Pää kylmänä, aikuinen!

Suunnittelen tässä pientä tutkimuksenpoikasta lastentavarakulttuurista ja lastentavaroiden merkityksestä vanhemmuudessa. Tutkimukseen liittyisi näillä näkymin esimerkiksi sellaisten lasten haastattelemista, jotka itse myyvät lelujaan päiväkirppiksellä, havainnointia ja/tai inventointia lastenhuoneissa ja kysely lastenvaateharrastajille. Nyt vaikuttaa siltä, että minun ei tarvitse ollenkaan vaivautua keräämään tutkimusaineistoa, koska Internet tuottaa sitä minulle pyytämättä.

Paikka kaikelle -ryhmässä oli bongattu lelukaupan kilpailukampanja, jonka esittely on seuraava: ”Kun aikuisilta kysyy, mistä he unelmoivat lapsena, niin useat heistä vastaavat: ’Saada tyhjentää lelukauppa!’ Siksi olemme luoneet kilpailun, jossa aikuinen ja lapsi saavat yhdessä kahmia leluja hyllyiltä valitsemassaan BR-myymälässä.”

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Sanokaa, että minulla menee herne liian herkästi nenään, mutta nyt meni kyllä monta ja äkkiä. Vieläkin yskittää. Siis aikuisten oikeasti, BR-lelut, haluatteko kannustaa lapsia ahmimaan, kahmimaan ja ahnehtimaan tässä maailmassa, jossa kaikkien lastenhuoneet tursuavat tavaraa? Mitä enemmän, sitä parempi? Lapsuudentutkija Daniel Thomas Cook kutsuu lapsuuden tuotteistumiseksi sitä, että aikuisten käsitys lapsuudesta vaikuttaa siihen, mitä ja miten meille ja lapsillemme myydään. Nyt myydään ajatusta, että lapsuuteen kuuluu krooninen lelukuume, jonka (mukamas) parantaa vain holtiton kohtuuttomuus.

Muotoilenkin tässä nyt kampanjan uusiksi: Jos teillä on tiedossa päiväkoti, kerho, lastenkoti, sairaalan lastenosasto tai vastaava paikka, jossa todella tarvittaisiin uusia leluja, osallistukaa kilpailuun heidän puolestaan. Iso lelulahjoitus resurssipulasta kärsivään laitokseen saisi BR-lelutkin firmana sädehtimään sosiaalista vastuuta.

Lelujen kahmimiskilpailu on jyrkässä ristiriidassa toisen vastikään uutisvirtaani tupsahtaneen leluaiheisen jutun kanssa. Dallas Moms Blogissa julkaistu äidin kirjoitus Why I Got Rid of the Toys kertoo perheestä, joka montessoripedagogiikasta intoutuneena tyhjensi taaperoikäisen lapsensa huoneen leluista. Nyt huoneessa on leluhyllyt, kiipeilytelineitä ja pöytä tuoleineen. Esillä on aina kerrallaan 15 lelua ja 8 kirjaa, joita kierrätetään säännöllisesti. Äiti huolehtii, että lelujen joukossa on aina karkea- ja hienomotoriikkaa kehittävät lelut, pehmolelu, pinoamis- ja rakentamislelut, palapeli, rooliasu, musiikkilelu ja askarteluväline.

Äidin perustelut ratkaisulleen ovat moninaiset: Lelukaaos on kompastumis- ja siisteysriski. Lasten kanssa ei tarvitse koskaan riidellä huoneen siivoamisesta (siihen kuulemma menee 1 minuutti 20 sekuntia). Mutta ennen kaikkea vähemmän mutta hyvälaatuisia leluja on lapsen kehityksen kannalta parempi, lapsethan oppivat leikkimällä .

Kehittäviä puuleluja.

Kehittäviä puuleluja.

Kirjoitus on innostava. Juuri tuollainen toiminnallinen lastenhuone varmasti onkin lapselle parhain mahdollinen. Tai ainakin parhain mahdollinen lapsen luovuuden kehittymisen näkökulmasta. Mutta suoraan sanottuna en ollut tippaakaan yllättynyt, kun huomasin, että kirjoittaja on ammatiltaan lapsi- ja perhepsykoterapeutti, joka tekee väitöstutkimusta lapsen kehityksestä.

Kirjoitus on nimittäin inspiroivuudestaan huolimatta myös kovin äärimmäinen ja syyllistäväkin. Harvalla vanhemmalla on oikeanlaista koulutusta valita lapsensa leluja niiden ikätasoisen kehittävyyden mukaan. Harvan on arjessaan mahdollista antautua lapsensa optimaalisen kehityksen 24/7-projektipäälliköksi. Sitä paitsi perheet eivät elä kuplassa. Lapset saavat tavaroita lahjoiksi (em. äiti oli ottanut käyttöön lahjattoman linjan, voin vain kuvitella ne sukulaisten kanssa käydyt keskustelut!), vertailevat tavaroitaan kaveriensa kanssa, käyvät lelukaupoissa ja markettien leluosastoilla sekä altistuvat mainonnalle.

Että jos isänä tai äitinä tunnet piston sydämessäsi, koska teillä ei lastenhuone ole yhtä riisuttu ja kehittävä kuin tässä jutussa kuvattiin, älä hätäänny. Vähempikin täydellisyys riittää. Lapsia ei tarvitse hukuttaa leluihin, mutta vanhemmuus ei myöskään ole sitä, että joka hetki yrittäisimme treenata lasta kehittymään ihanteellisesti.

Kirjallisuus

Daniel Thomas Cook: The Commodification of Childhood. The Children’s Clothing Industry and the Rise of the Child Consumer. Duke University Press, Durham 2004.

0 vastausta artikkeliin ”Pää kylmänä, aikuinen!

  1. Rakel

    En voisi kuvitella mitään ahdistavampaa kuin kotiin tulvivan ”ilmaisen” leluvuoren… Tämä postaus herätti paljon ajatuksia, sillä olen karsinut lasteni leluja aika rankalla otteelle, vaikka en olekaan ihan noissa jenkkiäidin luvuissa.

    En ole pedagogi, mutta kritiikkinä karsinnan suorittamiseen siten, että erityyppisiä leluja olisi edustettuna vain yksi kappale/ pieni kokonaisuus: ainakin omat lapseni tykkäävät leluista ”sarjoina”, esim. yhdellä pehmolla ei voi leikkiä eläinsairaalaa eikä muutamasta legopalikasta ole mitään iloa. Itse lepuutan varaston puolella aina jotain laajempaa kokonaisuutta, esim. nyt Brion junarata on tauolla.

    Isovanhemmille ja muille lasten lahjojille voi mielestäni sanoa suoraan, että turhan roinan saa jättää hankkimatta. Meillä tilannetta on helpottanut viime vuonna läpikäyty putkiremontti ja siihen liittynyt asunnon ja varastojen tyhjennys – ponnistus, johon sukulaisetkin ainakin lastenvaihteina joutuivat osallistumaan. Olen myös oppinut sanomaan toiveeni ääneen ja mahdollisimman selkeästi, vaikka se tuntuukin jotenkin nololta: ”Lapsi X tarvitsisi luistelukypärän, koko 52/54 on sopiva, vihreä voisi olla hyvä” tai ”Meillä ei ole uusinta Tatua ja Patua, sen nimi on…”. Useinhan lahjatoiveita kuitenkin kysytään ja antajakin on selkeistä ohjeista helpottunut.

    Tajusin myös mainoksen lelukauppahaaveen yhteydessä, että omat lapseni (2- ja 5-vuotiaat) eivät ole koskaan käyneet lelukaupassa tai tavaratalon/automarketin leluosastolla. Meidän perheestämme kukaan ei itse asiassa käy ostoksilla lähikauppaan tehtyjä pikapiipahduksia lukuunottamatta, koska tilaamme ruoatkin netin kautta kotiinkuljetuksella. En tiedä minkä ikäiset alkavat puhua muotileluista ja esittää kaupallisia toiveita, mutta vielä en ole näihin törmännyt. Jatkan mielenkiinnolla tätä pienimuotoista ihmiskoetta…

    Vastaa
    1. Paikka kaikelle Artikkelin kirjoittaja

      Rakel, mielenkiintoinen ihmiskoe 🙂 Teillä on hyviä käytäntöjä, joista sopii ottaa mallia.

      Pienet lapset on suht helppo pitää poissa kaupallisista houkutuksista – ja sokerista. Oman kokemukseni mukaan vertaisryhmän merkitys tulee isommaksi eskari-iässä ja viimeistään koulussa. Eskarilaiset alkavat yhä enemmän käydä kaverisynttäreillä ja näkevät siellä sitä lahjatulvaa (tässäkin voi ottaa uusia käytäntöjä, kuten pyytää vierailta yhteislahjaa tai aineettomia lahjoja tms.) ja koulussa alkavat erilaiset korttien ja pikkutavaroiden keräily- ja vaihtarivillitykset. Meillä myös kävi vahingossa niin, että esikoinen oppi neli-viisivuotiaana käyttämään kaukosäädintä ja löysi mainoskanavien lastenohjelmat. Emme kieltäneet, vaikka ohjelmat ovat usein vain tuotteiden mainoksia (esim. Ninjago- ja Barbie-sarjat) ja ohjelmien välissä houkuteltiin ostamaan sitä sun tätä. Otimme tilaisuudesta vaarin ja keskustelimme lasten kanssa mainonnasta, halujen luomisen keinoista ja leikkikalubisneksestä. Nyttemmin lapset katsovat lähinnä Netflixiä, joten mainokset ovat tauolla. Kunnon perheessä ei tietenkään katsottaisi telkkaria ollenkaan 😉

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *