Uusi alku

Kuolemanpelosta uuteen elämään, joka pirskahtelee iloa – Marjatan KonMari-tarina

Nimimerkki Marjatan vieraskirjoitus

”Kuolinsiivouksen idea on se, että elävä ihminen miettii ajoissa tavaransa läpi, jotta omaiset eivät saa osakseen kohtuutonta siivousurakkaa. Ajatus on huomaavainen ja perusteltu. Miksi sitten jutut luettuani nukuin ennätyskurjan yön? Pyörin ympäri ahdistuneena. Päässä vilisi kuvia omasta vintistä, kellarista ja kaappieni sisällöstä. Entä kirjahyllyt, kymmenet keittokirjat, reseptileikkeet ja villalangat? Kirjeet, päiväkirjat ja ne ihanat espressokupit?”

Näin kirjoitti parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä syöpää sairastava kolumnisti Syöpäläinen ajatuksiaan ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning. Syöpäläisen mielestä kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus.

Ennen kuin kuolinsiivouksesta oli kirjoitettu sanaakaan, koin vastaavanlaisen kokemuksen. Tämä tapahtui muutamia vuosia taaksepäin, silloin luulin, että lähtöni oli lähellä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Odotin kutsua keskussairaalaan. Olin varma, että tiedän, mikä minulla on, ja tiesin, mikä minua tulee odottamaan. Uskoin, että jäljellä oleva aika lasketaan kuukausissa, ei missään nimessä edes kokonaista vuotta kulu enää täällä elävien kirjoissa.

Yleiskuntoni meni heikoksi, olin melkoisen huonossa hapessa. Silloin en olisi jaksanut aloittaa tavaroiden läpikäymistä, mutta hirveä syyllisyys painoi, kun ajattelin mielessäni kaikkia, mitä olisi pitänyt käydä läpi.

Ahdistuin ihan valtavasti, tajusin kuinka paljon on tehtävää ennen kuin voin huoletta lähteä. Ahdistuksissani valvoin useita öitä ja mietin ja murehdin. En kertonut kenellekään asioistani, olin ihan avuton ja neuvoton, mistä edes aloittaisin.

Ei kukaan äiti halua jättää ikäviä asioita omien lastensa siivottavaksi eikä edes löydettäväksi. Kyllä meissä jokaisessa on vähän sellainen ”sievemmäksi elämäänsä maalaileva” taiteilija, kun oikein mietitään. Halutaan jättää vain ne hyvät asiat, joiden ajatellaan ilahduttavan tai huvittavan jälkipolvia.

Vihastuin kun en ollutkaan kuolemassa

Lopulta kävi kuitenkin toisin. Sainkin diagnoosin krooonisesta sairaudesta. En siis kuolekaan sen kolmen, neljän kuukauden sisällä niin kuin olin itse ajatellut. Kun lääkäri kertoi minulle oikean diagnoosin – että en kuole tähän tautiin, että tästä selviää ja elämä kyllä muuttuu, mutta se lopullinen lähtö ei tähän tautiin ole odotettavissa – ensimmäinen tunteeni ei ollutkaan helpotus.

Suutuin ja loukkaannuin. Olin jo sisäistänyt mielessäni sen, ettei aikaa ole. Sanoin suoraan, että olisi ollut parempi, kun diagnoosi olisi ollut se toinen. Lääkäri oli hiljaa. En ehkä ollut ensimmäinen, joka näin sanoi (tai sitten hän ajatteli, että etten siinä tilanteessa ehkä ymmärtänyt mitä suustani pääsi).

Tämän jälkeen oli sopeuduttava uudestaan tähän elämään. Oli ymmärrettävä, että näitä elinpäiviä ja elinvuosia voi jatkua vaikka kuinka kauan. Tuntui jotenkin tyhjältä. Mielessä kyti koko ajan, että nyt ehdin tehdä kaiken sen mitä ajattelin tekeväni silloin, kun luulin kuolevani muutaman kuukauden päästä, mutta jonka tekemisessä en ollut päässyt edes alkuun.

KonMari – rakkautta ensi silmäyksellä

Ja kuin ”taivaan lahjana” törmäsin KonMariin – japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon maailmankuuluun järjestämismenetelmään. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja se jatkuu edelleen.

Jotenkin tuntuu, että pitkitän tätä koko järjestämisprosessia ihan sen vuoksi, että pelkään sitä mitä on tämän jälkeen. Prosessi itsessään on mielestäni tyydyttävä. Nautin aina, kun saan jonkun kategorian mieleisekseni, olen osan käynyt läpi jo useampaan kertaan.

Siitä huolimatta en tunne kyllästyneeni. Pidän kyllä taukoa, mutta palaan aina uudestaan projektiini. En siis tottele Marien Kondon antamaa ohjetta, että konmaritus pitäisi tehdä yhtäjaksoisesti ilman taukoja.

Minulle tämä on kuin hyvä kirja, hidastan lukemista loppua kohden, että kirja riittäisi mahdollisimman pitkään, eikä se viimeinen sivu vielä kääntyisi sieltä esiin.

Käytetään tästä nyt sitten ihan mitä tahansa nimitystä, olkoon KonMari, olkoon kuolinsiivous, olkoon mikä tahansa: saan tehdä tätä niin pitkään kuin haluan, ihan itse, omaksi ilokseni ja nautinnokseni, omaa elämänlaatuani parantaakseni.

Minusta tuntuu, että koko elämäni ”pirskahtelee” nykyisin, suurin muutos on tapahtunut minussa, ei niinkään kodissani. Odotan mielenkiinnolla mihin tämä vielä tulee johtamaan.

Ps. Kuolinsiivousta ei mielestäni ole kuolinpesän raivaaminen, sen tekee joku muu (usein perikunta), ei itse hän, joka joskus kuolemaan tulee, joko ennemmin tai myöhemmin, toivottavasti aina myöhemmin. Jokainen sukupolvi saa kyllikseen itkeä ja murehtia ihan omia murheitaan. Ei enää ole syytä kuormittaa kenenkään taakkaa, näin äitinä ajattelen.

Tekstin kirjoittaja nimimerkki Marjatta on eläkkeellä oleva kuusikymppinen nainen, joka on marittamisen ansiosta voinut muuttaa pienempään asuntoon.


Vinkkejä tavaroiden raivaamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kuolemanpelosta uuteen elämään, joka pirskahtelee iloa – Marjatan KonMari-tarina

Jätä kommentti

%d bloggaajaa tykkää tästä: