Aihearkisto: Tunteet

Järki ja tunteet tavaran karsimisessa

Syksyllä Suomeenkin vihdoin syntyi oma KonMari-ryhmä. On ollut ilo seurata ryhmän jäsenten innostusta ja tavatonta aikaansaavuutta kotiensa järjestämisessä. KonMari inspiroi ja toimii! Samalla olen kuitenkin mielessäni ja välillä ääneenkin miettinyt, että KonMari ei varmastikaan ole menetelmä, joka puhuttelisi kaikkia. Mutta mistä tietää, kenelle se sopii ja kuka saa sen toimimaan?

IMG_9478

Tunnustaudun järjestämisnörtiksi, jonka mielestä kaappien uudelleen järjestely ja erilaisten säilytyssysteemien kehittely on parasta ajanvietettä. Tässä sukkani KonMari-tyyliin viikattuna.

Niille, jotka eivät vielä ole kuulleet tästä järjestämisen maailmanluokan megahitistä, kerrottakoon että KonMari on japanilaisen järjestäjägurun Marie Kondon kehittämä siivousmenetelmä. Sen olennaiset piirteet on tiivistettävissä kahteen seikkaan: Ensinnäkin tavarasta luovutaan fiilispohjalta. Tavara joko tuottaa iloa tai sitten ei, eikä ilotonta tavaraa tarvitse säilytellä minkään niin sanotun järkisyyn tai velvollisuuden takia. Kysymys ”tuottaako se iloa?” on vapauttanut monet päästämään irti kaappeihin syystä tai toisesta kerätyistä esineistä.

Toiseksi menetelmä on hyvin kokonaisvaltainen. Karsimisessa ja sen jälkeisessä järjestämisessä tulee noudattaa tarkkaa ohjelmaa, joka sanelee missä järjestyksessä tavararyhmien läpikäymiseen tulee ryhtyä. KonMari-kirja antaa myös yksityiskohtaiset ohjeet, miten tavarat säilytetään.

Useimmissa muissa järjestämisoppaissa neuvotaan hitaampaan etenemiseen, varotaan järjestelijöiden loppuun palamista liian isojen urakoiden edessä ja pyritään luopumispäätöksissä vetoamaan pikemminkin järkeen kuin tunteeseen.

Kenelle KonMari sitten sopii? Ensinnäkin ihmisen elämäntilanne antaa osviittaa. Näyttää siltä, että KonMari on ollut ”viimeinen napsahdus” monelle sellaiselle, joka on aloittanut raivaamisprojektinsa esimerkiksi luopumalla yhdestä tavarasta päivässä, siirtynyt sitten tiukempaan poistotahtiin tai muuten vain harrastanut järjestämisasioita jo pidemmän aikaa. Siinä vaiheessa kun kotona ei enää kompastu ylimääräiseen tavaraan joka askeleella ja pahimmat rytökasat on taltutettu, KonMari johdattaa järjestämisen seuraavalle tasolle. Lisäksi sen estetiikkaa painottavat järjestämisohjeet tuntuvat vetoavan moniin minimalisteihin ja sisustajiin.

Toinen keskeinen tekijä menetelmän sopivuudessa on se, miten suuria elämäntapamuutoksia joutuu tekemään pitääkseen konmaritettua järjestystään yllä. Mietitäänpä esimerkiksi KonMari-menetelmän symboliksi noussutta tekstiilien viikkaamista pystyyn ja asettelemista värijärjestykseen. Jos on jo aiemmin viikannut vaatteet ja liinavaatteet pinoihin, ei niiden muuttaminen riveiksi vaadi uusien rutiinien haltuunottoa, ainoastaan tyylin hienosäätöä. Ja jos vielä tavaramäärä vähenee radikaalisti, niin kuin KonMari-prosessissa pitäisi, viikattavaakin on vähemmän.

On kuitenkin olemassa koko joukko ihmisiä, jotka viikkaamisen sijaan survovat tekstiilit vapaalla tyylillä kaappiin. Jaksaakohan entinen vapaan tyylin harrastaja ylläpitää viikkauksia pesusta toiseen vai alkavatko puhtaat pyykit kasaantua? Uusien tapojen omaksuminen vaatii kovaa työtä ja Marie Kondon ohjelmaa seuratessa uusia rutiineja pitäisi pystyä luomaan kosolti.

Kolmas tekijä siinä, kenelle KonMari-menetelmä sopii, liittyy ihmisten päätöksentekotyyleihin. Konmari Suomi -ryhmässä nousi jokin aika sitten esille hyvä huomio persoonallisuustyypin ja tavaran raivaamisen suhteesta. Sosiaalisessa mediassa on taas kiertänyt suosittu Myers–Briggsin tyyppi-indikaattori (MBTI) eli persoonallisuustesti, joka pyrkii neljän ulottuvuuden avulla selvittämään ihmisen havainnointi- ja päätöksentekotyyliä. MBTI:n mukaan ihminen voi olla suuntautunut joko omaan sisäiseen maailmaansa tai toisiin ihmisiin. Hänen tapansa hankkia tietoa perustuu ääripäissään joko faktoihin tai intuitioon. Päätöksenteko taas voi olla ajatteluun tai tunteisiin pohjautuvaa ja ihmisen elämäntyyli harkitsevaa tai spontaania. (Kevennyksenä voit vilkaista, mitä Hikipedia sanoo omasta tyypistäsi.)

On mahdollista, että KonMari-raivaamisen päätöksentekoperuste ”tuottaako se iloa?” toimiikin parhaiten heillä, jotka ovat ammentavat enimmäkseen tunteista ja intuitiosta. Otetaan tavara käteen ja intuitio kertoo salamannopeana välähdyksenä, tuottaako se iloa. Vastauksen pitäisi tuntua kropassa. Intuitio on automaattista ja tiedostamatonta ajattelua.

Itse saan testeissä tuloksen, jonka mukaan päätöksentekoni on enemmän rationaalista ja faktapohjaista kuin intuitiivista fiilistelyä. Ehkäpä siksi oma KonMari-karsintani jäi tähän yhteen, jonka päätteeksi vielä palasin järkeilyyn. Rationaalinen ajattelu on tietoista, kielellistä, hitaampaa kuin intuitiivinen ja perustuu tosiseikkoihin tai sellaiseksi miellettyihin. Tutkimuksen mukaan päätöksenteko on parhaimmillaan yhtaikaisesti sekä rationaalista että intuitiivista. Molempia ajattelun muotoja on mahdollista kehittää, oli persoonallisuustyyppi mikä tahansa.

Jos siis kysymys ”tuottaako se iloa” ei autakaan luopumaan tavaroista eikä intuitio tunnu juuri missään, on syytä miettiä muita päätöksentekoa helpottavia perusteita. Erilaisia faktapohjaisia luopumisperusteita on paljon. Joitakuita puhuttelee sen miettiminen, miten harvoin on tavaraa tullut käyttäneeksi tai ostaisiko tavaran uudelleen, jos se olisi palanut tulipalossa. Toisiin vetoavat tehottomuusargumentit: paljonko turhan tavaran säilyttämiseksi tarvittavat asuin- tai varastoneliöt maksavat, varsinkin kun varastoissa olevista tavaroista tyypillisesti vain yksi tai kaksi kymmenestä on ikinä käytössä? Entä paljonko aikaa tuhraantuu etsiessä tavaroita epäjärjestyksen keskeltä? Jotkut motivoituvat määrällisistä poistotavoitteista. Heille suosittelen Minimalistipeliä (tammikuu 2016 täällä) tai Tavara päivässä pois -sivua. Joskus päätöksenteko ylipäätään voi olla niin vaikeaa, että on parasta ottaa ulkopuolinen, vaikka ammattijärjestäjä tai asian päälle ymmärtävä kaveri, avuksi.

On myös tavallista, että tavaran ilontuottamiskykyä ei pysty punnitsemaan, koska entä jos –skenaariot hiipivät mieleen. Entä jos tarvitsen tätä vohvelirautaa (jota en koskaan ole käyttänyt) heti kun annan sen pois? Entä jos tulee kolmas maailmansota ja muovipusseista tulee pulaa? Entä jos kuitenkin tahdonkin vielä joskus tehdä valmiiksi tämän viisi vuotta sitten aloittamani neuleen? Pohjimmiltaan kyse on luopumisen pelosta ja siitä, ettei pysty luottamaan siihen, että asiat kyllä järjestyvät tulevaisuudessakin.

Myös entä jos –skenaarioihin auttaa suhteuttaminen ja faktojen punnitseminen paremmin kuin tavaran tuottaman ilon ajattelu. Jos tarvitsisinkin vohvelirautaa vielä joskus, ehkä saan sen siskoltani lainaan. Jos tulee sota, muovipussit ovat lopulta pienin murhe. Jos neule ei enää inspiroi, kuinka todennäköistä on, että tilanne muuttuu? Kenties tulee uusia, innostavampia käsityöprojekteja.

Pohjimmiltaan on niin, että KonMari-menetelmän toimivuuden itse kunkin kohdalla voi tietää vain kokeilemalla. Suosittelenkin kirjan lukemista kaikille epäjärjestyksestä eroon pyrkiville. Ja vaikka Marie Kondo olisi kuinka ehdoton, minusta menetelmää saa myös soveltaa.

Millaiset kysymykset auttavat sinua luopumaan tavarasta?

Lahjoittamisen vaikeudesta

Kirjoitin viime viikolla siitä, että osa turvapaikanhakijoille lahjoitetuista vaatteista on niin kehnossa kunnossa, ettei niitä voi kuin heittää pois. Kirjoitukseni herätti keskustelua monilla sivustoilla. Lahjoitustavaran kanssa tekemisissä olleet jakoivat kokemukseni: homeisia, likaisia, rikkinäisiä tai muuten käyttökelvottomia tulee keräyksiin luvattoman paljon. Jotkut taas pahastuivat suorasanaisista ohjeistani, koska olivat tarkoittaneet lahjoituksellaan hyvää eikä heitä itseäänkään haittaa, jos vaatteessa on pieni reikä tai nappi puuttuu. Joidenkin mielestä olin aivan kohtuuton vaatiessani vaatteilta ajanmukaisuutta: eihän heillä itselläänkään ole varaa muotivaatteisiin, saati että lahjoittaisivat niitä turvapaikanhakijoille.

Anteliaisuus on vaikea laji. Keskustelussa risteilee lahjoittamiseen liittyviä käsityksiä, jotka liittyvät luopumisen vaikeuteen, kiitollisuuteen ja ihmisarvoon.

Kuvanveistäjä Rowan Gillespien teos Famine (1997) Dublinin satamassa on omistettu niiden irlantilaisten muistolle, jotka Irlannin nälkävuosina 1800-luvun puolivälissä pakenivat Amerikkaan.

Luopuminen, tunteet ja tavaran arvo

Ammattijärjestäjät tietävät, että tavarasta luopuminen ei ole helppoa. Tavarat merkitsevät turvaa ja statusta, ja niillä myös ilmaistaan identiteettiä. Usein kaikenlaista rojua säilytetään ihan vain siksi, jos sitä vielä sattuisi tarvitsemaan.

Jennin arkijärki avaa päättelyketjua, jonka seurauksena omaa roinaa saattaa alkaa kuvitella toisen aarteeksi. Roskaksi määrittyvää tavaraa voi olla vaikea heittää pois, koska itse ehkä vielä voisi käyttää sitä johonkin (jos ompelisin pipoksi tämän värjäytyneen teepaidan) tai joku jossain ehkä voisi haluta sen (jos vain löytäisin oikean ihmisen, hän voisi muodistaa Elma-tädin kuluneesta popliinista itselleen kevättakin). Jenni kirjoittaa, että tällöin lahjoittaminen voi näyttäytyä ratkaisuna: ”Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty.”

Ammattijärjestäjäkollegani Eveliina on kirjoittanut fiksuja tavaroihin liittyvistä tunteista. Tunnesiteen takia voi olla vaikea luopua tavarasta, joka toisen mielestä vaikuttaa roskalta, vaikka elämä olisi helpompaa ilman roskan säilömistä. Tunnearvon ohella tavaroilla on omistajalleen muunkinlaista arvoa. Eveliina mainitsee esimerkiksi käyttöarvon, jota voi olla vielä pikkuviallisellakin tavaralla. Paidan helmassa oleva reikä ei haittaa, jos helman aina laittaa housuihin piiloon. Tavaralla on yleensä myös jälleenmyyntiarvoa, ainakin jos se on lahjoitettavaksi kelpaavaa. Lahjoittajan pitää siis päästä sinuiksi senkin ajatuksen kanssa, että lahjoittaessaan hän itse kärsii taloudellisen tappion.

Uskon, että lahjoittajat ovat liikkeellä vilpittömin mielin ja auttamisen halusta silloinkin, kun keräyksiin päätyy käyttökelvotonta roinaa. Tavaran lahjoittaminen ja omien tavaroiden arvioiminen toisen ihmisen silmin ei vain ole niin kovin helppoa. Joskus uskoni vilpittömyyteen on kuitenkin ollut koetteilla. Kun kaivaa lahjoituspussista alushousut, joissa on ruskea raita, käy mielessä, että ehkä jotkut paketoivatkin lahjoituksiinsa muukalaisvihaa ja vähävaraisiin kohdistuvaa halveksuntaansa. Toivottavasti olen väärässä.

Kiitollisuus ja nöyryys

Osalle viimeviikkoista kirjoitustani kommentoineille oli tärkeää, että lahjoitukset menevät sellaisille, jotka heidän mielestään ovat aidosti hädänalaisia. Epäilyksiä hädän aitoudesta syntyy, koska turvapaikanhakijat eivät vastaa mielikuvia, joissa taas tuntuvat väikkyvän 60-luvun uutiskuvat Biafran lapsista (en edes kehtaa linkittää) tai 1800-luvun maalaukset Suomen nälkävuosien kärsijöistä.

Keskustelussa aidosta hädänalaisuudesta toistuu nöyrän kiitollisuuden teema. Ensinnäkään lahjoitustavaraa ei sovi kritisoida ­– ei edes tavaran lajittelijan puhumattakaan sen saajasta. Jostakin syystä minun osoittamani ”kiittämättömyys” tulkittiin paikoin myös osoitukseksi  avustettavien kiittämättömyydestä, vaikka en kirjoittanut sellaisesta mitään. Toinen osa nöyrän kiitollisuuden teemaa käsittelee lahjoituksen kelpaamista. Sen mukaan aidosti hädänalaiselle kyllä kelpaa. Hän ottaa kiittäen vastaan talvitakin, vaikka sen vetoketju on rikki, sillä se on kuitenkin parempi kuin ei lämmintä takkia ollenkaan. Hänelle kelpaa rikkinäinen tai tahrainenkin, koska se kuitenkin suojaa. Hän ei välitä miltä näyttää, kunhan on kuivaa ja lämpöistä. Puolikas hotellishampoopullokin käy.

Epäilen, että ainakin joitakin näistä keskustelijoista vaivaa pula-ajan mentaliteetti. Jos tavara olisi kortilla, niin varmaankin auttaisimme pitämällä itse vähiten risaiset ja lahjoittamalla muut. Mutta meillä ei ole pula-aika. Iso osa suomalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, että kaapeissa on hyväkuntoista mutta käyttämättä olevaa tavaraa riesaksi asti.

Nöyrää kiitollisuutta kaipaava lahjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, millaista apua autettava tarvitsee, vaan siitä, että saa kokea itsensä hyväntekijäksi. Nöyryyden vaatiminen on myös hyvin lähellä nöyryyttämistä. Kunnan vaateapua takavuosina saaneilla on muistissa apuun liittynyt häpeä. Avustusta saaneet tunnisti helposti vaatteista, jotka ommeltiin kunnan työtuvassa samoilla kaavoilla. Myös nykyajan köyhien kertomuksissa toistuu häpeä ja nöyryyttäminen, jota on koettu esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa.

Kiitollisuutta ei saa vaatimalla. Se tulee autetulta itsestään, jos hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan. Viime kädessä kyse on siitä, suommeko hädänalaisille ihmisarvon ja arvokkuuden.

Arvokkuus ja myötätunto

Mietitäänpä asiaa vielä avunsaajan näkökulmasta. Jos itse olisit hädässä köyhyyden, sairauden tai työttömyyden takia tai paennut kodistasi vainon tai sodan tähden, ja sinulla olisi vain pari vaatekertaa, toivoisitko, että ne olisivat puhtaita, ehjiä ja sellaisia, joissa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille? Jos sinulla olisi vain yksi talvitakki, tahtoisitko, että sen saa suljettua pakkaskeleilläkin?

Viisaan pastorin sanoin: ”Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!”

*

Kirjallisuus

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Toim. Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen. Avain 2007.

Jarmo Peltola: Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928-1938, 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere University Press 2008.

Photo credit:
Irish Famine Remembered by William Murphy via Flickr cc.

 

Häpeäisit edes

Siinä se juntti nyt istuu valkoisissa urheilusukissaan, mitähän Lenitakin sanoisi. Tämän hetken nolointa noloa on nimittäin sisustaa pahkakoristeilla ja tyylihuonekaluilla. Katsokaa vaikka:

Isoäidilläni on kuvan mukainen Chippendale-pöytä. Lapsena se oli minusta maailman kaunein pöytä. Miten noloa!

Hävettääkö sinua kutsua vieraita kotiisi, kun olohuoneen sisustus on niin kulahtanut ja epämuodikas? On syytäkin, jos uskomme huonekaluketjun mainosta. Se kannustaa vieläpä julkiseen itsehäpäisyyn: noloimmasta olohuoneesta kilpailuun kuvan postannut voittaa ”designolkkarin”.

Tutkivaa ammattijärjestäjääkin nolottaa. Nimittäin huonekaluketjun puolesta, taas. Mainostempaus ei oikeastaan olisi minkäänlaisen kommentoinnin arvoinen, jollei siinä niin räikeällä tavalla laitettaisi makuja arvojärjestykseen ja käytettäisi häpeää kuluttamiseen kohdistuvien ”tarpeiden” luomisessa. Mainoskampanja pyörittää modernin kulutuksen ja porvarillisen kotikulttuuriin keskeisiä elementtejä: koti on ikään kuin näyttämö, jonka lavastus on merkityksellinen sekä oman minuuden rakentamisessa että sen esittämisessä ulkopuolisille. Esineiden omistajan identiteetti ja arvo rakentuu suhteessa kodin tavaramaailmaan.

Tässä tarkasteltu huonekaluketju mainostaa sisustuslehdissä vain linjakkaita design-tuotteita. Nolohuone-kampanjan kaltaiset huumoripläjäykset julkaistaan päivälehdissä. Kuvan mainos on Deko-lehdestä.

Lavastus on siis osattava tehdä oikein. Koska halpatuotanto on tuonut sisustamisen kaikkien ulottuville, ei hienostunutta makua (toisin sanoen eroa rahvaaseen) pysty osoittamaan kuluttamisen määrällä. Se on osoitettava kuluttamisen tyylillä. Pohjoismaissa hyvä, keskiluokkainen maku on tarkoittanut kallista ja askeettista modernistista tyyliä. Design-esineisiin ja niillä luotuun sisustukseen liitetään mielikuvia laadusta ja yksilöllisyydestä, vaikka kysymys on tietysti vain tavallista hintavammista massatuotteista. Vastaavasti epämodernius ja koristeellisuus liitetään hiomattomaan makuun ja kyvyttömyyteen tehdä ”hyvän” maun mukaisia kulutusvalintoja. Huonekaluketjun kampanjassa silmätikuksi nostetut tyylihuonekalut ovat krumeluurein koristettuja ja vanhanaikaisia. Niillä sisustava ei osaa kuluttaa oikein, vaan laittaa rahansa feikkiin, tyylikalusteethan ovat aitojen antiikkihuonekalujen jäljitelmiä.

Mainoskampanjan tarkoitus jää hämäräksi. Pyritäänkö sillä houkuttelemaan uusiksi asiakkaiksi miehiä, joita samalla leimataan junteiksi? Vai ovatko junttimiehetkin osa olohuoneen häpeällisyyttä ja siten joutavat vaihtoon? Miksi noloja ovat juuri tyylihuonekalut ja pahkapatsaat eikä esimerkiksi Ikea-sisustus? (Tietysti siksi, että potentiaaliset design-ostajat löytyvät Ikea-kansan riveistä eikä heidän mieltään haluta pahoittaa; Chippendalella sisustavat mummot taas vähät välittävät Artekista.) Jos tarkoitus on vain luoda pöhinää ja saada huomiota, niin tämäkin kirjoitus palvelee kampanjan tavoitetta.

Vielä sivuhuomio Nolohuone-kilpailuun ladatuista olohuonekuvista: eipä niissä juuri tyylikalusteita näy (paitsi yhdessä kuvassa, joka lienee kampanjaväen väkertämä *edit. linkki poistettu, koska kilpailumateriaalikin on poistunut netistä*), mutta tavaran määrä on monessa melkoinen. Siihen eivät uudet (design-)tavarat tai sisustelu auta, ainoastaan kylmän rauhallinen esineiden vähentäminen. Moni olohuone kohenisi ihan vain sillä, että pyykinkuivausteline vietäisiin pois.

Onko koti asukkaansa minuuden jatke? Oletko hävennyt kotiasi? Keneen häpeällä kampanjointi vetoaa?

Kirjallisuus
Minna Sarantola-Weiss: Sohvaryhmän läpimurto. kulutuskulttuurin tulo suomalaisiin olohuoneisiin 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. SKS 2003.

10 tai 20 pakettia joulun taikaa ja lapsuuden nostalgiaa?

christmas-235931_1280Jouluaattoon on enää 26 yötä. Piparkakkujen tuoksu, joulurauhanjulistus, rakkaimmat joululaulut, lasten malttamaton odotus ja vihdoin: ne rapisevat lahjapaketit!

Vartissa niistä on tehty selvää: jäljellä on kasa revittyä lahjapaperia ja kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä uutta tavaraa. On keksittävä uusille esineille säilytyspaikat sekä huolehdittava, että ne myös pysyvät paikoillaan ja puhtaina.

Suomalaisen työn liiton mukaan 80 prosenttia suomalaisista pitää joulunviettoa liian kulutuskeskeisenä ja 65 prosenttia haluaa välttää turhaa tavaraa jouluna. Silti lahjoihin aiottiin viime vuonna laittaa jopa 398 euroa, joista melkein 300 euroa tavaralahjoihin. Suomalaisista vain 14 prosenttia suosii aineettomia lahjoja. Miksi arvot ja asenteet eivät kohtaa?

Tutkiva ammattijärjestäjä päätti googlata tehdä pienen tutkimuksen lapsiperheiden joululahja-asenteista ja siitä, paljonko paketteja pukki tuo.

Tilastotietoja lapsille annettavien lahjojen määrästä ei löytynyt, mutta kysymys kohtuullisesta lahjamäärästä on  nettikeskusteluiden käyttämieni tutkimusaineistojen valossa erittäin kiistanalainen aihe. Suurin osa palstoille kirjoittelevista äideistä tutkituista henkilöistä katsoo, että pukinkontista pitäisi löytyä kullekin perheen lapselle 10­­–20­ pakettia. Tätä suurempaa määrää useimmat pitävät kohtuuttomana. Monen periaatteena on antaa vain muutama toivelahja. Mutta koska iso kasa paketteja tuo joulun, kääritään lahjapaperiin lisäksi vaatteita ja harrastusvälineitä, jotka hankittaisiin muutenkin, tai ”jotakin pientä”. Aineettomia lahjoja ei tutkimusaineistossa mainita lainkaan.

surprises-19713_1920Asenteidensa puolesta tutkitut henkilöt voi jakaa ähkyahdistuneisiin ja joululahjanostalgisiin. Ähkyahdistuneet vetoavat lapsen hyvinvointiin: lapsi ei osaa arvostaa suurta määrää lahjoja vaan hämmentyy. Myös lastenhuoneisiin kertyvän tavaran määrä huolestuttaa ähkyahdistuneita. Joululahjanostalgiset kuvaavat lahjojen ostamista omille lapsille vastustamattoman ihanana hemmotteluna. Osa joululahjanostalgisista haluaa korvata lapsilleen sen, ettei itse lapsena saanut toivelahjojaan.

Kysymys lahjojen määrästä nostattaa tutkimusaineistossa myös luokkaristiriitoja. Kulutuskriittisyys leimautuu varakkaiden vanhempien elitistiseksi valinnaksi. Heillä on varaa antaa lapsilleen muutamia kalliita laatulahjoja. Vähävaraiset vanhemmat taas esiintyvät olosuhteiden pakottamina materialisteina. He luovat runsauden tunnelmaa paketoimalla lahjoiksi useita edullisia tavaroita. Suomalaisen työn liiton mukaan vain 7 prosentille suomalaisista vastuullisuus ja eettisyys ovat tärkeitä joululahjojen ostoskriteerejä.

Pieni asennetutkimuksemme tuo esille joululahjojen antamisen ristiriitaisia merkityksiä. Lahjan tarkoituksena on ilahduttaa ja hemmotella tai opettaa lapselle kohtuullisuutta. Samalla lahja viestii antajastaan esimerkiksi rakastavana ja anteliaana äitinä tai ympäristöarvot sisäistäneenä kuluttajana. Lahjoja annetaan oman varallisuuden puitteissa, mikä vaikuttaa siihen, millaisia lahjoja pidetään ihanteellisimpina. Lahjan tehtävä voi myös olla vastata niihin toiveisiin, joita lahjan antajalla itsellään on ollut lapsena tai on parhaillaan.

branch-21722_1280Joulu vetoaa meissä tunteisiin, aistikokemuksiin, lapsuuden muistoihin sekä hyvän lapsuuden ja vanhemmuuden ideaaleihin, jotka kaikki on myös taitavasti tuotteistettu markkinakoneistojen toimesta. Joulun kaupallisuutta kuuluu arvostella, mutta sitä on vaikea vastustaa käytännössä.
Kohtuullinen joulu kuitenkin kiinnostaa yhä useampia. Kohtuullisuutta voi tavoitella aluksi vaikka tunnistamalla omia, mahdollisesti ristiriitaisia asenteitaan lahjojen antajana ja saajana.

Seuraavassa kirjoituksessa paljastan, mitä lapset oikeasti haluavat joululahjaksi, joten odottele vielä niiden jouluostosten kanssa!

*

Jos kohtuullisuus kiinnostaa, kannattaa tammikuussa suunnata Kuinka paljon on tarpeeksi? -tapahtumaan Helsinkiin. Suomen ammattijärjestäjät ry:n järjestämässä tapahtumassa käsitellään  paljoutta, kohtuullisuutta ja vähentämistä. Maksuton tapahtuma on 10.1.2015 klo 11–15 Bio Rexissä. Löytyy myös Facebookista.

Lähteet
Suomalaisen työn liitto: Joulututkimus 2013.
Suomalaisen työn liitto: Suomalainen joulu 2012.