Aihearkisto: Perhe

Älä ylijärjestä!

Neljä vuotta sitten etsin kuumeisesti ratkaisua kaikkien leikki-ikäisten lasten vanhempia vaivaavaan kysymykseen: miten järjestää pikkulegot? Monia kirjoituksia ja kuvia selattuani päädyin aikuisten Lego-harrastajien kansainväliselle sivustolle, jossa oli kuvia entusiastien Lego-huoneista. Niiden seiniä peittivät lokerikot, joihin tuhannet ja taas tuhannet muovipalikat oli järjestetty koon, värin ja käyttötarkoituksen mukaan.

Täydellien ratkaisu legojen järjestämiseksi?

Täydellien ratkaisu legojen järjestämiseksi?

Tadaa! Ongelma oli ratkaistu. Ostin pari nippelien ja nappelien säilyttämiseen tarkoitettua lokerikkoa ja järjestimme legot niihin lapsen kanssa värin ja/tai lajin mukaan. Voitonriemuisena julistin kavereille Facebookissa keksineeni lopullisen ratkaisun Lego-ongelmaan.

Vähänpä tiesin. Pian oli joulu tai syntymäpäivä ja parhaassa Lego-iässä olleelle lapselle tuli lahjaksi setti toisensa jälkeen. Ne koottiin, niillä leikittiin ja sitten ne ammuttiin palasiksi ja niistä rakennettiin jotakin ihan muuta. Sitä kutsutaan luovuudeksi.

Etenkin valkoisia, harmaita ja mustia palikoita alkoi olla niin paljon, että ne eivät enää mahtuneet lokeroihinsa. Ostin kolmannen lokerikon, mutta pian sekin oli täynnä. Vaikka lapsi itse yleensä hoiti legojen keräämisen ennen siivousta, välillä se jäi minulle. Kun punaisten lokero oli täynnä, heitin loput punaiset keltaisen tai oranssin lokeroon. Laitoin mustia harmaiden joukkoon ja harmaita valkoisten joukkoon. Kiukutti. Kiireessä survoin erikoisosat ukkeleiden kanssa tai hävitin ne peruspalikoiden sekaan, koska en edes tajunnut, että ne olivat erikoisosia. Lapsi oli joustava eikä valittanut järjestelmänsä sotkemisesta.

Lopulta palikoita ja puolirakennettuja juttuja alkoi olla niin paljon, että jouduin antamaan niille yhden pienehkön lipaston laatikon. Kohta niitä oli myös korissa ja pahvisessa sisustuslaatikossa. Niihin oli siivotessa helppo liippaista kerralla koko kourallinen lajittelematta. Harmitti kuitenkin, että niissä olleet legot eivät löytyneet järjestelmästä.

Viime viikkoina meillä on tehty lastenhuoneiden remonttia. Yksi iso leikkihuone ja pienempi yhteinen makuuhuone muuttuivat lasten toiveesta kolmeksi pieneksi lastenhuoneeksi. Samalla Legot saivat uuden järjestyksen. Nyt ne ovat minikokoisten lokeroiden sijaan viiden ja kymmenen litran kannettomissa laatikoissa. Laatikot on asetettu vanhanajan liinavaatekaapin hyllyille ja palikat ovat laatikoissaan lapsen oman periaatteen mukaan lajiteltuina. En tiedä, osaanko vieläkään siivota niitä oikein, mutta ainakaan siivoaminen ei tyssää liian yksityiskohtaiseen järjestykseen.

Mitä opin tästä? Herkistyin ylijärjestämiselle. Kun joku esittelee järjestämisryhmässä kuvaa sadasta värijärjestykseen viikatusta sukkaparista, huokaan kauhuissani. Kun näen jonkun pakanneen mitä tahansa tavaraa toistensa päälle aseteltuihin laatikoihin, ajattelen, että tuosta ei hyvää seuraa. Kun joku asettelee lapsen lukuisat tumput, pipot ja kaulahuivit eteisessä olevaan koriin sievään riviin, tiedän että tuo järjestys ei kauan pysy.

Minulle kaiken järjestämisen tarkoitus on tehdä asiat helpommiksi. Nautin kyllä siitä, että kaappi on kaunis sisältäkin, mutta vielä enemmän nautin siitä, että tavarat ovat kaapissa eivätkä lattialla sen vieressä.

Toimiva järjestys ei välttämättä ole esteettinen. Peruslaiskana en jaksa viikata lasteni alushousuja tai omia kaulahuivejani, vaikka ne varmasti viikattuina näyttäisivät kivemmilta. Niitä on kumminkin sen verran vähän, että ne löytyvät laatikoistaan vaikka niitä ei olisi taiteltu. Viikkaamatta ne menevät paikoilleen vaivatta eivätkä jää jonnekin säilytyspaikkansa liepeille odottamaan toimenpiteitä.

Olisi ihanaa säilyttää veitset, haarukat ja lusikat aterinlaatikoissa kyljelleen siististi rivitettynä, mutta sitten saisin olla koko ajan korjaamassa niitä perheenjäsenten jäljiltä. Toimiva järjestys on sellainen, että sen ylläpitäminen ei ole vain yhden tekniikat ja menetelmät osaavan ja viitsivän ihmisen (usein perheenäidin) harteilla.

Itse asiassa kustannustehokkainta saattaisi olla kaataa kaikki aterimet suoraan astianpesukoneen lokerosta isoon ruukkuun. Oikean aterimen valikoimiseen siitä menisi paljon vähemmän aikaa kuin siihen, että lajittelee aterimet pesukoneeseen tai aterinlaatikkoon lajin mukaan.

Olen monta vuotta haaveillut keittiön kuivatarvikkeiden purkittamisesta. Nelikulmaisten lasipurkkien rivit, joihin olisi retrodymottu ainesten nimet päälle, olisivat niin kauniit vetolaatikossa! Olen kuitenkin päättänyt olla ryhtymättä tähän, sillä lopputuloksena minulla pyörisi kaapissa sekä tyhjiä purkkeja että puolikkaita tuotepusseja. Tiedän varmaksi, että perheenjäsenet eivät jaksaisi purkittaa ja itsekin luistaisin siitä aina kun mahdollista. Eripariset tuotepaketit eivät ehkä sulostuta elämääni, mutta ne säästävät purkittamisen vaivalta.

Jos järjestyssysteemi on niin monimutkainen tai hieno, että se ei helpota arkea tai säästä aikaa, se ei ehkä ole tarpeen lainkaan. Järjestyksen ylläpidon ei ole tarkoitus syödä järjestämisestä saatuja hyötyjä. Mitä vähemmän järjestyksessä ja tavarassa on hallittavaa, sitä vapaampia tavaran vallasta olemme.

*

Lue vinkkini toimivien säilytyspaikkojen luomiseen täältä.

Mitä tehdä, kun tavara ei tuota iloa

Kaikki ovat jo varmasti jo kuulleet KonMari-järjestelymetodista, jossa säilytettävät tavarat valitaan sillä perusteella, tuottavatko ne omistajalleen iloa. On helppoa ja mukavaa karsia vaikkapa kolmenkymmenen teepaidan tai viidentoista maljakon joukosta ne, joille sydän todella sykähtelee. Ja joululahjaksi saadut koristekynttilät ja käkikellot – hyvästi vaan, jos eivät pirskahtele iloa.

Menetelmä on kuitenkin herättänyt myös monia kysymyksiä. Entä jos on päätynyt elämään susiruman sohvan kanssa, mutta ei ole mahdollisuuksia hankkia uutta, ainakaan sellaista, joka tuottaisi iloa? Mitä jos liian monet välttämättömät, päivittäiset käyttötarvikkeet ovat omasta mielestä tylsiä ja ikäviä, mutta kaikkea ei rahan ja ympäristön takia tahtoisi laittaa uusiksi?

Näihin kysymyksiin auttaa iloa tuottavan määrittely uudella tavalla: Rumakin sohva tuo iloa, koska siinä on mukava pötköttää pitkän päivän päätteeksi. Ikävä juustohöylä tuottaa iloa, kun sillä saa höylättyä juustoviipaleen leivän päälle. Tylsännäköinen kattila ilahduttaa, koska voi keittää puuron. Ilo löytyykin tavaran käyttöarvosta, ei estetiikasta.

Esineet eivät kuitenkaan aina ole näin yksinkertaisia. Niihin voi liittyä tunteita tai velvollisuuksia, jotka on mahdotonta ohittaa pelkän ilon nimissä.

Otan esimerkin. Isäni teki keskimmäiselle lapselleni yksivuotislahjaksi hienon nukkekodin. Koska isäni tiesi, että olen tarkka estetiikan kanssa, hän kysyi, minkä värisen talosta haluan. Sanoin, että mikä vaan vihreä käy, ei voi mennä väärin.

Eh, olin väärässä. Vihreässä on enemmän sävyjä, kun muistinkaan. Olen kärsinyt talon väristä seitsemän vuotta. Eikä talo tosiaankaan ole ollut lastenhuoneessa piilossa. Meillä on olohuoneen jatkeena lasten leikkihuone, jonka kalustejärjestystä nukkekoti on dominoinut, koska sitä on pitänyt pitää sillä pienellä seinän pätkällä, josta se ei näy olohuoneen sohvalle.

Talo on kuitenkin tuottanut lapsilleni suurta iloa ja sen kanssa on leikitty ahkerasti vuosien mittaan. Niin ahkerasti, että osa ikkunanpuitteista oli katkennut ja ikkunoiden ”lasit” repeilleet palasiksi. Talon ison jalustan maali oli kellastunut. Päätin, että nyt nukkekoti laitetaan tuottamaan iloa myös minulle. Isäni taitava kädenjälki on sen ansainnut. Talon emäntä ei vastustanut suunnitelmiani vaan osallistui hiomiseen ja maalaamiseen innokkaasti.

Remontoitu nukkekoti tuottaa iloa.

Remontoitu nukkekoti tuottaa iloa.

Talon uudelleen maalaamisessa ja ikkunoiden korjaamisessa oli silti iso työ. Nukkekoti oli poissa leikeistä kaksi kuukautta, koska kiireinen uraäiti ei ehdi jatkuvasti askarrella. Irrotin myös talon jalustan ja tilasin siihen ruotsalaisesta nettikaupasta uudet silmää miellyttävät jalat. Lopuksi päätimme lapseni kanssa vaihtaa vielä talon tummat lattiatkin vaaleampiin. Ihanat tapetin siinä olikin jo ennestään.

Nyt tulen iloiseksi joka kerta, kun näen talon. Se on saanut uuden, näkyvämmän paikan. Lapset leikkivät sillä kuin uudella lelulla ja huolehtivat talon siisteydestä entistä huolellisemmin, kun ovat olleet itse remontissa mukana. En enää tunne syyllisyyttä siitä, että en pitänyt isäni taidolla valmistamasta nukkekodista tarpeeksi.

Tarinan opetus: Jos tavara ei ilahduta, laita se ilahduttamaan.

Lasten kanssa yksin 24/7 ja koti kaaoksessa – miten selviän?

Lelut ajelehtivat pitkin kämppää, ruokapöydän alla leivänmurut takertuvat tahmeaan maitolaikkuun, likaista pyykkiä syntyy tasatahtia puurolautastiskin kanssa. Eteisestä pitäisi jo raivata lasten talvikamat, ja omastakin vaatekaapista tipahtaa jotain lattialle aina kun oven avaa. Edes huonekalut eivät pysy niissä paikoissa, joihin ne on tarkoitettu. Kun yrittää siivota, lapsi roikkuu lahkeessa tai herää kesken päiväunien. Tällaista on kodin arki pikkulasten kanssa.

IMG_2886

Äiti kävi vessassa.

Osa äideistä (ja jokunen harva isä) pyörittää pikkulapsiperheen arkea yksin. Tämä on tilanne yksinhuoltajilla ja niillä, joiden puolisolla on paljon töitä tai joiden puoliso ei syystä tai toisesta tee kotitöitä. Mitä useampia alle kouluikäisiä, sitä isompi työ. Ja mitä vähemmän aikuisia hoitamassa kotihommia, sitä enemmän hommia sille, joka ne hoitaa. Siis sille, joka usein on väsynyt siksi, että hoivaa lapsia myös yöllä. Ei ihme, että äidit kyselevät palstoilla, miten kummassa pikkulapsiperheen kodin saa raivattua ja pysymään järjestyksessä. Kun kaikki menee peruspyörityksestä nipin napin selviämiseen, ei järjestämiselle tunnu löytyvän hetkeäkään aikaa.

On tavallista, että kysyjä saa neuvoksi ottaa rennommin ja koittaa olla välittämättä sotkuista. Älä vaadi itseltäsi niin paljon, sanovat toiset. Neuvo ei ole huono. Pikkulapsiperheessä on mahdotonta saavuttaa tilannetta, jossa kaikki tavarat pysyisivät paikoillaan. Sekasortoon on pakko siedättyä.

Tilanne voi kuitenkin olla myös sellainen, ettei siitä selviä vain itsemyötätunnolla ja relaamisella. Kyse voi olla vanhemman omasta herkkyydestä epäjärjestykselle ja visuaalisille virikkeille. Mieli ei lepää kaaoksen keskellä, vaan jokainen kasa ja tahra kasvattaa tekemättömien töiden listaa. Sekasotku kiristää pinnaa niin, että tulee tiuskittua lapsillekin. Vasta toimintaan ryhtyminen kohentaa mielialaa.

Usein kyse on myös siitä, että epäjärjestys haittaa arjen sujumista sietämättömällä tavalla. Tavaroiden etsimiseen ja kaaoksen hallintaan menee tolkuttomasti aikaa – jonka mieluummin käyttäisi vaikka lasten kanssa puuhailuun tai lepäämiseen. Siivoaminen ja muiden arkiaskareiden tekeminen tavarapaljouden keskellä vaatii niin suuria ponnisteluja, että lasten nukahdettua energiatasot ovat nollissa.

Tällaisissa tilanteissa tavaran karsimista ja järjestyksen luomista ei voi siirtää muutaman vuoden päähän, kun lapset ovat isompia. Raivaamiseen on pakko ryhtyä tässä ja nyt ihan vain selvitäkseen. Mutta mistä lisää lapsivapaita raivausminuutteja vuorokauteen?

Hälytä apujoukot

Ystävät ja sukulaiset. Onko sinulla sukulainen tai ystävä, joka voisi tulla avuksesi? Pyydä paikalle joku, joka pitelee vauvaasi sillä välin, kun setvit lasten vaatekaapit, tai ottaa lapset puistoon tai yökylään, niin että saat raivattua pahimmat kohdat.

Tuntuuko, ettet voi pyytää apua, koska nolottaa päästää ketään kaaoksen keskelle? Mieti, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua. Tosiasiassa ystäväsi siunailee sotkujasi enintään hiljaa mielessään ja on iloinen voidessaan olla avuksi. Ei kovin vakavaa? Ei minustakaan.

Viranomaiset. Jos vanhemman toimintakyky on alentunut esimerkiksi uupumuksen tai perhetilanteen takia, perheellä on oikeus kunnan tarjoamaan kotipalveluun. Se on olla konkreettista siivous-, asiointi- tai lastenhoitoapua. Perheen ei tarvitse olla lastensuojelun asiakas saadakseen kotiapua.

Ammattilaiset. Jos sinulla on varaa, tilaa paikalle lastenhoitaja, siivooja tai ammattijärjestäjä tai vaikka kaikki kolme. Palveluista saa tehdä verotuksessa kotitalousvähennyksen ja ammattilaisilla on vaitiolovelvollisuus.

Neuvottele

Työnjaon parisuhteessa pitäisi olla reilua. Vaikka puolisosi tekisi paljon töitä ja elättäisi perheenne, hänen parempi tulotasonsa ei saa johtaa siihen, että sinä hoidat kotityöt 24/7. Pikemminkin pitäisi ajatella, että molemmilla on 8 tunnin työpäivä ja mikä menee sen yli, laitetaan puoliksi. Jos puolisosi ei osallistu raivaamiseen, hän voi ainakin olla tukena hoitamalla arjen perustoimet ja lapset sillä välin kun sinä järjestät. Jos puolisosi on jatkuvasti hyvin paljon poissa kotoa, voisiko hän korvata poissaoloaan maksamalla lastenhoitajan, siivoojan tai ammattijärjestäjän?

Laske rimaa

Aikaa tavaran raivaamiselle voi luoda tinkimällä jostakin muusta. Tarjoa lapsille valmisruokaa. Vähennä perussiivousta. Anna lasten katsoa telkkaria tai pelata tabletilla sillä välin kun järjestät. Myös muovailuvahan muotoileminen liimaa monen pienen pyllyn penkkiin pidemmäksi aikaa.

Tai ota omasta ajastasi: katso vähemmän telkkaria, jätä lehti lukematta tai sulje Facebook. Jos koet saavasi unta riittävästi, voit nappaista vartin raivaamiseen joka aamu tai ilta kun muu perhe nukkuu.

Voi olla, että haluat olla läsnä oleva, lasten kanssa puuhaileva vanhempi ja siksikin aikaa raivausprojekteille jää niin vähän. On ihan ok priorisoida lapset, mutta omille tarpeille saa myös jäädä tilaa ja sekin on ihan ok. Sinulla on tarve saada arki sujuvammaksi ehkä juuri siksi, että ehtisit olla lasten kanssa enemmän. Ei haittaa, vaikka jonkin aikaa tai silloin tällöin rauhoitat tilanteen vaikka lastenohjelmilla, jotta saa omia tavoitteitasi eteenpäin.

Ota lapset mukaan

Itselläni on ollut lasten kanssa kotona ollessa sellainen sääntö, että en tee mitään sellaista päiväuniaikana, jonka voisin tehdä lapsen ollessa hereillä. Lasten nukkuessa olen tehnyt kotitöiden sijaan kirjoitustöitä, luuhannut netissä tai maannut sohvalla lehden kanssa. Ehkä olisin voinut tehdä myös raivaustöitä kaikessa rauhassa, jos se olisi ollut tarpeen.

Lasten ollessa hereillä olemme tehneet kotiaskareita yhdessä. Peruskotityöt sujuvat usein lasten kanssakin, vaikka toki hitaammin. Pienillä on puuhaa, kun he ojentavat pyykkiä tai hosuvat tiskiharjan kanssa. Vauvoistakin on kiinnostavaa ihan vain katsella kotitöitä tekevää aikuista tai notkua kantoliinassa mukaan. Kannattaa valita sellaisia puuhia, joissa lapsi ei pääse sabotoimaan aikaansaannoksia – kuten levittelemään raivattavia esineitä – vaan tuntee itsensä tärkeäksi.

Malta mielesi

Ahdistuspäissään tekisi mieli räjäyttää kaikki talon kamat kerralla menemään. Aikapulan kanssa kamppailevan vanhemman pitäisi kuitenkin malttaa tehdä pieniä projekteja. Ei koko vaatehuonetta kerralla, vaan vain pelkät lyhytvartiset, vaaleat sukat. Tai yksi lasten vaatekaapin hylly, yksi keittiön laatikko, pieni paperipino tai yhdessä nurkassa lattialla lojuvat tavarat. Varttikin raivausta päivässä on jo äärettömän paljon enemmän kuin nolla minuuttia.

Stoppaa sisääntulo

Jos aikaa tavaran poistamiselle on vähän, pidä huoli, ettei aikaa kulu myöskään uuden tavaran haalimiseen.

Raivaa oma zen-kohta

Mieliala voi parantua ratkaisevasti jo siitä, että yksi itselle tärkeä kohta pysyy järjestyksessä. Kokeile raivata oma ”zen-kohta”, johon muu perhe ei pääse ja jonka saat pidettyä järjestyksessä itseäsi varten. Se voi olla oma vaatekaappisi, kylppärin laatikko tai se, että illalla keräät olohuoneesta lasten kamat koppaan ja suoristat sohvatyynyt ennen kuin vietät pienen oman hetken.

*

Oletko saanut tavaran vähentämisen ja järjestämisen avulla arjen rullamaan paremmin pikkulapsiperheessä? Kerro, miten sen teit!

Jos ongelmasi muhii erityisesti lastenhuoneessa, tilaa tästä avuksesi maksuton miniopas lastenhuoneen järjestämiseen. Laadin sen lastenhuonekaaoksen kanssa kamppaileville vanhemmille. Opit siitä viisi periaatetta, joiden avulla luot leluille ja muille lastenhuoneen tavaroille toimivat paikat.

Lastenhuoneen järjestys

9 tapaa päästä eroon suklaamunien yllätysleluista

Pääsiäisen jälkeisen viikon erityisongelma kaikissa lastenhuoneissa ovat suklaamunista paljastuneet pikkuyllätykset ja niiden muovikuoret. Paikka kaikelle -ryhmässä keskusteltiin vastikään siitä, mitä yllätysleluille ja niiden kuorille voisi tehdä sen jälkeen, kun leikkijät ovat ne hylänneet (mikä useimmissa perheissä tapahtuu vartin kuluessa yllätyksen paljastumisesta). Tässä kokoelma parhaimpia ehdotuksiamme.

toys-162930

Näiden klassisten yllätysten ongelmana ovat pikavauhtia toisistaan irtaantuvat ja katoavat osat. Kuva: Pixabay.

1. Ala keräillä yllätyksiä

Eräässä vanhojen tavaroiden pelastamiseen keskittyvässä Facebook-ryhmässä oli  esillä hienoja pikkuhahmojen kokoelmia takavuosilta. Keräilijät kertoivat punninneensa suklaamunia kauppojen hedelmävaaoilla selvittääkseen, missä munassa oli heidän haluamiaan figuureja. Erityisesti kovamuoviset yllätykset ovat keräilijöiden suosiossa, ja vanhempien lelujen arvo voi kuulemma olla tuhansia euroja.

2. Muuta yllätykset rahaksi

Jos yllätyslelujen keräily ei innosta, voit tarjota omiasi myyntiin esimerkiksi Facebookin Kinder-keräilijät-ryhmässä tai Figuurikirppiksellä.

3. Anna oma paikka

Yllätyslelut pyörivät ympäriinsä, jos niille ei ole osoitettu omaa paikkaa. Niille voi määrätä purkin, kulhon tai laatikon, jossa ne säilytetään. Samaan paikkaan sopivat kaikki muutkin pienet ”aarteet” ja niin sanottu lastenhuoneen mikrokrääsä.

4. Liitä leikkiin

Yllätykset voi yhdistää myös johonkin olemassa olevaan leluryhmään. Barbiet tai petsit ehkä tarvitsevat pientä rekvisiittaa tai kenties yllätykset sopivat nukkekodin tarpeistoksi. Osana isompaa kokonaisuutta yllätyslelut lunastavat paikkansa.

5. Askartele uusiksi

Mahdollisuudet tuunata yllätyksistä ja niiden muovikuorista jotakin ihan muuta ovat loputtomat. Figuureista voi tehdä vaikka korvakoruja tai pääsiäiskranssin. Halutessaan askarrukset voi maalata spraymaalilla yksivärisiksi. Yllätyksiä voi myös käyttää erilaisten minimaailmojen rakentelussa. Muovikuoret voi muuttaa pääsiäiskoristeiksi tai isommista kuorista voi tehdä helistimiä (täytetään riisillä ja liimataan kiinni myrkyttömällä liimalla). Kuorista voi myös virkata kissalle virikelelun.

6. Lahjoita pois

Jos et ole askartelevaa tyyppiä, lahjoita yllätykset eteenpäin. Niitä voi käyttää vaihtotavaroina geokätköissä, kouluissa pelinappuloina tai terveyskeskuksessa ns. reippauspalkintoina. Tarjoa kuoria ja yllätyksiä askartelutarvikkeiksi esimerkiksi kierrättäjän materiaalitorille.

7. Ota uuskäyttöön

Yllätysten muovikuoret ovat näppäriä säilyttimiä monille pienille asioille. Niistä saa matkakotelon koruille tai lääkkeille. Niihin voi säilöä pieniä asioita leluista kasvien siemeniin. Ne sopivat myös auton purkkaroskikseksi tai matkatuhkakupiksi tupakoitsijalle.

8. Hävitä

Muovilelut ja kuoret voi laittaa polttokelpoisiin jätteisiin. Otaksuttavasti ainakin kuoret voi viedä myös muovikeräykseen, lajitteluohje on täällä. Jos pois heittäminen ei tule kuuloonkaan yllätysmunan kuorineelle, voi lelut myöhemmin vahingossa imuroida.

9. Jätä hankkimatta

Suklaamunan pieni yllätys kuorineen on täällä vielä satoja vuosia meidän jälkeemme, jollei sitä ole poltettu polttolaitoksessa energiaksi. Midway-saaren linnuista kertovassa  dokumentissa (klikkaa vain, jos sinulla on kovat hermot) kuvataan lintuja, jotka ovat kuolleet syötyään meressä kelluvaa muoviroskaa. Joukossa näkyy rippeitä myös sellaisesta, joka voisi olla yllätyslelun palanen tai sen kuorta. Parasta kaikkien kannalta olisikin jättää yllätysmunat ensi vuonna ostamatta. Lapset ilahtuvat yhtälailla myös täyssuklaisista munista.

Onko sinulla hyvää vinkkiä, mitä tehdä suklaamunien yllätyksille ja niiden kuorille? Jätä se tähän alle.

Tavaramatikkaa

Montako lakanaa, pyyheliinaa, kahvikuppia tai lastenvaatetta on sopivasti? Paikka kaikelle -ryhmässä toistuva keskustelujen aihe koskee sitä, kuinka monta kappaletta jotakin tiettyä tavaraa tarvitsee, jotta arki rullaa mutta kaapeissa ei ole turhaa tungosta.

clothespins-9273_1920

Tutkijoiden määrittelemä hyödykkeiden kohtuullinen minimitaso on tarkistettavissa Kuluttajatutkimuskeskuksen Mitä eläminen maksaa? Kohtuullisen minimin viitebudjetit liitetaulukoista. Niiden mukaan yksineläjä tarvitsee esimerkiksi kahvikuppeja neljä ja kylpypyyhkeitä neljä. Lapsiperheessä kuppeja tarvitaan kahdeksan ja pyyhkeitä sama määrä, lakanoita puolestaan kymmenet. Lisäoletuksena on, että kahvikupit kestävät 15 vuotta ja pyyhkeen käyttöikä on seitsemän vuotta. Määrät ehkä tuntuvat pieniltä, mutta kuten Tavarataivas-dokkaristi Petri Luukainen on todennut, minimitason yli menevä on vain varastointia tai estetiikkaa.

Vaikka kohtuullisen minimitason taulukot ovat mielenkiintoisia, ne eivät huomioi yksilöllisiä tilanteita. Käytössä olevan budjetin lisäksi on huomioitava myös olosuhteet. Kenties yksineläjä kestitsee usein isoa kaveriporukkaa. Silloin ei neljä kuppia riitä mihinkään. Ehkä jossakin perheessä lakanat otetaan aina suoraan kuivurista takaisin käyttöön. Silloin yksi lakana per perheenjäsen on tarpeeksi.

Monien käyttötavaroiden optimimäärä on kuitenkin laskettavissa yksinkertaisella matikalla. Esitän tässä kaavat, jotka vastaavat yleisimpiin ”paljonko on tarpeeksi?” -kysymyksiin.

Esimerkki 1. Kuinka monta kylpypyyhettä on tarpeeksi?

Laskelmassa pitää huomioida seuraavat asiat:

Perheenjäsenten määrä
Erikoistilanteet (esim. urheiluharrastukset tai vieraat, jotka eivät tuo omaa pyyhettä)
Pyyhkeiden vaihtoväli
Pesutiheys

Esimerkkiperheessä on neljä jäsentä, pyyhkeet vaihdetaan kerran viikossa mutta pyyhepyykki pestään vain joka toinen viikko, jolloin usein kaksikin pyyhesettiä on yhtä aikaa likaisena. Tässä perheessä ei ole kuivuria, joten pyyhkeet eivät tule suoraan pesusta käyttöön. Tarvitaan siis vielä kolmas setti pitkän pesuvälin takia. Lisäksi perheessä käy enintään kerran kuussa 4 saunavierasta kerralla ja kaksi perheenjäsentä tarvitsee erilliset treenipyyhkeet, jotka vaihdetaan ja pestään samalla tahdilla kuin muutkin pyyhkeet.

Perheenjäsenten määrä: 4
Erikoistilanteet: 4 vieraspyyhettä, 2 treenipyyhettä
Pyyhkeiden vaihtoväli: 1 kerran viikossa (= 4 kylpypyyhettä ja 2 treenipyyhettä viikossa)
Pesutiheys: 1 kerran kahdessa viikossa (= 2–3 settiä sekä kylpypyyhkeitä että treenipyyhkeitä)

Tässä perheessä tarvitaan kaikkiaan 22 pyyhettä.

Tehostamalla pyykinpesua tämä perhe voisi luopua vieraspyyhkeistä, antaa omat tuplapyyhkeensä vieraiden käyttöön ja päästä eroon kolmannesta kylpy- ja treenipyyhesetistä. Näin jäljelle jäisi 12 pyyhettä. Ihmeellistä kyllä, tavaran vähentäminen usein itsestään tehostaa huoltoketjua, kun taas esineiden varalla pitäminen tekee mahdolliseksi sen, että pyykki pääsee kasaantumaan. Vähemmän tavaraa, vähemmän läjiä.

Lakanoiden ja käsipyyhkeiden laskukaava on sama kuin kylpypyyhkeiden. Käsipyyhkeissä pitää ottaa huomioon myös vessojen määrä ja se, onko jokaisella (+ vierailla) omat käsipyyhkeet vai käytetäänkö yhteistä. Samaan tapaan lasketaan myös astioiden määrä huomioiden tiskausväli ja -tapa sekä talouden ruokailijoiden määrä ja vierasvara.

Esimerkki 2. Kuinka monta sisävaatetta päiväkoti-ikäinen tarvitsee?

Laskelmassa pitää huomioida seuraavat seikat:

Pesutiheys
Yläosat per pesuväli
Alaosat per pesuväli
Sukat/sukkahousut per pesuväli
Alushousut per pesuväli
Hätävara kaikkiin vaatekategorioihin
Erikoisvaatteet

Esimerkkitapauksessamme lapsen vaatteet pestään kaksi kertaa viikossa. Pesuväli on siis varman päälle laskien 4 päivää. Lapsi käyttää pääsääntöisesti yhden sisävaatekerran päivässä, mutta niitä päiviä varten, kun maito kaatuu syliin tai pissat tulevat housuun lisäämme 2 hätävaravaatekertaa. Lisäksi tarvitaan yhdet juhlavaatteet erikoistilanteisiin, joita oletamme olevan enintään kerran viikossa.

Pesutiheys: 2 kertaa viikossa
Yläosat per pesuväli: 4
Alaosat per pesuväli: 4
Sukat/sukkahousut per pesuväli: 4
Alushousut per pesuväli 4
Hätävara kaikkiin vaatekategorioihin: 2
Erikoisvaatteet kaikissa kategorioissa: 1

Tämä lapsi tarvitsee 6 yläosaa, 6 alaosaa, 6 sukat tai sukkahousut, 6 alushousut sekä yhden juhlavaatekerran. Tietysti lapsi tarvitsee tämän lisäksi kaikenlaisia välikerroksen vaatteita, eri vuodenaikojen mukaan vaihtelua ja ulkovaatteet.

Kohtuullista minimitasoa koskevassa tutkimuksessa 4-vuotiaan pojan lasketaan tarvitsevan sisävaatteita melko lailla sama määrä:

8 alushousut
2 pitkät alushousut
6 ohuet nilkkasukat
2 paksut sukat
4 pitkähihaista trikoopaitaa
6 lyhythihaista
2 collegepaitaa
3 collegehousua
1 villapaita
2 shortsit
2 farkut
1 kesähousut
1 juhlapuku

Jos tässä esitetyt lastenvaatemäärät kuulostavat pieniltä, täältä voi lukea pyykkikokeilusta, jossa perheenäiti helpotti elämäänsä karsimalla sekä omansa että lastensa vaatteet kolmeen vaatekertaan.

Inspiroidutko tavaroiden laskemisesta? Millainen sinun tarvelaskelmasi olisi?

Nalkuttavat akat ja äidin pikku apulaiset

On tuiki tavallista, että kodin epäjärjestys aiheuttaa eripuraa puolisoiden välille. Heteropariskuntien erimielisyydet kantautuvat ammattijärjestäjän korviin usein naispuolisoiden valituksena – välillä ronskina vitsailuna – miespuolisoiden kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä järjestyksen suhteen. Miehet eivät suostu opettelemaan viikkauksia, eivät muista missä kaapissa mitäkin tavaraa säilytetään, keräävät varastot täyteen mahdollisesti joskus tarpeeseen tulevaa nippeliä, nappelia ja vehjettä. Vaatteet tippuvat päältä pitkin poikin kämppää. Yhtään piuhaa ei saa heittää pois, vaikka kukaan ei tiedä, mihin laitteisiin ne ovat joskus kuuluneet.

Untitled

Mistä näissä erimielisyyksissä on kyse? Väestöliiton Heli Vaaranen esitti vastikään, että lasten saamisen jälkeen naiset alkavat vaatia täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Väsyneet äidit alkavat päsmäröidä varsinkin kodinhoidossa ja ovat kiukkuisia, koska kokevat kantavansa liikaa vastuuta.

Vaaranen selittää naisten käytöstä kahdella seikalla: pienten lasten äitien väsymyksellä ja lasten myötä naisissa tuntemattomasta syystä syntyvällä halulla tavoitella täydellisyyttä. Miehiä Vaaranen kuvaa turhautuneina ja väheksyttyinä. He eivät saa päättää mistään eivätkä saa kiitosta vaikka toteuttavat naisten käskyjä. Miehet eivät Vaarasen mukaan koskaan pyri täydellisyyteen eivätkä arvostele vaimojaan.

Vaarasen näkemyksessä – tai siinä miten se lehtijutussa esitettiin – on kyse ikiaikaisesta tavasta leimata huoliaan esittävä nainen nalkuttavaksi ämmäksi. Pirttihirmun puoliso taas saa esittää ressukan lapatossun klassista roolia. Kiukkuinen Justiina ja hänen tohvelisankarinsa toistavat sukupuolikäsitystä, jossa nainen ja mies ovat toistensa vastakohdat. Tiedättehän, naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista. Tässä näytelmässä nainen on syyllinen, mies passiivinen uhri. Siksipä ainoa keino ratkaista erimielisyydet on hiljentää naisen nalkutus; kohtuuttomat vaatimukset lopetetaan palauttamalla nainen paikalleen (hellan ja nyrkin väliin?).

Mutta loppuuko äitien väsymys ja vähenevätkö naisten paineet pitää koti tiptop kunnossa sillä, että käsketään olla valittamatta? Vaaraselta tuntuu unohtuvan, että naisten väsymyksen taustalla voi olla myös puolisoiden välinen epätasa-arvoinen työnjako. Kertovathan ajankäyttötilastot, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat perheissä edelleen epätasaisesti. Naiset vastaavat yleensä myös kotityön ja lastenhoidon koordinaatiosta ja organisoinnista, niin kutsutusta metatyöstä. Ja miten Vaaraselta on voinut mennä ohi se, miten hyvän äitiyden kriteerit ovat 2000-luvun uusfamilistisessa ilmapiirissä kiristyneet?

Ehkä täydellisyyden tavoittelukaan ei ole sitä miltä äkkiseltään näyttää. Kohtuuttomuuden sijaan se kenties onkin vastaamista naisille asetettuihin odotuksiin ja ideaaleihin. 70-luvulla puhuttiin naisten kaksoistaakasta, jolla tarkoitettiin sitä, että ansiotyönsä lisäksi naiset hoitivat myös kotityöt. Nykyään uran, kotitöiden ja vanhemmuuden hoitamisen ohella odotetaan, että naiset huoltavat myös ulkonäköään, kuntoaan ja parisuhdettaan sekä sisustavat. Koti mielletään edelleen naisten luontaiseksi alueeksi. Vaikka miespuoliso aiheuttaisi kodin epäjärjestyksen, naispuoliso on se, jonka kunnollisuutta kodin järjestyksen perusteella arvioidaan.

Nalkuttavan ämmän ja lapatossun parisuhdedynamiikka aiheuttaa myös sen, että miesten tekemä kotityö ja lastenhoito saavat kehnot arviot. Koska mies on kotona muka vieraalla kentällä, hän tumpeloi tai on vain naurettava. Miten monta vitsiä on väännetty vauvan vaippaa vaihtavasta miehestä? Tällaisten ennakkoasetusten vallitessa on miespuolisolle houkuttelevaa liueta kotitöistä kokonaan ja taantua ”pojat on poikia” -asenteella yhdeksi perheen holhottavista. Asetelmassa on miehen näkökulmasta monia etuja. ”Osaamaton” välttää monet ikävät työt, esimerkiksi ne kakkavaippavuorot. Hänelle jää myös enemmän vapaa-aikaa kuin naispuolisolle .

Ne heteropariskunnat, jotka tosissaan pyrkivät tasaamaan työjakoa, päätyvät saman sukupuolittuneen dynamiikan vallitessa helposti siihen, että naisesta tulee työnjohtaja ja miehestä tämän pikku apulainen. Aidosti uudenlaisiksi isiksi pyrkivien nuorten miesten onkin syytä olla tarkkana tässä kohtaa.

Miten tästä haitallisesta asetelmasta pääsee?

Ensinnäkin on lakattava dissaamasta naisten huolia leimaamalla ne nalkuttamiseksi. On tunnustettava, että naisvalitus kertoo siitä, ettei kaikki ole ok. Toiseksi on lakattava pitämästä miehiä lapsina. Ei miesten kyvyissä mitään vikaa ole, pärjääväthän he esimerkiksi yritysjohtajina, ministereinä ja ydinfyysikkoina. Sama pätee poikiin: ei ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka takia poikalapset olisivat kyvyttömämpiä siivoamaan sotkunsa kuin tyttölapset.

Kolmanneksi kaikkien pitää ottaa vastuuta omasta toiminnastaan: Miehet, uhrimieli pois! Ottakaa reippaasti ja oma-aloitteisesti kodin asioita kontollenne (tsekkaa tarkistuslista täältä). Äläkää odotako puolison pyytävän teitä laittamaan tavarat paikoilleen tai karsimaan lapsen kaapista pieniksi jääneet vaatteet, tehkää se pyytämättä. Se on sekä teidän että lastenne etu, sillä tasaisempi työnjako vähentää riitelyä parisuhteessa ja varmistaa, että poikkeustilanteissa lapsella on toinenkin vanhempi, joka pystyy huolehtimaan hänestä. Naiset, tiedostakaa! Huomaatteko, miten odotukset kunnollisesta naiseudesta ja äitiydestä panevat teidät suorittamaan ideaalielämää ja kotihommia toistenkin puolesta? Ottkaa näistä vaatimuksista etäisyyttä ja eläkää omannäköistänne elämää.

Lukkiutuneiden järjestämistä ja järjestystä (tai muita kotitöitä) koskevien konfliktitilanteiden ratkaisemiseen suosittelen kokeilemaan väkivallatonta vuorovaikutusta. Nonviolent communicationin perusperiaatteena on kertoa omista tarpeista ja saada ne tyydytetyksi ilman toisten syyllistämistä, manipuloimista, pakottamista, kiristämistä tai vaatimuksia ja kuunnella toista niin, että tämä tulee ymmärretyksi. Tässä on suomeksi menetelmän soveltamisesta parisuhteeseen ja täältä löytyy vuorovaikutusesimerkkejä.

Ollaan ihmisiksi.

Näin raivattiin Suomen ”kaamein” lapsiperheen koti

Järjestäjän urani jännittävin keikka oli viime viikolla espoolaisessa kodissa. Tarina oli sinänsä tavallinen: ruuhkavuosissa tempoileva pikkulapsiperhe ja muuttokuorman kesken jäänyt purku (lue koko tarina täältä). Juuri tällaisissa tilanteissa epäjärjestys iskee.

Erikoisen keikasta teki kuitenkin se, että paikalla oli myös Marja Hintikka Live -ohjelman  toimitus kuvaajineen. Perhe oli nimittäin voittanut MHL:n supersiivoustiimin käsittelyn Suomen kaamein lapsiperheläävä -kilpailussa. Itse päädyin paikalle siksi, että aiemmin syksyllä bloggasin kilpailusta ja siitä, miten sotkuisia koteja esittävien kuvien jakaminen voidaan tehdä hyvässä hengessä. (Siksipä sana ”kaamein” on otsikossa lainausmerkkeissä ja ”läävästä” en tässä tapauksessa suostu puhumaan ollenkaan.)

Omaksi tehtäväkseni valikoitui perheen äidin Saran ompelutarvikkeiden ja työtilan järjestäminen vanhempien makuuhuoneessa. Sara opiskelee tekstiilialaa ja toimii myös yrittäjänä kotoa käsin. Lisäksi hän pyörittää vapaaehtoistyönä kestovaippalainaamoa. Materiaalia siis riitti! Kaikelle piti löytää paikat, saada ompelupiste käyttöön ja samalla kiinnittää huomiota siihen, että tilassa on myös mukava nukkua.

Ennen

Tästä lähdettiin. Vasemmalla kuvassa on lankahylly ja näkyypä sen reunassa myös tv-kameran jalusta, jota käytettiin näppäränä jätesäkkitelineenä. Keskellä on työpöytä, siis jossain tuolla muuttolaatikoiden alla. Oikealla on kangashylly, josta Sara halusi kankaat laatikoihin suojaan pölyltä.

Onneksi ehdimme Saran kanssa suunnilleen katsoa, mitä kaikkea huoneesta löytyy ennen kuin kuvausryhmän aikataulut puskivat päälle. Ammattijärjestäjä ei nimittäin raivaa tai järjestä ilman asiakasta kuin enintään tv-ohjelmaa varten.

Kun Saraa tarvittiin muualla, sain raivauskavereiksi MHL:n tähdet. Marja Hintikka ja Jenny Lehtinen kunnostautuivat järkkääjinä: Marjassa oli ilmeistä sisustajan vikaa ja Jenny suoriutui kymmenen pisteen arvoisesti antamastani askartelutehtävästä. Samalla pääsin jakamaan kaikille tavaran vähentämisen ilosanomaa. Itse kun olen sillä tavalla outo, että inspiroidun epäjärjestyksestä ja siinä piilevistä mahdollisuuksista.

Järkätty lankahylly ja Marja, aina yhtä säteilevänä vaikka on juuri tullut pesemästä vessaa. Heikki tutkii sängynaluslaatikoita (jos muuten olet kaltaiseni eli laiska siivoamaan, älä säilytä mitään sängyn alla, se nostaa henkistä kynnystä imuroimiseen) ja Jenny viikkaa pyykkiä.

Järkätty lankahylly ja Marja, aina yhtä säteilevänä vaikka on juuri tullut pesemästä vessaa. Heikki tutkii sängynaluslaatikoita (jos muuten olet kaltaiseni eli laiska siivoamaan, älä säilytä mitään sängyn alla, se nostaa henkistä kynnystä imuroimiseen). Jenny viikkaa pyykkiä.

Järjestäminen aloitetaan aina tavaran perkaamisella: kaikki jaotellaan loogisiin kokonaisuuksiin ja joukosta seulotaan roskat ja kierrätykseen poistettavat tavarat. Asiakas tekee tavaraa koskevat päätökset. Toisen puolesta ei voi tietää, mikä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Asiaa voi tietysti lempeästi kyseenalaistaa, ja siihen ammattijärjestäjillä on omat keinonsa. Nimenomaan karsimisen kautta saavutetaan kestävämpi lopputulos, koska on turha järjestää tavaraa, jota ei käytä.

MHL-tiimin kanssa olisimme esimerkiksi olleet sitä mieltä, että lankoja pitää karsia. Sara kuitenkin tarvitsee niitä opinnoissaan, joten on taloudellisesti järkevää säilyttää suhteellisen laajaakin varastoa. Ilman Saran kuulemista olisin varmaan kuvitellut myös tilkkupaloja roskiksi. Erilaista materiaalia oli suhteellisen paljon, mikä on luoville kädentaitajille tavallista: he havaitsevat mahdollisuuksia sellaisessakin, jossa muut eivät niitä näe. Koska Sara oli suuren osan aikaa kiinni kuvauksissa, noudatimme varovaisuuslinjaa. Tällä keikalla roskiin ja kiertoon lähti vain vähän tavaraa.

Kun on selvillä, millaisia tavarakokonaisuuksia järjestettävästä tilasta löytyy, niille muodostetaan säilytyspaikat. Viikkasimme kankaat muuttotavaroilta vapautuneisiin arkistolaatikoihin lajin mukaan. Kankaat asettiin niin kutsutulla konmari-tekniikalla pystyyn, jolloin on helppo nähdä, mitä laatikko sisältää. Olisin vielä halunnut laatikot siten, että kannen voi avata nostamatta laatikkoa hyllystä, mutta harmiksi laatikot eivät mahtuneet niin päin. Laatikkoihin tuli etiketit tavaroiden löytämisen ja järjestyksen ylläpitämisen helpottamiseksi.

Langat olivat pääosin valmiiksi Ikean lokerohyllykön laatikoissa ja niihin ne jätettiin. Isoimmille materiaaleille ja keskeneräisille käsitöille hankittiin isot rottinkikorit. Keskeneräisiä tuppaa käsityöihmisillä kertymään. Niiden määrää saa karsittua paitsi realistisesti arvioimalla, mitkä oikeasti tulee tekemään valmiiksi, myös tilan rajaamisen tekniikalla: töille määrätään tietty hylly tai laatikko, johon kaiken on mahduttava, tai muuten vähennetään.

Kulloinkin työn alla oleva neule sai Marjan ideasta pikkukorin, jossa se on helppo napata mukaan telkkarin eteen ja palauttaa hyllyn päälle lapsen kätösiltä turvaan. Saran valmistamat mallikankaat ja muutamia kivoja käyttövaatteita nostettiin rekille. Saran ihana, isoäidin peruja oleva työpöytä raivattiin tavaroista, jolloin ompelukoneelle ja saumurille syntyi paikka. Ompelutöihin tulee tartuttua, kun työvälineet ovat käyttövalmiina.

Kuvauskiireiden tähden jouduimme tekemään paljon säilytyspaikkoja koskevia päätöksiä ilman Saraa. Näin en normaalilla asiakaskäynnillä toimisi. Päivän päätteeksi kävin Saran kanssa läpi, mistä mitäkin löytyy. Sara kommentoi, että menee varmaan puoli vuotta, että he löytävät kaikki tavaransa 🙂 Näinhän se usein on muuton jälkeen muutenkin; tavarat ovat kadoksissa, koska asukkaan mielessä on vielä kartta vanhan kodin säilytyspaikoista. Kuitenkin nyt kun muuttolaatikot on purettu, lattia tyhjä ja perusjärjestys luotu, on Saralla perheineen huomattavasti helpompi muokata järjestystä omanlaiseksi. Sitä paitsi muuttolaatikoiden alta kuoriutui todella viihtyisä koti.

Ompelukone valmiina palvelukseen. Kun laatikot nimikoi, tavarat löytyvät. Sievät etiketit tekevät tavallisista arkistolaatikoistakin katseen kestäviä.

Nyt on ompelukone valmiina palvelukseen. Kun laatikot nimikoi, tavarat löytyvät. Sievät etiketit tekevät tavallisista arkistolaatikoistakin katseen kestäviä.

Kodin järjestys syntyy yleensä kompromissina käytössä olevien resurssien puitteissa, ja näin oli tälläkin kertaa. Tässä kodissa oli valmiiksi erilaisia laatikoita tavaran säilyttämistä varten, mutta vain vähän kaappeja. Oli tarkoituksenmukaista käyttää olemassa olevia säilyttimiä. Laatikkosäilytyksessä on kuitenkin myös riskinsä. Laatikoissa tavara on poissa silmistä, poissa mielestä. Laatikoista tulee helposti tavaroiden hautausmaa, jos niissä olevat tavarat eivät ole aktiivisesti käytössä.

Ideaalitilanteessa järjestäisin käsityömateriaalit laatikoiden sijaan siten, että kaiken näkee yhdellä silmäyksellä. Tähän sopisi esimerkiksi 30 cm syvä kaappi, jonka hyllyvälejä voisi säätää vapaasti. Tarvikkeet ja materiaalit tulisivat lajista riippuen joko suoraan hyllyille tai läpinäkyviin koreihin tai laatikkoihin. Kaapissa olisi (lasi)ovi pölyyntymisen estämiseksi. Näin kädentaitaja pysyy kärryillä materiaaleistaan eikä hanki lisää sellaista, mitä hänellä jo on.

Olen iloinen, että pääsin mukaan tähän hyvän mielen ohjelmanpätkään. Saran perheen koti laitettiin kuntoon joukkovoimalla. Siivoamassa ja järjestämässä oli lisäkseni kymmenisen ihmistä. Kuten MHL-toimitus kommentoi: ”Oli tosi koskettavaa huomata, mitä me – toisillemme lähes ventovieraat – saimme YHDESSÄ aikaan: täydellisen käänteen tilan- ja tavaranhallintaan nuoren perheen opiskelija-perheasunnossa”.

Ulkopuolinen apu on tarpeen silloin kun aloittamisen kynnys nousee liian korkeaksi ja epäjärjestys alkaa haitata arjen sujumista. Koska toisten nurkkien puunaminen on paljon hauskempaa kuin omien, ehdotan, että perustatte kaverien kanssa raivausrinkejä. Ottakaa estoitta kaikki irti myös anoppien ja lastenne kummien siivous- tai järkkäilyinnosta. Tai tilatkaa paikalle ammattijärjestäjä (vaikka tästä). Vertaistukea raivaamiseen löytyy myös Paikka kaikelle -ryhmästä.

Lisää ennen ja jälkeen -kuvia täällä.

Mitä jokaisen isän pitää tietää lastenvaatteista

Esikoisen odotusaikana lueskelin isille tarkoitettua synnytysopasta. Erityisen hyödyllinen oli luku nimeltä ”Vauvanvaatteiden lyhyt oppimäärä”. Siinä selostettiin käytännönläheisesti kietaisupaidat, puolipotkarit ja haalarit sekä niiden pukemisen tekniikat. Kaikki tuo tieto oli minulle lapsettomana ihmisenä yhtä uutta kuin kenelle tahansa odottavalle isälle.

Tilastojen mukaan miehet osallistuvat lapsiperheissä vähiten vaatehuoltoon ja leipomiseen.

Odotusvaiheen jaetusta nollapisteestä äidit kirivät nopeasti perheiden lastenvaatetyön suorittajiksi ja vastuuhenkilöiksi. Tilastot kertovat, että vaatehuolto on erityisen sukupuolittunut kotiaskare: 2000-luvun vaihteessa heteropariskuntien lapsiperheissä 6–11 prosenttia miehistä osallistui vaatehuoltoon (peseminen, silitys, valmistaminen ja muu työ). Uudempien ajankäyttötilastojen mukaan miesten vaatehuoltoon käyttämä aika on pysynyt ennallaan mutta naisten vähentynyt noin neljänneksellä. Ehkä naiset ovat lakanneet ompelemasta tai silittämästä?

Lastenvaatetyö ei kuitenkaan ole pelkkää pesukoneen täyttämistä ja tyhjentämistä. Lasten vaatettaminen vaatii myös laajaa metatyötä: “Peseminen, kuivaaminen, tahranpoisto, viikkaaminen, järjestäminen, etsiminen, korjaaminen, kerääminen, nimikointi, säilöminen, myyminen, paketoiminen, postittaminen, vaihtaminen, tilaaminen, ostaminen, lainaaminen ja päiväkotirepun pakkaaminen olisi kokopäivätyö”, kuten äitibloggaaja Katja Lahti luettelee. Listasta puuttuu muun muassa päivittäisten asujen koostaminen, pienen lapsen pukeminen ja kauden vaihtumiseen liittyvä selvitystyö. Metatyöksi on kutsuttu tavallisesti äitien tekemää kartoitus-, suunnittelu-, koordinointi- ja aikataulutustyötä, joka jää pääosin näkymättömiin.

Perheiden työnjakoa koskevalla keskustelulla on vakiintunut kaava. Kun on ensin todettu, että naiset tekevät koti- ja lastenhoitotyötä enemmän kuin miehet, alkaa keskustelu tilanteen syistä. Joku huomauttaa, että on myös miehiä, jotka tekevät hyvin paljon kotitöitä tai jopa huolehtivat lastensa vaatehankinnoista. Sen jälkeen sanotaan, että kyllä isät tekisivät, jos vain äidit antaisivat. Mutta kun äidit mokomat ovat omineet kaiken viikkaamisen, parsimisen ja shoppailun. Jos isä joskus lapsen pukeekin, tulee äidiltä tyrmistynyt palaute: ”Miten te olette voineet lähteä tuon näköisinä liikkeelle!”

Tätä kutsutaan isyyttä koskevassa tutkimuksessa portinvartijoinniksi. Viimeisten 30 vuoden aikana on toistuvasti pohdittu, miksei isyys ole sittenkään muuttunut niin osallistuvaksi, aktiiviseksi ja äitiyden tavoin täysivaltaiseksi vanhemmuudeksi kuin on odotettu. Yhtenä syynä on nähty se, että äidit eivät ole halunneet luopua asemastaan ensisijaisempina vanhempina. Toisin sanoen naiset hartaasti valittavat, etteivät heidän miespuolisonsa tee riittävästi koti- ja lastenhoitotyötä, mutta eivät sitten kuitenkaan anna miehille tilaa tai hyväksy näiden tyyliä. Näin miehille avautuu tilaisuus todeta, että ”tee itse sitten kun kerran paremmin osaat”.

Mikä naisia vaivaa? Minun mielestäni työjakoa koskevassa keskustelussa on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota siihen, miksi äidit päätyvät isyyden portinvartijoiksi, kauniimmin sanottuna vastuullisemmiksi vanhemmiksi, joiden kontolla esimerkiksi vaatetyö on. Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat erityisen turhamaisia tai luonnostaan rakastaisivat vaatteita. Kyse on naisten harteille asetetusta historiallisesta lastista, jota kutsutaan myös äitimyytiksi.

Lastenvaatteiden kohdalla äitimyytti konkretisoituu äitien arvioimisena sen perusteella, miten lapsi on puettu. Lapsen vaateparresta tehdään monenlaisia päätelmiä: luokka-asemasta, tuloista, arvoista, hoivan tasosta (ovatko vaatteet säähän sopivat ja puhtaat), kunnollisuudesta, mausta. Lapsi on äidin käyntikortti. Siksi äidin pitää itse huolehtia lapsen asusta. Osa äideistä antautuu rooliinsa niin, että alkaa harrastaa lastenvaatteita. Markkinakoneistotkin ovat nähneet tässä oivan bisnesraon. Vain kovapintaisimmat äidit ovat täysin immuuneja lasten ulkoasun kautta tapahtuvalle äitiyden arvioimiselle.

Mikä isiä sitten vaivaa, kun he antavat tämän tapahtua? Portinvartijuutta koskeva keskustelu saa minut ihmettelemään syvästi, miksi miehet kerta toisensa jälkeen laitetaan tai laittautuvat reppanan rooliin. Avuton isä kolkuttelee turhaan portilla, jonka äiti on salvannut. Liian vähän kiinnitetäänkin huomiota siihen, miten helpolla isät pääsevät, kun luovuttavat vastuullisen vanhemmuuden puolisolleen. Gloriaa isille tulee jo varsin pienestäkin osallistumisesta. Äidin kaltaisesti käyttäytyvä isä on vuodesta toiseen uutisaihe. Isiä ei arvostella lapsen vaatetuksen perusteella. Jos myssy on väärinpäin ja kintaat puuttuvat, isä on ”rento”.

Kääntöpuolena tässä on se, että jopa ammattimainen koti-isä saa roolin äidin pikku apulaisena: lastenneuvolakäynnillä hoitaja puhuu isän pään yli, opettaja soittaa aina äidille, avioerokiistassa huoltajuus myönnetään äidille. Kaikki lapsen asiat kulkevat äidin kautta.

Miten työnjako tasataan? Ensinnäkin miehet tarvitsevat oma-aloitteista vastuun ottamista ja reipaista periksiantamattomuutta puskiessaan naisten perinteiselle tontille. Naiset taas tarvitsevat rohkeutta kyseenalaistaa äitimyytti sekä hyväksyvää myötätuntoa omaa ja muiden äitien epätäydellisyyttä kohtaan. Perheiden työjakoa kannattelevat asenteet ja rakenteet, joiden puitteissa pariskunnat viime kädessä itse neuvottelevat omaa elämäänsä.

Vastuun tasaaminen ei tarkoita työtehtävien kellottamista puoliksi ajastin kädessä vaan sitä, että molemmat vanhemmat ovat mukana lapsensa asioissa sillä tavoin, että tietävät milloin on hammastarkastus, mitä lapsen retkireppuun pakataan sekä minkäkokoiset kurahousut seuraavaksi hankitaan. Se on myös lapsen etu.

*

Kirjallisuus

Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, valta ja sukupuoli 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Kulttuurintutkimus 2012.

Hanna Hirvonen: Isä syntymässä. Vauvan odotus, syntymä ja hoito. Otava 2005.

Kuva: Bixabay

Perheet aikapulassa – pelastaako sähköinen kalenteri?

Amerikkalaisen ekonomistin ja sosiologin Thorstein Veblenin klassikkoteos The Theory of the Leisure Class vuodelta 1899 kuvasi joutilasta luokkaa, jonka elämäntapaa leimasi kerskakulutus ja vapaa-ajan suuri määrä. Joutilaisuus oli yläluokan keino erottautua työtä tekevistä alemmista luokista. Aiemmin oletettiin, että talouden kasvu johtaisi joutilaan elämän yleistymiseen länsimaissa. Kävi toisin. Vapaa-ajan määrä on menettänyt merkityksensä statuksen osoittajana. Nykyään etuoikeutetussa asemassa olevat tekevät enemmän ansiotöitä kuin muut. He myös kokevat muita suurempaa aikapulaa, sillä heidän vapaa-ajanviettonsakin on intensiivisempää. Toisin sanoen heillä on kalenteri täynnä menoja – joogaretriittiä, taidenäyttelyitä, viikonloppumatkoja Berliiniin – työajan ulkopuolellakin.

Suomessa kiireen tuoma status risteää jännittävästi lapsiperheiden ajankäyttöä koskevan moralistisen puheenparren kanssa. Se korostaa perheasiantuntijoiden suulla kiireettömyyden ja ”tavallisen arjen” merkitystä. Huonot vanhemmat grillaavat lapsiaan harrastuksilla (joilla pyritään takaamaan asiantuntijoiden toisaalla vaatima määrä hikiliikuntaa sekä yleissivistykseen kuuluvat pianonsoittotaidot). Samat kyvyttömät vanhemmat ovat niitä, joilla on niin kiire luoda uraa, että lapsia pahojen puheiden mukaan pidetään päivähoidossa kaksitoista tuntia päivässä. Perhejärjestöjen kampanjan video kuvaa, miten nämä pahikset epäonnistuvat vanhemmuudessaan, kun työ tunkee mukana kotiin ja ”perheaikaan”. Kiire ei siis tuokaan statusta, jos kiireinen henkilö on lapsiperheen vanhempi.

Aikapula on siis osoitus hyvästä asemasta tai huonosta vanhemmuudesta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Tässä blogissa aikapulaan suhtaudutaan kuitenkin käytännöllisenä ongelmana, jota voi yrittää ratkoa yksinkertaistamalla ja järjestämällä omia ja perheen menoja. Viime vuonna otinkin ajankäyttöhaasteistani otteen hankkimalla kalenterin, jossa pystyy pitämään viikoittaista tehtävälistaa. Se yhdistettynä puhelimeen ajastamiini muistutuksiin toimi hyvin omalla kohdallani. Sen sijaan viisihenkisen perheen menojen perässä pysyminen on ollut jatkuvaa päivitysten moniajoa: omaan kalenteriin, puolison kalenteriin ja keittiön seinälle. Arvatkaa miten usein joku perheessä ei ole kartalla siitä, missä mennään?

Syyskuussa sain tarpeekseni ja päätin siirtää perheen sähköiseen kalenteriin. En jaksanut perehtyä vaihtoehtoihin sen enempää, vaan otin käyttöön Google Calenderin (tsekkaa täältä kätevä ohje), jota kaveriperheessäkin käytetään. Sitä paitsi se on ilmainen ja meillä oli jo tunnukset valmiina.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli poikkeuksellisen kiireinen.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli epätavallisen kiireinen.

Sähköisen kalenterin plussat

Pienen alkusählingin jälkeen kalenteri on ollut helppo käyttää. Jokaisen perheenjäsenen menoille on oma, helposti erottuva väri. Omat työmenoni näkyvät vain minulle. Toistuvien menojen lisääminen ja muokkaus on naurettavan helppoa sen sijaan, että käsipelillä täyttäisi paperikalenteria samoilla asioilla sivu toisensa jälkeen. Kalenterisovelluksen voi ladata myös älypuhelimeen ja se synkronoi merkinnät tietokoneeseen.

Erityisesti tykkään siitä, että tapahtumiin voi lisätä muistutuksen, jonka saa sekä kännykkään että sähköpostiin valitsemaansa aikaan. Kätevää on sekin, että kaikki käyttäjät voivat lisätä kalenteriin menojaan. Myöhemmin myös lapset voi liittää käyttäjiksi samaan kalenteriin. Kännykässä oleva kalenteri vapauttaa tilaa käsilaukusta ja on aina mukana.

Sähköisen kalenterin miinukset

Vaikka muistutukset ovat sähköisen kalenterin parhaita puolia, on niissäkin rajoituksensa. Puolison tekemistä merkinöistä ei tule minulle muistutusta, ellen huomaa itse käydä lisäämässä sellaista. En saa myöskään ilmoitusta hänen tekemistään merkinnöistä vaan minun pitää itse hoksata ne kalentereista. Se on jo johtanut vähemmän mieluisiin aikatauluyllätyksiin. Voi toki olla, että emme vain ole keksineet ruksia asetuksista oikeaa kohtaa.

Selkein puute sähköisessä kalenterissa on kuitenkin sen huono hahmotettavuus paperikalenterin viikkonäkymään verrattuna. Tai ehkä kyse on heikosta ulkoasun muokattavuudesta, joka jossain toisessa sähköisessä kalenterissa olisi parempi. Tietokoneella viikkonäkymä on hyvä, mutta puhelimen viikkonäkymä on naurettava minilistaus, josta ei saa minkäänlaista tilannekuvaa. Olipa näkymä viikko, kolme tai yksi päivää, ongelmana kaikissa on kuitenkin se, että koko päivä ei näy aamusta iltaan yhdellä näytöllä vaan näyttöä on rullattava. Oma kapasiteettiini ei useinkaan riitä siihen, että pystyisin iltanäyttöön rullatessa muistamaan mitä aamunpuolella oli…  Merkinnät myös lipsahtavat helposti väärään päivään.

Lisäksi sähköisen kalenterin heikkoutena eritoten omien käyttötottumusteni kannalta on viikon tehtävälistan puuttuminen. Yritin aluksi ylläpitää sekä sähköistä että paperikalenteria, mutta se osoittautui liian vaivalloiseksi. Hylkäsin paperikalenterin, mutta tehtävälistani jäi sinne. Säilytän laskuja ja muita juoksevia asioita kalenterin välissä, puhelimen väliin niitä ei saa millään. Toista kuukautta olin pääasiassa ulalla asioista, jotka olivat paperikalenterissa tai sen välissä.

Muistikirja kumoaa miinukset?

MuistikirjaLopulta keksin ottaa käyttöön muistikirjan. Siinä yksi sivu vastaa viikkoa. Tällöin eri tahtia kulkevia tehtäviä voi listata eri viikoille. Yksi jaottelematon muistilista luultavasti vain pitenisi pitenemistään alkupään hoitamattomien asioiden kadotessa esihistorian hämärään. Paperikalenterissa minulla oli muistiinpanosivuilla myös temaattiset listat asioista, jotka eivät ole kiireellisiä, mutta jotka haluan pitää mielessä. Ne ovat esimerkiksi aikeita kodin kohennustöistä, suunnitelmia järjestämishommieni kehittämiseksi, tutkijantyön pitkäaikaisia asioita, kirjatilaus- ja hankitalista ja niin edelleen. Ne siirtyivät muistikirjani takasivuille. Lisäksi voin laittaa laskut ja sen sellaiset muistikirjan väliin. Jännittävää nähdä, opinko uusille tavoille.

Miten olette ratkaisseet perhekalenterin ongelman? Ja te, jotka käytätte sähköisiä kalentereita, mikä kalenteri käytössä? Entä miten hoidatte asiat, jotka kokeilen nyt saada järjestykseen muistikirjalla?

*
Kirjallisuus

Thorstein Veblen: The Theory of the Leisure Class: An Economic Study of Institutions. 1899.

Tomi Oinas, Timo Anttila & Jouko Nätti: Yhteiskuntaluokat ja ajankäyttö Suomessa. Luokaton Suomi? Toim. Jani Erola. Gaudeamus 2010.

 

Kaamein lapsiperheläävä – vertaistukea vai sotkupornoa?

”Kun ystävät tulevat kylään, siivotaan kuin viimeistä päivää ja ylimääräiset tavarat tungetaan sängyn alle. Ja ovella pahoitellaan, että tänään on sitten harvinaisen sotkuista, sorry. Kodin siisteys on elämänhallinan [sic] mitta, vaikka kämppiksinä elelisi muutama alle kouluikäinen ja pari kissaa, joiden ainoa agenda on levittää legot ja hamahelmet pitkin lattioita 300 kertaa päivässä. … Unohdetaan sotkut, keskitytään elämään! Paljasta lapsiperhelääväsi meille – niin minäkin tein! Se vapauttaa!”

Tällaista vapautussanomaa julistaa YLEn uusi ohjelmakimara Marja Hintikka Live (”ruuhkavuosissa rämpivien taukopaikka”). Kaamein lapsiperheläävä -kilpailussa ideana on postata ohjelman sivulle kuva lapsiperheen sotkuisesta kodista. Mallia sopivasta itseironiasta näyttää ohjelman tähti, jonka semisti sotkuisesta kodista nähdään puolentoista minuutin klippi. Kilpailun voittajalle on luvassa siivousta.

Ajatus on kaunis: todellisten lapsiperhekotien kuvien näkeminen tasaa sisustuslehtien ja –blogien luomaa epärealistista käsitystä siitä, miten lapsiperheissä eletään ja vähentää ruuhkavuosissa tempovien paineita vertaistuen keinoin. Kaikilla on sotkua, relataan!

Kilpailusivulle onkin ladattu koko joukko kuvia enemmän ja vähemmän sotkuisista kodeista. Kaunis ajatus kuitenkin kääntyy päälleen, kun jo ensimmäisten joukossa on kuva putsplank siististä kämpästä. Kuvatekstissä kolmen lapsen äiti tervehtää: ”Tältä näyttää joka päivä. .en [sic] voisi elää sotkussa.” Tämä vielä menisi yksittäisenä dissauksena, mutta sivulla on avoin kommentointimahdollisuus. Kommenttiraidalta saamme lukea kaikki sotkuisuutta koskevat stereotypiat (epähygieenisyys, laiskuus, vastuuntunnottomuus, uusavuttomuus, elämänhallinnan puute), siisteyttä koskevat stereotypiat (fanaattisuus, armottomuus, neuroottisuus, perfektionismi) mutta onneksi sentään vähän ironiaa ja hiukan tsemppiäkin sotkukuviaan postanneille.

Sotkuun ja epäjärjestykseen liittyvät mielikuvat ovat lempiaiheitani. Likaisuus liitetään moraalittomuuteen, siisteys kunnon kansalaisuuteen. Vanhempien onnistumista arvioidaan ihmisten kotien siisteydellä jopa huostaanottotapauksissa. Siisteys liittyy kunnollisuuteen mutta samalla siisti koti voidaan leimata rakkaudettomaksi. Kodin siisteyttä ja järjestystä käytetään monin tavoin erottautumisen ja arvojärjestysten luomisen välineenä.

Minulla on terveisiä Marja Hintikka Live -ohjelman tekijöille. Sotkuisuuteen ja siisteyteen liittyvät stereotypiat ovat meissä todella syvällä. Niiden lieventäminen ei käy nips naps nettikilpailulla, jos samalla ei mietitä, miten luodaan toisia tukeva, ei repivä, ilmapiiri. Keskustelun sääntöjä voisi ohjeistaa vaikka turvallisemman tilan periaatteita soveltaen: Älä määrittele muiden kokemusta tai kuvittele omaasi yleispäteväksi. Älä hyökkää toisia vastaan.

Mallia sotkuisten kotien lempeästä kohtaamisesta saisi ruotsalaisesta Family living – the true story -ryhmästä. Sen ideana on jo vuodesta 2009 ollut jakaa kuvia arjen sotkusta ja kritisoida siten sisustuslehtien ideaalia täydellisistä kodeista. Ryhmässä ei julkaista yhtään kuvaa siisteistä kodeista, sehän vain nostattaisi ristiriitaa. Ryhmässä sallitaan ainoastaan toisia tukevien kommenttien kirjoittaminen, jota kutsutaan termillä lovebombing.

Jään odottamaan, miten Marja Hintikka Live rakkauspommittaa sotkukuvansa julkaisseita ja laittaa ruotuun kommentaattorit, jotka luulevat osaavansa elää paremmin.

*

Photo credit
Please Clean Up Your Mess by Allen Goldblatt via Flickr cc.