Aihearkisto: Tavarat

Lyyhistyykö maapallo tavararöykkiöiden alle?

Vieraskirjoitus: Veera Kinnunen

Tavarat ovat painavia. Minähän sen tiedän. Olen nimittäin viimeisten viiden vuoden aikana muuttanut lähemmäs kaksikymmentä kertaa. Kahden oman muuttoni lisäksi olen auttanut perheenjäseniäni, ystäviäni ja kaukaisia ja vielä kaukaisempia tuttavia heidän muutoissaan. Olen puunannut, perannut, pakannut, kantanut ja siirrellyt lukemattomia laatikoita ja tavaroita.

Kaiken tuon tavaramäärän keskellä on tuntunut, että minä ja muut muuttajat suorastaan lyyhistymme kaapeista ja varastoista paljastuvien tavararöykkiöiden painon alle.

En ole ollut mukana muutoissa silkkaa kiltteyttäni vaan kerätäkseni aineistoa tutkimusta varten. Varsinaisten muuttojen lisäksi olen lukenut satoja sivuja ihmisten muuttopäiväkirjoja ja muuttokokemuksia.

Muutto paljastaa armottomasti vuosien aikana kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän. Se muodostaa katkoksen arkipäiväiseen elämiseen esineiden kanssa ja pakottaa kohtaamaan ja pohtimaan omaa suhdetta tavaroihin. Siksi muuttaminen on kiinnostava tapahtuma myös esinesuhteista ja varsinkin jätteistä kiinnostuneen tutkijan näkökulmasta.Kaatopaikka

Lyyhistymme esineiden alle

Hallitsemattomien tavararöykkiöiden alle lyyhistyminen ei kuitenkaan ole vain minun ja muiden muuttajien yksittäinen ongelma vaan yhteiskunnallisesti kiperä kysymys. Yle uutisoi tällä viikolla, että jätteiden määrä kasvaa kasvamistaan, huolimatta Euroopan Unionin tavoitteesta muuttua kiertoyhteiskunnaksi.

Jos aiomme lakata täyttämästä maapalloa omilla tavaroillamme ja niiden jäänteillä, esinesuhteemme on muututtava radikaalisti. Muutos vaatii ymmärrystä siitä, miten me elämme arkeamme esineiden kanssa. Pienistä arkielämän ongelmista aukeaa suuria kysymyksiä, kuten millä tavalla elää tavaroiden kanssa niin että emme lyyhistyisi niiden alle kodeissa emmekä maapallona? Tämä kysymys on ollut väitöskirjatutkimukseni taustainnoittajana.

Olin tutkimukseni alkuvaiheessa olettanut, että esinesuhde on massatuotannon aikakaudella muuttunut ohueksi ja että heitämme tavaraa pois helpommin kuin ennen. Teollista massatuotantoa edeltävänä aikakautena tavarasuhdetta leimasi nuukuuden kulttuuri, kuvailee historioitsija Susan Strasser jäteyhteiskunnan kehitystä käsittelevässä tutkimuksessaan. Tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin. Se vähä jäte, mitä syntyi, käsiteltiin ja hyödynnettiin kotitalouksien sisällä.

Strasserin mukaan nuukuuden kulttuurista siirryttiin vähä vähältä markkinoijien huolellisen kulutuskasvatuksen avustuksella poisheittämisen ja uutuudenhimon kulttuuriin. Nyt esimerkiksi nenäliinojen ja tuotepakkausten kertakäyttöisyyteen ja poisheitettävyyteen liitettiin hygieenisyys ja tehokkuus. Ensimmäistä kertaa ihmisten velvollisuus oli ostaa uutta ennen kuin entinen oli loppuun käytetty, jotta tuotannon rattaat pysyisivät pyörimässä. Poisheittämisestä ja uutuudentarpeesta oli tullut hyve. Samalla kaatopaikat alkoivat täyttyä maatumattomista roskista.

Mutta elämmekö todella poisheittoyhteiskunnassa?

Strasserin päätelmään on helppo yhtyä, kun ajattelee vaikkapa meriemme tilaa tai kaatopaikkoja ja kierrätyskeskuksia, jotka täyttyvät tavaroista, joita kukaan ei huoli. Mutta ihan näin yksinkertaiselta ei esinesuhde vaikuttanutkaan, kun sitä tarkasteli ihmisten muuttojen keskeltä. Esinesuhteet näyttivät sotkuisilta ja poisheittäminen kaikkea muuta kuin kepeältä.

Pakkausmateriaalit, nenäliinat ja kauppakassit kyllä heitettiin pois rutiininomaisesti. Sen sijaan kestäviksi ajateltuihin esineisiin, kuten kirjoihin, astioihin, kasveihin, peleihin ja huonekaluihin, kuka mihinkin, ihmiset näyttävät edelleen kiintyvän ja huolehtivan niistä. Luopuminen tällaisista esineistä oli usein hyvin vaivalloista.

Ihmiset tekivät kovasti töitä, jotta tällaiset esineet eivät muuttuisi jätteeksi. He luopuivat ylimääräisistä ja ei-halutuista esineistään esimerkiksi piilottamalla niitä erilaisiin varastoihin ja ullakoille tai lahjoittamalla niitä joko omille läheisilleen tai esimerkiksi Facebookin kautta. Heille oli tärkeää, että tavaran uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä.

Aloin hahmottaa esineitä hoivanaiheina. Hyvin hoidettuina esineet huolehtivat ihmisistä mahdollistamalla ja kannattelemalla heidän toimintaansa. Esineet myös rakentavat yhteisöjä kytkemällä ihmisiä toisiinsa ja sukupolvien ketjuihin. Esineiden hoivaaminen on kuitenkin tavattoman työlästä.

Ensinnäkin monet niistä vaativat jatkuvaa ylläpitämistä pysyäkseen kunnossa ja pystyäkseen puolestaan kannattelemaan meidän elämäämme: kenkiä pitää lankata, koneita huoltaa, hommata riittävästi säilytystilaa. Toiseksi moniin nykyesineisiin on jo valmistusvaiheessa sisäänkirjoitettu lyhyt elinikä: biletopit ja pokkarit on valmistettu kestämään vain muutama käyttökerta, ja vain harva osaa korjata itse monimutkaista teknologiaa.

Esineet korvataan helposti uusilla, vaikkei entistä kuitenkaan raaskita heittää pois. Juuri siksi me lyyhistymme niiden alle: niitä on vain aivan liikaa, jotta pystyisimme pitämään niitä kaikkia kunnossa ja elämän pyörteissä.

Uudenlaisen esinesuhteen mahdollisuus

Lyyhistymisen tunne on synnyttänyt markkinat elämäntapaoppaille, jotka neuvovat miten ylenpalttisuuden kanssa pärjätään. Tämän hetken tunnetuin tavaranhallintamenetelmä on KonMari-menetelmä, joka lupaa auttaa saamaan paitsi kodin myös sisäisen elämän järjestykseen, ei vain hetkellisesti vaan koko loppuelämän ajaksi.

Viimeisten muutaman vuoden aikana KonMari on synnyttänyt suomalaisissa kodeissa poisheittämisen aallon. Nyt voimakkain vaihe on varmastikin jo laantunut, mutta väittäisin, että vaikutus on syvempi kuin vain hetkellinen poisheittämisinnostus. KonMarin ansiosta olemme oppineet luopumaan turhista esineistä sekä välittämään ja huolehtimaan esineistä ihan uudella tavalla.

Ensinnäkin Marie Kondo antaa avaimia ymmärtää esineitä elävinä olentoina, jotka kiinnittyvät meihin ja työskentelevät rinnallamme. Kondon opettamassa esinesuhteessa on vahva yhteys japanilaiseen kulttuuriin. Idän filosofioihin perehtynyt Timo Klemola (2004) kirjoittaa, että esinettä merkitsevä japaninkielinen sana mono viittaa myös elävään olentoon tai ihmiseen. Japanin maaseudulla on Klemolan mukaan ollut itsestään selvää, että esineet ovat kanssatyöskentelijöitä siinä missä toiset ihmiset ja eläimetkin. Maanviljelijät ovat kunnioittaneet työkalujaan syksyisin päästäen heidät ansaitulle lomalle työntäyteisen kauden jälkeen.

Saman tapaan Kondo suosittelee antamaan esinekumppaneillemme, kuten laukulle, iltalevon työpäivän jälkeen tyhjentämällä sen päivittäisistä tavaroista joka ilta.

Tällaisella elollistamisella on suoria seurauksia esinesuhteeseen: kun esineitä kohdellaan kuin kanssaeläjiä, jotka työskentelevät rinnallamme, niitä tullaan kohdelleeksi kunnioittavasti, vastuullisesti ja hoivaten. Tällä tavoin kohdellut esineet myös kestävät pidempään.

Toiseksi Marie Kondo antaa avaimia esineiden tunnevoimaisuuden huomioimiseen. Hänelle jokapäiväisten esineiden kohtaaminen on aistivoimainen, kehossa tuntuva kokemus. Tämä on suomalaisessa keskustelussa uusi ja radikaali tapa ajatella suhteita esineisiin.

Kondo kehottaa pitelemään jokaista esinettä ja kuulostelemaan omia tunteita tässä ihmisen ja esineen kohtaamisessa. Esineillä ei ole vain käyttötarkoitus, vaan niiden kohtaaminen on aistimellinen, ruumiillinen kokemus. Esineet tuntuvat ja ne vaikuttavat. Ja mikä vielä tärkeämpää, suhde pysyy yllä koskettamalla ja käsittelemällä niitä. Kondon tunnetussa pystyviikkauksessakaan ei ole kyse vain tehokkaasta tilankäytöstä, vaan suhteen ylläpitämisestä huolehtivalla kosketuksella.

Mitä teemme esineille, jotka eivät tuota iloa?

Mutta: mitä sitten kun esineet eivät enää synnytäkään ilon läikähdyksiä? Miksi toiset tavarat hahmottuvat säilömisen ja hoivaamisen arvoisina ja toiset rutiininomaisesti ohi lipuvina kertakäyttötavaroina? Mitä tapahtuu rumille ja rikkinäisille ja ylimääräisille tavaroille? Lakkaako vastuu ja hoivasuhde, kun siteet katkeavat, ja esineistä tulee jätettä? Muuttoahdistuksessa näidenkin kysymysten äärelle kannattaa pysähtyä.

Näihin kysymyksiin ei KonMari enää tarjoakaan helppoja vastauksia (paitsi ”heitä se pois äläkä ainakaan siirrä ongelmaa lahjoittamalla sitä muille”).

Siiri Kärkkäinen haastaa blogissaan, eikö olisi eettisempää olla ”anti-konmari” ja lopettaa kokonaan luopuminen. Hän kirjoittaa:

”jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.”

Mitä jos lopetettaisiin luopuminen ja hoivattaisiin kaikkia esineitä kodeissamme ketsuppipurkista virheostoksiin ja vanhoihin laskuihin? Ajatusleikkinä ehdotus on tärkeä. Jo pelkästään teoreettisena ajatusleikkinä ehdotus pakottaa huomaamaan, kuinka paljon materiaa kodeistamme virtaa lävitse joka ainoa päivä lähestulkoon huomaamattamme.

Kärkkäisen ehdotus haastaa kohtaamaan myös hylätyt ja jätteinä hahmottuvat tavarat hoivan arvoisina. Väitän, että juuri tällaista asennetta aikamme edellyttää. Silloin myös ulossuljettu – ruma, vanha, kenties ällöttäväkin – jäte olisi hoivanaihe, jolta ei voi ummistaa silmiään ja siirtää vastuuta kokonaan jätehuollolle.

Tällä ajatuksella en ratkaise lyyhistymisen ongelmaa. Päinvastoin, näillä kulutustottumuksilla lyyhistymme yhä enemmän ja aina vaan. Mutta ajatus voi muuttaa suhdettamme meidän kanssamme koteja asuttaviin esineisiin.

Kirjoittaja Veera Kinnunen on juuri väitellyt Lapin yliopiston sosiologian oppiaineesta. Hän on tutkimuksissaan ollut kiinnostunut arkisesta elämästä esineiden kanssa. Erityisesti häntä kiehtovat ei-halutut tavarat ja jätteet. Väitöskirjassaan hän käsitteli tematiikkaa tarkastelemalla esineitä muutossa. Lue väitöskirja Tavarat tiellä. Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossaLisätietoa kirjoittajasta.

Lähteet

Klemola, Timo (2004) Taidon filosofia. Filosofian taito. Tampere University Press, Tampere.
Kondo, Marie (2016) Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, Helsinki.
Strasser, Susan (1999) Waste and Want. A Social History of Trash. Metropolitan Books, New York.


Apua tavararöykkiöiden taltuttamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Kenelle antaisin kolmanneksi parhaan mekkoni? Kuolinsiivous 500 vuotta sitten

Vieraskirjoitus: Anu Lahtinen

Lahjoitan Erik-herralle hopeamaljan, pyytäen Jumalan tähden, että hän puolustaisi testamenttini toimeenpanoa … ja maisteri Pavalille kultasormuksen ja hopeamaljan … ja Mereta-vaimolle, Turun emännöitsijälleni, sen hopeamaljan, josta päivittäin juon …
Magnus Frillen testamentti (1508) 

Kuolinsiivous nousi puheenaiheeksi, kun kahdeksankymppinen esikoiskirjailija Margareta Magnusson syksyllä julkaisi kirjansa Döstädning. Magnussonin mukaan jokaisen tulisi valmistautua kuolemaansa käymällä tavaransa läpi, poistamalla roskat ja kiusallisuudet sekä keskustelemalla esineiden kohtalosta läheisten kanssa. Tavoitteena kuolinsiivouksella on helpottaa omaa arkea ja tehdä helpommaksi jälkeen jäävien tehtävä.

Moni kavahti teemaa. Tavaroiden raivaamisen yhdistäminen kuolemaan tuntui ahdistavalta. On mukavampi ajatella, mitä kaikkea iloa esineet voivat tuottaa elämän aikana kuin murehtia niiden kohtaloa oman poismenon jälkeen.

Tällainen kuoleman torjuminen tai piilottaminen on korostuneesti oman aikamme erityispiirre. Hyvän kuoleman, aineellisen ja aineettoman ”kuolinsiivouksen” tavoite on tuttu lukemattomista muista kulttuureista ja lukemattomista muista ajanjaksoista.

Keskiajalla keskeneräiset asiat ja epäselvät perintöjärjestelyt kalvoivat sekä kuolemaan valmistautuvaa että mahdollisesti jälkeenjääneitä. Kuolinvuoteella esitetyille tunnustuksille ja lahjoituksille annettiin erityinen arvo, ja kuolevalle annetut lupaukset koettiin velvoittavina.

Edellä lainattu hyväsukuisen Magnus Frillen testamentti vuodelta 1508 listasi monia esineitä, joiden oli määrä päätyä tiettyjen sukulaisten ja hyvien ystävien haltuun. Tällaiset lahjoitusluettelot ovat tyypillisiä keskiajan testamenteille. Niillä voitiin lahjoittaa suuria tiloja ja kartanoita tai tynnyreittäin viljaa. Mutta testamentissa lueteltiin myös henkilökohtaisia esineitä: astioita, liinavaatteita, koruja ja kirjoja.

Monet olivat arvokkaita ja jalometallisia, kuten Magnus Frillen antamat hopeamaljat. Joukossa oli kuitenkin myös selvästi henkilökohtaisia esineitä. Keskiajalla muistoksi jätettiin sormuksia, riipuksia, rukousnauhoja ja vaatteita.

Joskus nimenomaan mainittiin, että lahjoittajaa tuli muistaa, kun maljasta juotiin, tai sormus esitettiin muistolahjana muun arvokkaamman puuttuessa. Uskonnollisiin kirjalahjoihin voitiin kirjoittaa viimeisiä jäähyväisterveisiä, ennen kuin ne annettiin eteenpäin rakkaalle sukulaiselle tai lähimmäiselle.

Keskiajan kuolinsiivous oli siis perusteellista, ja tarkimmat testamentin tekijät ratkaisivat esineiden kohtalon yksi kerrallaan. Myös vähävaraiset ihmiset saattoivat miettiä tarkkaan, kenelle luovuttaisivat irtaimistonsa aarteet.

Keskiajalla testamentti oli välitilinpäätös matkalla tuonpuoleiseen: kuolemaansa ennakoiva henkilö koetti siinä tehdä tilit selväksi sekä omaistensa että taivaallisten voimien kanssa. Usein testamentissa tehtiin lahjoituksia myös kirkolle, sekä oman sielun että sukulaisten sielujen puolesta. Tavoitteena oli ”hyvä kuolema”, se, että kuoleman hetkellä vallitsisi sopu sekä ihmisten että Kaikkivaltiaan kanssa.

Vaikka huomio oli tavallaan tuonpuoleisessa, usein kuolemaan valmistautuminen oli hyvin käytännöllistä ja koski myös kotitalouden arkisia esineitä ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Aineellista hyvää oli vähemmän, mutta niinpä yksittäiset esinelahjat olivat sitäkin arvokkaampia. Eurooppalaisissa entisaikojen testamenteissa lueteltiin ”parhaat, toiseksi ja kolmanneksi parhaat mekot”, tyynyliinat, päähineet ja niiden perijät.

Tämän päivän tavaratulvassa mekot, tyynyliinat ja muut tekstiilit aiheuttavat perillisille lähinnä päänvaivaa: miten niistä pääsisi vähimmällä vaivalla eroon?

Keskiajan katolinen kirkko opetti, että vaikka kuolevalle jäi syntitaakkaa, niin jälkeenjääneiden lahjoitukset ja rukoukset saattoivat auttaa poloista sielua tämän kärsimyksissä. Reformaation myötä huomio kohdistui siihen, mitä ihminen oli elinaikanaan tehnyt. Oppineet korostivat, että koko elämä oli valmistautumista tuonpuoleiseen. Oma mieli ja sielu oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä kuten koti ja omaisuuskin.

Käytännössä elämä oli rosoista ja epävarmaa. Testamentteja oli muutettava ja uusia laadittava, kun pääperijä ehtikin kuolla tai uusia perillisiä syntyi, omaisuus karttui tai se hupeni odottamattomalla tavalla. Toiset pohtivat kuolemaansa etukäteen ja suunnittelivat tarkkaan, toiset taas alkoivat miettiä tilannettaan vasta kuoleman kolkuttaessa ovella.

Huolenpito jälkeenjäävistä ja levollinen mieli olivat kuitenkin tavoitteita, jotka tuntuvat yhdistävän entistajan vastuullista testamentintekijää ja nykypäivän elämänmittaisen kuolinsiivouksen tekijää.

Lisää tietoa 1500-luvun kuolemaan valmistautumisesta luvassa esitelmätilaisuudessa Marttyyri mestauslavalla: Nuoren Flemingin teloitus ja kuolemisen taito 1500-luvun Pohjolassa maanantaina 15.1.2018 klo 18:00 Tieteiden talon salissa 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki). Järjestäjänä Suomalainen Kuolemantutkimuksen Seura. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka on toimittanut useita teoksia kuolemisen kulttuurista yhdessä professori Mia Korpiolan kanssa:

Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe, sarjassa COLLeGIUM: Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences (Volume 18). 2015 (avoimesti saatavilla linkistä).
Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe. Brill 2017.
Planning for Death. Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200-1600. Brill 2018 (painossa).

Muovikassit

Ammattijärjestäjä vinkkaa: näin järjestät muovikassit

Olen viime aikoina tyytyväisenä pannut merkille, että yhä useammissa liikkeissä muovipussit ovat muuttuneet maksullisiksi. Hintalapun laittaminen muovipussille pakottaa harkitsemaan, kuinka tarpeellinen pussi juuri siinä tilanteessa lopulta on.

Harkintaa tarvitaan, sillä suomalaisten kotien kolme ongelmallisinta tavararyhmää ovat paperit, vaatteet ja muovikassit.

Kaikella rakkaudella asiakkaitani kohtaan näen siinä tavarakulttuuriimme liittyvää mustaa huumoria, että moni on maksanut minulle siitä, että laitan ojennukseen kotiin ilmaiseksi tai pikkurahalla tulleet muovipussit.

Miten oikein jouduimme näin outoon tilanteeseen? Ja mitä sille voi tehdä?

Ruotsin lahja maailmalle

Ennen kuin muovipussit yleistyivät, ostokset pakattiin paperiin, paketti solmittiin narulla ja naurun päihin kiinnitettiin puiset pakettinappulat. Niistä paketti oli mukava kantaa kotiin ilman, että naru syöpyi kämmeneen.

Muovikassi on Ruotsin lahja maailmalle. Keksintö patentoitiin 60-luvun alussa ja heti sen jälkeen muovipussit alkoivat yleistyä ympäri maailmaa. Tavara on nopeampi pakata kassiin kuin paketoida. Kassiin sai painettua liikkeen mainoksen. Kassin kahva oli kätevä.

Suomessa käytetään tällä hetkellä noin 300 miljoonaa kassia ja 900 miljoonaa ohutta hedelmäpussia vuodessa.  Luontoon päätyvä muovi on suuri ongelma ympäri maailmaa. Jos syöt kalaa, syöt todennäköisesti muovia. Myös juomavedestä on löydetty mikromuovia.

Jäteongelman takia monissa maissa muovipussit on nykyään kielletty kokonaan. EU:ssakin halutaan vähentää pakkausjätettä ja juuri tähän liittyy se, että kassit ovat alkaneet maksaa. Jatkossa katukuvassa näkyvä muovikassi ei ehkä olekaan positiivista näkyvyyttä kaupalle vaan haitta sen ekologiselle imagolle.

Ilmaisen ja kätevän myrkyllinen liitto

Osa muovipusseista tulee koteihimme pyytämättä, kun tavara sujahtaa kassalla kassiin automaattiohjauksella. Ilmainen muovipussihan on hyvää palvelua! Kassi suojaa ostosta ja voi parhaimmillaan olla myös hauskannäköinen esine itsessään.

Ruokakaupan kassalla olemme toki itse valinneet muovipussin, koska siinä käytännöllistä kuljettaa tavarat kotiin ja se on halpa. Sitä paitsi sen voi käyttää roskapussina.

Kun ilmaisuus tai edullisuus yhdistyy kätevyyteen, ollaan pulassa.

Roskapussia pienemmät tai suuremmat kassit menettävät käytännöllisyytensä, kun niistä on otettu tavarat pois. Niitä on hankala käyttää roskapusseina. Mutta koska pussi on potentiaalisesti käytännöllinen – ”sitä voi vielä tarvita” – se säästetään.

Ennen pitkää roska- ja siivouskaapit pullistelevat jos jonkin kokoista pussukkaa. Sitten pengotaan sitä sopivan kokoista. Kaaos on valmis.

Näin saat kassihässäkän kuriin

Lopeta 

Nyt ihan oikeasti se kesto- tai puuvillakassi käsilaukkuun tai auton takakonttiin, niin se kerrankin on siellä kun sitä tarvitaan! Myös käytetty muovikassi käy. Jos olet esteettisesti vaativa, valitse asuihisi sointuva kassi. Odotan tässä, että käyt laittamassa ostoskassin valmiiksi. Jatketaan sitten.

No niin. Tuntuu heti paremmalta, eikö vain?

Vähennä

Nyt käydään kassikaapin kimppuun. Ota kaikki pussit ulos säilytyspaikoistaan. Kerää sitten kaikki rikkinäiset ja epäkäytännölliset kassit yhteen isompaan kassiin.

Epäkäytännöllisillä tarkoitan kaikkia niitä liian pieniä tai liian suuria, jotka tulevat käteesi, kun yrität kaivaa esille roskapussia. Tarkoitan juuri niitä, jotka ovat pyörineet kassijemmassasi jo ennen kuin Eka-marketeista tuli Euromarketteja. Tarkoita myös kasseja, jotka ovat niin rumia, ettet halua laittaa niihin edes märkiä uikkareita uimahallissa.

Nyt vie tämä kasseilla täytetty kassi eteiseen. Se on matkalla muovikeräyspisteeseen. Lähimmän löydät täältä. Kierrätyspisteellä tyhjennä pussit pois isommasta kassista. Optinen lukulaite erottelee eri muovilaadut toisistaan, joten pussien jättäminen sisäkkäin voi haitata kierrätystä.

Optimaalisin ratkaisu olisi tietysti käyttää pussit pois. Mutta ollaan rehellisiä: jos et ole käyttänyt niitä tähän mennessä, et tule käyttämään jatkossakaan.

Ole rohkea! Olen itse ollut ottamatta ja ostamatta kaupan kasseja jo useita vuosia, mutta ei meiltä kassit ole loppuneet. Niitä tulee kyläilijöiden ja sukulaisten mukana ja välillä käy niin, ettei se kestokassi sitten ollutkaan siellä käsilaukussa – jos tavara ei mahdu taskuun, on pakko ottaa muovikassi.

Lajittele

Nyt voit lajitella jäljelle jääneet pussit koon tai käyttötarkoituksen mukaan. Käypä lajitelu voi olla esimerkiksi roskapussit, pikkupussit, hienot pussit ja jättipussit.

Unohda viikkauksien kanssa näpertely

Koska sinulla on nyt muovipusseja kohtuullinen määrä, voit säilyttää ne rennosti neliöiksi taiteltuina tai vaikka solmulle kieputettuina, jos rypistyminen ei haittaa. Viikkauksilla ei ole niin väliä, koska lajin mukaan järjestetyt pussit löytyvät joka tapauksessa helposti.

Jos sinulla on aikaa, viikkaa pussit kaikin mokomin vaikka kolmioiksi. Sekin toimii. Ainakin jos jaksat ylläpitää systeemiä.

Määrää joka lajille oma paikka

Sitten määräämme joka kassille oman paikan. Itse tykkään säilyttää roskapussien kokoiset roskiskaapissa (pääasiassa käytämme kierrätysmuovista valmistettuja ohuita rullapusseja) ja muut kassit keittiön yleiskomerossa ”pystyviikattuna” lehtikoteloihin. Säilytän samalla tavalla myös kestokassit ja paperikassit.

Muovikassien säilytys

Aina löytyy sopiva!

Oletko taltuttanut muovipussikaaoksen? Jaa vinkkisi alla!


Lisää järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Suru ja tavarat

Surutyötä tavaroiden avulla

Vieraskirjoitus: Tuija Eloranta

Jouduin pohtimaan tavaroiden merkitystä ja merkityksettömyyttä jokin aika sitten, kun jäin yllättäen leskeksi. Yhtäkkiä huomasin asuvani yksin suuressa talossa, jonka olin yhdessä mieheni kanssa rakentanut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siinä minä olin, tavaroiden ympäröimänä, joilla oli mielestäni siihen astisessa elämässäni ollut merkitystä – nyt uudessa tilanteessa en ollut tuosta enää niin varma.

Leskeksi jääminen on ja yhtä aikaa ei ole otollinen hetki inventoida tavaroita. Siinä tilanteessa tavarat tuntuvat symboloivan mennyttä elämää ja näin ollen niistä on luonnollista pitää kiinni. Toisaalta, entistä elämää sellaisenaan ei enää ole olemassa, joten miksi pitää vanhasta, tavarastakaan, kiinni?

Minulle kotini tavaroiden läpikäyminen oli miltei sama kuin surutyö, ne kulkivat käsi kädessä, toinen toisensa mahdollistaen, vaiheittain etenevinä. Minulle itselleni oli selkeyttävää tarkastella tapahtunutta yhdistämällä surutyön vaiheet omaan tavaratarinaani.

Sokkivaihe – tilaa hengittää ja ajatella

”Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan.”

Pian mieheni kuoleman jälkeen koin tarvetta raivata itselleni tilaa hengittää ja ajatella, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Ulos suuret huonekalut, pois tummat taulut ja verhot! Tilalle paljaita pintoja, pelkistettyä, vaaleita värejä.

Saatuani ensimmäisen kerroksen kuorittua, ymmärsin että minun on annettava itselleni aikaa pohtia ja päättää miten toimia talon ja tavaroiden suhteen. Annoin itselleni aikaa tähän vuoden ajan. Ihan tuota koko vuotta en tarvinnut päätökseen talosta luopumisesta. Tämä päätös johti luonnollisesti tarpeeseen tavaroiden läpikäymisestä, suurimmasta osasta luopumisesta ja arvokkaiden säilyttämisestä.

Reaktiovaihe – tavaroiden inventointi

”Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi ja se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon, eikä suru välttämättä näy ulospäin.”

Minä aloin käydä läpi tavaroita vimmaisella tarmolla. Luulenpa, että läheiseni katselivat touhuani ihmetellen, varmasti hiukan huolestuneinakin. Kuormitin lähiseutuni jätepisteitä – lehtiä, lasitavaraa, metalliromua. Kotipihan roskis pullisteli viikko toisena jälkeen. Ja vaatteita, loputtomasti vaatteita.

Tuo kesän korva saattaa näkyä piikkinä silloisen kotiseutuni kierrätyspisteissä, siltä se ainakin itsestäni tuntui, kun ajoin edestakaisin auto täynnä pussukoita ja kaiken maailman tavaraa.

Tuossa tilanteessa tuntui tarpeelliselta hyvästellä ne tavarat, joista olin luopumassa. Hyvästely vei paljon aikaa ja herätti voimakkaita tunteita. Minua auttoi tavaroiden järjestämisessä isäni, joka myös koki tuon tavaroiden hyvästelyn tarpeellisuuden. Hän kertoi järjestellessään autotallin tavaroita myyntiä ja pois antamista varten, jättäneensä hyvästit vävylleen, työkalu kerrallaan.

Käsittelyvaihe – mitä ihmettä minä tällä kaikella teen?

”Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta, vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.”

Kotini oli suuri, siellä oli paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja säilytystilaa. Huomasin tehokkaana järjestyksen ihmisenä hyödyntäneeni ne kaikki täysimääräisesti. En ole koskaan pitänyt itseäni shoppailijana, mutta huomasin totisesti, että vaikka tavaraa ei vuosien mittaan oltukaan hankittu holtittomasti, olimme olleet tavattoman huonoja luopumaan, mistään.

Hämmennyksissäni katselin autotallin hyllyjä ja keittiön laatikoita – mitä ihmettä varten meillä oli neljä joulukuusen jalkaa ja kahdeksan spagettikauhaa? Vain noin niinkuin esimerkinomaisesti sanottuna. Tavaraa oli todella paljon suuressa asunnossa ja vielä suuremmassa kuorma-autotallissa.

Oloni oli ajoittain ahdistunut ja turhautunut, mielen sisäinen maailmani ihan yhtä sekaisin kuin kaappien sisältö lattialle vedettynä. Manailin mielessäni sitä kuinka monta kertaa olimme suunnitelleet autotallin siivoamista, vaan tekemättä se jäi. Tein yltä päältä pölyssä puhistessani mielessäni jollain lailla surkuhupaisen lupauksen tuossa tilanteessa: Kun minä kuolen, pojalleni ei jää tällaista urakkaa!

Lopulta se urakka oli selvä, tavarat oli jaettu pois heitettäviin, myytäviin ja pois annettaviin. Ymmärsin kyllä, että minulle tarpeettomaksi käynyt tavara saattoi olla jollekin toiselle tarpeellinen. Minulla ei kuitenkaan ollut voimavaroja alkaa kaupata tavaroita torissa sen kummemmin kuin pihakirppiksessäkään.

Tuntui todella pahalta ajatella, että tavara jonka me olimme kotiimme ajatuksella hankkineet, ja jota olimme arvostaneet, pitäisi heittää pois. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta urakalta löytää oikea ihminen oikealle tavaralla. En myöskään halunnut käyttää ainoastaan kuolinpesän ostajien palveluksia, joita niitäkin käytin erityisesti autotallin osalta. Eihän minun näkökulmastani kyseessä ollut mikään kuolinpesä, vaan minun rakas kotini, omat tärkeät vaikka tarpeettomat tavarani!

Tarjosin tavaroita ensin läheisilleni ja tutuille. Hämmensin ja vaivaannutin varmasti monia tarjotessani sinnikkäästi kaikkea tarjolla olevaa. Huomasin tuossa yhteydessä kuinka satuttavaa on, kun minun tavarani eivät kelpaakaan! Ymmärrettävää kyllä, mutta satuttavaa yhtä kaikki. Ratkaisu löytyi lopulta hyväntekeväisyysyhdistyksestä. Meidän kotiamme kalustaneet tavarat kalustavat nyt koteja, joissa niistä on syystä tai toisesta ollut pulaa ja tarvetta. Se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Sopeutumisvaihe – vähän vanhaa, sopivasti uutta

”Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.”

Näin jälkikäteen ajateltuna huomaan yhtymäkohdat surutyöhön. On myös selvää, että oli tarpeellista edetä askeleittain tavaroiden läpikäymisessä ja niistä luopumisessa. Näin sain hyvästeltyä entisen elämäni ja ”luopumislihakseni” sai tarpeellista harjoitusta. Moni tavara kävi käsieni läpi moneen kertaan ja ehkä vasta kolmannella kerralla olin siitä valmis luopumaan. Samalla käsittelin suruani ja pureskelin muuttunutta tilannetta kuin sipulia kuori kerrallaan palastellen.

Minulla on nyt uusi koti. Se on tilava, siinä on paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja runsaasti säilytystilaa. Olen edelleen oma itseni, tehokas ja järjestelmällinen, tavaroiden säilömisessäkin. En halua hankkia paljoa tavaraa, mutta olen yhä huono luopumaan. Olen siis tarkkana – kun jokin tavara tulee taloon, jonkun on lähdettävä. Siis periaatteessa näin, käytännössä ei ihan. Mutta muistan kyllä tuon hengessäni pojalleni tekemän lupauksen!

Uudessa kodissani on vain muutamia tavaroita vanhasta kodistani. Loppujen lopuksi, itselleni arvokkaimmat ja merkityksellisimmät tavarat, joista en halunnut luopua, löytyivät sittenkin helposti tuon kaiken paljouden seasta. Ne olivat ne tavarat, joista en vielä neljännelläkään kerralla niiden käsiini tullessa halunnut luopua.

Kun luovuin talosta, kysyin jo aikuiselta, omassa kodissaan asuvalta pojaltani, tuntuuko lapsuuden kodista luopuminen vaikealta. Viisas poikani totesi: ”Äiti, meidän koti on meidän väleissä, eikä isä ole tavaroissa, vaan meidän sydämissä ja siinä millainen mies minusta on tullut.” Mitäpä minä siihen, tyhjentävästi todettu. Ainoat, jotka otin mukaan aivan sellaisenaan ovat valokuvat. Mutta ne kertovatkin ihmisistä, eletystä elämästä.

Kirjoittajasta: Vuorovaikutuskouluttaja ja mentaalivalmentaja Tuija Eloranta auttaa ihmisiä ja työyhteisöjä olemaan kaikkea sitä mitä on mahdollista olla. Iloa, hyvinvointia ja tehoa työyhteisöille toimivan vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja erilaisuusosaamisen avulla. Kotisivut www.tehostamo.fi.

Artikkelin lainaukset ovat Suomen mielenterveysseuran Suru-oppaasta.

 


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Tavarat kiertoon

Tein itse ja säästin – mutta helpommalla ja halvemmalla olisi päässyt tilaamalla kierrätystavaroille noutopalvelun

Yhteistyössä Lassila & Tikanoja

Turhien tavaroiden raivaaminen kotoa on vaivalloista. Ensin pitää sukeltaa päiviksi kaappeihin ja varastoihin tekemään vaikeita poistopäätöksiä. Sitten tavaroista pitää vielä päästä eroon. Poistetut roinat tuppaavat jäämään eteisen nurkkaan ikeakasseissa, koska ensin on kerättävä voimia kirppissouviin tai reissuun keräyspisteelle.

Kaikkein pahimpia ovat isot esineet. Olohuoneen nurkassa möllöttää arkkupakastin, jonka töpseli on vedetty seinästä lopullisesti kaksi vuotta sitten, ja työhuoneessa kulun kaapille tukkii sohvanrähjä, joka kesällä siirrettiin sinne uuden tieltä odottamaan toimenpiteitä. Mikä neuvoksi?

Tee se itse ja säästä!

Eräs kodinraivaaja, kutsutaan häntä vaikka Paulaksi, kertoi opettavaisen tarinansa jokin aika sitten Paikka kaikelle -ryhmässä. Hänen luvallaan jaan sen.

No minähän en kuuttakymppiä maksa siitä että joku hakee ikuvanhan patjan kierrätysasemalle.

Paulalla oli kotonaan lahjoituskelvoton vanha joustinpatja, josta hänen piti päästä eroon. Se ei mahtunut Paulan autoon. Vetokoukkua ei ollut, joten peräkärryäkään ei voinut lainata. Paulan pakettiautoilevat kaverit olivat liian kiireisiä pyydettäväksi apuun.

Onneksi Paula on tee-se-itse-naisia:

”Sainpa hyvän idean, patja puoliksi ja kierrätysasemalle. Paitsi että kun rupesin patjaa leikkaamaan, tuli selväksi, että ne rimat, jotka kiertää patjaa, ja jouset, ne nyt ei vaan leikkaudu niin helposti.

No, kuorin patjan ja kävin viemässä sen pölyisen osan kierrätysasemalle muiden kamojen kanssa. Hyvä minä!

Sitten äkkäsin, että voin kysyä työkaverilta, olisiko sillä jotain työkalua, jolla niitä jousia saisi vähän pienittyä, rakentavat taloa kuitenkin. Jotkut sakset löytyivät, jolla on betonirautoja leikattu. Loistavaa. Hain ko. sakset torstaina naapurikaupungista. Reilut 30 km ajoa.

Sitten hommiin. Hyvin sujuu kun osaa tekniikan. Paitsi että jousia ympäröi rimat, joita ei vaan saa leikattua. Leikataas irti niistä rimoista, niin sujuu. Sujuihan se, välillä paremmin, välillä huonommin. Leikatut jouset viilteli jalkoihin muutaman vekin ja vuodin verta ympäri asuntoa, mutta ei se menoa haittaa.

Nyt minulla on joustinpatjan jouset palasina, jalat naarmuilla, 80×200 cm rimat ja ongelma, miten ne saa autoon. Ehkä pitää painia vähän niiden kanssa ja saada ne jotenkin sidottua pienemmäksi.

Sovittiin työkaverin kanssa että palautan sakset, kun menen takaisin töihin elleivät tarvitse sitä ennen. Tarvitsevat, joten edessä taas reissu naapurikaupunkiin.

Kaveri totesi että kauhea homma. Mutta minähän en 60e maksa siitä, että joku hakee vanhan patjan. Aina pitää opetella kokemuksen kautta, mikä kannattaa ja mikä ei. Ehkä mä seuraavan kerran maksan sen 60e.

Nimim. kolme kertaa puhjennut umppari.”

Rakastan Paulan tarinaa! Ihailen myös hänen rohkeuttaan jakaa tämä opetus kanssamme. Se kertoo mainiolla tavalla perinteisistä hyveistä, jotka estävät meitä turvautumasta ostopalveluihin silloinkin, kun välttyisimme jopa verenvuodatukselta. Katsotaanpa hiukan tarkemmin näitä hyveitä.

Suu säkkiä myöten

Säästäväisyys, tuo kansallishyveemme! Kuusikymmentä euroa ei useimpien mielestä ole ihan pikkuraha. Mutta onko esineiden omatoiminen kierrättäminen yhtään sen halvempaa?

Autoilijat ovat mestareita unohtamaan ajoneuvonsa todelliset kulut. Tarkanmarkan laskeman mukaan autoilun todellinen kustannus vastaa verottajan kilometrikorvausta, joka vuonna 2017 on 0,41 euroa per kilometri. Esimerkiksi Paulan matkat lainaamaan ja palauttamaan työkaluja maksoivat noin 25 euroa. Lisäksi tuli reissu kierrätysasemalle. Heitän arviona 8 euroa, koska en tiedä kuinka pitkä matka asemalle oli.

Harva laskee myöskään tekemälleen kotityölle – tässä tapauksessa tavaran kierrättämistyölle – hintaa. Tilastokeskus käyttää kodeissa tehtävän palkattoman kotityön hinnan laskemisessa kotipalvelutyöntekijöiden tuntipalkkaa. Se on noin 15 euroa tunti. Jos Paulalla meni patjan purkamiseen ja matkoihin yhteensä esimerkiksi viisi tuntia, se maksoi jo 75 euroa.

Ilman, että laskemme mukaan mahdollisia kierrätysasemalla perittäviä jätemaksuja, haavojen paikkaamiseen tarvittuja laastareita, korvauksia kivusta ja särystä tai sitä, että ainutkertaisia kesäpäiviä käytettiin patjan kanssa kamppailuun, saamme patjan omatoimisen kierrättämisen kuluiksi jo yli sata euroa.

Suo, kuokka ja sisu

Sisukas itsetekemisen eetos ohjaa toimintaamme jopa silloin, kun maksullisiin palveluihin turvautuminen ei ole rahasta kiinni.

Siivottava on itse, koska olisihan se noloa maksaa jollekulle sellaisesta, minkä voi tehdä itsekin. Pullataikina pitää alustaa itse, vaikka jauhopeukalo olisi keskellä kämmentä ja kaupan pakastinallas täynnä paistovalmiita herkkuja. Pienet autonkorjaukset sujuvat totta kai omin voimin, vaikka nykyään pelkkään konepellin avaamiseen tarvitaan tietotekniikan insinöörin tutkinto. Kylpyhuoneen vesieristeen asennus – tässähän on ohjeet paketin kyljessä, mikä voisi mennä pieleen? Ai otsatukka on vino? Itse leikkasin!

Sitä paitsi on noloa pyytää apua. Pienestä asti meidän kasvatetaan pärjäämään. ”Oletpas sinä reipas!”, kehuvat aikuiset, kun lapsi suoriutuu itsekseen jostain, mitä hänen ikäiseltään ei vielä tarvitsisi odottaa.

Ensi kerralla tee se itseäsi säästäen

Maailma olisi paljon tylsempi paikka, jos Paula olisi suoraan tilannut noutopalvelun hakemaan sängynraatonsa ja olisimme jääneet ilman hänen tarinaansa. Silloin olisi käynyt suunnilleen näin:

”Klikkasin itseni Lassila & Tikanojan Helpponouto-palvelun sivuille. Tilasin sieltä minulle sopivaan aikaan noudon vanhalle sängylleni. Maksoin palvelun noudon yhteydessä, se teki 59 euroa. Helpponoudon kuskit veivät sänkyni kierrätysasemalle. Netissä meni kolme minuuttia ja noudon yhteydessä seitsemän. Säästin suunnilleen viisi tuntia vaivaani ja useita kymppejä rahaa.”

Jos kotiasi tukkii sopimuksen irti sanonut pakastin, elämänsä päätepisteeseen saapunut sohva tai loppuun nukuttu sänky, päästä itsesi helpommalla. Helpponouto toimii pääkaupunkiseudun lisäksi Jyväskylässä, Oulussa, Tampereella ja Turussa.

HelpponoutoJa hei, iloinen uutinen sinulle! Paikka kaikelle -blogin lukijana saat nyt 10 prosentin alennuksen Helpponouto tilauksestasi! Syötä tilauksen yhteydessä koodi HELPPOPAIKKA. Klik, klik tästä pääset lunastamaan tarjouksen. Se on voimassa 10.12.2017 saakka.

Lisäksi arvomme Facebookin puolella kaksi Helpponoutoa. Osallistu tästä!

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja Lassila & Tikanoja. Paulalle lämmin kiitos tarinansa jakamisesta!


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Ammattijärjestäjänä saan kuulla ihmisten tavaroita koskevat huolet ja tarinat. Monet niistä liittyvät sukupolvien välisiin suhteisiin. Margareta Magnusson kannustaa kirjassaan Döstädning ikääntyviä ja heidän aikuisia lapsiaan puhumaan tavarasta – ja kuolemasta – hyvissä ajoin. Mutta sen sijaan, että perheisessä puhuttaisiin tavaroihin liittyvät sukupolvien konfliktit auki, aihe otetaan esille minun, ammattijärjestäjän, kanssa.

Kotien tavaratulvassa muhii sukupolvien konflikti

Autotallillinen perintöesineitä vai aikuisen lapsen jälkeensä jättämää tavaraa?

Jotta aihe olisi helpompi ottaa puheeksi omien vanhempien tai aikuisten lasten kanssa, kuvaan tässä nyt tavallisimmat kertomukset, joita saan kuulla. Kyse on todellisuuteen pohjaavista esimerkeistä, mutta ei kenenkään tietyn yksittäisen ihmisen tarinasta.

Huolestunut lapsi

”Isäni asuu isossa omakotitalossa. Hänessä on varmaan hamsterin vikaa. Edes tyhjiä maitotölkkejä ei saa viedä keräykseen, koska niillä voi lämmittää saunaa. Kellari on lattiasta kattoon täynnä aikakauslehtien vuosikertoja, kodinkoneiden raatoja (varaosiksi!), vanhoja huonekaluja ja ties mitä roinaa. Lisäksi tavaraa on piharakennuksessa.

Asunnossa sisälläkin on niin paljon kamaa, että pelkään isän kompastuvan, kun hän yöllä lähtee vessaan. Meitä siskon kanssa kauhistuttaa jo nyt, että talon setviminen jää meille. Isä ei ota kuuleviin korviinsa puheita tavaran raivaamisesta. Joskus kuljetan maitotölkkejä salaa marketin pihalla olevaan kartonkikeräykseen.”

Margareta Magnusson kirjoittaa, että jokaisen pitäisi kantaa itse vastuu tavaroistaan eikä jättää niitä jälkipovien vaivoiksi. Hänen mukaansa työläs sotkuisen kuolinpesän selvittely katkeroittaa jälkipolvet vaikka suhde eläessä olisi ollut lämmin.

Tavaranhaalijan kehottaminen raivaamishommiin saa yleensä aikaan vain vastarintaa. Mutta ehkä voit varovasti tarjota apuasi silloin, kun huomaan haalijan itsensä ottavan esille tavaran haitat – kun mitään ei löydy tai siivoaminen on kovin vaivalloista.

Jos tavaroiden omistaja ei ota avuntarjouksia kuuleviin korviinsa tai pahimmillaan naureskelee päälle, että lapset saavat sitten selvittää, vedä henkeä ja keskity toistaiseksi vaikka omiin tavaroihisi. Aikuista ihmistä ei voi pakottaa ottamaan apua vastaan – ellei kyse ole tilanteesta, jossa paloviranomaiset voivat antaa siivousmääräyksen.

Neuvoja hamstraavan läheisen kohtaamiseen saat kirjasta Pakkokeräily – aarteidensa vankina (Prometheus). Ja kun sen aika koittaa, turvaudu tavaroiden raivaamisessa ostopalveluihin niin paljon kuin vain voit. Sillä säästät aikaasi ja mieltäsi.

Kolmen huushollin tavaroiden loukkuun jäänyt

”Minulla on kellari täynnä poikani Jaakon tavaroita. Kun hän lähti Ranskaan töihin, hän toi huonekalut ja muut tavaransa tänne säilytykseen. Niitä on tuolla vierashuoneessakin, ei sitä oikein edes mahdu käyttämään. Siellä on lisäksi Jaakon ja tyttäreni Kaisan lapsuuden tavarat.  

Minä olen Kaisalta monta kertaa kysynyt, että ottaako hän barbit ja lastenkirjat, mutta ei ne häntä kiinnosta. On kuulemma kaikki paikat lasten tavaroita täynnä muutenkin. Jaakko on sanonut, ettei hänen legojaan ja pienoismallejaan saa hävittää. Niitä on kokonainen kaapillinen, mutta ei hän voi nyt ottaa niitä, kun on siellä Ranskassa. Eikä hän kyllä muutenkaan varmaan niitä omaan kotiinsa ottaisi, kun ei ole lapsiakaan.

Vintillä on äidin tavaroita. Kun hän kuoli, oli niin kiire tyhjentää asunto ja ajattelin, että käyn tavarat sitten myöhemmin läpi. On niitä laatikoita tuolla olohuoneessakin, en ole saanut katsottua, mitä niihin tuli pakattua. Voisin muuttaa pienempään, mutta ei tästä mihinkään pääse, kun ei nämä tavarat mahtuisi minnekään.”

Jokaisen tosiaan pitää huolehtia omista tavaroistaan. Nyt tarvitaan jämäkkyyttä, jotta saat lapsesi ottamaan vastuuta. Pyydä lapset avuksi ja pitäkää perhetalkoot. Käykää samalla läpi äidiltäsi jääneet esineet ja jakakaa ne keskenänne, niin on sekin hoidettu. Jos muu ei auta, aseta takaraja, jonka jälkeen pyydät tyhjennyspalvelun viemään luoksesi hyljätyt tavarat.

Lahjatulvaan hukkuva

”En tiedä mitä teen äitini kanssa. Mikään puhe ei mene perille! Hän näkee lapsia pari kertaa kuussa ja tulee meille aina isojen kassien kanssa. Hän kiertelee kirpputoreilla ja ostelee sieltä kaikkea mielestään ihanaa. Vaatteita ja leluja. Sellaisia isoja muovihökötyksiä. Ja syntymäpäivänä hän ei todellakaan ilmesty juhliin leffaliput paketissa, vaan viimeksi hän antoi lahjaksi jättiteddykarhun, joka vie lastenhuoneesta lähes neliön alan.

 Meillä on lastenhuone jo ihan täynnä. Sitä paitsi hukun lastenvaatteisiin, täällä voisi pitää vaatekauppaa! Pitääkö tässä alkaa etsiä isompaa asuntoa, että saadaan leluille lisää tilaa? Tavaroita ei voi laittaa eteenpäin, koska äiti kyselee niiden perään lapsilta ja käy kaapeissa penkomassa. Ei tässä ole mitään järkeä.”

Rajat ne on rakkauden osoittamisellakin. Äitisi tarkoittaa hyvää, mutta nyt hänet täytyy havahduttaa ymmärtämään, että jokainen esine on myös vaiva ja vaatii jotakin: säilytyspaikkaa, paikoilleen korjaamista, huoltamista, siivoamista ja kierrätykseen toimittamista. Hän saa antamisen ilon mutta sinä saat kaikki vaivat.

Ota asia hänen kanssaan puheeksi hyvänä hetkenä. Pysy rauhallisena. Puhu itsestäsi ja ongelmista, joita tavara sinulle aiheuttaa. Älä syyttele äitiäsi. Kuuntele myös, mitä hän sanoo. Käytännön ratkaisuna lahjoja ostelevan läheisen ongelmaan on usein se, että hän saa jatkaa hankintojaan, mutta ne säilytetään hänen luonaan.

Tavarat hiertävät sukupolvien välisissä suhteissa

Edellisten tarinoiden lisäksi kuulen usein myös nämä:

  • Mielensä pahoittaneen perintöesineiden vaalijan kertomus – aikuiset lapset eivät ole kiinnostuneet mummon ja vaarin kirjeenvaihdosta tai mummon posliiniastioista
  • Huolestuneen isovanhemman tarina – hänen lapsensa perheessä ollaan niin kuormittuneita, että koko koti on ajautunut kaaokseen, siivouskehotukset johtavat riitoihin
  • Surullisen isovanhemman tarina – lapsenlapset eivät voi tulla kylään, koska koti on niin täynnä tavaraa, ettei se sovi pienen lapsen hoitopaikaksi tai yökyläilyyn
  • Pettyneen aikuisen lapsen kertomus – ikääntyvä vanhempi on ryhtynyt kuolinsiivoukseen ja poistanut lapselle tärkeitä esineitä keskustelematta siitä ensin lapsen kanssa

Tunnistatko oman perheesi näistä tarinoista? Millaisia sukupolvien konflikteja tavara aiheuttaa teidän perheessänne vai aiheuttaako? Kommentoi alla.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Kaikki mikä toimii – näillä keinoin Minna sai kotinsa pysyvästi järjestykseen

Tässä vieraskirjoituksessa Paikka kaikelle -ryhmän pitkäaikainen jäsen Minna kertoo neljä vuotta kestäneestä järjestämisprojektistaan ja siitä, mitä oppi tavaroista ja itsestään matkan varrella:

“Ihan näinä päivinä aloitan upean huovutustyön johon käytän kaikki nämä pienet villatupsut. Teen kuitenkin ensin näistä vanhoista lakanoista upeita kesäkasseja ja tästä korillisesta jämälankoja virkkaan mummonneliöisen viltin. Aloitan heti, kun olen huomenna töiden jälkeen tehnyt viikkosiivouksen ja ruuan. Heti sen jälkeen! Aloitan!

Kirpparista kaikki alkoi

Alkuvaiheessa uskon, että täsmällisellä kirppismyynnin jatkamisella saavutan tason, jossa kaikki ylimääräiset tavarat on myyty, tavaraa virtaa sisään vähemmän kuin tulee ja pomminvarma laskutoimitus osoittaa, että jos ei ihan minimalismia, niin kohtuumäärä tavaraa on fakta ennen pitkää. Voin hyvällä omallatunnolla ostaa vieruspöydästä tuon maljakon. Minimalismi häämöttää varmasti viimeistään vuonna 2032. Hyvällä alulla…

Kirpparimyyminen on loistava tapa päästä tavarasta eroon mutta sisältää muutaman heikon kohdan. Neljä kertaa vuodessa parin viikkoa kirpparimyyntiä ylläpitää upeasti lapsiperheen lelu-, urheilutarvike- ja vaatehallintaa, mutta siihen tueksi tarvitaan jotain…

Haasteista voimaa

Vuoden 2014 alussa aloitan 365-tavarahaasteen, jossa vähennetään yksi tavara päivässä vuoden ajan. Perustan omalle Facebook-sivulleni kuva-albumin ja aloitan.

1-Minna Pii - Google Chrome 30.6.2017 18.30.43.bmpAlku oli näin vaatimaton. Lopputulos kaikkea muuta. Vuoden 365 projekti sisälsi vähintäänkin 3650 tavaraa luultavasti pikemminkin 10 000 – mm. kokonaisen roskalavallisen rojua, kaksi astiastoa ja kaksi laatikollista duploja ja muutaman legorakennussarjan. Kirpputorivetoinen tavarakarsiminen sai paljon aineistoa ja vauhtia projektista.

Tärkein anti on kuitenkin se, että kirjoittaakseni jokaisesta tavarasta jotain fb-seinälleni tulen käyneeksi läpi oman tavarasuhteeni.

Poimintoja mietiskelystä:

  • 19.1./19 Lakanoita! ainahan voi käydä niin että KAIKKI tulee yökylään ja vaikka varmasti kaikkiin talon sänkyihin on vähintään tuplamäärä lakanoita, niin SILTI on hyvä olla vielä muutama kaiken varalta!
  • 22.1./22 Keskeneräinen tilkkutäkki. Vaihdoin tekeleen kahteen kahvipakettiin. Tämä on odottanut inspiraation jatkumista pari vuotta – uskoakseni se on kadonnut lopullisesti ja kokonaan.
  • 28.1./28 WC. Mää ostelen kaikenlaisilta ”mammutti-arjensäästö-hitonhalpaapäiviltä” esimerkiksi hammasharjoja. Uusia paketissa olevia löytyi peräti 14. Ja pääasiassa käytetään sähköhammasharjaa. Hiuksia olen värjännyt vissiin vuosi sitten ja suojakäsineitä oli riittävästi.
  • 18.2./49 Gobeliini. Mää luulin haluavani tällaisen – ja hommasin. Aikani olen sille käyttöä yrittänyt keksiä: tulisiko siitä sängynpeite, matto, kauppakasseja, sohvatyynyjä, vai peräti seinävaate? Ei siitä tullut edes kukkaroa…. kirpputorille.
  • 16.4/106 Digilaite. Leilahan järsi kaukosäätimen vuonna…? Kai tämäkin on tavarakasasta ”ehjä mutta silti toimimaton”.

Luen kaikki järjestämisoppaat. Luen kaikki järjestämisoppaat INNOSTUKSELLA. Koko ajan puurtamisessa on ollut tärkeää, että olen todella halunnut keksiä ratkaisun. Uskon, että joku on jo keksinyt keinon joka sopisi minulle. Ympäristössäni on ihmisiä jotka osaavat, joiden koti on aina selkeä ja järjestyksessä. Siihen ei kelpaa syyksi varakkuus, köyhyys, aktiivisuus, luomiskyky tai ahkeruus. Sen täytyy olla jossain siinä, miten ihminen tekee.

Kolme laatikkoa ja pussi

Olen peruslaiska, huijaan itseäni tekemällä ennen kuin olen vastustuskykyinen. Herään joka aamu ensimmäisenä ja ennen kenenkään heräämistä otan kolme laatikkoani ja asetun jonkun sattumalta valitun hyllyn tai laatikon tai pussukan ääreen ja kippaan tavarat ensimmäiseen muovilaatikkoon, pyyhin hyllyn ja alan nostella tavaroita takaisin. Muualle talossa kuuluvat tavarat laitan toiseen laatikkoon ja pois talosta joutuvat kolmanteen, roskapussiin roskat. Vartin päästä munakello keskeyttää tehtävän. Kaikkiin laatikoihin kannet ja kaikki kolme laatikkoa piiloon eteisen komeroon.

Ajoittain into olisi riittänyt pidempäänkin rupeamaan ja toisina hetkinä varttikin oli vaikea. Siksi pysyin tiukasti tässä ajassa.

Tietoisuus omasta tavasta omistaa

Omien tavaroiden läpikäyminen, ja perheellisenä myös lasten tavaroiden, pitkäjänteisesti ja ajatellen muutti jotain oleellista. 365-projektin kesäaikana erään päivän tavarana oli neljät samankokoiset lasten tennarit. Eihän se ole mahdollista! En ikinä hommaisi nopeasti kasvavalle lapselle neljiä saman käyttötarkoituksen asioita? Huomasin että samanlaisia mahdottomuuksia oli saksissa, veitsissä, sukissa ja t-paidoissa.

Rahapalkintoja

Tähän kaikkeen tavaraan on mennyt rahaa. Tieto lisää tuskaa – se pitää paikkansa. Tuskan jälkeen kuitenkin tulee helpotus. Minulla on ollut tapana pitää erillään rahat, jotka ovat ennalta tiedettyjä ja niiden tulee riittää normaaliin elämiseen. Kirpparitulot ovat ylimääräistä, jolle voi varata jonkun toteutettavan suunnitelman.

Meillä on vanha talo – mieheni kotitalo. 1956 valmistunut talo on senaikaiseen maalaistyyliin usealle tiiviisti  asuvalle sukupolvelle rakennettu ja tietysti nyt nelihenkiselle perheelle varsin tilava. Mutta auttamattoman vanhanaikainen. Olemme remontoineet taloa pikkuhiljaa, kirpparitulot ovat olleet tässä avuksi.

Elämä on nyt

Kerran töistä kotiin ajaessa käyn rautakaupassa. Auton jouset ovat kovilla kun kyydissä on lattialaminaattia tyttären huoneeseen. On sovittu että tähän taloon ei mitään muovia laiteta! Remontoisimme viimeisen päälle ja vasta sitten kun on varaa korjata kaikki upeat puulattiat.

Päätän että elämä on nyt.

Viikonlopun aikana tyhjennämme koko huoneen ja lattia on päivässä uusittu. Tästä huoneesta tulee uuden elämämme mallihuone. Huoneeseen palautetaan vain ne tavarat, jotka ovat juuri nyt tarpeellisia. No okei, pikapikaa tehty tyhjennys löytyy vielä pitkään omasta työhuoneestani, joka on vuorostaan kamala.

Rajuimmista keinoista listaisin toimivaksi juuri tämän: huoneeseen vain tarpeellinen! Sittemmin tätä keinoa on käytetty kaikissa remontoiduissa huoneissa.

Muuttuvat keinot

Niin kuin arvaatte aamuvartit kestivät aikansa. Niiden jäljiltä minusta tulee loistava säilyttäjä. Minulla on edelleen runsaat määrät tavaraa upeasti hyllyillään ja laatikoissaan ja pienemmät tavarat järjestelmällisesti muovilaatikoissa. Olen edelleen ahkera sisustusmyymälöissä vierailija ja säilytyskalusteita vahdetaan vanhoista epäkäytännöllisistä paremmin toimiviin helppopintaisiin ja kiinteästi asennettaviin.

Pääsääntö kuitenkin on, että säilytyskalusteita vähennetään.  Meillä alkaa olla oikein kivan näköistä ja siistiä.

Paitsi että ajoittain – usein – tavarat seilaavat väärissä huoneissa ja työpäivän aikana kotona on räjähtänyt. Vaikka itse olenkin oman säilytysjärjestelmäni asiantuntija, muu porukka ei selvästikään pysty logiikkaani sisäistämään.

Vaikka jaksankin 365-projektin loppuun asti, vuosi on pitkä aika. Ei ole edelleenkään ongelmaa löytää poistettavaa.

Feng shui inspiroi

Luen pari Feng Shui aiheista kirjaa. Ne selventävät tasapainon ja tilan tarvetta. Kun me länsimaiset yleensä haemme syytä toimimattomuuteen tai pahaan oloon syvältä itsestämme ja menneisyydestämme, kiinalainen ajatusmalli hakee syitä ympäristön virtaavuudesta ja harmoniasta. Kiinalainen ajattelee: jos energia ei pääse virtaamaan, se kasaantuu ja pilaantuu. On sama onko kyse tuulesta, vedestä, huoneen kalustuksesta, viemäristä tai ihmisen verenkierrosta – kiinalaisen mukaan kaikkiin pätevät samat lait.

Ylipäätään on hyvä oppia tekemään jokin muutos, jos jokin asia ei kotona toimi. Jos teet aina samalla tavalla, kun olet aina tehnyt, voit olettaa saavasi tuloksia, joita olet aina saanut: Se eteisen kasoittuva pikkupöytä tulee aina keräämään kasan sekalaista tavaraa, jos mikään muu ei muutu. – Poistan pöydän!

Paikka kaikelle ja vähän enemmän

Keväällä 2015 luen jonkin artikkelin. Joku kulttuurintutkija toimii kuulemma ammattijärjestäjänä. Tiedän kyllä mikä ammattijärjestäjä on, olen sentään lukenut Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjän.

Löydän Paikka kaikelle -fb-ryhmän. Ryhmän tuki, uudet ideat ja keskustelu saavat uuden spurtin aikaan väsähtäneeseen mieleen. Ja ryhmän kuvauksen ensimmäisiä sanoja on “lempeän”….. en kaipaa syyllisyyttä, syyllistämistä, kauhistelua vain lempeää ja ymmärtävää seuraa.

Minimalismipeli! Tavaraa pois kiihtyvällä tahdilla. Ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi tavaraa ja lopulta 30. päivänä kolmekymmentä tavaraa. 465 tavaraa kuukaudessa. Sehän on valtava määrä! Vai onko?

Osallistun useita kuukausia peräjälkeen ja edelleen kirpputori toimii kierrätyspisteenäni. Kuitenkin, mitä enemmän omia tavaroitani mietin ja pyörittelen, minulla tapahtuu viimeinenkin irtaantuminen rahan ja tavaran suhteesta. Yhä enemmän lahjoitan tavaraa eri järjestöjen kirpputoreille ja yhä enemmän kierrätan sitä myös roskana. En halua olla edistämässä kenenkään toisen kodin täyttymistä turhilla ja huonoilla tavaroilla.

100 000 tavaraa

Ajattelette ehkä mielessänne että lähtötilanteemme on varmaankin ollut kaatopaikkamainen röykkiöillä täytetty asunto? Ei ole. Säilytyskalusteita on ollut paljon ja kolmikerroksisen omakotitalon alin puolikylmä kellari on sisältänyt paljon edellisten asukkaiden tavaroita, omien useiden muuttojen avaamattomiakin laatikoita. Ulkovarasto ja navettarakennuksen puolikas samoin. Vuosikymmenien harrastaminen on jättänyt “ihan käyttökelpoisia” tarvikkeita varastoon ja lasten kasvamisesta on jäänyt jäljelle aina jotain “vaikka seuraavalle”.

WP_20140828_012

Projekti 365:n satoa.

Kuukauden kirja ja muita oivalluksia

Paikka Kaikelle -ryhmässä luetaan “kuukauden kirja”, joka tällä kertaa on KonMari. Naurettava kirja, naiivisti kirjoitettu ja täysin umpioptimistisesti nuoren sinkkunaisen – melkein lapsen – kirjoittama.

Kokeilunhalu kuitenkin voittaa. Kun minulla sattuu olemaan se miljoonalaatikko, jota en olisi jaksanut käydä läpi, kokeilen poimia sekalaisesta tavarasta kaiken, minkä haluan säilyttää. Laatikon siivous käy ilman tuskaa noin kymmenessä minuutissa ja turha sälä lähtee kevyen huolettomasti roskiin.

Pehmeät vaatteeni ovat olleet senkissä ja haluan kokeilla KonMari-menetelmään kuuluvaa pystytaittelua, koska totta on, että t-paidoista valitsen aina sen mustan päällimmäisen. Taittelen vaatteeni ja huomaan omistavani värejä.

Mutta hölynpölyä moinen kohkaaminen. Kondo unohtuu kirjoineen.

Syksyllä Kodin raivaajan ABC -ryhmässä kodin tavaroita ruoditaan aakkosjärjestyksessä ryhmittäin. L niinkuin  langat. Minä nelivuotiaana neulomaan oppinut superneuloja, ylivertainen käsityöihminen ja verraton ompelija saan kirkkaana päähäni ajatuksen: “Minä en nauti enää käsitöiden tekemisestä.” Pakkaan lahjoituseriin suuren määrän erilaisia lankoja ja käsityötarvikkeita ja annan niitä materiaalitorille, fb:n kirppariryhmässä, koululle ja kerhoille. Jätän itselleni noin vuoden tarpeita vastaavan määrän tarvikkeita.

Konmari säilyy mielipidepalstojen kestoaiheena ja se saa ihmisissä aikaan voimakkaita tunteita. Minua alkaa kiinnostaa miksi? Juonessa täytyy olla jokin pointti, koska se ärsyttää näin paljon. Luen myös Tarkan markan blogin tiivistelmän KonMarista. Ostan e-kirjan samana päivänä ja luen sen samantien uusin silmin.  

Alan välittömästi toteuttaa suomalaisella ajatusmaailmalla menetelmää ja puolen vuoden päästä talo on läpikäyty – siis vielä kerran.

Nyt minulla on aikaa: Kirjoitan Keittiömestaripäivä-blogia ja toteutan pitkäaikaisen unelmani osallistua Kapua-hyväntekeväisyyskiipeilyyn. Ryhmämme matkustaa elokuussa Kirgisiaan vierailemaan neljässä kehitysyhteistyökohteessa ja sen jälkeen nousemme lähes viisi kilometriä korkealle Pesnja Abaya -vuorelle, varainkeruu kestää koko vuoden. Oman matkamme maksoimme itse.

Helposti voin poistua kymmenen tunnin pyöräilylenkille ja silti kotona on paikka kaikelle ja kaikki paikallaan. No ei tietenkään aina ole, mutta sotkusta ei tahdo saada edes nahistelua aikaiseksi.

Ei koskaan enää?

Viimeiseksi kävin kodin tavarat läpi Kondon Konmari-menetelmällä. Kirjan alkuteksteissä luvataan, että tämä on viimeinen kerta kun tarvitsee “siivota” – mikä on tietysti huono suomennos, kyse ei ole siivouksesta vaan järjestämisestä.

Vaikka tämä ei olisi ikuista, vaikka parittomia sukkia on taas kertynyt enemmän kuin on mahdollista, vaikka töistä kotiin tullessani keittiössä on lasten teekupit, puolikas maitolasi, murusia lattialla ja kaikista kielloista huolimatta tiskialtaassa erinäinen läjä likaisia astioita siitä huolimatta, että astianpesukone on 30 sentin päässä. Vaikka! Vaikka meillä on taas liikaa kenkiä ja pieneksi menneitä talvitakkeja. Vaikka.

Mikään ei silti ole kuin ennen. Enkä välitä vaikka joutuisin uudelleen käymään kaiken läpi. Minä muutuin, elämä muuttui.

Kirjoitin tämän blogitekstin kun ensin olin siivonnut talon ja laittanut ruokaa perheelle. Meillä on siis täydellistä?

Tavallaan.”

*

Jos et vielä ole mukana Paikka kaikelle -ryhmässä, niin lämpimästi tervetuloa mukaan tästä!


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: kahdeksan tapaa ottaa 60 senttiä syvä kaappi tehokäyttöön

Monissa kodeissa kaapit ovat aivan liian syviä ollakseen käteviä.

Vaatekaappien standardisyvyys on 60 senttiä. Sen määrittelee henkarivaatteiden vaatima tila. Keittiöissä alakaappien mitoitus taas johtuu siitä, että jonkun mielestä juuri 60-senttinen työtaso on ollut optimaalisin.

Syvä vaatekaappi on ammattijärjestäjän painajainen. Koska useimmat karttavat jättämästä hyllyille niin sanottua hukkatilaa, vaatteita laitetaan hyllylle kaksi riviä peräkkäin. Takarivistä on kuitenkin tavattoman hankala ottaa sitä toiseksi alimmaisena olevaa punaista teepaitaa. Pinot sortuilevat ja kohta koko hylly on yksi suuri mylläkkä.

Keittiön syvää alakaappia epäkäytännöllisempää säilytystilaa ei olekaan! Tiedätte sen fondue-padan tai popkornikoneen, jota ei ole nähty naismuistiin, koska se on hautautunut alimman hyllyn taaimmaiseen nurkkaan. Huonompiselkäiset eivät saa alakaapeista otettua kuin aivan eturiviin jätettyjä esineitä.

Miten tällaisen kaapin käytettävyyttä voi parantaa? Tässä kahdeksan koeteltua keinoa.

Vaatekaappi

Kuva Annie Spratt, Unsplash.

1. Vähennä tavaraa

Ammattijärjestäjien nyrkkisääntö on, että hyllyllä pitää aina olla neljännes tyhjää. Sääntö koskee ennen kaikkea 60 senttiä syviä kaappeja, joiden käytettävyyttä tyhjä tila parantaa. Tavarat on helpompi ottaa esiin ja laittaa paikoilleen, kun ne on aseteltu hyllyille väljästi.

+ Tavaroiden vähentäminen ei maksa mitään.
– Tavaroiden vähentäminen on helpommin sanottu kuin tehty.

2. Unohda takarivi

Laita tavaroita vain hyllyjen etureunaan. Takarivin tavaroiden tavoitettavuusongelma hoidettu!

+/– Samat plussat ja miinukset kuin edellä.

3. Kavenna hyllyjä

Ota hyllyt kaapista, kavenna niitä puolella (tai hanki uudet, puolta kapeammat hyllylevyt) ja kiinnitä kaapin seiniin uudet kannattimet. Vaikka sinulla nyt on puolet vähemmän hyllytilaa, olet tuplannut säilytystilan käytettävyyden. 30 senttiä syvä hylly on ihanteellinen useimpiin säilytystarpeisiin.

+ Saat unohtaa ammattijärjestäjien neljännessäännön ja laittaa koko hyllyn täyteen tavaraa.
+ Kapealla hyllyllä tavaroita ei pysty jemmaamaan toisten taakse.
– Onnistuu vain nikkarointitaitoiselta.
– Ei välttämättä mahdollista vuokra-asunnossa.

4. Laita tavarat laatikkoon

Pystyviikkaa (katso täältä ohjevideo) vaatteet matalareunaiseen, kannettomaan laatikkoon tai taiteltuun kestokassiin (ohje täällä), ja takarivin ongelma poistuu. Keittiössä muovikippojen tai leivontatarvikkeiden kerääminen sopivan kokoiseen tukevaan muovilaatikkoon tekee mahdolliseksi päästä käsiksi takarivin riisikeittimeen.

+ Pahvi- ja kenkälaatikoita saa ilmaiseksi kaupoista
+ Kestokassit ovat edullisia ja kivannäköisiä
– Ulos vetäessä laatikkoa joutuu kannattelemaan kädellä, joten tavaroita voi ottaa ja laittaa paikoilleen vain toisella kädellä.

5. Lisää hyllyjä

Kun olet pystyviikannut vaatteet laatikoihin, voit lisätä kaappiin hyllyjä. Vaikka hyllyväli pienenee, pääset tavaroihin silti käsiksi vetämällä hyllyllä olevan laatikon esille.

+ Edullinen tapa lisätä säilytystilaa.
– Mitä matalampi hyllyväli, sitä hankalampi on nähdä, mitä hyllyillä on.

6. Poista hyllyt kokonaan

Ota hyllyt pois ja asenna tilalle vaatetanko. Normaalikorkuiseen kaappiin mahtuu kaksi tankoa päällekkäin, mikäli säilytettävänä ei ole mekkoja tai pitkiä takkeja.

+ Vaatteita ei tarvitse viikata.
+ Vaatteita ei tarvitse ripustaa pyykkinarulle, ne voi kuivattaa suoraan henkareihin.
– Tällä ratkaisulla ei ole miinuksia!

7. Vaihda hyllyjen tilalle vetokorit

Poista kaapista hyllyt ja asenna tilalle koritorni. Metallilankakoreissa voi säilyttää niin (pystyviikattuja) vaatteita kuin astioita (poislukien posliini ja lasi). Korit voi kiinnittää myös kaapin seiniin asennettaviin kiskoihin. Vetokorit ovat käteviä rinnan korkeuteen asti. Siitä ylöspäin kannattaa suosia hyllyjä. Huomioi ennen korien hankkimista tila, jonka saranat vievät kaapin oven leveydestä.

+ Koritornit voi ottaa muutossa mukaan.
+ Koreja ei tarvitse kannatella kädellä, kun ne vetää auki.
+ Kaikki tavarat näkee yhdellä silmäyksellä.
– Kaapin ovi pitää avata aivan selälleen, jotta vetokorin mahtuu avaamaan.

8. Vaihda hyllyjen tilalle vetolaatikot

Keittiö- tai vaatekaapin kaapin runkoihin voi asentaa tai asennuttaa modernit, kevyesti liukuvat vetolaatikot.

+ Laatikot lisäävät alakaappien käytettävyyttä huimasti.
– Mittatilaustyö maksaa.

Onko sinulla täräyttävä niksi syvien kaappien toimivuuden lisäämiseksi? Jaa se alla kommenteissa.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Onko sinullakin piikkimatto, jota et käytä?

Psykologi, ammattijärjestäjä Susanna Anderssonin vieraskirjoitus

Me nykypäivän hamsterit olemme jo vuosikymmenien ajan keränneet tavaraa hyvässä uskossa ja vilpittömin mielin. Olemme edenneet merkkilaukulla menestykseen ja piikkimatolla terveyden perikuvaksi. Tavara on ollut meille tie iloon ja onneen.

Mutta nyt tavarasta pitäisikin päästä eroon. Se on alkanut ärsyttää, lakannut tuottamasta iloa. Alkaa olla kuulemma ihan haitaksi asti. Mitä tapahtuu, jos nyt menenkin luopumaan näistä hartaudella haalimistani tavaroista, oman identiteettini rakennuspalikoista, minäkuvani muodostajista? Miten MINUN käy? Kuka minä sitten olen?

Tunnustettava on, että piikkimattoni on kahden kokeilukerran jälkeen jäänyt pysyvästi parantamaan vaatekaapin takaseinää. Pikainen tarkastelu osoittaa, että sekä seinä että matto näyttävät olevan priimakunnossa. Arvioin, että piikkimaton hyvää tekevä vaikutus ulottuu näin ollen minuunkin, kunhan minun ei tarvitse enää koskaan maata tuolla kirotulla tuotteella.

Merkkilaukkuni toimii talismaanin tapaan ja varmistaa, että menestykseni elämässä on taattu. Sivuseikka, jos laukku painaa tyhjänäkin tonnin, joten käytän koko kapinetta vain harvoin. Kauneuden takia kuuluu kärsiä ja designmerkin takia lievästi kitua. Vastalahjaksi merkin mainoskuvat kultaavat harmaan arkeni. Varmasti elän oikeasti todellista luksuselämää. Onhan minulla merkkilaukku kaapissa.

Käytämme tavaroihin liittyviä mielikuvia oman minämme ja arvomaailmamme rakentamiseen. Jos minulla on piikkimatto, mielikuvissani olen terveydestäni ja hyvinvoinnistani huolehtiva ihminen. Tämän lisäksi minulla saattaa olla muitakin tätä mielikuvaa vahvistavia tuotteita, aina viimeisimmän villityksen mukaan. Usein niiden käyttökerrat jäävät yhteen tai kahteen.

Mielikuvani itsestäni istuu kuitenkin sitkeässä, koska etsin ympäristöstä mielikuvaani tukevaa tietoa ja pyrin torjumaan vastakkaista informaatiota. Huomaan haukkana lehdessä uuden terveystuotteen mainoksen samalla kun syön einespizzaa. Einespizza on vain kiireen aiheuttama välttämätön hätävara, jonka vaikutukset viimeisin terveystuote varmasti nollaa.

Mutta se tavaranraivaus. Jos menen luopumaan painavasta laukustani ja käyttämättä jääneistä terveystuotteistani, minultahan lähtee identiteetti alta. En ole enää terveyttä vaaliva menestyjä. Tai olenko sittenkin? Tavaroitani läpikäydessäni joudun oikeasti pohtimaan, kuka minä olen. Kuka minä tällä hetkellä olen ja millaiseksi olen kasvamassa? Palvelevatko tavarani tätä henkilöä?

Tavaroista näen menneisyyteni valinnat, oman minuuteni rakentamisen eri vaiheet. Kun katson itseäni tavaroitteni kautta, pidänkö näkemästäni? Kuinka suuri osa tavaroistani kuuluu nykyiselle tai entiselle ihanneminälleni? Sille, joka haluaisin tai halusin joskus olla. Miten iso osa kaappini sisällöstä kuuluu sosiaaliselle minälleni? Sille, millaisena ajattelen muiden minut näkevän ja joka näin nauttii sosiaalista hyväksyntää. Entä kuinka suuri osa kuuluu todelliselle minälleni? Sille, joka oikeasti olen.

Uskallanko raivata tavarani ja selvittää, missä minuuteni kanssa tällä hetkellä kuljen? Uskallanko kohdata itseni ja luottaa, että tulevaisuus kantaa?

Teen kokeilun. Päätän, että menestykseni ei olekaan laukusta kiinni ja että jokapäiväiset valinnat vaikuttavat terveyteeni enemmän kuin trendihitit. Kun raivaan tavaroitani, raivaan samalla mennyttä minääni ja teen tilaa sille ihmiselle, joka minusta on kehittymässä. En pidä kiinni vanhoista identiteeteistäni vaan annan mahdollisuuden kehitykseen ja muutokseen.

Miten minun käy? Ollaan jännän äärellä.

* Kirjoittaja Susanna Andersson on psykologi, ammattijärjestäjä ja hyvinvointivalmentaja, jolle tavaranraivaus on löytöretki omaan itseen. www.nojatuolipsykologi.fi *


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

 

Riisutut – tositeeveetä elämän tarkoituksesta

Sub-kanavalla alkoi viikko sitten uusi tosi-tv-sarja Riisutut, jonka ideana on seurata, miten ihmiset selviävät arjestaan ilman tavaroita. Ensimmäisessä jaksossa sarjan kuusi osallistujaa pakkasivat tavaransa kontteihin, joista he saavat käydä hakemassa yhden tavaran päivässä takaisin. Ruoan ja vessapaperin he saavat ohjelmatiimin puolesta. Töissä pitää käydä, mutta siellä saa käyttää lainavaatteita.

Tyhjässä huoneessa voi vaikka katsoa ikkunasta ulos. Kuva Pixabay.

Idea on sama kuin Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentissa (2013), jossa ohjaaja altisti itsensä vastaavaan, vuoden mittaiseen ihmiskokeeseen. Luukkaisen dokkari on filosofisen omaelämäkerrallinen tarina nuoren miehen elämänahdistuksesta. Se on onnellisuustarina, jossa päähenkilö saa sen, mitä havittelee (sisältöä elämälleen), luopumalla siitä, minkä luuli tuovan sen (tavaroiden haaliminen ja omistaminen).

Riisutut-sarja sen sijaan luottaa tutuksi käyneeseen tosi-tv-tyyliin, jossa edetään tuskaisen verkkaisesti ja herutetaan osallistujilta aiheeseen liittyvää tunnepuhetta ja spekulaatioita siitä, miten he tulevat selviämään ilman puhelinta ja tupakkaa. Sitten samoja kommentteja toistetaan toistamasta päästyä. Lisäksi sarjan markkinoinnissa on vahvasti nojattu ihmisten tirkistelynhaluun, siihenhän sarjan nimikin viittaa.

Jos nämä pystyy sietämään, sarja on itse asiassa hyvin tärkeiden asioiden äärellä ja oivalluksia tavarasuhteesta pilkahtelee siellä täällä. Ensimmäisessä jaksossa katsoja pääsivät kurkistamaan osallistujien kaappeihin. Omaan ammattijärjestäjäsilmääni niissä ei ollut mitään kovin erikoista, mutta kanssakatsojani, joka ei ole kaltaiseni paatunut kaappien penkoja, huudahteli monet kerrat hämmästyneenä. Myös sosiaalisen media kommenttiraidoilla osallistujien tavaramäärät herättivät ällistystä. Ohjelmantekijöiltä olikin havainnollinen oivallus laskea joitakin osallistujien tavaramääriä – toista sataa paria kenkiä on jo melkoinen säilytyshaaste. Jos tämä herättelee miettimään omia tavaramääriä, hyvä niin.

Toisen jakson pintateemana oli sen seuraaminen, miten tavarakonteille päästään alasti ja millaista on käydä kaupassa ilman meikkiä ja alushousuja. Sitä tärkeämpänä pidän kuitenkin pohdintaa siitä, miten osallistujat selviytyvät hiljaisuudesta ja tyhjyydestä. Jo ensimmäisessä jaksossa monelle osallistujalle vaikeimmaksi kysymykseksi näytti muodostuvan älylaitteesta eroaminen. Mutta olisiko se tosiaan ensimmäinen esine, jonka riisuttuna tahtoisi hakea takaisin? Toisessa jaksossa näimme, että perustarpeet menivät sittenkin viihteen ja sosiaalisuuden edelle: jokainen osallistuja haki kontistaan lämmintä päällepantavaa.

Kahden ensimmäisen jakson teemat voivat viedä myös katsoja perimmäisten tarpeiden äärelle: Mitä tavaroita tarvitsen selviytyäkseni? Mitkä tavarat tekevät elämästäni mukavaa? Milloin minulla on tavaroita niin paljon, että mukavuus alkaa muuttua haitaksi?

Käytän Paikka kaikelle -kirjassa esimerkkinä kenkiä. On selvää, että ainakin Suomen olosuhteissa tarvitsen jalkojeni suojaksi kengät. Mukavuutta tuo se, että kesäkäytössä on kevyemmät ja talvikäytössä suojaavammat kengät. Mutta voin kuvitella tilanteita, joissa olisi vielä mukavampaa, että minulla on myös sandaalit, juhlakengät, saapikkaat, lenkkarit, tennarit, kävelykengät tai kumisaappaat. Entäpä sitten, kun minulla jo on mustat tennarit, mutta koen tarvitsevani myös punaiset? Missä kohtaa perustarve suojata jalkoja muuttuu jonkin ihan muun ”tarpeen” ilmenemäksi – kuten ”tarpeeksi” olla muodikas tai tilaisuuden mukaan pukeutunut?

Riisutut piirtää esille tarpeen ja halun liukuvia rajoja ja tekee näkyväksi tavallisten kotien tavaramaailmaa. Vaikka sarjaa markkinoidaan nakuiluna, se itse asiassa käsittelee elämän tarkoitusta.

Jos inspiroidut sarjassa käytetystä äärimmäisen tehokkaasta tavarasuhteen selkiyttämismenetelmästä, kannattaa perehtyä amerikkalaisten The Minimalists -bloggaajien Packing party -konsepti. Siinä kodin kaikki tavarat pakataan muuttolaatikoihin. Sitten tavaroita otetaan kolmen viikon ajan takaisin sitä myöten kuin tarvetta ilmenee. Jäljelle jääneet heivataan asianmukaisiin kierrätyksiin. The Minimalistsien Ryan Nicodemuksen tavaroista jäi jäljelle yksi viidesosa.

Katsotko Riisuttuja? Mitä ajattelet sarjasta?


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.