Aihearkisto: Valokuvat

Hyvän mielen valokuvat

Koulukuva 60-luvulta, Venetsiassa interraililla 90-luvulla, pikkumussukka puhaltamassa kolmevuotiskakkukynttilöitään. Viimeisten viikkojen aikana Facebookissa on jaettu ihania lapsuus- ja nuoruusvalokuvia saatteella ”haaste vastaanotettu”. Olen tykännyt ihan jokaisesta.

"Haaste vastaanotettu!" Sweet sixteen vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa.

”Haaste vastaanotettu!” Sweet sixteen ja vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa. Yksi harvoja kuvia, jonka voin ajatella julkaisevani.

Tutkijakollegani Riikka Taavetti kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että nuoruuskuvahaaste saattaa sulkea ulos ihmisiä, joiden lapsuudesta tai nuoruudesta ei syystä tai toisesta ole otettu kuvia. Ulkopuolelle saattavat jäädä myös ne, joiden kuvat eivät ole säilyneet, jotka ovat itse hävittäneet kuvansa, koska elämänvaihe oli raskas, tai joiden nuoruuden muisto itsestä ei ole riittävän sovussa nykyisen itsen kanssa, jotta kuviin voisi suhtautua hyväntahtoisella nostalgialla saati näyttää niitä muille. Toisaalta Taavetti pohti, että somehaaste antaa myös mahdollisuuden katsoa itseään ja esittää itsensä mieluisammassa valossa – vaikka vain valitsemalla sen kuvan, josta itse tykkää eniten.

Nuoruuskuvien sometulvassa jäin näiden sanojen myötä miettimään prosessia, jonka kävin läpi, kun järjestin valokuvani runsas neljä vuotta sitten. Useimmista kodeista löytyy sieltä täältä sekalaista albuminpuolikasta, koulu- tai valokuvaamokuvia, kiitoskortteja, itse teetettyjä ja toisilta saatuja kuvia, jotka edelleen ovat valokuvausliikkeen kuorissa. Itseltäni löytyi mainittujen lisäksi vielä kasa monenkokoisia opiskeluajan kuvia, joita silloinen kumppanini harrastuksenaan otti ja vedosti. Onneksi sentään kaikki kuvat olivat yhdessä laatikossa.

Olen aina ihaillut vanhanajan albumeita. Väljästi kartonkisivuille astellut mustavalkokuvat ja ateljeeposeeraukset huokuvat menneisyyden ihmiskohtaloita. Sen sijaan omat, pääosin 80- ja 90-luvuilta peräisin olevat nuoruuskuvani on otettu halvoilla väripokkareilla, ja kuvissa korostuvat nostalgian sijaan huonot rajaukset, salaman polttamat silmät ja hölmöt hassutteluilmeet.

Näytän joka kuvassa juuri siltä, millaisena nimenomaan en itseäni tahtonut nuorena nähdä enkä kyllä tahdo vieläkään. Koulukuvia katsoessa mieleen muistui myös, miten sitä aina toivoi, että kuva olisi tuonut esille edes jonkin sellaisen piirteen, jonka itsekin koki itsessään hyväksi. Sen sijaan vuodesta toiseen koulukuvasta katsoi tunnistamaton teinihirviö. Aivan kuin koulukuvauksen olisi tarkoitus olla jonkinlainen kidutusmuoto. Enpä kyllä halunnut tulla kuvatuksikaan: oman kokoelman olisi voinut muodostaa niistä kuvista, joissa olen laittanut kädet kasvojen eteen peitoksi. Sellaistakin kuvia katsellessa pohdin, että digikuvauksen ja sosiaalisen median myötä nykynuorison mahdollisuudet esittää itsensä haluamassaan valossa ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvä niin.

Lisäksi lapsuus- ja nuoruuskuvani ovat kovaa vauhtia kellastumassa kadoksiin. Ero puolisoni lapsuuskuviin, jotka on otettu laadukkaalla kameralla ja ilmeisesti tulostettu paremmalle paperille, on merkittävä. Parhaallekaan albumikartongille aseteltuna omista kuvistani ei olisi saanut vanhan maailman tyylikkyyttä henkivää kokoelmaa.

Ryhtyessäni käymään kuvia läpi, annoin itselleni luvan karsia ne sillä perusteella, että säilytän vain ne joista tykkään. Yhtään pahan mielen kuvaa tai tärähtänyttä otosta ei tarvitse säästää vain siksi, että jälkipolvelle saattaa tulla liian siloteltu kuva menneisyydestäni. Eihän niitä kuvia ole heitä varten alunperinkään otettu. Säästin kyllä niitäkin otoksia, joissa edelleen näytän mielestäni kauhealta, koska kuvia minusta ei ollut kovin paljon. Kahdenkymmenen vuoden etäisyydellä pystyin jo katsomaan niitä edes jonkinlaisella lempeydellä. Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen en kyllä postaisi näistä yhtäkään. Nosta hattua sille kaverille, joka laittoi itsestään vähemmän sievän kuvan, jossa hän irvistää kuvaajalle teinimäisesti.

Paperikassillinen valokuvia (mukana monia tuplakuvia ja epäonnistuneita otoksia) poistui elämästäni. Taisi siinä mennä jonkin vuosiluokan koulukuvatkin kokonaan. Myös monet matkoilla otetut maisemakuvat heitin menemään. Kulttuurihistorioitsijana toki tiedostan, että joku tulevaisuuden historioitsija tulee varmasti vielä kaipaamaan juuri tällaisia kuvia tutkimukseensa, joka käsittelee nähtävyyksien valokuvaamista 1990-luvulla. Eiköhän niitä sitten löydy tuhansilta muilta matkailijoilta. Olen huomannut, että vanhoja kuvia katsellessa kiinnostavia ovat vain ihmisistä ja heidän kodeistaan otetut kuvat.

Jäljelle jääneet kuvat järjestin lokerollisiin valokuvalaatikkoihin aikajärjestyksessä. Heitin vanhat muovitaskualbumit menemään. Vaikka ihailen albumeja, ne vievät tuhottomasti tilaa eikä minulla ole aikaa pipertää sommittelun ja liimaamisen kanssa. Pääasia tässä hetkessä on, että saan kuvani esille katsottaviksi kymmenessä sekunnissa – sitä vartenhan ne ovat, katsottaviksi – ja se, ettei minulle tule niiden katselusta paha mieli. En ole kaivannut poistojani.

Kolmisen vuotta raivausprojektini jälkeen luin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon ohjeita valokuvien järjestämiseen hänen kirjastaan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Kondon raivausmetodissa valokuvat ovat viimeinen kodin tavararyhmistä, joka järjestetään, ja tässä vaiheessa järjestelijän kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta pitäisi olla kehittynyt huippuunsa. Kondo neuvoo irrottamaan kuvat albumeistaan ja katselemaan niitä yksitellen. Säilyttää pitää vain kuvat, jotka tuottavat iloa. Tähän tyyliin jäljelle jää viisi kuvaa kultakin lomapäivältä, koska todella tärkeitä tapahtumia on vain vähän. Kondon mukaan tylsät maisemakuvat paikoista, joita ei edes muista, kuuluvat roskiin. Jäljelle jääneet kuvat järjestetään mieluisaan albumiin. Valokuvien järjestelyä ei tule jättää vanhoille päiville, sillä se päivä ei Kondon mukaan koita koskaan. Ne pitää lajitella nyt heti.

Ohjeet puhuttelivat minua, sillä sattumalta olin tehnyt omassa kuvaprojektissani juuri kuten Kondo ohjeistaa. Allekirjoitan hänen neuvonsa täysin.

Löydätkö omat nuoruuskuvasi helposti? Mitä ajattelet sellaisten kuvien karsimisesta, joista ei itselle tule hyvä mieli?

*

Tervetuloa luentosarjan Tulevaisuuden kestävä talous luennolle Esimerkkejä kuluttamisen muutoksesta Turun työväenopistoon torstaina 29.9. klo 17–18.30!

Kun tavarasta tulee taakka / Ilana Aalto, FT, tutkija ja ammattijärjestäjä
KonMari – siivouksen elämänmullistava taika / Mira Ahjoniemi, KonMari Suomi perustaja ja innostaja

Luennoille voi osallistua luentokortilla 40 € tai 8 € kertamaksulla. Kertamaksu maksetaan käteisellä ovella ennen luennon alkua. Ei ilmoittautumista.

 

Hyvän mielen valokuvat

Koulukuva 60-luvulta, Venetsiassa interraililla 90-luvulla, pikkumussukka puhaltamassa kolmevuotiskakkukynttilöitään. Viimeisten viikkojen aikana Facebookissa on jaettu ihania lapsuus- ja nuoruusvalokuvia saatteella ”haaste vastaanotettu”. Olen tykännyt ihan jokaisesta.

"Haaste vastaanotettu!" Sweet sixteen vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa.

”Haaste vastaanotettu!” Sweet sixteen ja vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa. Yksi harvoja kuvia, jonka voin ajatella julkaisevani.

Tutkijakollegani Riikka Taavetti kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että nuoruuskuvahaaste saattaa sulkea ulos ihmisiä, joiden lapsuudesta tai nuoruudesta ei syystä tai toisesta ole otettu kuvia. Ulkopuolelle saattavat jäädä myös ne, joiden kuvat eivät ole säilyneet, jotka ovat itse hävittäneet kuvansa, koska elämänvaihe oli raskas, tai joiden nuoruuden muisto itsestä ei ole riittävän sovussa nykyisen itsen kanssa, jotta kuviin voisi suhtautua hyväntahtoisella nostalgialla saati näyttää niitä muille. Toisaalta Taavetti pohti, että somehaaste antaa myös mahdollisuuden katsoa itseään ja esittää itsensä mieluisammassa valossa – vaikka vain valitsemalla sen kuvan, josta itse tykkää eniten.

Nuoruuskuvien sometulvassa jäin näiden sanojen myötä miettimään prosessia, jonka kävin läpi, kun järjestin valokuvani runsas neljä vuotta sitten. Useimmista kodeista löytyy sieltä täältä sekalaista albuminpuolikasta, koulu- tai valokuvaamokuvia, kiitoskortteja, itse teetettyjä ja toisilta saatuja kuvia, jotka edelleen ovat valokuvausliikkeen kuorissa. Itseltäni löytyi mainittujen lisäksi vielä kasa monenkokoisia opiskeluajan kuvia, joita silloinen kumppanini harrastuksenaan otti ja vedosti. Onneksi sentään kaikki kuvat olivat yhdessä laatikossa.

Olen aina ihaillut vanhanajan albumeita. Väljästi kartonkisivuille astellut mustavalkokuvat ja ateljeeposeeraukset huokuvat menneisyyden ihmiskohtaloita. Sen sijaan omat, pääosin 80- ja 90-luvuilta peräisin olevat nuoruuskuvani on otettu halvoilla väripokkareilla, ja kuvissa korostuvat nostalgian sijaan huonot rajaukset, salaman polttamat silmät ja hölmöt hassutteluilmeet.

Näytän joka kuvassa juuri siltä, millaisena nimenomaan en itseäni tahtonut nuorena nähdä enkä kyllä tahdo vieläkään. Koulukuvia katsoessa mieleen muistui myös, miten sitä aina toivoi, että kuva olisi tuonut esille edes jonkin sellaisen piirteen, jonka itsekin koki itsessään hyväksi. Sen sijaan vuodesta toiseen koulukuvasta katsoi tunnistamaton teinihirviö. Aivan kuin koulukuvauksen olisi tarkoitus olla jonkinlainen kidutusmuoto. Enpä kyllä halunnut tulla kuvatuksikaan: oman kokoelman olisi voinut muodostaa niistä kuvista, joissa olen laittanut kädet kasvojen eteen peitoksi. Sellaistakin kuvia katsellessa pohdin, että digikuvauksen ja sosiaalisen median myötä nykynuorison mahdollisuudet esittää itsensä haluamassaan valossa ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvä niin.

Lisäksi lapsuus- ja nuoruuskuvani ovat kovaa vauhtia kellastumassa kadoksiin. Ero puolisoni lapsuuskuviin, jotka on otettu laadukkaalla kameralla ja ilmeisesti tulostettu paremmalle paperille, on merkittävä. Parhaallekaan albumikartongille aseteltuna omista kuvistani ei olisi saanut vanhan maailman tyylikkyyttä henkivää kokoelmaa.

Ryhtyessäni käymään kuvia läpi, annoin itselleni luvan karsia ne sillä perusteella, että säilytän vain ne joista tykkään. Yhtään pahan mielen kuvaa tai tärähtänyttä otosta ei tarvitse säästää vain siksi, että jälkipolvelle saattaa tulla liian siloteltu kuva menneisyydestäni. Eihän niitä kuvia ole heitä varten alunperinkään otettu. Säästin kyllä niitäkin otoksia, joissa edelleen näytän mielestäni kauhealta, koska kuvia minusta ei ollut kovin paljon. Kahdenkymmenen vuoden etäisyydellä pystyin jo katsomaan niitä edes jonkinlaisella lempeydellä. Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen en kyllä postaisi näistä yhtäkään. Nosta hattua sille kaverille, joka laittoi itsestään vähemmän sievän kuvan, jossa hän irvistää kuvaajalle teinimäisesti.

Paperikassillinen valokuvia (mukana monia tuplakuvia ja epäonnistuneita otoksia) poistui elämästäni. Taisi siinä mennä jonkin vuosiluokan koulukuvatkin kokonaan. Myös monet matkoilla otetut maisemakuvat heitin menemään. Kulttuurihistorioitsijana toki tiedostan, että joku tulevaisuuden historioitsija tulee varmasti vielä kaipaamaan juuri tällaisia kuvia tutkimukseensa, joka käsittelee nähtävyyksien valokuvaamista 1990-luvulla. Eiköhän niitä sitten löydy tuhansilta muilta matkailijoilta. Olen huomannut, että vanhoja kuvia katsellessa kiinnostavia ovat vain ihmisistä ja heidän kodeistaan otetut kuvat.

Jäljelle jääneet kuvat järjestin lokerollisiin valokuvalaatikkoihin aikajärjestyksessä. Heitin vanhat muovitaskualbumit menemään. Vaikka ihailen albumeja, ne vievät tuhottomasti tilaa eikä minulla ole aikaa pipertää sommittelun ja liimaamisen kanssa. Pääasia tässä hetkessä on, että saan kuvani esille katsottaviksi kymmenessä sekunnissa – sitä vartenhan ne ovat, katsottaviksi – ja se, ettei minulle tule niiden katselusta paha mieli. En ole kaivannut poistojani.

Kolmisen vuotta raivausprojektini jälkeen luin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon ohjeita valokuvien järjestämiseen hänen kirjastaan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Kondon raivausmetodissa valokuvat ovat viimeinen kodin tavararyhmistä, joka järjestetään, ja tässä vaiheessa järjestelijän kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta pitäisi olla kehittynyt huippuunsa. Kondo neuvoo irrottamaan kuvat albumeistaan ja katselemaan niitä yksitellen. Säilyttää pitää vain kuvat, jotka tuottavat iloa. Tähän tyyliin jäljelle jää viisi kuvaa kultakin lomapäivältä, koska todella tärkeitä tapahtumia on vain vähän. Kondon mukaan tylsät maisemakuvat paikoista, joita ei edes muista, kuuluvat roskiin. Jäljelle jääneet kuvat järjestetään mieluisaan albumiin. Valokuvien järjestelyä ei tule jättää vanhoille päiville, sillä se päivä ei Kondon mukaan koita koskaan. Ne pitää lajitella nyt heti.

Ohjeet puhuttelivat minua, sillä sattumalta olin tehnyt omassa kuvaprojektissani juuri kuten Kondo ohjeistaa. Allekirjoitan hänen neuvonsa täysin.

Löydätkö omat nuoruuskuvasi helposti? Mitä ajattelet sellaisten kuvien karsimisesta, joista ei itselle tule hyvä mieli?

*

Tervetuloa luentosarjan Tulevaisuuden kestävä talous luennolle Esimerkkejä kuluttamisen muutoksesta Turun työväenopistoon torstaina 29.9. klo 17–18.30!

Kun tavarasta tulee taakka / Ilana Aalto, FT, tutkija ja ammattijärjestäjä
KonMari – siivouksen elämänmullistava taika / Mira Ahjoniemi, KonMari Suomi perustaja ja innostaja

Luennoille voi osallistua luentokortilla 40 € tai 8 € kertamaksulla. Kertamaksu maksetaan käteisellä ovella ennen luennon alkua. Ei ilmoittautumista.