Miten Raamattu hävitetään – ja miksi tätä edes tarvitsee kysyä

Mitä tehdä perheraamatulle, jota kukaan ei ole alkanut täyttää, kysyi eräs Paikka kaikelle -ryhmän jäsen. ”Kirja on helvetin iso ja painava eikä sitä kukaan lue… Mutta kyseessä on kuitenkin ns. perintökalu…” Kyseinen kirja oli 1920-luvun kuvitettu painos ja tosiaan varmaan neljän tiiliskiven kokoinen.

Ryhmässä kysymyksestä sikisi tavarasuhteen kannalta kiinnostava keskustelu. Tavarathan eivät koskaan ole vain tavaroita. Ja Raamattua tämä koskee aivan erityisesti.

Pyhä kirja vai kirja siinä missä mikä tahansa?

Moni keskusteluun osallistunut koki Raamatun pyhänä kirjana, jota ei sovi ensinkään hävittää. Parempi olisi paitsi säilyttää, myös lukien paneutua kirjan sanomaan. Jos lukeminen ei kiinnosta, kirja pitäisi mieluiten lahjoittaa sellaiselle, joka sitä arvostaa.

Pragmaatikot kuitenkin muistuttivat, että Raamattua on huomattavasti kätevämpi lukea vaikka puhelimen näytöltä kuin kiloja painavana järkäleenä, jossa on vieläpä vaikealukuinen vanha käännös. Että jos sanoma on tärkeä, ei liene niin väliä, missä muodossa se vastaanotetaan.

Myös kysymys itse hävittämisestä jakoi keskustelijat. Perinnäinen ohje on ollut, että Raamattu tulisi tuhota polttamalla. Toisaalta muistutettiin, että Raamattu on kirja siinä missä mikä tahansa kirja. Esimerkiksi kirjastoissa raamatut eivät saa mitenkään erityistä kohtelua, vaan ne poistetaan samoin kuin muutkin kirjat.

En ole uskontotieteilijä enkä teologi, mutta arvaan, että ei ollut ensimmäinen kerta, kun nousee sanaharkka siitä, onko raamattu esineenä pyhä, koskeeko pyhyys vain sen sisältöä vai onko se peräti satukirja muiden satukirjojen joukossa, kuten eräässä keskustelun alaketjussa ehdotettiin.

Kielitoimiston sanakirjan mukaan ”pyhä” tarkoittaa maallisen yläpuolella olevaa, kunnioitettavaa, palvottavaa ja pelättävää. Uskon, että niin kauan kuin on ollut uskontoja, on ollut esineitä, joita pidetään pyhänä. Niiden koetaan ansaitsevan suurempaa kunnioitusta kuin muut tavarat.

Tässä kertakäyttöisten ja vanhenemaan tai pois muodista menemään suunniteltujen tavaroiden tulvan keskellä tekee mieli ehdottaa, että pyhittäisimme muutakin kuin raamatut. Tavaroiden kunnioittaminen on avain siihen, että pidämme esineistä huolta jopa sukupolvesta toiseen.

Vai onko kirja aina pyhä?

Mutta palataan vielä perheraamatun herättämään keskusteluun tavarasuhteen näkökulmasta. Keskustelu ei leimahtanut vain siksi, että kyse oli Raamatusta. Väitän, että toinen kuumien tunteiden aiheuttaja oli se, että keskustelimme kirjasta.

Kirjat nimittäin ovat tavaroiden joukossa aivan erityisiä.

Suomi kirjakielenä on olemassa, koska Raamattu käännettiin 1500-luvulla kansankielelle. Suomalaiset oppivat lukutaidon nimenomaan Raamatusta. 1600-luvun lopulta lähtien järjestetyillä lukukinkereillä päntättiin Raamattua ja sen tiivistelmää, Katekismusta. Virsikirja ja Raamattu ovat olleet monen kodin ensimmäiset – ja ainoat – kirjat jo vuosisatojen ajan.

Olin viime vuonna silloisen arkkipiispan Kari Mäkisen luennolla, jolla hän kertoi laajennetun virsikirjan, Sielun tawaran merkityksestä suomalaisen sielunmaiseman kirjallisena muovaajana. Hän mainitsi 1800-luvun alkupuoliskolla vaikuttaneesta rukoilevaisjohtaja Matti Paavolasta, jonka kerrotaan antaneen ohjeen, että jos mikä tahansa kirja putosi lattialle, se piti nostaa, kumartaa ja antaa kirjalle suuta kunnioituksen merkkinä.

Mäkinen näki, että tässä vanhassa maailmassa kirjat heijastivat erityistä pyhyyttä, jonka keskuksessa Raamattu ja virsikirja olivat. Kirjat eivät olleet mitä tahansa esineitä.

Uskon, että tämä pitkä perintö, jossa lukutaito, lukeneisuus, Raamattu ja kirjat ovat tiiviisti liittyneet yhteen, heijastuu yhä edelleen siihen, millaisina esineinä kirjat näemme. Olemme kirjanpalvojia, joiden mielestä lähes mikä tahansa opus on pyhä. Monille meistä kirjat ovat muistoja, ystäviä ja viestejä sivistyksestä. Ja siksi niiden hävittämiseen suhtaudutaan suurella varauksella.

Perintö velvoittaa

Perheraamatun tapauksessa kyse oli siis kaksin tavoin erityisestä esineestä. Mutta vielä on lisättävä kolmas erityisyys, jonka kysyjä itsekin mainitsi. Nimittäin kyse ei ollut mistä tahansa raamatusta vaan perheraamatusta, ”perintökalusta”.

Perheraamatussa on erityiset lehdet, joille tulisi merkitä kasteet, ripille pääsyt, naimakaupat ja kuolemat. Se on siis eräänlainen sukupuu. Aloittaja kuitenkin totesi, että kirjaan ei ollut tehty merkintöjä, vain lyijykynällä kirjoitettu sukunimi.

Silti moni kommentoija näki, että esineeseen oli tarttunut jotakin edellisistä sukupolvista. Perheraamattua kannatellessa voi ikään kuin tuntea kuuluvansa sukupolvien jatkumoon. Käsissä on sama kirja, jota mummokin piteli.

Vanhoissa esineissä on jo sinällään ”vanhuuden viehätystä”, erityistä ajan tuomaa patinaa ja lisäarvoa, mutta moni ajattelee myös, että vanhat esineet velvoittavat meitä.

Mummon kahvilusikat pitää säilyttää, koska ne olivat mummolle joskus tärkeät ja koska ne ovat vanhoja – vaikka itsellä ei olisi niille mitään käyttöä. Alkuperäisessä tapauksessa perheraamattu ei ilmeisesti ollut tärkeä edes mummolle, koska sitä ei oltu täytetty.

Tavarat eivät koskaan ole vain tavaroita.

Esineet kantavat mukanaan menneisyyttä, uskomuksia, tunteita, perintöä, kokemuksia ja velvollisuutta. Siksi niistä eroon hankkiutuminen ei ole yksinkertaista eikä helppoa. Vain omistaja itse osaa lopulta puntaroida, mikä hänen päätöksessään eniten painaa.

*Aiheen käsittelyyn blogissa on alkuperäisen kysyjän lupa.

3 kommenttia artikkeliin ”Miten Raamattu hävitetään – ja miksi tätä edes tarvitsee kysyä

  1. Olen lahjoittanut omat vanhemmat Raamattuni seurakunnan kirppikselle. Ottivat mielissään vastaan. Itse tykkään lukea uusinta käännöstä mutta monet arvostavat vanhoja tulkintoja. Kaikelle löytyy paikka…

  2. Jännä juttu tuo pyhyys, ja miten erinomainen esimerkki tuo raamattu! Vaikka suomalaisessa kodissa ei keskimäärin olisikaan muita pyhiksi miellettyjä esineitä, moniin uskontoihin kuuluu oleellisesti erilaisten pyhien esineiden ja kuvien hankkiminen myös kotioloihin. Voi vain kuvitella millainen konflikti syntyy, kun kotiaan raivaava yksilö erehtyy hävittämään mummon maalaamat ikonit ”väärin”, tai vielä pahempaa, maallistunut sisustusintoilija sijoittaa suvussa kulkeneen budha-patsaan koristeeksi vessan hyllylle!

    Omassa perheessäni konflikteja aiheuttaa isäni käytännöllinen suhtautuminen suvussani kulkevaan kastemaljaan: hän käyttää sitä kastike- ja/tai jääpalakulhona hienommissa kattauksissa. Tapa sekä pöyristyttää että huvittaa lähipiiriämme, henkilöstä riippuen.

  3. Vastaus kysymykseen on tietenkin: kannet irrotetaan ja laitetaan pahvinkeräykseen, sisäsivut paperinkeräykseen. Oman rippiraamattuni kanssa pääsin helpolla, koska se oli pokkarimallinen eli pehmeäkantinen, koko kirja meni siis paperinkeräykseen.

Jätä kommentti

%d bloggaajaa tykkää tästä: