Aihearkisto: Sukupuoli

Kuka teillä pesee pyykit?

Lauantain lehti kertoi pariskunnasta, joka jakaa kotityöt tasan excelillä. Samassa lehdessä oli juttu myös toimitusjohtajasta, joka silittää miehensä paidat ja tarjoilee tälle aamiaisen – ja odottaa miehensä vaihtavan autonrenkaat. Nämä ovat kuvauksia siitä, miten heteropariskunnat tämän päivän Suomessa jakavat kotityöt.

Pesukone nielaisi naisen. Kuva Pixabay.

Kommenttien perusteella kotitöiden minuutin tarkkaa laskemista pidettiin häiritsevän pedanttina hommana. Eikö se puolisoista voisi tehdä, joka ensin ehtii tai jolle paremmin sopii? Toisaalta myös toimitusjohtajan meininki sai kulmakarvat kohoamaan, varsinkin kun hän sanoi haastattelussa myös, että tahtoo katsoa miestään ylöspäin ja saada tietää kaapin paikan.

Paikka kaikelle -kirjaa varten perehdyin ajankäyttötilastoihin, jotka kertovat kotitaloustöiden jakautumisesta naisten ja miesten välillä. Naisilla menee erilaisiin kotitöihin (sisältäen huoltotyöt ja lastenhoidon) lähes kolme ja puoli tuntia päivässä, miehillä hiukan päälle kaksi tuntia. Lapsiperheissä miehet tekevät 30 prosenttia kotitöistä, vaikka molemmat puolisot olisivat töissä.

Työn laatu jakautuu vahvasti sukupuolen mukaan. Tilastojen mukaan naisten alueeseen kuuluvat siivous, ruuanlaitto ja lasten hoitaminen. Miehet vastaavat korjaustöistä ja ajoneuvoista. Naisten kontolla on siis töitä, joita tehdään päivittäin, miesten kontolla harvemmin tehtäviä toimia. Naiset käyttävät keskimäärin yli 12 kertaa enemmän aikaa pyykinpesuun ja silittämiseen kuin miehet. Ilmeisesti naiset ehtivät useammin ja heille sopii paremmin. Tilastollisesti ottaen miehensä paidat silittävä nainen on paljon tavallisempi ilmiö kuin tasajaon excel-taulokolla varmistanut pariskunta.

Kotityöt aiheuttavat perheissä paljon eripuraa. Ne ovat tutkitustikin yleisin riidanaihe parisuhteissa. Ammattijärjestäjänä törmään jatkuvasti siihen, että pariskunnilla on erimielisyyttä kodin tavaroiden määrästä ja järjestyksestä. Usein kuulen niistä vain pariskunnan toiselta puoliskolta – naiselta, joka on ottanut minuun yhteyttä tai joka kertoo ongelmista järjestämiskurssilla tai kodinraivaajien nettiryhmässä.

Silti kotitöiden laskemista pidetään äärimmäisenä, kylmän kalkyloivana tapana ratkaista arkipäivän toistuvin parisuhdepulma. Itse kannatan sitä lämpimästi, sillä laskemisen avulla on mahdollista tehdä näkyväksi puolin ja toisin sellaisia tehtäviä, jotka toiselta, ehkä jopa itseltä, jäävät helposti huomaamatta.

Kannatan myös auton- ja vessanpesuvuorojen, Wilma-viesteihin vastaamisen, langattoman laajakaistan asentamisen tai lasten kevätvaatteiden hankkimisen jakamista vuoroperiaatteella, ei sukupuolen mukaan tai sen mukaan, kumpi paremmin ennestään kyseisen homman osaa tai on sitä enemmän tehnyt. Varsinkin lapsiperheessä ollaan pulassa, jos toinen vanhemmista pitelee käsissään kaikkia arjen sujumisen kannalta tärkeitä lankoja ja hänelle sattuu jotain.

Jos koet, että työnjako parisuhteessasi mättää, ehdota puolisollesi töiden laskemista vaikkapa kuukauden ajan. Exceliä ei tarvitse alkaa väsätä, jos sellainen ei luonnostaan synny. Riittää, että molemmat pitävät kirjaa siitä mitä tulee tehtyä. Tai sitten voi tehdä listauksen kotitöistä ja ruksi perään aina siltä perheenjäseneltä, joka asian on hoitanut. Tulokset voivat yllättää.

Miten teillä työjako sujuu?

*

Ps. Blogin seuraajat voivat tilata Paikka kaikelle -kirjan tarjoushintaan 22 € (sis. postikulut) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. (Norm. 29 euroa + postit 3,90 €.) Tilaa tästä.

Vaivaako naisia siivousvimma?

Nimimerkki Kyläluuta väitti vastikään Helsingin Sanomien mielipidepalstalla, että ”enemmistö naisista on ottanut kodin siivouksen yhdeksi elämän tärkeimmistä tehtävistä” ja että näiden ”täydellisyyteen pyrkivien naisten siivousvimmasta eivät kärsi ainoastaan naisten kanssa parisuhteissa elävät miehet, vaan myös naisten ystävät, joita siivous ei niin kovasti kiinnosta”.

old-woman-1077121

Kyläluuta oli huolissaan tasa-arvosta ja ystävyyssuhteista. Mikäli naiset eivät ”ymmärrä lopettaa ottamasta siivoojan roolia ja vapauttaa itseään muuhun toimintaan”, jää tasa-arvo haaveeksi. Kyläily harvinaistuu, koska vain läpipuunattuun kotiin voi kutsua ystäviä, ja ystävien harrastama toisten kotien siivon arvostelu aiheuttaa rasitetta suhteille. Hän syyttää naisia pinnallisuudesta ja käytöstapojen puutteesta.

Kyläluudan mukaan naisten pitäisi ottaa oppia miehiltä. Nämä eivät laita siivoamista ystävien tapaamisen edelle ja siksi näillä myös nuoruusvuosien ystävyyssuhteet säilyvät. Kyläluudan mielestä siivoaminen on elämän tuhlaamista, kun merkityksellisempääkin sisältöä olisi tarjolla.

Jaan Kyläluudan huolet – osittain. Katsotaanpa tarkemmin, mitä hän oikeastaan sanoo.

– Enemmistö naisista on ottanut siivouksen yhdeksi elämän tärkeimmistä tehtävistä.

No jaa, eipä meillä ammattijärjestäjillä juuri riittäisi asiakkaita eikä KonMari-kirjaakaan varmaan olisi myyty kymmeniä tuhansia, jos naisten kaikki aika kuluisi siivotessa. Sen sijaan on totta, että siivouksesta, kotitöistä, äitiydestä ja kodin hengettärenä toimimisesta on pontevasti yritetty tehdä naisten suurta kutsumusta. Projekti alkoi 1800-luvulla, kun Suomesta ryhdyttiin muokkaamaan kansallisvaltiota: ajatus oli, että naiset palvelisivat kansakuntaa huolehtimalla kodeista ja niissä kasvavista uusista kansalaisista. Miehet taas edistäisivät kansakunnan etua toimimalla kodin ulkopuolisessa maailmassa. Sata vuotta sitten näytti siltä, että tässä projektissa oltiinkin onnistumassa. Mistä päästään sopivasti Kyläluudan seuraavaan huolenaiheeseen.

– Jos naiset eivät ymmärrä vapauttaa itseään siivoamisesta muuhun toimintaan, tasa-arvosta on turha haaveilla.

Kyllä naiset tämän ovat ymmärtäneet. Jo viisikymmentä vuotta sitten alkoi laaja julkinen keskustelu sukupuolirooleista. Naiset haluttiin vapauttaa kotiroolistaan toteuttamaan itseään maailmassa samoilla oikeuksilla kuin miehet. Suomalaiset naiset olivat kyllä aina tehneet ansiotyötä, mutta vasta tämän roolidebatin seurauksena kodin ulkopuolisesta työstä tuli myös asennetasolla hyväksyttyä. Pian hyvinvointivaltio tuli naisia vastaan: äitiyslomat ja kunnallinen päivähoito takasivat, että naiset pystyivät käymään ansiotyössä.

Mutta vapautuivatko naiset siivouksesta? Eivät suinkaan. Ajankäyttötilastoista näemme, että naiset tekevät keskimäärin runsaat 3,5 tuntia kotitöistä päivässä, miehet 2,5 tuntia. Naisten kotitöihin käyttämä aika on 20 vuodessa vähentynyt noin 20 minuuttia.

Mitä naisen pitäisi tehdä tuolla päivittäisellä 20 minuutillaan? Siinä ehtisi juuri ja juuri soittaa ystävälle ja vaihtaa kuulumiset. Se ei kuitenkaan varsinaisesti edistäisi tasa-arvoa. Tasa-arvon kannalta parempi olisi, jos naiset satsaisivat 20-minuuttisensa uusien tutkintojen opiskeluun tai sijoitusoppaiden tutkimiseen. Mitä korkeampi koulutus- ja tulotaso naisella on, sitä vähemmän hän käyttää aikaa kotitöihin.

– Naisten pitäisi ottaa mallia miehistä ja laittaa ystävät siivoamisen edelle.

Ajatus ei ole huono. Elämässä monien asioiden pitäisi mennä siivoamisen edelle. Mutta kiinnittäisin huomiota siihen, että siivoamisen ja siivoamattomuuden ehdot naisille ovat aivan erilaiset. Miesten on naisia helpompi laittaa ystävät siivoamisen edelle. Paitsi että he tekevät naisia vähemmän kotitöitä, heillä on päivässä noin 40 minuuttia enemmän vapaa-aikaa. Vaikka he tekevät naisia enemmän ansiotöitä, naisten yhteenlaskettu ansio- ja kotityöaika on viikossa kolme tuntia pidempi kuin miehillä. Kärjistäen: miehet ehtivät tavata ystäviään naisia useammin, koska ”joku muu” hoitaa siivoamisen sillä välin.

– Ystävien kotien siisteystasoa arvostelevat ystävät ärsyttävät pinnallisuudellaan ja käytöstapojen puutteellaan.

No todellakin! Koti on henkilökohtainen asia eikä sitä sovi moittia. Nimimerkki Kyläluuta kertoo lakanneensa kutsumasta ystäviä kylään näiden esittämän arvostelun takia. On tosiaankin käytöstapojen puutetta arvostella toisen kotia. Moni kuitenkin lähtee huomaamattaankin mukaan siisteyspeliin, jonka sääntöihin kuuluu muun muassa kiihkeä siivoaminen ennen vieraiden tuloa ja vastasiivotun kodin ”sotkuisuuden” vuolas pahoittelu vieraiden saavuttua. Peliä on vaikea vastustaa, koska naisten kunnollisuutta yleisemminkin arvotetaan heidän kotiensa mukaan. Se taas johtuu naisten ja kotien vuosisataisesta liitosta, josta edellä kirjoitan.

Ystävien ja siivoamisen ei tarvitse olla toisilleen vastakkaiset asiat. Ystävät voivat tavata kahvilassa, baarissa, museossa tai uimarannalla. Tosiystävän voi pelotta kutsua siivoamattomaankin kotiin. Yhdessä voi nauraa siisteyspelille ja heittää paineet kunnon emännyydestä. Tosiystävän voi jopa pyytää siivousavuksi, jos urakka kasvaa itselle mahdottomaksi. Fiksu ystävä ei kilpaile siisteydessä vaan siinä, miten voi ystäväänsä auttaa.

*

Paikka kaikelle -kirjassa käsittelen siivoamiseen liittyvää kunnollisuuskilpailua sekä naisten ja miesten työnjakoa pintaa syvemmältä. Kustantajan ennakkotarjous kirjasta (19,50 € sis. postit) on voimassa 15.2. asti. Kurkkaa täältä myös näyteluku.

Jos sinulla on ystävä, jonka koti mielestäsi kaipaisi järjestämistä, tulkaa yhdessä Turun Rakenna ja sisusta -messuille pe–su 10.–12.2. tapaamaan ammattijärjestäjiä. Olen paikalla perjantaina ja sunnuntaina, jolloin myös puhun aiheesta ”Miksi kodin järjestäminen on parasta sisustamista”.

Tai lähtekää mukaan suositulle Paikka kaikelle -kurssille, joka alkaa Turussa 9.3. Mikäs sen parempaa kuin toinen toisiaan tukevat kurssikaverit. Lisätietoja täällä.

Nalkuttavat akat ja äidin pikku apulaiset

On tuiki tavallista, että kodin epäjärjestys aiheuttaa eripuraa puolisoiden välille. Heteropariskuntien erimielisyydet kantautuvat ammattijärjestäjän korviin usein naispuolisoiden valituksena – välillä ronskina vitsailuna – miespuolisoiden kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä järjestyksen suhteen. Miehet eivät suostu opettelemaan viikkauksia, eivät muista missä kaapissa mitäkin tavaraa säilytetään, keräävät varastot täyteen mahdollisesti joskus tarpeeseen tulevaa nippeliä, nappelia ja vehjettä. Vaatteet tippuvat päältä pitkin poikin kämppää. Yhtään piuhaa ei saa heittää pois, vaikka kukaan ei tiedä, mihin laitteisiin ne ovat joskus kuuluneet.

Untitled

Mistä näissä erimielisyyksissä on kyse? Väestöliiton Heli Vaaranen esitti vastikään, että lasten saamisen jälkeen naiset alkavat vaatia täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Väsyneet äidit alkavat päsmäröidä varsinkin kodinhoidossa ja ovat kiukkuisia, koska kokevat kantavansa liikaa vastuuta.

Vaaranen selittää naisten käytöstä kahdella seikalla: pienten lasten äitien väsymyksellä ja lasten myötä naisissa tuntemattomasta syystä syntyvällä halulla tavoitella täydellisyyttä. Miehiä Vaaranen kuvaa turhautuneina ja väheksyttyinä. He eivät saa päättää mistään eivätkä saa kiitosta vaikka toteuttavat naisten käskyjä. Miehet eivät Vaarasen mukaan koskaan pyri täydellisyyteen eivätkä arvostele vaimojaan.

Vaarasen näkemyksessä – tai siinä miten se lehtijutussa esitettiin – on kyse ikiaikaisesta tavasta leimata huoliaan esittävä nainen nalkuttavaksi ämmäksi. Pirttihirmun puoliso taas saa esittää ressukan lapatossun klassista roolia. Kiukkuinen Justiina ja hänen tohvelisankarinsa toistavat sukupuolikäsitystä, jossa nainen ja mies ovat toistensa vastakohdat. Tiedättehän, naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista. Tässä näytelmässä nainen on syyllinen, mies passiivinen uhri. Siksipä ainoa keino ratkaista erimielisyydet on hiljentää naisen nalkutus; kohtuuttomat vaatimukset lopetetaan palauttamalla nainen paikalleen (hellan ja nyrkin väliin?).

Mutta loppuuko äitien väsymys ja vähenevätkö naisten paineet pitää koti tiptop kunnossa sillä, että käsketään olla valittamatta? Vaaraselta tuntuu unohtuvan, että naisten väsymyksen taustalla voi olla myös puolisoiden välinen epätasa-arvoinen työnjako. Kertovathan ajankäyttötilastot, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat perheissä edelleen epätasaisesti. Naiset vastaavat yleensä myös kotityön ja lastenhoidon koordinaatiosta ja organisoinnista, niin kutsutusta metatyöstä. Ja miten Vaaraselta on voinut mennä ohi se, miten hyvän äitiyden kriteerit ovat 2000-luvun uusfamilistisessa ilmapiirissä kiristyneet?

Ehkä täydellisyyden tavoittelukaan ei ole sitä miltä äkkiseltään näyttää. Kohtuuttomuuden sijaan se kenties onkin vastaamista naisille asetettuihin odotuksiin ja ideaaleihin. 70-luvulla puhuttiin naisten kaksoistaakasta, jolla tarkoitettiin sitä, että ansiotyönsä lisäksi naiset hoitivat myös kotityöt. Nykyään uran, kotitöiden ja vanhemmuuden hoitamisen ohella odotetaan, että naiset huoltavat myös ulkonäköään, kuntoaan ja parisuhdettaan sekä sisustavat. Koti mielletään edelleen naisten luontaiseksi alueeksi. Vaikka miespuoliso aiheuttaisi kodin epäjärjestyksen, naispuoliso on se, jonka kunnollisuutta kodin järjestyksen perusteella arvioidaan.

Nalkuttavan ämmän ja lapatossun parisuhdedynamiikka aiheuttaa myös sen, että miesten tekemä kotityö ja lastenhoito saavat kehnot arviot. Koska mies on kotona muka vieraalla kentällä, hän tumpeloi tai on vain naurettava. Miten monta vitsiä on väännetty vauvan vaippaa vaihtavasta miehestä? Tällaisten ennakkoasetusten vallitessa on miespuolisolle houkuttelevaa liueta kotitöistä kokonaan ja taantua ”pojat on poikia” -asenteella yhdeksi perheen holhottavista. Asetelmassa on miehen näkökulmasta monia etuja. ”Osaamaton” välttää monet ikävät työt, esimerkiksi ne kakkavaippavuorot. Hänelle jää myös enemmän vapaa-aikaa kuin naispuolisolle .

Ne heteropariskunnat, jotka tosissaan pyrkivät tasaamaan työjakoa, päätyvät saman sukupuolittuneen dynamiikan vallitessa helposti siihen, että naisesta tulee työnjohtaja ja miehestä tämän pikku apulainen. Aidosti uudenlaisiksi isiksi pyrkivien nuorten miesten onkin syytä olla tarkkana tässä kohtaa.

Miten tästä haitallisesta asetelmasta pääsee?

Ensinnäkin on lakattava dissaamasta naisten huolia leimaamalla ne nalkuttamiseksi. On tunnustettava, että naisvalitus kertoo siitä, ettei kaikki ole ok. Toiseksi on lakattava pitämästä miehiä lapsina. Ei miesten kyvyissä mitään vikaa ole, pärjääväthän he esimerkiksi yritysjohtajina, ministereinä ja ydinfyysikkoina. Sama pätee poikiin: ei ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka takia poikalapset olisivat kyvyttömämpiä siivoamaan sotkunsa kuin tyttölapset.

Kolmanneksi kaikkien pitää ottaa vastuuta omasta toiminnastaan: Miehet, uhrimieli pois! Ottakaa reippaasti ja oma-aloitteisesti kodin asioita kontollenne (tsekkaa tarkistuslista täältä). Äläkää odotako puolison pyytävän teitä laittamaan tavarat paikoilleen tai karsimaan lapsen kaapista pieniksi jääneet vaatteet, tehkää se pyytämättä. Se on sekä teidän että lastenne etu, sillä tasaisempi työnjako vähentää riitelyä parisuhteessa ja varmistaa, että poikkeustilanteissa lapsella on toinenkin vanhempi, joka pystyy huolehtimaan hänestä. Naiset, tiedostakaa! Huomaatteko, miten odotukset kunnollisesta naiseudesta ja äitiydestä panevat teidät suorittamaan ideaalielämää ja kotihommia toistenkin puolesta? Ottkaa näistä vaatimuksista etäisyyttä ja eläkää omannäköistänne elämää.

Lukkiutuneiden järjestämistä ja järjestystä (tai muita kotitöitä) koskevien konfliktitilanteiden ratkaisemiseen suosittelen kokeilemaan väkivallatonta vuorovaikutusta. Nonviolent communicationin perusperiaatteena on kertoa omista tarpeista ja saada ne tyydytetyksi ilman toisten syyllistämistä, manipuloimista, pakottamista, kiristämistä tai vaatimuksia ja kuunnella toista niin, että tämä tulee ymmärretyksi. Tässä on suomeksi menetelmän soveltamisesta parisuhteeseen ja täältä löytyy vuorovaikutusesimerkkejä.

Ollaan ihmisiksi.

Kuka teillä järjestää kaapit?

Jättävätkö perheenjäsenet mielestäsi tavaroita vääriin paikkoihin? Joudutko vastamaan sellaisiin muiden kotitaloutesi jäsenten esittämiin kysymyksiin kuin ”minne tämä vuoka taas kuuluikaan” tai ”missä meillä on jätesäkkejä”? Tiedätkö katsomatta, mitä keittiön yläkaapeissa on?

Jos vastasit edellä oleviin kysymyksiin myöntävästi, olet luultavasti kotitaloutesi järjestysvastaava. Kotien ja kaappien järjestys on vanhastaan kuulunut naisille. Kaappien käyttämiseen on liittynyt ja liittyy paljon näkymätöntä tietotaitoa, kirjoittaa historiantutkija Judith A. McGaw.

pantry-416596_1280

Tavaroita avohylly- ja tynnyrisäilytyksessä.

Tavaroiden säilyttäminen kaapeissa ei kuitenkaan ole kovin vanha ilmiö. Amerikkalaisissa ja englantilaisissa kodeissa kaapit olivat harvinaisia ennen teollistumisen alkua. Vain erityisen varakkailla ihmisillä oli niin paljon astiastoja, puvustoja tai koruja, että he tarvitsivat niille erityisiä säilytyspaikkoja. Palvelusväki huolehti näistä varastoista. Muiden asunnoissa tavarat säilytettiin avoimilla hyllyillä ja pöydillä.

Kun elintaso nousi ja teollistuminen toi tarjolle uusia edullisia tuotteita, esineiden määrä kodeissa alkoi kasvaa. 1800-luvun mittaan asuntoihin ryhdyttiin rakentamaan kiinteitä kaapistoja. Kun kaapit yleistyivät, niihin alettiin asentaa myös ovet.

Tämä liittyi perheenäitien työnkuvaan: lapset oli helpompi pitää poissa tavaroiden kimpusta, kun kaapit voi sulkea. Ovet myös suojasivat tavaroita noelta, jota syntyi tulisijojen lämmittämisestä ja valaisimista. Näin perheenäidin työmäärä väheni.

Myös nykyinen tapamme säilyttää tavarat lähellä niiden käyttöpaikkaa juontaa juurensa 1800-luvun perheenäitien työtehtäviin. Työ tehostui, kun ruuat ja ruuanvalmistusvälineet olivat keittiössä ja petivaatteet kamarissa, sen sijaan että ne olisi säilytetty erillisissä varastoissa. Ajan mittaan syntyi kirjoittamattomia sääntöjä siitä, missä ja miten kutakin tavararyhmää tuli säilyttää (ajatelkaa vaikkapa perinteisten liinavaatekaappien mankeloituja ja vedettyjä lakanarullia!). Silti jokainen koti oli omanlaisensa ja vain perheenäiti tiesi tarkasti, mikä kuului minnekin.

Kun kaappien oli alun perin ollut tarkoitus vähentää työmäärää, oli tilanne nyt kääntymässä nurin. Tavaroiden keräämisestä ja paikoilleen laittamisesta muodostui oma varsin työläs tehtävänsä. Samalla siisteysstandardit nousivat. Itse asiassa nykyaikainen käsitys siisteydestä tuli mahdolliseksi vasta, kun tavaroita alettiin säilyttää kaapeissa. Kun tavarat vielä olivat pöydillä ja tasoilla, ei ruuantähteiden ja pölyn puhdistaminen niiltä ollut mahdollista.

Judith A. McGaw toteaa, että kuka tahansa kotitaloutta pyörittänyt tietää, miten vaikeaa on delegoida ruuanlaittotyötä sellaiselle, joka ei tiedä, missä tavarat keittiössä säilytetään, tai pyykinpesua sellaiselle, joka ei tiedä, minne pyykit laitetaan. Kodin tavaroiden järjestämiseen liittyvien taitojen määrä ja näkymättömyys selittävät, miksi naisten ja miesten työnjako kodeissa on niin sitkeä säilymään jopa silloin, kun puolisot pyrkivät työn tasapuolisempaan jakamiseen.

Amerikkalainen kaappien historia ei ole suoraan ole sovellettavissa agraarisen Suomen tupiin ja torppiin, mutta lopputuloksen tunnistaa nykysuomalaisista kodeista. Niiden puhtaanapitotyö ja järjestäminen kuuluvat tilastojenkin mukaan edelleen pääsääntöisesti naisille. Tutkiva ammattijärjestäjä neuvoo järjestämään tavarat yhteistyönä puolison tai lasten kanssa, niin järjestämisen tietotaito ja vastuu tulevat jaetuiksi.

Kuka teillä sanoo, missä mitäkin tavaraa säilytetään ja millä tavoin?

*
Viime viikolla esittämäni maailmanparannushaaste onnistu yli odotusten. Tavoitteena oli kerätä Punaisen ristin katastrofirahastolle vähintään 187 euroa, mutta keräyslippaassa on nyt 400 euroa! Lämmin kiitos kaikille osallistuneille. Pakolaiskriisi ei ole ohi, joten lipas pysyy edelleen auki.

*

Kirjallisuus

Judith A. McGaw: Why Feminine Technologies Matter. In Nina. E. Lerman, Ruth Oldenziel & Arwen P. Mohun: Gender and Technology: A Reader. 2003.

Viikkausvimma

Kotien raivaajat ja järjestämisentusiastit kautta Internetin ovat viime aikoina intoilleet vaatteiden viikkaamisesta. Olen itsekin lietsonut innostusta täällä. Trendin harjalla on asetella vaatteet ja muut tekstiilit pinojen sijasta riveihin. Rivittämisellä on monia etuja: rivit pysyvät pinoja helpommin siisteinä, tekstiileistään saa yhdellä silmäyksellä kokonaiskuvan ja ne mahtuvat pienempään tilaan. Moni sotkuisesta kaapista kärsinyt kertoo saaneensa uudesta järjestyksestä apua. Pystyviikkauksen kirjassaan esitellyt suosittu järjestämisguru Marie Kondo kehottaa laittamaan vaatteet lisäksi värijärjestykseen: vaaleammat eteen, tummat taakse. Kondon mukaan onnellisuus lisääntyy, koska värijärjestys miellyttää silmää. Sukat taitellaan – ei pariteta rulliksi – ja rintaliiveillekin löytyy omat ohjeensa.

Tiskirätit ja keittiöpyyhkeet rivissä.

Tiskirätit ja keittiöpyyhkeet rivissä.

Olen itse suuri arkipäivän estetiikan ystävä. Jos on aikaa (usein ei ole), nautiskelen ripustamalla pyykit värijärjestykseen, taitan vaatteet ja muut tekstiilit huolella sekä asettelen ne kaappiin värien mukaan. Harmonia ja symmetrisyys viestivät minulle levollisuutta. On ilo katsoa kauniisti järjestettyjen kaappien sisuksia. Pyykin viikkaaminen ja kaappiin asettaminen ovatkin lempikotitöitäni. (Totta puhuen melkein kaikki muut kotityöt jättäisin väliin. Imuroinnista tulen vain vihaiseksi.)

Silti seurailen nykyistä viikkausvimmaa mietteliäänä. Ammattijärjestäjäkoulutuksessa meille näytettiin amerikkalaisen järjestäjän opasvideo pikkuhousujen viikkaamiseen (video saattoi olla tämä, en muista tarkalleen). Esimerkin oli tarkoitus olla keventävä mutta myös varoittava: toisin kuin höpsöjen amerikkalaisten, järkevien suomalaisten järjestäjien on syytä keskittyä tavaran karsimiseen, toiminnallisuuteen ja ratkaisuihin, jotka eivät ole asiakkaalle liian vaativia. Pipertäminen sellaisten yksityiskohtien kanssa kuin alushousujen taitokset on ajanhukkaa.

Siivousliinat, pikkupyyhkeet ja harsot narulla.

Mietteliäisyyteni liittyy silti järkevyyden sijaan enemmän sukupuoleen ja valtaan. Yhtä lukuun ottamatta (ja sekin yksi opettaa viikkaamaan pinoihin, ei riveihin!) kaikki tietämäni viikkaajat ovat naisia. Mitä jos meille yhtäkkiä käykin niin, että kunnon naisen kriteeriksi tulee taito soinnutella sukkansa sävyn mukaan ja pitää rintaliivirivit moitteettoman suorina? Jos meille aletaan myydä tuotteita (vaikka tällaisia), joilla varmistamme täydellisen kauniit kaapit? Mitä jos viikkaamiseen keskittyminen tekeekin meidät onnettomiksi? Ajattelen Betty Friedanin klassikkoteoksessaan Naisellisuuden harhat kuvaamia 50-luvun epätoivoisia kotirouvia, joiden kunnianhimoa kodin- ja lastenhoito ei tyydyttänyt, vaikka aikakauden sukupuoli-ideologian mukaan olisi pitänyt. Ja eikö tässä ole sekin riski, että sillä välin kun me pesemme, kuivaamme, silitämme ja taittelemme, ne joita viikkaamisopit- ja standardit eivät koske, saavat ylennyksiä, julkaisevat teoksiaan tai nousevat yhteiskunnallisiin asemiin?

Älkää ymmärtäkö väärin. En halua kieltää ketään järjestämästä siivousliinojaan värin mukaan – teenhän niin itsekin. Mutta toivon, että jokainen kotinsa estetiikkaa hiova tekee sen omaksi ilokseen, silkasta nautinnosta ja tietoisella päätöksellä. Ja katsoo, ettei ihan kaikki aika mene pyykin kanssa pelatessa (tekstiilien määrän vähentäminen auttaa tässä). Oman ainutkertaisen elämänsä kun voi käyttää niin monella muullakin tavalla: lastensa kanssa leikkien, hyvää kirjaa lukien, nälänhätää vastaan taistellen, politiikkaa tehden, tieteellisten läpimurtojen parissa.

Viikkaatko? Miten viikkaat? Vai onko ihan sama, miten vaatteet kaappiin survoo, jos nyt ylipäätään jaksaa niitä sinne asti viedä?

Ensi viikolla kirjoitan siitä, olemmeko pakkomielteisiä säilytysjärjestelmien suhteen.

Kirjallisuus
Betty Friedan: Naisellisuuden harhat. (The feminine mystique, 1963.) Suom. Ritva Turunen & Jertta Roos. Kirjayhtymä, 1967.

 

Mitä äiti oikeasti olisi halunnut äitienpäivälahjaksi?

Taas on kaadettu kahvit sänkyyn ja kuivattu lasten kortintekeleiden kostuttamat silmäkulmat. Kun kysyin lähipiirin alaikäisiltä informanteilta, miksi äitienpäivää vietetään, he eivät osanneet sanoa mitään. ”Annetaan äidille lahjoja.” Niinpä. Mutta miksi? ”Lopeta toi kysely, ei me jakseta miettiä sitä!”

IMG_7827

Äiti on ansainnit ”jotain pientä”.

Lapseni eivät tienneet, että äitienpäivä on alun perin amerikkalainen keksintö, jonka kansanvalistaja Vilho Reima toi Suomeen sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Reiman ajatuksena oli muistaa sodassa leskiksi jääneitä tai poikansa menettäneitä äitejä. Hän halusi rakentaa siltoja sodan vastapuolten välille: ”vihollisenkin äidillä on äidin sydän”.

Äitienpäivän tarkoituksena oli kiittää äitejä näiden perheidensä eteen tekemästä pyyteettömästä työstä. Äitien uurastus ja uhraukset korostuivat entisestään, kun jatkosodan aikana Väestöliitto alkoi valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassaan nostaa esille suurten perheiden, sankarivainajien ja siirtoväen äitejä. Sodan jälkeen presidentti ryhtyi jakamaan äitienpäivän kunniamerkkejä Väestöliiton juhlan yhteydessä. Niillä on perinteisesti muistettu erityisesti suurperheiden äitejä. Äitienpäivä on äitien raadannan juhlistamisen päivä.

Äitienpäivän vietto liittyi saumattomasti perheideologiaan, jossa äitiys ylevöitettiin naisten suurimmaksi kutsumukseksi kansakunnan edun nimissä. Jo 1800-luvulla alkaneessa kansallisessa projektissa naisten ja miesten tehtävät yhteiskunnassa ja perheessä jaettiin entistä jyrkemmin omille alueilleen. Naisten tehtäväksi tuli palvella kansakuntaa äiteinä ja kodin piirissä, uusien kansalaisten kasvattajina. Äitiys leimasi kaikkia naisia, myös niitä, jotka olivat lapsettomia ja naimattomia (mikä näkyy edelleen).

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Nykyään äitienpäivää on helppo pitää vain äitien hemmottelujuhlana. Mutta myös vuoden 2015 äitienpäivänä kommentoitiin äitien väsymätöntä työtä ja perheen eteen tehtyjä uhrauksia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien äitienpäiväjuttu käsitteli äitien omaa aikaa, jota kutsutaan jutussa ”irtiotoiksi”. Irtiotto tarkoittaa sienestämistä, tansseissa käymistä tai kirjan lukemista. Äidin oma aika on hetkellistä vapautumista tauottomasta äidintyöstä, äidin elämän normitilasta. Juttu on veikeä ja siinä kuvatut äidit ihanan inhimillisiä, mutta ajatus irtiotoista itse asiassa toistaa käsitystä äidistä pyyteettömänä ahertajana. Raatajaäidillä pitäisi edes äitienpäivänä olla tilaisuus levätä, saada kiitosta ja lahjoja. Ikään kuin perheet yhä eläisivät todeksi sadan vuoden takaisia sukupuolirooleja.

(Sivumennen sanoen äitien jaksaminen ei nykyään ole vain äitienpäiväkysymys vaan sen vaalimisesta on tehty yksi hyvän äitiyden velvoitteista: äidin pitää ottaa omaa aikaa, jotta hän jaksaisi olla hyvä äiti (ja puoliso). Äiti, joka ei tätä ymmärrä, ottaa riskin. Jos et tiedä, kuulutko riskiäiteihin, voit näppärästi testata netissä ”onko sinulla oma elämä”.)

Lapseni eivät tunteneet äitienpäivän yhteiskunnallista taustaa, mutta tunnistivat kyllä päivän toisen merkityksen, joka on kaupallinen. Myös kaupallinen äitienpäivä rakentuu raatajaäidin hahmon varaan. Mainonta painottaa äidintyössä väsyneen äidin hemmottelemista ja toisinaan, tosin nykyään yhä harvemmin, äidintyön tehostamista uusilla kodinkoneilla. Mutta kuka nykyäiti haluaa olla marttyyriäiti, jonka uhraukset nostetaan jalustalle kerran vuodessa? Modernin äidin elämä täyttyy muustakin kuin perheen eteen uurastamisesta. Tällainen äiti ei tahdo lahjaksi mainostajien tyrkyttämiä härpäkkeitä, koska tietää että niistä huolehtimisesta syntyy aina vain uutta työtä ja vaivaa.

Lähteet

Annastiina Nykänen: Miten äiti irrotteli, kun sinä olit lapsi? Helsingin Sanomat 10.5. 2015.

Irma Sulkunen: Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds, Henrik Stenius. 1987.

Vanhempainliitto: Äitienpäivä – Suomen Vanhempainliiton Amerikan tuliainen.

Väestöliitto: Äitienpäivä ja Kodin Viikko.

Ihanan äidin viikonloppu

Äitiys on naisen ahtain rooli. Kun kirjoitin siisteyden ja kunnollisuuden suhteesta lueskelin mammapalstojen loputtomia keskusteluja siitä, voivatko lapset paremmin siistissä vai sotkuisemmassa kodissa. Sotkuisuus yhdistyy keskusteluissa laajempiin elämänhallinnan ongelmiin, mutta ei siisteyskään hyvä ole. Siisti äiti on takakireä siivousnatsi, joka ei annan lasten olla lapsia. Teit niin tai näin, äitinä et voi tehdä oikein tässäkään asiassa.

Viikonlopun puuhalistalla verkkokauppaostosten pakkaaminen vaihtoon, kaverisynttärieden pakettien pyöräyttäminen, kesäleirivarausten tekeminen, tanssikoulun kevätjuhlaesitysasun ompeleminen, päivähoitopaikkailmoituksen täyttäminen ja sirkuskoulun esityksen aikatauluun perehtyminen. ”Voi ei! Pitää tiivota!” huoahti yksivuotiaani, kun näki tämän kuvan.

Pohjimmiltaan kyse on hyvää äitiyttä koskevasta kiistasta. Isiähän nämä sodat eivät koske. Isä saa kiitosta ja kunniaa varsin vähäiselläkin kodinhoitotaidolla, koska sitä pidetään tasa-arvoisen, modernin miehen merkkinä. Hyvä isyys sitä paitsi muodostuu vain suhteessa lapseen. Riittää että ”on läsnä”. Sillä ei ole niin väliä, mihin läsnäolonsa käyttää. Sen sijaan hyvä äitiys sisältää oikeaoppisen kiintymyssuhteen lisäksi myös sopivanlaisen huushollauksen.

Viikonloppuna myös leikittiin. Haisuli on kova sotkemaan.

Äitien keskinäinen nokittelu onkin hyvä keino pitää naiset aloillaan. Kun huomio ohjataan siihen, miten naiset suoriutuvat kodinhoidossa, unohtuu se tosiasia, että keskiarvomiehet käyttävät astianpesuun, siivoukseen ja pyykinpesuun vuorokaudessa yhteensä 23 minuuttia ja naiset 61 minuuttia. Väärin valittu taistelu?

Lauantaiaamuna oli mukavaa herätä viimeisenä ja tulla valmiiksi katettuun aamiaispöytään.

Minä olen kolmen lapsen äiti ja vanhemmuuskäsityksistä väitellyt kulttuurihistorioitsija. Tunnen ihanteellisen äitiyden ja isyyden (usein ristiriitaiset ja kilpailevat) teoriat perinpohjin. Arjen käytäntö voi sitten olla jotain ihan muuta. Olen myös ammattijärjestäjä. Amerikkalaisten kollegoiden keskustelupalstalla sivutaan toistuvasti sitä, että professional organizerit kokevat painetta pitää oman kotinsa mallikelpoisen siistinä. Uskottavuus menee, jos kaikki ei ole jatkuvasti tiptop.

Kotona minut löytää useimmiten sohvalta. Tämä kirjoitus osallistuu #ihanaäiti-kampanjaan.

Tällaista erään tutkivan ammattijärjestäjän kotona nyt kuitenkin oli viikonloppuna. Äidit tukekaa toisianne. Ja isät, ottakaa vastuu vanhemmuudestanne ja kodistanne.

*
Jos kaipaat tukea kodin järjestämisprojektiin tai haluat keskustella esimerkiksi tavaroiden karsimisesta, yksinkertaistamisesta tai siisteyden kulttuurisista merkityksistä liity seuraan Facebookin Paikka kaikelle -ryhmään.

Siistissä kodissa asuu kunnollinen perhe

Pitääkö hyvä äiti matot ojennuksessa ja tasot raivattuina? Kulkevatko hyvän isän lapset tahrattomissa vaatteissa? Asuuko kunnollinen perhe puhtoisessa kodissa?

Tutkimusten mukaan vanhemmuudessa onnistumista arvioidaan ihmisten kotien siisteydellä. Huoltajuuskiistojen asiakirjoja tutkinut Aino Kääriäinen havaitsi, että sosiaalityöntekijät raportoivat eroperheiden kotien siisteydestä: ”Papereissa saattaa olla kymmenen liuskaa yksityiskohtaista luonnehdintaa perheiden kodeista: kuvaillaan matot lattioilla tai lelujen ja vaatenaulakon siivo.” Tällaisten asioiden ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa käräjäoikeuden päätökseen lapsen asumisjärjestelyistä tai huoltajuudesta

Samanlaisia huomioita teki Johanna Hiitola huostaanottoasiakirjoja koskeneessa tutkimuksessaan. Erityisen kiinnostavia ovat vanhempien itsensä jättämät, huostaanottoa vastustavat vastineet, joissa vanhemmat todistelevat tuomioistuimelle olevansa kelvollisia vanhempia. Hiitolan mukaan yhtenä kunnollisuuden mittarina tuodaan esille kodin puitteet ja puhtaus. Eritoten kunnollinen äitiys rakentuu siisteyden kautta. Eräs äiti korosti vastineessaan, ettei hänen kotinsa ole likainen vaikka se onkin pienten lasten takia sekainen. Likaisuuden ajatellaan merkitsevän vakavampia ongelmia kuin sekaisuuden. Hiitola toteaa, että moraalisuus ja puhtaus liittyvät yhteen arvioitaessa koteja ja äitien onnistumista vanhempina.

Huoltajuuskiistat ja huostaanotot ovat vanhemmuuden poikkeustilanteita, joissa yhteiskunta puuttuu perhe-elämään. Silti kodin siisteyden samastaminen hyvään vanhemmuuteen ja erityisesti hyvään äitiyteen kertoo myös siitä, millaisia laajempia merkityksiä siisteydellä on. Sosiaalityöntekijät ja kunnollisuuttaan todistelevat vanhemmat eivät ole nyhjäisseet ideaalejaan tyhjästä.

Kodin siisteys ja kansalaisen kunnollisuus on liitetty yhteen viimeistään 1800-luvun lopulta lähtien, jolloin keskustelunaiheeksi nousi asunnon moraalinen ja terveydellinen vaikutus asukkaisiin. Kuolleisuuslukuja pyrittiin pienentämään ja tautien leviämistä estämään esimerkiksi järjestämällä kaupunkien jätehuolto ja puhtaan veden saanti sekä kiinnittämällä huomio asuinympäristön terveellisyyteen.

Aihetta tutkineen Kirsi Saarikankaan mukaan keskustelussa kannatettiin positiivista eugeniikkaa eli rodunjalostusta: muokkaamalla elinympäristöä voitiin parantaa väestön laatua. Puhtausprojektissa koti oli avainasemassa, sillä kodeissa kasvoivat uudet kansalaiset. Puutteelliset asunto-olot olivat turmiollisia yksilöille mutta uhka myös yhteiskuntajärjestykselle, sillä huonon ja likaisen asumuksen ajateltiin johtavan rikollisuuteen, sairauteen, sivistymättömyyteen ja kaikinpuoliseen rappioon. Puhtaalla asunnolla taas oli kohottava vaikutus: se johti elämäntapojen puhtauteen, itsekuriin ja jalostumiseen.

Uuden, modernin ja puhtaan kodin vaalijaksi nimettiin nainen. Modernin, keskiluokkaisen perheenemännän identiteetti alkoi rakentua kodin siisteyden varaan. Myös kotitaloustöiden järkeistämiseen ja tieteellistämiseen alettiin kiinnittää huomiota. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt perheenemännän työmäärää, sillä uudet teknologiat ja materiaalit nostivat puhtausstandardia jatkuvasti. Uudet valkoiset pinnat olivat helpompia puhdistaa, mutta ne myös likaantuivat helpommin.

Kamppailu hygienian ja puhtauden puolesta kesti Suomessa 1960-luvulle asti, mutta kuulen sen kaiun myös siinä, miten nykyvanhemmuutta arvioidaan kodin siisteyden mukaan. Tänään se, että osaa pitää kotinsa siistinä, symboloi paitsi onnistunutta vanhemmuutta myös keskiluokkaista kunnollisuutta sinänsä.

Mutta onko kunnollisuutta mahdollista tavoittaa siivoamalla? Marttojen siivouskalenterin (malliesimerkki kotitaloustöiden järkeistämisestä muuten) mukaan päivittäisen ja viikoittaisen siivouksen lisäksi pitäisi ”silloin tällöin” pestä ikkunat, järjestää ja pyyhkiä kaapit ja laatikot, puhdistaa valaisimet ja kirjahylly, pestä lattiakaivo, tuuletusventtiilit ja patterit, huoltaa kodinkoneet (jääkaappi, pakastin, pesukone, liesituuletin tms.), puhdistaa sauna, puhdistaa lattiat perusteellisemmin (nihkeäpyyhintä viikoittain), pyyhkiä myös lattialistat, puhdistaa seinät ja ovet harjata katosta pölyt ja hämähäkinseitit, tuulettaa ja pestä sisustustekstiilit (vuodevaatteet, päiväpeitot, matot, verhot). Puhumattakaan pyykinpesusta, jota siivouskalenterissa ei edes mainita.

Kunnollisuus vaatii jatkuvia ponnisteluja, sillä siivoamistyöllä ei loppua näy. Silti moni suorittaa kunnollisuuttaan siivoamalla. Vieraita ei voi päästää sisään ennen kuin on lavastanut kodistaan tahrattoman. Lakanoiden pitää olla kaapissa mankeloituna ja viikattuna juuri niin kuin mummo opetti, koska, no, niin vain pitää. Se taas, joka ei jaksa tai ehdi, saa kokea häpeää ja riittämättömyyttä. Naisen varsinkin pitäisi osata ja jaksaa siivousasiat luonnostaan. Mutta ihmisen arvo ei saisi riippua siitä, onko koti sotkuinen vai siisti.

Voisiko siisteyskäsityksiä vastaan kapinoida? Ruotsalainen Facebook-ryhmä Family living – the true story karvevalisoi sisustuslehtien, tv-ohjelmien ja stailattujen myynti-ilmoitusten moitteettomia kotikuvia julkaisemalla ”todellisia” kuvia lapsiperheiden kotikaaoksesta. Kuvat höystetään lempeällä huumorilla. Täyteen ahdetun jääkaapin kuvassa lukee ”Täysi jääkaappi on luksusta. Tosin on mahdotonta löytää sieltä mitään.” Lakoontumaan unohtuneiden tulppaanien kuva ironisoi sisustuslehtityyliä: ”Tulppaanit luovat tunnelmallista kevään tuntua”. Ryhmän perustanut Lotta Sjöberg kuvailee ryhmää täydellistä elämää vastaan suunnatuksi protestikampanjaksi, jonka tarkoituksena on lieventää kunnollisen ihmisen normeja.

Jos karnevalisoiva huumori ei tunnu omimmalta omalta, voi siisteysnormeista ottaa etäisyyttä myös ihan vain tiedostamalla ne. Samalla voi miettiä, mitä tapahtuu, jos siivouskalenteria ei noudatakaan. Entä jos ikkunoita ei pesisikään kaksi kertaa vuodessa vaan kerran? Tai kerran kahdessa vuodessa? Tai kun niistä ei enää näe ulos? Jos jättäisi joulu- ja kesäverhot vaihtamatta? Viikkosiivous vain joka toinen viikko? Kuka sinut siitä tuomitsee ja onko sillä väliä? Jos kuitenkin nautit siisteydestä, mutta inhoat siivoamista, on reseptini hyvin yksinkertainen: kokeile tavaran vähentämistä. Samalla vähenee siivoamisen ja järjestelyn tarve.

Kirjallisuus
Johanna Hiitola: Hallittu vanhemmuus. Sukupuoli, luokka ja etnisyys huostaanottoasiakirjoissa. Tampere University Press 2015.
Kirsi Saarikangas: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS 2002.
Lotta Sjöberg: Orka torka. Motståndsinspiration från Facebookgruppen Family Living – the true story. Ordfront förlag 2014.

Leluvuoren valtiaat ja leikkikalubisneksen salajuoni

Oletko lastenhuoneen leluvuoreen väsynyt vanhempi? Joudutko kiistelemään lastesi kanssa leikkikalujen siivoamisesta? Tuntuuko, että leluille pitäisi hankkia lisää koreja, laatikoita ja hyllystöjä? On mahdollista, että sinä ja lapsesi olette leikkikalubisneksen salajuonen uhreja.

Kuva tutkivan ammattijärjestäjän lastenhuoneesta.

Kuva tutkivan ammattijärjestäjän lastenhuoneesta.

Kulutusyhteiskunnan lapset elävät leluvuorten keskellä. Ruotsalaistutkimuksen mukaan leikki-ikäisillä lapsilla on lastenhuoneissaan yli 500 lelua. Luku tuskin eroaa suomalaislasten lelumäärästä, enkä usko, että siihen on edes laskettu jokaista erillistä Lego-palikkaa tai värikynää. Leikkikulttuurin muutos on ollut iso ja nopea: suuriin ikäluokkiin kuuluva mummo tai vaari pystyy luultavasti edelleen luettelemaan jokaisen lelunsa. Tutkimukset kertovat, että nykylapset suhtautuvat välineellisesti leluihinsa. Lempileluja on vaikea mainita, sillä leluja tulee aina lisää eikä niihin tarvitse siksi kiinnittyä kovin vahvasti.

Monet vanhemmat kokevat voimattomuutta lelutulvan äärellä. Toisaalta juuri vanhemmat yleensä toimivat lastenhuoneiden tavaran portinvartijoina. Lastenhuoneet itse asiassa vain heijastelevat aikuisten elämän tavaratulvaa. Lapsella voi olla sata pikkuautoa tai eläinhahmoa, vaikka hän leikkii vain parilla kerrallaan. Samalla tavalla myös aikuisella on satoja kirjoja tai vaatteita, vaikka hän lukee vain yhtä kirjaa ja pukeutuu vain muutamiin vaatteisiin kerrallaan.

Leikki on lapsen työtä, sanotaan. Leluvuoren pikkuvaltiaan homma saattaa kuitenkin olla lähinnä säntäilyä lelukorilta toiselle ja tavaran levittämistä ympäriinsä. Liiallinen määrä virikkeitä ei edistä leikkimistä vaan häiritsee sitä. Isompi lapsi taas pitkästyy, koska kaipaa uusien lelujen tuomaa voimakkaasta innostusta. Hukutamme lapset leluihin, koska lapset ovat meille tärkeitä ja haluamme tarjota heille parasta. Kulttuurissamme leikki symboloi hyvää lapsuutta ja lelu symboloi leikkiä. Mitä enemmän leikkiä, sitä parempi lapsuus, ja sitä enemmän leikkiä, mitä enemmän leluja.

Tähän uskomukseen ovat napanneet kiinni myös markkinakoneistot, tai ehkä ne ovat suorastaan keksineet sen. Televisiosta lapsi katsoo sarjoja, jotka kertovat Lego Ninjagosta, My Little Ponysta tai Barbiesta. Ohjelmat ovat lelubrändien oheistuotteita, ei toisinpäin! Jaksojen välissä tulee mainoksia, joissa esitellään houkuttelevasti lelumaailman kiliseviä ja välkkyviä uutuuksia. Lapset lukevat lelukuvastoja posket punaisina. Mainonta tuottaa haluja, ja halut kohdistuvat tunnettuihin muotileluihin. Näinhän se on meillä aikuisillakin.

Leikkikalubisnes käyttää hyväkseen paitsi lasten hyväuskoisuutta myös vanhempien käsityksiä hyvästä lapsuudesta. Salajuoni ulottuu kuitenkin pidemmälle. Oletko koskaan miettinyt, miksi lelut on kaupassa jaoteltu tyttöjen ja poikien osastoille? Tietysti voiton maksimoimiseksi.

1990-luvulta lähtien on vahvistunut uuskonservatiivinen ajattelu, jossa pojat ovat poikia ja tytöt prinsessoja. Markkinaväki sekä hyödyntää että vahvistaa tätä ajattelua tuotevalikoimallaan. Kun tytöille tarjotaan omat vaaleanpunaiset rakennuspalikat, voidaan, tai oikeastaan täytyy, myydä pojille toinen setti, harmaita tai vihreitä. Eihän nyt pojan sovi rakennella pinkeillä palikoilla. Legojakin käy kaupaksi tuplaten, kun isosiskolle markkinoidaan meikkistudio ja pikkuveljelle avaruushirviö. Tutkitusti varsinkin pojat ovat konservatiivisia leluvalinnoissaan, mutta aikuiset myös ohjaavat heitä sukupuolityypillisiin leluvalintoihin enemmän kuin tyttöjä.

Tutkiva ammattijärjestäjä neuvoo lastensa leluvuorien kanssa kamppailevaa vanhempaa ryhtymään kuluttajakapinaan. Älä usko, että leikki on yhtä kuin lelu. Paras leikki syntyy pahvilaatikosta, torkkupeitosta ja kepeistä. Et voi eristää lastasi lelumaailman kaupallisuudesta, mutta voit opettaa hänelle kulutuskriittisyyttä. Kyseenalaista kapeat sukupuolijaot ja sukupuolitetut värikoodit, niin voit jättää puolet leluista kauppaan.

Onko teillä liikaa leluja? Uskallatko vastustaa leikkikalubisneksen salajuonta?

Kirjallisuus
Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.
Anders Nelson & Mattias Nilson: Det massiva barnrummet. Teoretiska och empiriska studier av leksaker. Forskarutbildningen i pedagogik, Lärarutbildningen, Malmö Högskola. 2002.
Elina Nevalainen: Kuusivuotiaiden lasten suhde leikkikaluihin. Pro gradu -tutkielma. Kasvatustieteen laitos. Jyväskylän yliopisto. 2006.

Latteuksia miehistä, naisista ja kodeista

Tutkivan ammattijärjestäjän aamukahvi oli läikähtää pöydälle, kun valtakunnallisen päivälehden kansi näytti viikonloppuna tältä:

kuva-32Tarkempi perehtyminen osoitti, että huonekaluketjulla on meneillään hassunhauska kampanja, jonka tarkoituksena on kannustaa miehiä sisustamaan.

Kampanjasivun mukaan ”Miehet ovat suomalaisissa kodeissa ahtaalla. Heillä ei välttämättä ole autotallia tai verstasta, johon vetäytyä. Jos omaa tilaa löytyy, niin se on useimmiten sisustettu kaikella sillä ylijäämällä, mitä ei huolita edes kesämökille. Miehen hyvinvoinnin vuoksi hänelläkin on oikeus sisustaa.” Kampanjaan liittyvissä videoissa ”miespakolaiset” kertovat roolistaan naisten hallitsemissa kodeissa.

Ammattijärjestäjä pahoitti välittömästi mielensä sekä miesten että naisten puolesta. Ovatko miehet muka kodin sotkun aiheuttajia tai jopa sotkua itsessään? Kuuluvatko koti ja siivous vain naisille? Mikä siinä on, että miehistä ja kodeista puhutaan joko miehet lapsellistaen tai luolamiehiksi muuttaen?

Vastauksen löytämiseksi on katsottava menneisyyteen. 1800-luvulla Suomeen tuodussa ydinperheideologiassa naisille annettiin kodin suhteen hyvin keskeinen asema. Itse asiassa naiset suorastaan samastettiin kodin kanssa. Miesten piti taata työllään perheen toimeentulo, mutta kotona heillä ei ollut erityistä tehtävää, sillä kaikki tärkeät toiminnot kuuluivat naisille.

Tästä työnjaosta oli miehille niin monia etuja, että sitä huomattiin pitää ongelmana myös miehille vasta sata vuotta myöhemmin. Siihen mennessä naisten asema oli jo monin tavoin muuttunut. Suomalaisia lähiöitä 1980-luvulla käsitelleessä tutkimuksessa huolestuttiin siitä, ettei miehillä ole modernissa lähiökodissa mitään tehtävää – toisin kuin aiemmin maatalousyhteiskunnassa – eikä heidän elämällään näin myöskään sisältöä. Vaimot hoitivat kotona kaiken eikä miehiä enää välttämättä tarvittu elättäjiksikään. Tutkimuksen mukaan miesten olisi hankittava takaisin paikkansa perheen työnjaossa. Heidän elämänsä uusi sisältö tulisi muodostumaan kotitöistä ja lastenhoidosta.

Modernin mieheyden on kuitenkin sanottu olevan erottautumista naiseudesta tai sellaiseksi mielletystä. Vaikka naisten ja miesten asemat yhteiskunnassa ovat muuttuneet lähiötutkimuksessa visioituun suuntaan, naisten ja kodin kytkös ei sittenkään ole purkautunut. Kodit ja niiden siisteys kuuluvat tällaisen ajattelun mukaan edelleen naisille. Siksi miehistä ja kodista ei voi puhua kuin läpällä tai kuvitteellista tosimieheyttä alleviivaten.

Ammattijärjestäjän mielestä huonekaluketjun mainoskampanja toistelee väsyneitä latteuksia. 2010-luvulla kodit, siivous ja sisustus saavat kiinnostaa kaikkia sukupuolia ilman takertumista 1800-lukuisiin ideologioihin tai kapeisiin käsityksiin miesten ja naisten alueista.

Oletko sinä havainnut sisustamiseen tai kodin järjestämiseen liittyviä kaavamaisia käsityksiä naisista ja miehistä?

Kirjallisuus
Häggman, Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. 1994.
Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. 1982.