoihin. Sillä välin kun hän kääntää selkänsä, lapset ovat ampuneet sälät uudelleen ympäri lattioita, lelukoreja, kirjahyllyjä ja sänkyjä. Sitten lapset valittavat, että se ja se miniesine ei ota löytyäkseen. Ei muuta kuin alusta uudelleen.

Tee tällä kertaa ratkaisu, joka ei nollaudu minuuteissa.

IMG_3938

Ensimmäiseksi puutu sälän määrään. Karsi sälä yhteistuumin lapsen kanssa. Käykää se läpi ja lajitelkaa lapsen näkökannalta toimiviin ryhmiin. Ei haittaa, että eri lelusarjojen tavarat ovat yhdessä, jos se palvelee lapsen leikkiä ja tekee siivoamisesta sujuvampaa. Jatkossa tärkein tehtäväsi lastenhuoneen järjestyksenpidossa on estää pikkusälän lisääntyminen.

Toiseksi sälä tarvitsee toimivan säilytyspaikan. Ikäväkseni joudun nyt paljastamaan, että yhtä täydellistä säläsäilytintä ei ole olemassakaan. Kodit, käyttötarpeet ja sisustusmautkin vaihtelevat. Tässä kuitenkin muutamia yleissääntöjä:

  • Tavaroihin pitää päästä helposti käsiksi ja niiden paikoilleen siivoamisen pitää olla vaivatonta.
  • Kanneton toimii kannellista paremmin, mutta vie enemmän tilaa.
  • Säilyttimen koko kannattaa valita sen mukaan, miten lapsesi tahtoo sälää käyttää.
  • Jos on tärkeää erottaa pompulat pinneistä ja petshopit shopkinsseista, lajitelkaa tarkasti pieniin lokerikkoihin, esimerkiksi viehelaatikoihin.
  • Jos ei ole niin tarkkaa, suurpiirteisempi säilytys isommissa laatikoissa, koreissa, vetolaatikoissa tai pahvisalkuissa toimii hyvin.

Kolmas osa säläongelman ratkaisua on, että saatte luotua rutiinit sälän palauttamiseksi paikoilleen käytön jälkeen tai ainakin siivouspäivänä. Jos tilanne on se, että et itse erota kinder-yllätystä hiuspompulasta, on parasta, että lapsesi hoitaa siivoamisen. Myönteisellä viestinnällä ja siivoustehtävien paloittelemisella saat lapsen mukaan juoneen.

Jos sinusta tuntuu, että lego on jatkuvasti jalan alla, tilaa tästä avuksesi maksuton miniopas. Laadin sen lastenhuonekaaoksen kanssa kamppaileville vanhemmille. Opit siitä viisi periaatetta, joiden avulla luot leluille ja muille lastenhuoneen tavaroille toimivat paikat.

Kahden teinin äiti, Marie K: ”En ole nähnyt lastenhuoneen lattiaa viikkoihin!”

Kevään korvalla japanilainen järjestämisguru Marie Kondo kirjoitti sähköpostilistallaan, että kahden lapsen saamisen jälkeen hänen oma aikansa on jäänyt vähiin. Joogaa ja meditaatiota ei enää ehdi entiseen malliin. Hän kertoi myös luopuneensa täydellisyyden tavoittelusta ja siivoavansa nykyään tavarat paikoilleen vasta päivän päätteeksi, ei heti käytön jälkeen.

Minusta Marie Kondon uusi näkökulma oli ilahduttava, sillä lapsiperheissä eletään muutenkin monenlaisten paineiden risteyksessä: pitäisi olla täysillä läsnä, tehdä uraa, hoitaa parisuhdetta, kokata ruuat itse raaka-aineista, harrastaa reipasta liikuntaa kaksi ja puoli tuntia viikossa sekä lihaskuntoharjoitteita kaksi kertaa, lukea uusimmat romaanit, kuskata lapset harrastuksiin ja ennen kaikkea viettää sitä ihan tavallista pullantuoksuista arkea (kunhan pulla on sokeriton ja täysjyväspeltistä leivottu).

On ihan vain kohtuullista, ettei joku järjestämisguru ole niskassa hönkimässä, että kodin pitäisi olla joka sekunti tip top järjestyksessä ja vessan hanojen kiiltää kuin entisen virkamiehen pompannappi. Vähempikin riittää. Esimerkiksi se, että tavarat laitetaan paikoilleen ennen anopin kyläilyä.

Kondon mielenmuutos noteerattiin myös palstoilla. Osa kommentaattoreista jäi odottamaan, mitä Kondo sanoo siinä vaiheessa, kun hänen tyttärensä ovat teini-iässä, kun vaatekaapin virkaa toimittaa lastenhuoneen lattialla oleva valtaisa keko ja korville liimautuneet kuulokkeet estävät reagoimasta äidin siivouskehotuksiin.

moe-595960_1920

Kuva: Pixabay.

Teiniläävän voi kuitenkin saada järjestykseen muutoinkin kuin sulkemalla huoneen oven. (Jos et usko, vilkaise vinkkini täältä. Olen tietysti paras henkilö neuvomaan nuorisoa koskevissa asioissa, sillä vanhin lapseni on 11-vuotias ja omasta teini-iästäni on vasta melkein 30 vuotta.)

Parasta olisi silti aloittaa jo ennen kuin kullanmurusta kuoriutuu teinihirviö. Mallia voi ottaa Kondosta. Ensinnäkin hänen lapsensa tottuvat päivittäisiin siistimisrutiineihin jo vauvasta. Toiseksi lyön vetoa, että Kondo osaa olla alati valppaana, niin ettei iloa tuottavaa tavaraa kanneta liikaa lastenhuoneen kynnyksen yli. Kolmanneksi uskon, että hän järjestää yhdessä lastensa kanssa paikan joka ikiselle esineelle, niin että huoneen siivoaminen käy helposti kuin lastenleikki.

Ja onhan hänen koko maailman arvostamana järjestyseksperttinä elettävä kuten opettaa. Toisin kuin palstoilla pelätään, Marie Kondo tulee selviytymään hienosti teinien kanssa.

Äitinä ja ammattijärjestäjänä tiedän, että kaikilla ei ole yhtä helppoa kuin Marie Kondolla. Jos sinusta tuntuu, että lego on jatkuvasti jalan alla, tilaa tästä avuksesi maksuton miniopas. Laadin sen lastenhuonekaaoksen kanssa kamppaileville vanhemmille. Opit siitä viisi periaatetta, joiden avulla luot leluille ja muille lastenhuoneen tavaroille toimivat paikat.

Ja jos olet saanut teinin siivoamaan huoneensa, kerro kommentissa alla, millä keinoin sen teit.

Voiko tavaroista luopumalla tulla onnelliseksi?

Jonkin aikaa sitten sähköpostiini kolahti kirje Joshua Beckeriltä, suositun Becoming Minimalist –blogin kirjoittajalta. Siinä hän kertoi seuraajilleen, että hän ja pari muuta minimalismista kirjoittavaa olivat perustaneet uuden, perheille suunnatun lehden Simplify Magazinen. Ensimmäisen numeron teemana oli – onnellisuus.

Simplify-lehden aihevalinta sai minussa aikaan ”mitäs minä sanoin” -reaktion. Väitän, että onnellisuuden tavoittelu on koko tämänhetkisen tavaranraivausliikkeen kantava pohjavirta. Olemme kiinnostuneet vaatehuoneiden siivoamisesta, kirjahyllyjen karsimisesta ja paperipinojen vähentämisestä siksi, että tahdomme tulla onnellisemmiksi.

Luotaan Paikka kaikelle -kirjassa elämäntapaminimalismin historiaa. Sen juuret ovat vuosituhansien takana asketismissa, mutta nykyminimalismin varsinainen esimuoto syntyi 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Se oli kiritiikkiä modernia elämäntapaa kohtaan. Rautatien, kaupungistumisen ja lennättimen myötä elämäntahdista oli tullut aivan liian kiireistä ja ihmiset olivat vieraantuneet tärkeistä ihmissuhteistaan ja luonnosta.

Kuulostaa tutulta, eikö? Myös tämän päivän elämäntapaminimalistit puhuvat samoista aiheista. He pyrkivät karsimaan elämästään turhan hälyn, kiireen ja materian. Heille tavara näyttäytyy taakkana, josta huolehtiminen vie liikaa voimavaroja ja jonka hankkimiseksi on kenties käytävä työssä, joka vie aikaa olennaisemmalta. Heidän teksteissään toistuu yksi tavoite: oman onnellisuuden lisääminen karsimalla epäolennaista.

Onnellisuuden teema ei rajoitu yksin minimalisteihin. Samasta kirjoittaa esimerkiksi japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo bestsellerissään KonMari. Jokaisen tulisi ympäröidä itsensä vain niillä esineillä, jotka tuottavat iloa. Turha joutaa mennä. Itse asiassa onnellisuusaihe pyörii muodossa tai toisessa kaikissa kirjoissa, joissa ohjeistetaan raivaamaan kodista turhat tavarat.

RiippumattoLupaus onnellisuudesta on voimakas houkutin. Kun otsikoin Turun pääkirjastossa pitämäni luennon ”Voiko tavaroista luopumalla tulla onnelliseksi?”, paikalle saapui kirjaston siihenastinen ennätysyleisö, noin 260 ihmistä. Osa joutui kääntymään pois, koska kaikki hyllyvälitkin olivat täynnä kuulijoita.

Olisi ihanaa ajatella, että ihmiset olivat näin kiinnostuneita minusta. Tosiasia kuitenkin on, että olin sattunut otsikoimaan luennon juuri ajan hermoon osuvalla tavalla. Paikalle saapuneet janosivat kuulla, voisivatko lisätä tyytyväisyyttään vähentämällä tavaraa – tietysti heitä kiinnosti myös, miten se tehdään.

No, voiko tavarasta luopumalla tulla onnelliseksi?

Moni todistaa, että näin on. Inspiroivana esimerkkinä toimivat esimerkiksi ne kodinraivaajat, jotka kertovat saaneensa elämässään isoja muutoksia aikaan vähentämällä tavaroitaan. Jotkut ovat karsineet omaisuutensa pariin matkalaukulliseen ja liitelevät nyt maailman vapaina kuin taivaan linnut.

Kiinnostava kysymys on kuitenkin myös se, kenelle tällainen onnellisuus on mahdollista. Kun selaisin Simplify Magazinen näytenumeroa, törmäsin jälleen kerran elämäntapaminimalismin keskiluokkaisuuteen: oli neworkilaisia lakinaisia, työkommennusta Tanskaan, laskelmaa niin sanotun amerikkalaisen unelman rahallisista kustannuksista. Jos tämä kiinnostaa, ehdotan lukemaan lisää Paikka kaikelle -kirjasta, jossa kysyn, voiko myös köyhä tulla onnelliseksi luopumalla tavaroistaan.

Kuulisin mielelläni, mikä on sinun perimmäinen tavoitteesi tavaran raivaamisessa ja järjestämisessä.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Kaikki mikä toimii – näillä keinoin Minna sai kotinsa pysyvästi järjestykseen

Tässä vieraskirjoituksessa Paikka kaikelle -ryhmän pitkäaikainen jäsen Minna kertoo neljä vuotta kestäneestä järjestämisprojektistaan ja siitä, mitä oppi tavaroista ja itsestään matkan varrella:

“Ihan näinä päivinä aloitan upean huovutustyön johon käytän kaikki nämä pienet villatupsut. Teen kuitenkin ensin näistä vanhoista lakanoista upeita kesäkasseja ja tästä korillisesta jämälankoja virkkaan mummonneliöisen viltin. Aloitan heti, kun olen huomenna töiden jälkeen tehnyt viikkosiivouksen ja ruuan. Heti sen jälkeen! Aloitan!

Kirpparista kaikki alkoi

Alkuvaiheessa uskon, että täsmällisellä kirppismyynnin jatkamisella saavutan tason, jossa kaikki ylimääräiset tavarat on myyty, tavaraa virtaa sisään vähemmän kuin tulee ja pomminvarma laskutoimitus osoittaa, että jos ei ihan minimalismia, niin kohtuumäärä tavaraa on fakta ennen pitkää. Voin hyvällä omallatunnolla ostaa vieruspöydästä tuon maljakon. Minimalismi häämöttää varmasti viimeistään vuonna 2032. Hyvällä alulla…

Kirpparimyyminen on loistava tapa päästä tavarasta eroon mutta sisältää muutaman heikon kohdan. Neljä kertaa vuodessa parin viikkoa kirpparimyyntiä ylläpitää upeasti lapsiperheen lelu-, urheilutarvike- ja vaatehallintaa, mutta siihen tueksi tarvitaan jotain…

Haasteista voimaa

Vuoden 2014 alussa aloitan 365-tavarahaasteen, jossa vähennetään yksi tavara päivässä vuoden ajan. Perustan omalle Facebook-sivulleni kuva-albumin ja aloitan.

1-Minna Pii - Google Chrome 30.6.2017 18.30.43.bmpAlku oli näin vaatimaton. Lopputulos kaikkea muuta. Vuoden 365 projekti sisälsi vähintäänkin 3650 tavaraa luultavasti pikemminkin 10 000 – mm. kokonaisen roskalavallisen rojua, kaksi astiastoa ja kaksi laatikollista duploja ja muutaman legorakennussarjan. Kirpputorivetoinen tavarakarsiminen sai paljon aineistoa ja vauhtia projektista.

Tärkein anti on kuitenkin se, että kirjoittaakseni jokaisesta tavarasta jotain fb-seinälleni tulen käyneeksi läpi oman tavarasuhteeni.

Poimintoja mietiskelystä:

  • 19.1./19 Lakanoita! ainahan voi käydä niin että KAIKKI tulee yökylään ja vaikka varmasti kaikkiin talon sänkyihin on vähintään tuplamäärä lakanoita, niin SILTI on hyvä olla vielä muutama kaiken varalta!
  • 22.1./22 Keskeneräinen tilkkutäkki. Vaihdoin tekeleen kahteen kahvipakettiin. Tämä on odottanut inspiraation jatkumista pari vuotta – uskoakseni se on kadonnut lopullisesti ja kokonaan.
  • 28.1./28 WC. Mää ostelen kaikenlaisilta ”mammutti-arjensäästö-hitonhalpaapäiviltä” esimerkiksi hammasharjoja. Uusia paketissa olevia löytyi peräti 14. Ja pääasiassa käytetään sähköhammasharjaa. Hiuksia olen värjännyt vissiin vuosi sitten ja suojakäsineitä oli riittävästi.
  • 18.2./49 Gobeliini. Mää luulin haluavani tällaisen – ja hommasin. Aikani olen sille käyttöä yrittänyt keksiä: tulisiko siitä sängynpeite, matto, kauppakasseja, sohvatyynyjä, vai peräti seinävaate? Ei siitä tullut edes kukkaroa…. kirpputorille.
  • 16.4/106 Digilaite. Leilahan järsi kaukosäätimen vuonna…? Kai tämäkin on tavarakasasta ”ehjä mutta silti toimimaton”.

Luen kaikki järjestämisoppaat. Luen kaikki järjestämisoppaat INNOSTUKSELLA. Koko ajan puurtamisessa on ollut tärkeää, että olen todella halunnut keksiä ratkaisun. Uskon, että joku on jo keksinyt keinon joka sopisi minulle. Ympäristössäni on ihmisiä jotka osaavat, joiden koti on aina selkeä ja järjestyksessä. Siihen ei kelpaa syyksi varakkuus, köyhyys, aktiivisuus, luomiskyky tai ahkeruus. Sen täytyy olla jossain siinä, miten ihminen tekee.

Kolme laatikkoa ja pussi

Olen peruslaiska, huijaan itseäni tekemällä ennen kuin olen vastustuskykyinen. Herään joka aamu ensimmäisenä ja ennen kenenkään heräämistä otan kolme laatikkoani ja asetun jonkun sattumalta valitun hyllyn tai laatikon tai pussukan ääreen ja kippaan tavarat ensimmäiseen muovilaatikkoon, pyyhin hyllyn ja alan nostella tavaroita takaisin. Muualle talossa kuuluvat tavarat laitan toiseen laatikkoon ja pois talosta joutuvat kolmanteen, roskapussiin roskat. Vartin päästä munakello keskeyttää tehtävän. Kaikkiin laatikoihin kannet ja kaikki kolme laatikkoa piiloon eteisen komeroon.

Ajoittain into olisi riittänyt pidempäänkin rupeamaan ja toisina hetkinä varttikin oli vaikea. Siksi pysyin tiukasti tässä ajassa.

Tietoisuus omasta tavasta omistaa

Omien tavaroiden läpikäyminen, ja perheellisenä myös lasten tavaroiden, pitkäjänteisesti ja ajatellen muutti jotain oleellista. 365-projektin kesäaikana erään päivän tavarana oli neljät samankokoiset lasten tennarit. Eihän se ole mahdollista! En ikinä hommaisi nopeasti kasvavalle lapselle neljiä saman käyttötarkoituksen asioita? Huomasin että samanlaisia mahdottomuuksia oli saksissa, veitsissä, sukissa ja t-paidoissa.

Rahapalkintoja

Tähän kaikkeen tavaraan on mennyt rahaa. Tieto lisää tuskaa – se pitää paikkansa. Tuskan jälkeen kuitenkin tulee helpotus. Minulla on ollut tapana pitää erillään rahat, jotka ovat ennalta tiedettyjä ja niiden tulee riittää normaaliin elämiseen. Kirpparitulot ovat ylimääräistä, jolle voi varata jonkun toteutettavan suunnitelman.

Meillä on vanha talo – mieheni kotitalo. 1956 valmistunut talo on senaikaiseen maalaistyyliin usealle tiiviisti  asuvalle sukupolvelle rakennettu ja tietysti nyt nelihenkiselle perheelle varsin tilava. Mutta auttamattoman vanhanaikainen. Olemme remontoineet taloa pikkuhiljaa, kirpparitulot ovat olleet tässä avuksi.

Elämä on nyt

Kerran töistä kotiin ajaessa käyn rautakaupassa. Auton jouset ovat kovilla kun kyydissä on lattialaminaattia tyttären huoneeseen. On sovittu että tähän taloon ei mitään muovia laiteta! Remontoisimme viimeisen päälle ja vasta sitten kun on varaa korjata kaikki upeat puulattiat.

Päätän että elämä on nyt.

Viikonlopun aikana tyhjennämme koko huoneen ja lattia on päivässä uusittu. Tästä huoneesta tulee uuden elämämme mallihuone. Huoneeseen palautetaan vain ne tavarat, jotka ovat juuri nyt tarpeellisia. No okei, pikapikaa tehty tyhjennys löytyy vielä pitkään omasta työhuoneestani, joka on vuorostaan kamala.

Rajuimmista keinoista listaisin toimivaksi juuri tämän: huoneeseen vain tarpeellinen! Sittemmin tätä keinoa on käytetty kaikissa remontoiduissa huoneissa.

Muuttuvat keinot

Niin kuin arvaatte aamuvartit kestivät aikansa. Niiden jäljiltä minusta tulee loistava säilyttäjä. Minulla on edelleen runsaat määrät tavaraa upeasti hyllyillään ja laatikoissaan ja pienemmät tavarat järjestelmällisesti muovilaatikoissa. Olen edelleen ahkera sisustusmyymälöissä vierailija ja säilytyskalusteita vahdetaan vanhoista epäkäytännöllisistä paremmin toimiviin helppopintaisiin ja kiinteästi asennettaviin.

Pääsääntö kuitenkin on, että säilytyskalusteita vähennetään.  Meillä alkaa olla oikein kivan näköistä ja siistiä.

Paitsi että ajoittain – usein – tavarat seilaavat väärissä huoneissa ja työpäivän aikana kotona on räjähtänyt. Vaikka itse olenkin oman säilytysjärjestelmäni asiantuntija, muu porukka ei selvästikään pysty logiikkaani sisäistämään.

Vaikka jaksankin 365-projektin loppuun asti, vuosi on pitkä aika. Ei ole edelleenkään ongelmaa löytää poistettavaa.

Feng shui inspiroi

Luen pari Feng Shui aiheista kirjaa. Ne selventävät tasapainon ja tilan tarvetta. Kun me länsimaiset yleensä haemme syytä toimimattomuuteen tai pahaan oloon syvältä itsestämme ja menneisyydestämme, kiinalainen ajatusmalli hakee syitä ympäristön virtaavuudesta ja harmoniasta. Kiinalainen ajattelee: jos energia ei pääse virtaamaan, se kasaantuu ja pilaantuu. On sama onko kyse tuulesta, vedestä, huoneen kalustuksesta, viemäristä tai ihmisen verenkierrosta – kiinalaisen mukaan kaikkiin pätevät samat lait.

Ylipäätään on hyvä oppia tekemään jokin muutos, jos jokin asia ei kotona toimi. Jos teet aina samalla tavalla, kun olet aina tehnyt, voit olettaa saavasi tuloksia, joita olet aina saanut: Se eteisen kasoittuva pikkupöytä tulee aina keräämään kasan sekalaista tavaraa, jos mikään muu ei muutu. – Poistan pöydän!

Paikka kaikelle ja vähän enemmän

Keväällä 2015 luen jonkin artikkelin. Joku kulttuurintutkija toimii kuulemma ammattijärjestäjänä. Tiedän kyllä mikä ammattijärjestäjä on, olen sentään lukenut Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjän.

Löydän Paikka kaikelle -fb-ryhmän. Ryhmän tuki, uudet ideat ja keskustelu saavat uuden spurtin aikaan väsähtäneeseen mieleen. Ja ryhmän kuvauksen ensimmäisiä sanoja on “lempeän”….. en kaipaa syyllisyyttä, syyllistämistä, kauhistelua vain lempeää ja ymmärtävää seuraa.

Minimalismipeli! Tavaraa pois kiihtyvällä tahdilla. Ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi tavaraa ja lopulta 30. päivänä kolmekymmentä tavaraa. 465 tavaraa kuukaudessa. Sehän on valtava määrä! Vai onko?

Osallistun useita kuukausia peräjälkeen ja edelleen kirpputori toimii kierrätyspisteenäni. Kuitenkin, mitä enemmän omia tavaroitani mietin ja pyörittelen, minulla tapahtuu viimeinenkin irtaantuminen rahan ja tavaran suhteesta. Yhä enemmän lahjoitan tavaraa eri järjestöjen kirpputoreille ja yhä enemmän kierrätan sitä myös roskana. En halua olla edistämässä kenenkään toisen kodin täyttymistä turhilla ja huonoilla tavaroilla.

100 000 tavaraa

Ajattelette ehkä mielessänne että lähtötilanteemme on varmaankin ollut kaatopaikkamainen röykkiöillä täytetty asunto? Ei ole. Säilytyskalusteita on ollut paljon ja kolmikerroksisen omakotitalon alin puolikylmä kellari on sisältänyt paljon edellisten asukkaiden tavaroita, omien useiden muuttojen avaamattomiakin laatikoita. Ulkovarasto ja navettarakennuksen puolikas samoin. Vuosikymmenien harrastaminen on jättänyt “ihan käyttökelpoisia” tarvikkeita varastoon ja lasten kasvamisesta on jäänyt jäljelle aina jotain “vaikka seuraavalle”.

WP_20140828_012

Projekti 365:n satoa.

Kuukauden kirja ja muita oivalluksia

Paikka Kaikelle -ryhmässä luetaan “kuukauden kirja”, joka tällä kertaa on KonMari. Naurettava kirja, naiivisti kirjoitettu ja täysin umpioptimistisesti nuoren sinkkunaisen – melkein lapsen – kirjoittama.

Kokeilunhalu kuitenkin voittaa. Kun minulla sattuu olemaan se miljoonalaatikko, jota en olisi jaksanut käydä läpi, kokeilen poimia sekalaisesta tavarasta kaiken, minkä haluan säilyttää. Laatikon siivous käy ilman tuskaa noin kymmenessä minuutissa ja turha sälä lähtee kevyen huolettomasti roskiin.

Pehmeät vaatteeni ovat olleet senkissä ja haluan kokeilla KonMari-menetelmään kuuluvaa pystytaittelua, koska totta on, että t-paidoista valitsen aina sen mustan päällimmäisen. Taittelen vaatteeni ja huomaan omistavani värejä.

Mutta hölynpölyä moinen kohkaaminen. Kondo unohtuu kirjoineen.

Syksyllä Kodin raivaajan ABC -ryhmässä kodin tavaroita ruoditaan aakkosjärjestyksessä ryhmittäin. L niinkuin  langat. Minä nelivuotiaana neulomaan oppinut superneuloja, ylivertainen käsityöihminen ja verraton ompelija saan kirkkaana päähäni ajatuksen: “Minä en nauti enää käsitöiden tekemisestä.” Pakkaan lahjoituseriin suuren määrän erilaisia lankoja ja käsityötarvikkeita ja annan niitä materiaalitorille, fb:n kirppariryhmässä, koululle ja kerhoille. Jätän itselleni noin vuoden tarpeita vastaavan määrän tarvikkeita.

Konmari säilyy mielipidepalstojen kestoaiheena ja se saa ihmisissä aikaan voimakkaita tunteita. Minua alkaa kiinnostaa miksi? Juonessa täytyy olla jokin pointti, koska se ärsyttää näin paljon. Luen myös Tarkan markan blogin tiivistelmän KonMarista. Ostan e-kirjan samana päivänä ja luen sen samantien uusin silmin.  

Alan välittömästi toteuttaa suomalaisella ajatusmaailmalla menetelmää ja puolen vuoden päästä talo on läpikäyty – siis vielä kerran.

Nyt minulla on aikaa: Kirjoitan Keittiömestaripäivä-blogia ja toteutan pitkäaikaisen unelmani osallistua Kapua-hyväntekeväisyyskiipeilyyn. Ryhmämme matkustaa elokuussa Kirgisiaan vierailemaan neljässä kehitysyhteistyökohteessa ja sen jälkeen nousemme lähes viisi kilometriä korkealle Pesnja Abaya -vuorelle, varainkeruu kestää koko vuoden. Oman matkamme maksoimme itse.

Helposti voin poistua kymmenen tunnin pyöräilylenkille ja silti kotona on paikka kaikelle ja kaikki paikallaan. No ei tietenkään aina ole, mutta sotkusta ei tahdo saada edes nahistelua aikaiseksi.

Ei koskaan enää?

Viimeiseksi kävin kodin tavarat läpi Kondon Konmari-menetelmällä. Kirjan alkuteksteissä luvataan, että tämä on viimeinen kerta kun tarvitsee “siivota” – mikä on tietysti huono suomennos, kyse ei ole siivouksesta vaan järjestämisestä.

Vaikka tämä ei olisi ikuista, vaikka parittomia sukkia on taas kertynyt enemmän kuin on mahdollista, vaikka töistä kotiin tullessani keittiössä on lasten teekupit, puolikas maitolasi, murusia lattialla ja kaikista kielloista huolimatta tiskialtaassa erinäinen läjä likaisia astioita siitä huolimatta, että astianpesukone on 30 sentin päässä. Vaikka! Vaikka meillä on taas liikaa kenkiä ja pieneksi menneitä talvitakkeja. Vaikka.

Mikään ei silti ole kuin ennen. Enkä välitä vaikka joutuisin uudelleen käymään kaiken läpi. Minä muutuin, elämä muuttui.

Kirjoitin tämän blogitekstin kun ensin olin siivonnut talon ja laittanut ruokaa perheelle. Meillä on siis täydellistä?

Tavallaan.”

*

Jos et vielä ole mukana Paikka kaikelle -ryhmässä, niin lämpimästi tervetuloa mukaan tästä!


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Mitä Marie Kondo oppi järjestämisestä tultuaan äidiksi – ja 3 keinoa, joilla saat lapsiperheen kodin järjestykseen

Ammattijärjestäjä Marie Kondo, joka tunnetaan KonMari-raivaamismetodin kehittäjänä, kirjoitti vastikään uutiskirjeessään elämänmuutoksestaan kahden pienen lapsen äitinä.

KonMari on metodi, jolla pyritään erottamaan olennainen epäolennaisesta kysymällä kaikilta kodin esineiltä, tuottavatko ne iloa. Metodi on auttanut tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa saamaan kotinsa järjestykseen ja lisäämään iloa elämäänsä.

Menetelmä on kuitenkin myös varsin vaativa. Projektin pitäisi edetä yhtenä rysäyksenä, jonka aikana marittaja laittaa syrjään muun elämänsä ja pyrkii täydelliseen lopputulokseen. Metodissa on myös on pikkutarkkoja säilyttämissääntöjä, joihin liittyy esineiden asettelua väri- ja kokojärjestykseen.

Monissa elämäntilanteissa – esimerkiksi keskellä lapsiperheen ruuhkavuosia – tällaiset ohjeet voivat olla kerta kaikkiaan liikaa.

Paikka kaikelle lastenhuoneessa

Jos sinulla on lapsia, saat nauttia kotisi täydellisestä järjestyksestä parhaassa tapauksessa jopa viisi sekuntia viikkosiivouksen valmistumisen jälkeen. Marituksesi tyssää toistuvasti siihen, että heti kun leväytät vaatekaappisi sisällön sängylle, joku pyytää voileipää tai puhallusta kolhittuun polveen. Luultavasti oletkin pienten sukkien pareja etsiessäsi jupissut: ”Odottakaas, kun Marie saa lapsia, kyllä hänen mielensä vielä muuttuu.”

Olet oikeassa. Marie Kondo on muuttanut mielensä.

Hän kertoo kirjoituksessaan yllättyneensä siitä, kuinka vähän hänellä enää on omaa aikaa. Rauhalliset jooga- ja meditaatiohetket ovat jääneet. Muutoksia on tullut myös järjestämisrutiineihin: koska lapset kuljettavat tavaroitaan ympäri taloa, Kondo ei enää pysty pitämään kiinni aiemmasta säännöstään laittaa tavarat paikoilleen heti käytön jälkeen. Hän siivoa tavarat, kun lapset ovat nukahtaneet.

Mielenkiintoisinta on, että Kondo kertoo joutuneensa päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta kodin järjestämisessä, eikä se ollut helppoa. Hänelle kuitenkin tuo lapsiperheen arkikaaoksen keskellä mielenrauhaa tieto, että tarvittaessa hän saa huoneen siistiksi puolessa tunnissa.

Tuntuuko sinusta, että Kondo on valaistunut? Niin minustakin.

Lapsiperheiden tavarahaasteet ovat nimittäin aivan omaa luokkaansa. Erään amerikkalaistutkimuksen mukaan jokainen lapsi lisää kodin tavaramäärää kolmanneksella. Se tarkoittaa, että myös tavaranhallintaan käytettävä aika kasvaa samassa suhteessa. Siihen päälle muut lisääntyvät koti- ja lastenhoitohommat, niin soppa on keitetty.

Lisähaastetta tuo se, että lapsiperheessä tavarat eivät pysy paikoillaan kuin liimamalla. Leluja seilaa joka huoneessa, sohvatyynyistä rakennetaan majoja ja eteisestä pääsee sisään vain hyppimällä kenkämeren yli. Ja vaikka leluja tursuaa joka nurkasta, lapset saattavat pontevasti vastustaa niiden vähentämistä.

Miten lapsiperheen koti sitten saadaan järjestykseen – ja pysymään järjestyksessä? Minulla on siihen kolmen osan resepti, ja voitte mielellään välittää terveiseni myös Kondolle 🙂

  1. Tavaraa on sopivasti. Kuten Kondokin sanoo, toisten tavaroita ei saa poistaa. Yön pimeydessä tapahtuvien salaraivausten sijaan aikuisten pitää saada lapset yhteistoimintaan tavaran vähentämisessä.
  2. Lasten joka nippelille ja nappelille on oma paikkansa, johon tavarat saa tarvittaessa, kuten ennen lasten nukkumaanmenoa tai anopin kyläilyä. Paikkojen pitää olla niin helpot, että lapset saavat tavarat niihin kirjaimellisesti heittämällä. Pikkutarkkuus ja täydellisyydentavoittelu ovat tässä kohtaa vain järjestyksen esteitä.
  3. Kaikkien perheenjäsenten täytyy osallistua tavaroiden paikoilleen palauttamiseen, muutoin paraskaan järjestys ei säily. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että aikuisten pitäisi ryhtyä naama punaisena käskyjä jakeleviksi siivousnatseiksi. Pakkokeinoilla saa aikaan vain vastarintaa. Ottamalla haltuun oikeat viestintäkeinot aikuinen saa lapset siivoamaan jälkensä komentamatta.

Sovellan näitä oppeja kodissani ja meillä lapset itse saavat huoneensa järjestyksen palautumaan alle seitsemässä minuutissa. (Katso kuvatodisteet!)

Jos haluat toimivan järjestyksen kolme osaa kohdilleen myös omassa kodissasi, voin auttaa sinua! Paikka kaikelle lastenhuoneessa -kurssilla lastenhuoneet laitetaan järjestykseen tehokkaasti, lempeästi ja lapsiystävällisesti. Kurkkaa tarkemmin täältä!

Kun mikään ei tuota iloa – näin raivaat kotisi siitä huolimatta

Roinaa tursusi kotona joka nurkasta. Bussikortti, veroilmoitus ja kirjastolainat hukkuivat sedimentteihin. Sitten luit lehdestä jutun naisesta, joka oli saanut kotinsa järjestykseen, ainaisen kiireensä kuriin ja vieläpä laihtunutkin japanilaisen järjestämismenetelmän ansiosta. Päätit perehtyä tuohon pinkkiin raamattuun, KonMariin, kodin järjestämisen maailmanluokan bestselleriin.

Ammattijärjestäjän vaatehuone siivouksen jäljiltä.

Opit kirjasta, että tavarat pitää ottaa käteen yksi kerrallaan ja kysyä jokaiselta vuorollaan ”tuottaako tämä iloa?” Myönteinen vastaus tuntuisi kropassa asti voimakkaana ilon tunteena. Säilyttää pitäisi ainoastaan ne, jotka todella säkenöivät iloa.

Aloitit marittamisen vaatteista, kuten kuuluukin, mutta huomasit pian, että  sen enempää parhaimmat juhlakoltut kuin pehmeimmät oloasut eivät tuottaneet erityisiä värähdyksiä. Et kerta kaikkiaan kyennyt sanomaan, mitkä vaatteistasi tuottivat iloa.

Et silti saanut laitettua poistokassiin edes mummovainaan kutomia reikäisiä sukkia, sillä mieleesi nousi monia kovaäänisiä vastalauseita.

”Tarvitsen näitä takapuolesta hiutuneita verkkareita työhousuina, jos kesällä saan vihdoin aloitettua parvekkeen lattiapaneelien vahauksen! Ei niitä voi poistaa.”

”Äiti meinasi aikoinaan heittää menemään tämän nuoruuden tanssimekkonsa, koska se kuulemma tuo huonoa onnea – kihlaus purkautui kun mekko oli päällä. Otin mekon talteen, koska siinä on kaunis väri. Itse en ikinä ole siihen mahtunut. Siskontyttökin sanoi, ettei sitä tahdo, mutta ei niin nuori vielä ymmärrä vanhojen esineiden arvoa. Kyllä se varmaan hänelle kuitenkin täytyy säästää.”

”Muistan kun ostin tämän Dingon teepaidan keikalta vuonna 1985. Se oli jo silloin mielestäni ruma, mutta kun näitä ei saa enää mistään – ehkä tällä on jo keräilyarvoakin?”

”Onhan nämä korkokengät kaikki jääneet puoli kokoa pieniksi, mutta ne ovat merkkikenkiä! Ei näin kalliita voi pois lahjoittaa, eikä niistä oikein saa mitään, jos ryhtyy myymään.”

”En voi laittaa näitä liian pieniä farkkuja pois, koska käytän niitä sitten, kun olen laihtunut. Sitä paitsi mikään ei piiskaa minua laihduttamaan, jos minulla ei ole mitään, mihin mahtumista tavoitella.”

Pitelit vaatetta toisensa jälkeen kädessä, siirtelit pinosta toiseen ja vatvoit tavaraa koskevaa dialogia mielessäsi. Äänet eivät hiljenneet, vaikka yritit vakuutella itsellesi, että ainoa kriteeri säilyttämiselle pitäisi olla esineen tuottamat ilonväristykset.

Ammattijärjestäjänä diagnosoin sinulla pitkälle edenneen päätöksentekojumin. Sen ovat aiheuttaneet päähäsi pinttyneet tavarauskomukset.

Nyt on niin, että jos haluat turhista tavaroista eroon ja kaapit ojennukseen, sinun pitää tunnistaa nämä uskomukset ja niiden lähteet. Kokeile pohtia asiaa vaikka näin:

Uskot, että remonttisi ei valmistu ilman remottiverkkareita. Mutta syy siihen, että olet lykkinyt paneelien maalaamista ei ole housuissa vaan jossain ihan muualla. Jos huomaat, ettet luota asioiden järjestymiseen, kysy: mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos luovun siitä? Jos rehellinen vastauksesi on, että joutuisit vahaamaan paneelit yksissä toisissa viisistä rötöpöksyistäsi, pahin ei vaikuta kovin pahalta. Olisiko kovin pahaa edes se, jos joutuisit hakemaan euron housut kirpparilta remonttisuojaksi? Luota siihen, että asiat järjestyvät.

Uskot, että nuori ei osaa tehdä perusteltuja päätöksiä, ja siksi sinun on hillottava vanhat tavarat, joita kukaan ei kaipaa. Tämä on nyt sitä velvollisuudesta säilyttämistä, josta Kondokin kirjoittaa. Taustalla saattaa olla pelko peruuttamattoman virheen tekemisestä, vaikka kaikki sukulaiset ovat irtisanoutuneet perintömekosta. Miksi et luota heidän arvioonsa? Mekkokin olisi onnellisempi, jos pääsisi vintage-myymälän kautta uudelle omistajalle. Tavaran tarkoitus on olla käytössä.

Uskot, että vanhalla, rumalla bändipaidalla on ehkä keräilyarvoa ja siksi se pitäisi säilyttää. Katso paitaa ja kysy: ostaisinko tämän nyt? Jos et ostaisi, anna sen mennä. Vaikka se ehkä on arvokas, se ei tarkoita, että sinun tarvitsisi pitää se kaapissasi. Etsi sille keräilijän luota rakastava koti!

Uskot, että menetät rahaa, jos annat pois itsellesi liian pieniä merkkikenkiä. Mutta hei, raha meni jo! Eli mitä menettäisit, jos annat kengät pois? Itse asiassa et mitään, pikemminkin voitat. Saat lisää tilaa ja paremman mielen.

Uskot, ettet ikinä laihdu, jos sinulla ei ole niin sanottuja tavoitevaatteita kaapissasi. Mutta itse asiassa ne vain muistuttavat siitä, että et kelpaa itsellesi. Arvosta itseäsi! Satsaa mieluummin vaatteisiin, joissa on mukava olla ja joissa näytät hyvältä juuri sellaisena kuin olet nyt.

Kysy jokaiselta kädessäsi käyvältä esineeltä myös, edistääkö se tavoitettasi järjestetystä kodista vai onko sen esteenä. Jos se on esteenä, päästä se menemään.

Täältä voit lukea edellisen kirjoituksen, jossa kerroin, miten paikalleen jämähtäneen marituksen saa etenemään paremmalla raivaustekniikalla.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.