Aihearkisto: Säilyttäminen

Elämänmittainen kuolinsiivous

Oletko jo kuullut, että KonMari on passé? Nyt tehdään ruotsalaista kuolinsiivousta. Luin siitä Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning – Ingen sorglig historia, englanniksi The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Kyse on kansainvälisestä bestselleristä, jonka oikeudet on myyty jo 20 kielelle.

Kuolinsiivous Dostadning

Margareta Magnussonin mukaan tavaroita on liikaa silloin, kun emme pysty huolehtimaan niistä.

Kirja koostuu lyhyistä mietelmistä, joissa kirjailija ottaa kantaa muun muassa tavaran määrään, kuolemanpelkoon, keittokirjoihin, lastenvaatteisiin ja esineiden merkitykseen sukupolvien suhteissa. Magnusson kertoo pieniä tarinoita tavaroistaan ja antaa kelpo ohjeita, miten eri esineryhmien tai tilanteiden kanssa olisi meneteltävä.

Ammattijärjestäjänä voin hyvin allekirjoittaa monet hänen ohjeistaan, kuten että kannattaa hoitaa ensin isot esineet ja edetä sitten kohti pienempiä tai että on parasta aloittaa kuolinsiivous tavararyhmästä, johon ei ole tunnesidettä.

Kirjan sanoma on, että jokaisen on otettava vastuu omista tavaroistaan, jotta ne eivät jää jälkipolvien riesaksi. Erityisen kirjasta tekee sen näkökulma. Se on suunnattu ikääntyvälle ihmiselle. Kirjailija itse on ”kahdeksankymmenen ja sadan vuoden välillä”. Ammatiltaan hän on taiteilija ja hänellä on viisi lasta. Hän kertoo siivouksista, jotka on tehnyt vanhempiensa, puolisonsa vanhempien ja puolisonsa kuolemien jälkeen.

Kirjan aihe tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, sillä 92-vuotias isoäitini siirtyi tällä viikolla ajasta iäisyyteen. Siinä oli ihminen, joka teki kuolinsiivousta puoli elämäänsä.

Isoäitini koti oli aina hohtavan siisti. Silti hän murehti, että seinät pitäisi taas imuroida, ikkunat pestä ja että pölyä kertyy niin kovasti. Isoäiti oli vaatimaton ihminen. Vaikka puhtaus oli hänelle tärkeää, en muista hänen koskaan arvostelleen muiden ihmisten koteja.

Sukutarina kertoo naapureiden päivitelleen, miten Leppäsillä ollaan niin siistejä, että matotkin viedään ulos kahdesti päivässä. Eräänä päivänä isoäiti oli siivonnut aamupäivällä ja lähtenyt sitten iltatyöhönsä. Tästä tietämätön isoisä oli tullut töistä kotiin, vienyt matot tuulettumaan ja alkanut puolestaan kuurata nurkkia.

Tuo aikaansa edellä ollut mies jätti vaimonsa yksin siivoamaan neljäkymmentä vuotta sitten. Syöpä vei äkisti mennessään.

Isoäidille siisteys ja siihen liittyvä kunnollisuus olivat kunnia-asioita. Kaupungin vuokrakasarmissa voi erottautua sillä, että kuusilapsisen perheen kaksiosta ei kuulunut naapureille pihaustakaan. Siivoa väkeä siis.

Jatkuvat siivoamispuuhat (sekä joka-aamuinen vuodejumppa ja kävelylenkit) pitivät isoäitini hyvässä kunnossa. Hän itse kuitenkin oli sydänvaivojensa vuoksi kolmekymmentä viimeistä vuottaan sitä mieltä, että kuolee ihan tuota pikaa.

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kuolinsiivous – jos se ei ollut alkanut jo puolison kuolemasta. Isoäiti kiinnitti koriste-esineisiin hyvissä ajoin nimilaput, keneltä ne oli saatu lahjaksi ja kenelle ne näin ollen hänen kuolemansa jälkeen kuuluvat. Ettei ainakaan tule sitten mitään perintöriitaa. Erityisen arvokkaita perintökaluja neljä vuotta kansakoulua käyneellä orpotytöllä ei kyllä olisi ollutkaan.

Magnusson suosittelee samaa kirjassaan. Hänellä on myös käytännöllinen ehdotus niille esineille, jotka ovat omistajalleen henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta joilla ei ole muille mitään merkitystä. Ne pakataan ”heitä pois” -laatikkoon. Laatikon nimestä jälkeenjääneet tietävät, mitä tehdä näille esineille. Magnusson kehottaa keskustelemaan kuolemasta ja esineistä jälkipolven tai toisaalta omien ikääntyvien vanhempien kanssa. Hänen mielestään sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolevansa, jättävät jälkeensä hirmuisen sotkun.

Isoäitini kävi tavaroitaan läpi jatkuvasti ja laittoi tarpeettoman ronskilla kädellä menemään. Sota- ja pula-ajan kokemus ei tehnyt hänestä varautujaa, hamstraajaa eikä statushakuista ostelijaa, vaikka näinkin olisi voinut olla. Sen sijaan turvaa toivat tilille säästetyt markat ja eurot. Saavat sitten ainakin hautajaiset maksettua, oli ajatus.

Tuntuu, että isoäidin tavarat ja hänen kotinsa – siinä samassa neljäkymmentäluvulla rakennetussa vuokrakasarmissa – olivat minulle tärkeämpiä kuin hänelle konsanaan. Muistan lapsuudestani kovasta pahvista valmistetun liukaspintaisen laatikon, jossa oli puuvärejä, DDR-läisen kultaisen nukkumatin ja jonkun itse väsäämän hupaisan tontun, jonka hataran hatun alla oli jouluna karamelleja.

Nostalgia oli minun. Isoäiti ei nähnyt arvoa näiden tavaroiden säästämisessä lapsenlapsenlapsille. He saivat leikkiä vanhalla pöytäpuhelimella ja äitinsä tuomilla rakennuspalikoilla.

Isoäitini luona kyläillessä kahvit katettiin olohuoneen chippendale-pöydälle, joka pienestä minusta oli maailman kaunein huonekalu. Pöydässä oli terävä reuna, josta minua aina varoitettiin. Sitten siitä varoitettiin omia lapsiani, jotka pyörivät lattialla pöydän edessä. Pöytä ei ollut vain pöytä. Mielessäni se liittyy ylisukupolviseen huolehtimisen ketjuun.

Arkena kahvi juotiin Arabian piparkakkukupeista tai valkoisista Killoista, juhlapäivinä Myrnasta. Kupissa kilisi Sorsakosken lusikka. Tarjottimella oli Tannisen pipareita ja kuutta muuta sorttia, mutta ei itse leivottua. Miksi leipoa, kun kaupasta saa valmista? On tässä elämässä työtä ollut muutenkin, kun kymmenenvuotiaana on aloittanut.

Muistoesineet

Lämmöllä Ella-mammaa muistaen.

”Otatko kahvia?” mamma kysyi sinnikkäästi kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä se varmaan pian aikuistuu ja alkaa kahvia juomaan. ”Ei kiitos, otan mehua”, vastasin kerta toisensa jälkeen, satoja kertoja. Mehu kaadettiin sitten Riihimäen lumihiutalelaseihin.

Isoäidin sydän kesti lopulta enemmän kuin pää, josta muisti alkoi viimeisinä vuosina karata. Kun isoäidin oli aika muuttaa hoitokotiin, oli myös kuolinsiivous valmis: kellari lähes tyhjä ja asunnossakin vain välttämättömin. Tämän voi ottaa vaatimattoman ihmisen huomaavaisuutena ja välittämisen eleenä: ettei jää omaisten vaivaksi. Jos isoäitini olisi lukenut Magnussonin kirjan, hän olisi varmasti nyökytellyt joka sivulla.

Ihan kaikkeen isoäidin kuolinsiivous ei ulottunut; tavaroiden joukosta löytyi tarkoin varjeltu sukusalaisuus. Magnusson kehottaa käymään päiväkirjamerkinnät ja kirjeet läpi, jos niissä on sellaista, mikä turhaan raskauttaisi jälkipolven mieltä, sekä siivoamaan ajoissa pois tyhjien viinapullojen jemmat ja muut vastaavat yllätykset.

Isoäitini kohdalla mietin, että ehkä salaisuuden jättäminen löydettäväksi oli sekin osa kuolinsiivouksen suunnitelmaa. Oli kenties helpompi jättää löydettäväksi vaikea asia, josta ei lapsille ollut pystynyt puhumaan.

Isoäitini taisi tietää mitä teki poistaessaan turhat tavaransa. Tavarat itsessään eivät kanna muistoa, muisto on ihmisen mielessä. Se on tarina, jota tavara meille kertoo tai jota me kerromme tavarasta.

Piparkakkukupit, sorsakosket ja lumihiutaleet ovat nyt minulla. Paikoiltaan siirrettynä esineiden merkitys muuttuu. Ne ovat kuuluneet kokonaisuuteen, jonka osia olivat isoäidin kodin tuoksu (Presidentti-kahvi ja Sun Light -saippua), sen äänet (televisiosta visailua tai Strömsö) ja esineiden muodostama kollaasi (kruunukalusteet, sohvan päällä ollut öljyvärimaalaus, viisikymmentäluvun kupuvalaisin, retrokirjahyllyn Päätalot ja puusta veistetyt norsut).

Kun kokonaisuus on poissa, esineet ovat kuin turisteja maassa, jonka kieltä ne eivät puhu. Kokonaisuudesta puuttuu tietysti myös se tärkein: kahvia tarjoava, vaatimaton, työteliäs, kovan elämän elänyt isoäitini. Hänet minä muistan muutenkin.

Näin järjestettiin tuhannen tavaran koti

Otetaan upouusi, tyhjä kerrostalokolmio ja kuvitellaan sinne asukkaiksi äiti ja 12-vuotias tytär. Tehtävänä on hankkia heidän kotiinsa kaikki arjessa tarvittavat esineet, ei mitään liikaa mutta ei liian vähänkään – mistä lähtisit liikkeelle?

Olohuone2_Pikkusirkku

Koti on elämistä varten, ei toisin päin. Kuva YIT.

Tällaisella haasteella minua heitti rakennusliike YIT. Heiltä oli valmistumassa uusi kerrostalokohde, Riihimäen Pikkusirkku, jonka suunnittelua oli johdattanut kotimuotoilun filosofia. Kotimuotoilulla YIT:n rakentamista kodeista tehdään ”mukavuusalueita, joissa arjen sähellys vähenee”. Tarpeetonta karsitaan ja monitoimisuutta lisätään.

Ja mikäpä ammattijärjestäjästä kuulostaisi paremmalta kuin sähellysvapaa arki! Nyt kotimuotoilun ideaa haluttiin vielä havainnollistaa uuden kodin varustamisella ja ammattijärjestäjän kehittämillä fiksuilla järjestämisratkaisuilla.

Sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän

Ensimmäisenä oli ratkaistava tavaran sopiva määrä. Yhdelle on sopivasti, että kaapissa on puoli tusinaa kahvikuppia, toiselle on sopivasti se, että muumimukien, espressokuppien ja teemukien lisäksi on juhlakupit ja perintökupit – mihin ihmeeseen vetää raja?

A63X2510

Juomalasit, pienet kupit, isot kupit, murokulhot, leipälautaset ja ruokalautaset. Kyllähän näillä jo pärjää. Jatkuvasti käytössä olevat tavarat on kätevä säilyttää avohyllyssä. Kuva YIT.

Avuksi tuli Kuluttajatutkimuskeskuksen viitebudjetti, josta löytyy kuluttajia haastattelemalla laaditut luettelot kodin tavaroiden kohtuullisesta minimimäärästä. Kyse ei ole askeettisesta kärvistelystä, mutta ei myöskään mistään tavarataivaasta.

Viitebudjettia tutkimalla ilmeni, että yhden vanhemman ja teini-ikää lähestyvän lapsen kodin kohtuullinen tavaramäärä kalusteineen on noin tuhat esinettä. Ammattijärjestäjän näkökulmasta määrää voi pitää melko maltillisena. Ei ole epätavallista, että kahden hengen perheessä on kymmenkertaisesti esineitä.

Tuhannessa tavarassa ei silti ole mitään epärealistista. Esimerkiksi oman ja lapsensa tavarat laskenut Oma koti valkoinen -blogin Miia päätyi suunnilleen samaan lukuun.

Ajattelinkin perheen äitiä innokkaana kierrättäjänä ja konmarittajana, joka laittaa pieneksi käyneet lastenvaatteet nopeasti kiertoon. Hänen kotiinsa mahtuu vain iloa tuottavia, merkityksellisiä esineitä. Kaikki tarpeellinen löytyy, mutta nurkissa ei hillota tavaraa varmuuden vuoksi. Hän ei myöskään ole valmis maksamaan asumisneliöistä vain siksi, että saisi säilytystilaa käyttämättömänä makaaville tavaroille.

Koostin esineistä listauksen, joka lähti arvioitavaksi neljälle äidille ja heidän noin 12-vuotiaille tyttärilleen. Kommentit jakaantuivat hauskasti kahtia: ”Tuolla tavaramäärällä tulisi todella hyvin toimeen”, totesi toinen puoli, kun taas toiset sanoivat: ”Aika minimalistiselta vaikuttaa, mutta kyllä noilla kamppeilla pärjäisi varmasti. Meillä tällä hetkellä tavaraa triplasti tuon verran.”

Kodin tavaramaailma kertoo asukkaan elämäntyylistä

Vieraillessani erilaisissa kodeissa ammattijärjestäjänä olen huomannut, että erityisesti harrastukset muokkaavat kodin tavaramaailmaa. Yhdellä on huoneellinen käsityötarvikkeita tai autotallillinen moottoripyörävarusteita. Toisella taas kirjat valtaavat kaikki seinät. Kolmannen asunnossa on kaappikaupalla kuntoiluvälineitä.

Kommentaattorimme kiinnittivätkin huomiota siihen, että erilaisiin kiinnostuksenkohteisiin liittyviä tavaroita ei Kuluttajatutkimuskeskuksen listalta löytynyt.

”Parvekkeen varustus puuttuu listalta, samoin huonekasvien hoitoon tarvittavat tarvikkeet (kastelukannut, lannoitteet).”

”Meikkien määrää on aliarvioitu selkeästi – melkein voi pistää kaikkiin 0:n perään. Teinillä on tyypillisesti 10 kynsilakkaa.”

”Tytär harrastaa musiikkia ja tanssia, yksi kontrabasso pitäisi myös saada mahtumaan.”

”Käsilaukkujen määrän kohdalla purskahdimme nauruun!”

Kommentaattorien huomioiden pohjalta lisäsin Pikkusirkun tavaralistaan harrastuksiin liittyviä esineitä – ja kynsilakkoja. Mallikodin äidin harrastuksena ovat neuletyöt ja jooga, tyttären skeittailu ja askartelu.

fullsizeoutput_4b10

Innokkaana konmarittajan langat mahtuvat mummolta perittyyn rakkaaseen ompelukoriin, joka saa olohuoneessa tuottaa iloa joka päivä.

fullsizeoutput_4b13

Toimiva järjestys tukee myös terveellisiä elämäntapoja. Kun aina valmis treenireppu mahtuu kaappiin, liikkumaan on helppo lähteä tiukallakin aikataululla.

IMG_1538

Askartelutarvikkeet inspiroivat tarttumaan projekteihin, kun ne ovat helposti käsillä.

fullsizeoutput_4b15

Paikka kaikelle, myös kynsilakoille.

Tuhat toisten pois antamaa tavaraa

Toinen ratkaistava kysymys oli, mistä esimerkkiperheen tavarat saataisiin – ja mitä niille tapahtuisi tämän tempauksen jälkeen. Käännyimme Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen puoleen. Tavarat saatiin sieltä lainaan. Ja mikä parasta, ne myös palaavat sinne hankkeen päätyttyä.

fullsizeoutput_4a4a

Kaikkiaan asuntoon tuotiin kalusteiden lisäksi kymmenisen muuttolaatikkoa, neljä Ikea-kassia ja joitakin ostoskassillisia järjestämistarvikkeita. Muutot ovat helppoja, kun on kohtuullinen määrä tavaraa!

Ilmestyin siis tavaralistani kanssa Espoon Nihtisillan kierrätystavaratalon lajitteluosastolle. Kaikeksi onneksi asunnossa oli stailaajan valitsema kaunis kalustus valmiina, joten ihan tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. Päivä Kierrätyskeskuksen tavaralajittelussa oli hyvin mielenkiintoinen ja kerron siitä myöhemmin lisää.

Kierrätyskeskuksen kautta virtaa tuhansia ja tuhansia ihmisille tarpeettomiksi käyneitä esineitä. Tarvitsemiani tavaroita ei ollut vaikeaa löytää, vaikka minulla oli myös omat esteettiset kriteerini. Huvitin kirjalajittelun työtekijöitä kertomalla, että etsin pokkareita, joissa on sinisävyiset kannet.

fullsizeoutput_4b09

Kirjoja ei muuten viitebudjetin tavaralistauksessa ollut lainkaan, mutta olen sitä mieltä, että kirjat lisäävät kotoisuuden tunnelmaa ja ovat sitä paitsi keskimäärin hyvin rakkaita esineitä suomalaisissa kodeissa.

 

fullsizeoutput_4b19

Suomalaisten kaapeissa oli keskimäärin 281 vaatetta, kun YLEn Kuningaskuluttaja kysyi asiaa. Viitebudjettien mukaan sata vaatetta on aikuiselle kohtuullinen määrä. Minusta siinäkin on aika paljon. Sovelsin mallikodin äidin vaatekaappiin kapselivaatekaapin ideaa. Siinä kunkin vuodenajan vaatteista muodostetaan 20–30 vaatteen yhteensopiva puvusto ja muut vaatteet siirretään syrjään. Kapselipuvusto pelastaa ne aamut, jolloin täydestäkään kaapista ei löydy mitään päälle pantavaa.

Vaatteet

Kierrätetyn tavaran käyttäminen tässä projektissa tuntui myös sikäli luontevalta, että harvalla meistä on vain uusia esineitä kodissaan. Useimmilla on kerrostumia koko elämän ajalta. Kiinnymme esineisiin ja ne pitävät meistä kiinni. Ajattelen, että rakkaat muistot saavat olla mieluummin esillä kuin varaston perukoilla laatikoissa, jotka otetaan esille vain muuttojen yhteydessä.

fullsizeoutput_4b1e

Ota hyvät muistot esille ja anna niiden ilahduttaa joka päivä.

fullsizeoutput_4b1a

Muistoesineiden kohdalla sovelsin myös niin kutsuttua rajaamisen tekniikkaa. Perheen tyttären askarteluilla ja vauvamuistoilla on laatikot, joihon muistoksi säilytettyjen töiden sekä potkuhousujen ja helistimien pitää mahtua. Näin tulee säästettyä vain ne parhaista parhaat ja rakkaimmista rakkaimmat, eikä laatikkokaupalla kaikenlaista vähemmän merkityksellistä.

Järjestämisratkaisuja joka kodin iloksi

Järjestämistyö Pikkusirkun asunnossa oli inspiroivaa. Harvoin pääsee luomaan uuteen asuntoon niitä parhaiten toimivia ratkaisuja. Tavoitteena oli tarjota helppoja ja edullisia vinkkejä kotien tavallisimpiin järjestämisongelmiin.

Pystysailytys

Pystysäilytys toimii monessa muussakin kuin vaateiden säilytyksessä. Kokeile vaikka papereihin, kasseihin tai peleihin.

Jousitanko

Jousitangoilla eli kiristettävillä suihkuverhotangoilla saa näppärää säilytystilaa moneen paikkaan. Bonus: tangon saa paikoilleen poraamatta!

Lastenvaatteiden sailytys

Lastenvaatesäilytys pysyy järjestyksessä näillä: helppo henkarisäilytys, kätevä pystyviikkaus ja paikat pieneksi jääneille ja puolikäyttöisille vaatteille. Nimikointi auttaa myös melkein kaikkeen!

Pikkusirkun järjestämisvinkkejä löytyy lisää YIT:n Kotimuotoilusivuilta ja kodin järjestämisen sivuilta.

Tuhat esinettä mahtui kodin kaappeihin hyvin. Itse asiassa tavaraa olisi voinut olla kaksi tai kolme kertaa enemmän ilman, että tulisi ahdasta. Säilytysreserviä löytyy vielä asunnon varastostakin. Mutta kun innostuu karsimaan turhaa, voi käydä kuten eräälle asunnon tavaralistausta kommentoineelle äidille: ”Varasto meillä jäi tyhjäksi, kun olin konmarittanut koko kodin.”

Arki sujuu kun tavaraa on sopivasti

Kun olin saanut kaikki tavarat asunnossa paikoilleen, se tosiaan alkoi tuntua kodilta. Olisin halunnut jäädä sohvalle nauttimaan ilmavasta tunnelmasta, selailemaan käsityölehteä ja hörppimään teetä. Rakkaudella valitut esineet tekevät asunnosta kodin.

Silmiini sattuivat sisustussuunnittelija Hanni Koroman sanat Helsingin Sanomissa: ”Asumisessa ollaan menossa kohti sitä, että tärkeää ei ole tilan määrä vaan laatu. Kompakteissa kodeissa asuvien ei kannata hankkia mitään, mille ei ole jo valmiiksi mietittyä paikkaa.” Tähän voisi jatkaa, ettei myöskään kannata hankkia uusia asumisneliöitä vain kuoreksi tavaroille, joita ei enää tarvitse.

Kodin tavaroista yleensä vain viidennes on käytössä. Silti jokainen esine on sitoumus ja velvoittaa johonkin: sen hankkimiseksi pitää tehdä töitä, sille pitää järjestää paikka kotoa tai varstosta, aikaa menee sen siirtelyyn, putsaamiseen ja huoltoon. Lopuksi se pitää vielä toimittaa kierrätykseen.

Valitse elämääsi vain sellaisia sitoumuksia, jotka ovat niihin laitetun vaivan arvoisia. Arki sujuu, kun tavaraa on sopivasti ja kaikelle tarpeelliselle löytyy paikka.

*Yhteistyössä Paikka kaikelle ja YIT.

Ammattijärjestäjä vinkkaa: kahdeksan tapaa ottaa 60 senttiä syvä kaappi tehokäyttöön

Monissa kodeissa kaapit ovat aivan liian syviä ollakseen käteviä.

Vaatekaappien standardisyvyys on 60 senttiä. Sen määrittelee henkarivaatteiden vaatima tila. Keittiöissä alakaappien mitoitus taas johtuu siitä, että jonkun mielestä juuri 60-senttinen työtaso on ollut optimaalisin.

Syvä vaatekaappi on ammattijärjestäjän painajainen. Koska useimmat karttavat jättämästä hyllyille niin sanottua hukkatilaa, vaatteita laitetaan hyllylle kaksi riviä peräkkäin. Takarivistä on kuitenkin tavattoman hankala ottaa sitä toiseksi alimmaisena olevaa punaista teepaitaa. Pinot sortuilevat ja kohta koko hylly on yksi suuri mylläkkä.

Keittiön syvää alakaappia epäkäytännöllisempää säilytystilaa ei olekaan! Tiedätte sen fondue-padan tai popkornikoneen, jota ei ole nähty naismuistiin, koska se on hautautunut alimman hyllyn taaimmaiseen nurkkaan. Huonompiselkäiset eivät saa alakaapeista otettua kuin aivan eturiviin jätettyjä esineitä.

Miten tällaisen kaapin käytettävyyttä voi parantaa? Tässä kahdeksan koeteltua keinoa.

Vaatekaappi

Kuva Annie Spratt, Unsplash.

1. Vähennä tavaraa

Ammattijärjestäjien nyrkkisääntö on, että hyllyllä pitää aina olla neljännes tyhjää. Sääntö koskee ennen kaikkea 60 senttiä syviä kaappeja, joiden käytettävyyttä tyhjä tila parantaa. Tavarat on helpompi ottaa esiin ja laittaa paikoilleen, kun ne on aseteltu hyllyille väljästi.

+ Tavaroiden vähentäminen ei maksa mitään.
– Tavaroiden vähentäminen on helpommin sanottu kuin tehty.

2. Unohda takarivi

Laita tavaroita vain hyllyjen etureunaan. Takarivin tavaroiden tavoitettavuusongelma hoidettu!

+/– Samat plussat ja miinukset kuin edellä.

3. Kavenna hyllyjä

Ota hyllyt kaapista, kavenna niitä puolella (tai hanki uudet, puolta kapeammat hyllylevyt) ja kiinnitä kaapin seiniin uudet kannattimet. Vaikka sinulla nyt on puolet vähemmän hyllytilaa, olet tuplannut säilytystilan käytettävyyden. 30 senttiä syvä hylly on ihanteellinen useimpiin säilytystarpeisiin.

+ Saat unohtaa ammattijärjestäjien neljännessäännön ja laittaa koko hyllyn täyteen tavaraa.
+ Kapealla hyllyllä tavaroita ei pysty jemmaamaan toisten taakse.
– Onnistuu vain nikkarointitaitoiselta.
– Ei välttämättä mahdollista vuokra-asunnossa.

4. Laita tavarat laatikkoon

Pystyviikkaa (katso täältä ohjevideo) vaatteet matalareunaiseen, kannettomaan laatikkoon tai taiteltuun kestokassiin (ohje täällä), ja takarivin ongelma poistuu. Keittiössä muovikippojen tai leivontatarvikkeiden kerääminen sopivan kokoiseen tukevaan muovilaatikkoon tekee mahdolliseksi päästä käsiksi takarivin riisikeittimeen.

+ Pahvi- ja kenkälaatikoita saa ilmaiseksi kaupoista
+ Kestokassit ovat edullisia ja kivannäköisiä
– Ulos vetäessä laatikkoa joutuu kannattelemaan kädellä, joten tavaroita voi ottaa ja laittaa paikoilleen vain toisella kädellä.

5. Lisää hyllyjä

Kun olet pystyviikannut vaatteet laatikoihin, voit lisätä kaappiin hyllyjä. Vaikka hyllyväli pienenee, pääset tavaroihin silti käsiksi vetämällä hyllyllä olevan laatikon esille.

+ Edullinen tapa lisätä säilytystilaa.
– Mitä matalampi hyllyväli, sitä hankalampi on nähdä, mitä hyllyillä on.

6. Poista hyllyt kokonaan

Ota hyllyt pois ja asenna tilalle vaatetanko. Normaalikorkuiseen kaappiin mahtuu kaksi tankoa päällekkäin, mikäli säilytettävänä ei ole mekkoja tai pitkiä takkeja.

+ Vaatteita ei tarvitse viikata.
+ Vaatteita ei tarvitse ripustaa pyykkinarulle, ne voi kuivattaa suoraan henkareihin.
– Tällä ratkaisulla ei ole miinuksia!

7. Vaihda hyllyjen tilalle vetokorit

Poista kaapista hyllyt ja asenna tilalle koritorni. Metallilankakoreissa voi säilyttää niin (pystyviikattuja) vaatteita kuin astioita (poislukien posliini ja lasi). Korit voi kiinnittää myös kaapin seiniin asennettaviin kiskoihin. Vetokorit ovat käteviä rinnan korkeuteen asti. Siitä ylöspäin kannattaa suosia hyllyjä. Huomioi ennen korien hankkimista tila, jonka saranat vievät kaapin oven leveydestä.

+ Koritornit voi ottaa muutossa mukaan.
+ Koreja ei tarvitse kannatella kädellä, kun ne vetää auki.
+ Kaikki tavarat näkee yhdellä silmäyksellä.
– Kaapin ovi pitää avata aivan selälleen, jotta vetokorin mahtuu avaamaan.

8. Vaihda hyllyjen tilalle vetolaatikot

Keittiö- tai vaatekaapin kaapin runkoihin voi asentaa tai asennuttaa modernit, kevyesti liukuvat vetolaatikot.

+ Laatikot lisäävät alakaappien käytettävyyttä huimasti.
– Mittatilaustyö maksaa.

Onko sinulla täräyttävä niksi syvien kaappien toimivuuden lisäämiseksi? Jaa se alla kommenteissa.

Kaappien toimivaan järjestykseen paneudutaan yksityiskohtaisesti myös syksyn Paikka kaikelle -kurssilla. Ennakkovaraajat pääsevät Turussa lokakuussa järjestettävälle kurssille nyt etuhintaan. Kurkkaa lisätiedot täältä.

Tunnista järjestäjätyyppisi

Facebookin järjestämisryhmissä jaettiin vastikään kuvalinkkiä, jonka takaa löytyi toista sataa ideaa erilaisten tavaroiden järjestämiseen. Hienoja, monimutkaisia kaappeihin sisäänrakennettuja piiloja veitsille, mausteille, sipuleille ja pesuainepulloille, jopa huoneesta ylös kattoon päiväksi nouseva parivuode. Monet kuvista olivat ilmeisesti keittiöfirmojen ja muiden kaapinvalmistajien kuvastoista peräisin.

img_9482

Huivit kauniissa järjestyksessä.

Osa ratkaisuista oli suoranaisia tavarajemmoja, kuten jalkarahin sisään kätketty korkokenkäsäilytys tai kaakeliseinästä ulos työntyvä laatta, jonka takaa löytyy laatikko. Tuli mieleen 80-luvun japanilaiset järjestysintoilijat, jotka löysivät säilytystilaa jopa taulujen takaa ja lattian alta.

Erilaisten jemmojen lisäksi kuvakokoelmassa oli myös luovia, pienemmän budjetin ratkaisuja: taiteellisia avohyllyjä lenkkarikokoelmalle, koristeellisia taulukehyssysteemejä kaulakoruille ja hauska juomapulloteline rannekoruille. Topit ja rintaliivit oli laitettu ripustimiinsa värijärjestykseen. Kuvien katselun mielihyvä perustuu niiden esteettisyyteen. Harmoninen järjestys on kaunista.

Yhdestä kuvasta laskin 20 paria sandaaleja siististi henkareihin ripustettuna, seuraavassa niitä oli ainakin kolminkertainen määrä laatikoihin pystyyn aseteltuina. Näppärä vinkki – jos omistaa 60 paria sandaaleja. Melkein kaikkia kuvia yhdistävä tekijä olikin melkoinen tavarapaljous. Jos haluaa säilyttää isoa tavaramäärää käytännöllisesti ja kauniisti, tarvitaan paljon tilaa ja monimutkaisia järjestelmiä.

Tykkään katsella tällaisia nättien ja nokkelien järjestämisniksien kuvia, mutta ammattijärjestäjänä tiedän myös, että ratkaisut eivät ole kovin realistisia useimmille kodinraivaajille. Listasin neljä erilaista kodin järjestämisen suuntausta, joista pitäisi löytyä ratkaisuja myös niille, jotka eivät välitä ripustella 20 paria sandaaleja värijärjestykseen.

Hallittu paljous
Mainitun linkin takaa löytyneet kuvat pääosin edustavat suuntausta, jossa keskitytään paljouden hallintaan ja säilyttämisen esteettisyyteen. Toisin sanoen järjestäminen lähtee järjestelmän luomisesta, ei tavaran karsimisesta. Kaappien pitää näyttää kauniilta myös sisäpuolelta. Kun tavaraa on paljon, kauneus ja kätevyys voidaan tavoittaa yhtä aikaa vain erilaisten systeemien ja erikoismekanismien avulla. Paljouden hallintaa harjoitetaan usein hankkimalla lisää säilytyslaatikoita, kaapistoja tai muuttamalla isompaan asuntoon. Paljouden hallintaa näkee erityisesti amerikkalaisissa järjestämisblogeissa.

Plussat: Esteettinen mielihyvä ja hienot järjestelmät
Miinukset: Kallista perustaa, vaivalloista ylläpitää tavaran paljouden takia
Kenelle sopii? Maksukykyiselle

Karsittu järjestys
Vastasuuntaus paljouden hallinnalle on yksinkertaistaminen, jossa keskitytään ennen kaikkea tavaran vähentämiseen. Järjestyksellä ei tavaran vähetessä minimiin ei ole suurtakaan merkitystä. Niukkuuttaa ei tarvitse hallita kuten paljoutta eikä siihen tarvita systeemejä. Vähäinen määrä tavaraa pysyy järjestyksessä miltei itsestään.

Plussat: Aikaa vapautuu tavaranhallinnasta muuhun puuhaan
Miinukset: Harva pystyy karsimaan tavaransa niin vähiin, ettei mitään systeemejä ja ylläpitoa tarvittaisi
Kenelle sopii? Minimalistille

Kaunis järjestys
Tavaran vähentäminen ja säilyttämisen esteettisyys lyövät kättä muun muassa japanilaisessa KonMari-menetelmässä. Menetelmän mukaan saa pitää kaikki ne esineet, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Silti marittajat tekevät radikaalejakin tavaravähennyksiä. Raivaamisen jälkeen tavarat järjestellään KonMari-tyyliin kauniisti riveihin ja laatikoihin. Kaappien sisäpuolten koristeluun kiinnitetään paljon huomiota. Pesuainepulloista poistetaan etiketit ja kirjat laitetaan värijärjestykseen. Kauniiseen järjestykseen pyrkivän ei tarvitse hävetä, jos joku sattuu vetäisemään auki hänen kaappinsa oven.

Plussat: Kaunis järjestys tuo järjestäjälleen iloa ja tavaramäärän vähentäminen vapauttaa resursseja muuhun
Miinukset: Hyvin yksityiskohtaiseksi hiotun järjestelmän ylläpito voi osoittautua vaivalloiseksi
Kenelle sopii? Sisustajalle

Rento järjestys
Rento järjestys perustuu siihen, että tavaramäärä karsitaan säilytystiloihin nähden sopivaksi ja että kaikelle on oma, toimiva paikka. Sen sijaan järjestyksen esteettisyys on toisarvoinen kysymys. Toimivan järjestyksen ei nimittäin tarvitse olla kaunis. Kaapinoven takana ei siis välttämättä odota suurta silmäniloa, mutta siellä on jokaiselle esineelle tai esineryhmälle määrätty paikkansa. Ajatellaan vaikka kaulahuiveja, jotka on nopea heittää huivilaatikkoon rennosti pötköttämään, sen sijaan, että ne viikkaisi ja soinnuttelisi värijärjestykseen. Toimii hyvin, kunhan huivien määrä pysyy sopivana säilytyslaatikkoon nähden.

Plussat: Rento summittaisuus tekee järjestelmän ylläpidosta helppoa ja nopeaa
Miinukset: Rentokaan järjestys ei säily, jos tavaroita ei palauteta paikoilleen
Kenelle sopii? Suurpiirteiselle

Tunnistatko oman järjestäjätyyppisi näiden joukosta?

*

Viimeinen kuulutus! Paikka kaikelle -kirjaa voi tilata ennakkohintaan vielä keskiviikkoon 15.2. asti. Tilauslinkki on tässä. Kampanjakoodi, jota tarvitaan kassalla, on PAIKKAKAIKELLE.

Lukija sanovat kirjasta:
”Kierrätän ehdottomasti miniälle.”
”Äitikin haluaa lainata.”
”Huippu kirja!”

Blogissa on nyt tapahtumakalenteri, josta näet kaikki tulossa olevat luennot ja kurssit. Tervetuloa mukaan!

Rento ja lempeä mutta tehokas kodin järjestämiskurssi alkaa Turussa 9.3. Lisätietoja ja ilmoittautuminen.

Älä ylijärjestä!

Neljä vuotta sitten etsin kuumeisesti ratkaisua kaikkien leikki-ikäisten lasten vanhempia vaivaavaan kysymykseen: miten järjestää pikkulegot? Monia kirjoituksia ja kuvia selattuani päädyin aikuisten Lego-harrastajien kansainväliselle sivustolle, jossa oli kuvia entusiastien Lego-huoneista. Niiden seiniä peittivät lokerikot, joihin tuhannet ja taas tuhannet muovipalikat oli järjestetty koon, värin ja käyttötarkoituksen mukaan.

Täydellien ratkaisu legojen järjestämiseksi?

Täydellien ratkaisu legojen järjestämiseksi?

Tadaa! Ongelma oli ratkaistu. Ostin pari nippelien ja nappelien säilyttämiseen tarkoitettua lokerikkoa ja järjestimme legot niihin lapsen kanssa värin ja/tai lajin mukaan. Voitonriemuisena julistin kavereille Facebookissa keksineeni lopullisen ratkaisun Lego-ongelmaan.

Vähänpä tiesin. Pian oli joulu tai syntymäpäivä ja parhaassa Lego-iässä olleelle lapselle tuli lahjaksi setti toisensa jälkeen. Ne koottiin, niillä leikittiin ja sitten ne ammuttiin palasiksi ja niistä rakennettiin jotakin ihan muuta. Sitä kutsutaan luovuudeksi.

Etenkin valkoisia, harmaita ja mustia palikoita alkoi olla niin paljon, että ne eivät enää mahtuneet lokeroihinsa. Ostin kolmannen lokerikon, mutta pian sekin oli täynnä. Vaikka lapsi itse yleensä hoiti legojen keräämisen ennen siivousta, välillä se jäi minulle. Kun punaisten lokero oli täynnä, heitin loput punaiset keltaisen tai oranssin lokeroon. Laitoin mustia harmaiden joukkoon ja harmaita valkoisten joukkoon. Kiukutti. Kiireessä survoin erikoisosat ukkeleiden kanssa tai hävitin ne peruspalikoiden sekaan, koska en edes tajunnut, että ne olivat erikoisosia. Lapsi oli joustava eikä valittanut järjestelmänsä sotkemisesta.

Lopulta palikoita ja puolirakennettuja juttuja alkoi olla niin paljon, että jouduin antamaan niille yhden pienehkön lipaston laatikon. Kohta niitä oli myös korissa ja pahvisessa sisustuslaatikossa. Niihin oli siivotessa helppo liippaista kerralla koko kourallinen lajittelematta. Harmitti kuitenkin, että niissä olleet legot eivät löytyneet järjestelmästä.

Viime viikkoina meillä on tehty lastenhuoneiden remonttia. Yksi iso leikkihuone ja pienempi yhteinen makuuhuone muuttuivat lasten toiveesta kolmeksi pieneksi lastenhuoneeksi. Samalla Legot saivat uuden järjestyksen. Nyt ne ovat minikokoisten lokeroiden sijaan viiden ja kymmenen litran kannettomissa laatikoissa. Laatikot on asetettu vanhanajan liinavaatekaapin hyllyille ja palikat ovat laatikoissaan lapsen oman periaatteen mukaan lajiteltuina. En tiedä, osaanko vieläkään siivota niitä oikein, mutta ainakaan siivoaminen ei tyssää liian yksityiskohtaiseen järjestykseen.

Mitä opin tästä? Herkistyin ylijärjestämiselle. Kun joku esittelee järjestämisryhmässä kuvaa sadasta värijärjestykseen viikatusta sukkaparista, huokaan kauhuissani. Kun näen jonkun pakanneen mitä tahansa tavaraa toistensa päälle aseteltuihin laatikoihin, ajattelen, että tuosta ei hyvää seuraa. Kun joku asettelee lapsen lukuisat tumput, pipot ja kaulahuivit eteisessä olevaan koriin sievään riviin, tiedän että tuo järjestys ei kauan pysy.

Minulle kaiken järjestämisen tarkoitus on tehdä asiat helpommiksi. Nautin kyllä siitä, että kaappi on kaunis sisältäkin, mutta vielä enemmän nautin siitä, että tavarat ovat kaapissa eivätkä lattialla sen vieressä.

Toimiva järjestys ei välttämättä ole esteettinen. Peruslaiskana en jaksa viikata lasteni alushousuja tai omia kaulahuivejani, vaikka ne varmasti viikattuina näyttäisivät kivemmilta. Niitä on kumminkin sen verran vähän, että ne löytyvät laatikoistaan vaikka niitä ei olisi taiteltu. Viikkaamatta ne menevät paikoilleen vaivatta eivätkä jää jonnekin säilytyspaikkansa liepeille odottamaan toimenpiteitä.

Olisi ihanaa säilyttää veitset, haarukat ja lusikat aterinlaatikoissa kyljelleen siististi rivitettynä, mutta sitten saisin olla koko ajan korjaamassa niitä perheenjäsenten jäljiltä. Toimiva järjestys on sellainen, että sen ylläpitäminen ei ole vain yhden tekniikat ja menetelmät osaavan ja viitsivän ihmisen (usein perheenäidin) harteilla.

Itse asiassa kustannustehokkainta saattaisi olla kaataa kaikki aterimet suoraan astianpesukoneen lokerosta isoon ruukkuun. Oikean aterimen valikoimiseen siitä menisi paljon vähemmän aikaa kuin siihen, että lajittelee aterimet pesukoneeseen tai aterinlaatikkoon lajin mukaan.

Olen monta vuotta haaveillut keittiön kuivatarvikkeiden purkittamisesta. Nelikulmaisten lasipurkkien rivit, joihin olisi retrodymottu ainesten nimet päälle, olisivat niin kauniit vetolaatikossa! Olen kuitenkin päättänyt olla ryhtymättä tähän, sillä lopputuloksena minulla pyörisi kaapissa sekä tyhjiä purkkeja että puolikkaita tuotepusseja. Tiedän varmaksi, että perheenjäsenet eivät jaksaisi purkittaa ja itsekin luistaisin siitä aina kun mahdollista. Eripariset tuotepaketit eivät ehkä sulostuta elämääni, mutta ne säästävät purkittamisen vaivalta.

Jos järjestyssysteemi on niin monimutkainen tai hieno, että se ei helpota arkea tai säästä aikaa, se ei ehkä ole tarpeen lainkaan. Järjestyksen ylläpidon ei ole tarkoitus syödä järjestämisestä saatuja hyötyjä. Mitä vähemmän järjestyksessä ja tavarassa on hallittavaa, sitä vapaampia tavaran vallasta olemme.

*

Lue vinkkini toimivien säilytyspaikkojen luomiseen täältä.

KonMarin innoittaja Nagisa Tatsumi ja pois heittämisen taito

Viimeisten puolentoista vuoden aikana uutisjutuissa, naistenlehdissä, aikakauslehdissä ja blogeissa on kirjoitettu moneen kertaan japanilaisen ammattijärjestäjän Marie (Mariko) Kondon KonMari-metodista, jolla koti laitetaan järjestykseen. Tiedämme jo kaiken itse menetelmästä sekä aika paljon myös Kondon lapsuudesta ja nykyisestä elämäntilanteesta.

Sen sijaan menetelmän japanilaisesta taustasta on kirjoitettu hyvin vähän, jos lainkaan, vaikka moni asia KonMari – siivouksen elämänmullistava taika -kirjassa viittaa nimenomaan japanilaisiin koteihin (esimerkiksi perinteisten liukuovikaappien järjestämisohjeet) tai japanilaiseen kulttuuriin (animistinen tavarakäsitys).

chrysanthemum-757439_1920

Kuva Pixabay.

Siisteyden ja järjestyksen arvostamisella on Japanissa pitkät perinteet. Siisteyttä pidetään hyveenä ja se on osa hyvää elämää. Siivoojien sijaan koululaiset siivoavat itse kouluissa ja kadun puhdistamista kotitalon ja vähän naapurinkin talon edestä pidetään kunnia-asiana. Myös arkipäivän estetiikalla on pitkä traditio.

Nykyaikaisten kodin järjestämisoppienkin historia ulottuu ainakin 30 vuoden päähän. Järjestämiseen ja elämän yksinkertaistamiseen liittyviä menestysteoksia oli julkaistu useita jo ennen KonMari-kirjaa. Marie Kondon työn voikin nähdä osana japanilaisen siivoamisen ja estetiikan perinnettä sekä uudemman järjestämisbuumin jälkeläisenä.

Kenties keskeisin Kondon innoittajista on ollut vuonna 2000 julkaistu teos Suteru gijutsu eli vapaasti suomentaen Pois heittämisen taito. Kirjaa myytiin 1,3 miljoonaa kappaletta, joista miljoona heti ensimmäisen puolen vuoden aikana. Teoksen kirjoittaja, kulutuspsykologian tutkija Nagisa Tatsumi (s. 1965) on sittemmin julkaissut monia muita elämäntaidon kirjoja. Hän myös kouluttaa ”kotityöterapeutteja”, jotka auttavat ihmisiä kehittämään arjen hallinnan taitojaan. Luin Tatsumin kirjan espanjaksi. Se löytyy lisäksi japaniksi ja italiaksi. Ilmeisesti englanninkielinen käännös saadaan maaliskuussa.

Ostamisen ja säästämisen myrkyllinen yhdistelmä

Tatsumin kirjan lähtökohta on Japanin kulutushistoriassa. Toisen maailmansodan jälkeen Japanissa siirryttiin nopeasti kulutusyhteiskuntaan ja elintaso kohosi. Tatsumi kirjoittaa, että kulutuskulttuurin myötä ”uusi” alkoi tarkoittaa samaa kuin ”hieno”.

1980-luvulla kulutusjuhlan iskulauseeksi nousi Seibu-tavaratalon mainoslause ”tahdon sen, koska tahdon sen”. Tatsumi toteaa, että koska ihmisillä jo oli kaikkea tarpeellista, tavaraa ostettiin pelkästä halusta. Iskulauseen olisi oikeastaan pitänyt kuulua: ”Tahdon sen silkasta ostamisen nautinnosta.”

Samalla Japanissa myös säästäväisyydellä on pitkä historia. Sana mottainai (mitä tuhlausta) kuvaa haaskaamisen vastaista asennetta. Samalla tavoin kuin Suomessa, myös Japanissa kulutuskulttuurin yltäkylläisyyteen saavuttiin pula-ajan niukkuuden mentaliteetilla ja opeilla. Tavaraa ei saanut heittää pois, koska sitä voi vielä tarvita.

Tatsumi sanoo, että tämä johti siihen, että tavarat alkoivat kasautua paljon nopeammin kuin ne kuluivat pois. Kulutustaan kasvattaneet mutta kaiken säästämään oppineet japanilaiset asuvat tunnetusti pienissä asunnoissa. Ei ihme, että he tuskaantuivat tavaravuoriinsa ensimmäisen kerran jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Lisää säilytyspaikkoja

Jonkinlainen saturaatiopiste saavutettiin siis 80-luvulla, jolloin Japanissa alkoi kotien järjestämisbuumi. Kotirouville suunnatuissa tv-ohjelmissa ja lehtijutuissa suositut järjestämisekspertit esittelivät toinen toistaan näppärämpiä, sievempiä ja edullisempia tapoja lajitella tavarat esimerkiksi pieniin laatikoihin lokeroimalla (mieleen nousee KonMarin ohjeet laittaa tavarat iPhonien ja iPadien laatikoihin!).

NHK World Japan -kanavan Japanology -sarjan jaksossa, joka käsittelee siistimisen historiaa Japanissa, kerrotaan, että säilytystilaa etsittiin portaiden ja jopa lattian alta. Eräässä tv-ohjelmassa esiteltiin pyyhe- ja teepaitasäilytyssysteemiä, joka oli piilotettu eräänlaisen seinää vastaan säilytettävän taulun taakse.

Tämä yltäkylläisyyden ja sen taltuttamiseksi kehiteltyjen säilytysniksien yhdistelmä on se kodin järjestämisen ympäristö, jossa pieni Mariko Kondo (Wikipedian mukaan syntynyt 1984 tai 1985) varttui 1980- ja 90-luvuilla. Oman kertomansa mukaan hän perehtyi jo viisivuotiaana alan lehtiin, joita hänen äitinsä hankki.

Lupa heittää tavarat pois

Vuonna 2000 säilyttämispaikkojen keksimistä painottanut järjestämisbuumi sai haastajan Tatsumin kirjasta Pois heittämisen taito. Teos puhutteli tavaratulvassa räpiköiviä japanilaisia ja vapautti heidät mottainai-mentaliteetista. Pois heittäminen alkoi näyttäytyä ratkaisuna loputtomalle uusien säilytyspaikkojen ja järjestämisniksien keksimiselle.

Tatsumin kirja liittyi laajempaan elämän yksinkertaistamista käsitelleeseen virtaukseen; jo 1990-luvun lopulla Japanissa julkaistiin suosittuja minimalismia käsitteleviä kirjoja. Ne seurasivat samanaikaista yhdysvaltalaista trendiä.

Tatsumi kysyy, voisiko kotien tavarapulman ratkaista loputtoman järjestämispaikkojen keksimisen sijaan ympäristöihmisten ehdotuksella, nimittäin lopettamalla ostamisen. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että se olisi liian ikävää. Tällainen elämäntyyli sopisi vain hyvin askeettisille henkilöille. Hänestä parempi ratkaisu on opetella heittämään tavarat menemään.

Kirjasta syntyi Japanissa debatti, kun Tatsumia, jonka tausta oli markkinointialalla, syytettiin tuotteiden valmistajien kätyriksi. Hänen epäiltiin haluavan edistää tavaroiden pois heittämistä, jotta valmistajat saisivat uusia tavaroita myytyä.

Tatsumi kielsi, että hänellä olisi tällaisia motiiveja. Hänen mukaansa kulutusyhteiskunta oli tullut äärirajoilleen ja ihmisten olisi nyt todella tarkoin harkittava, mitkä tavarat olisivat olennaisia hyvän elämän kannalta. Pois heitettävien tavaroiden valitsemisprosessi opettaa tunnistaman tavarat, jotka todella haluaa pitää ja joita todella tarvitsee, Tatsumi sanoo. Pois heittäminen muuttaa ihmisten tavarasuhdetta ja saa myös laajemmin miettimään, millaisen elämäntavan tahtoo.

Kun tulemme tietoisiksi siitä, että meidän ei tarvitse säilyttää sitä, mitä emme tahdo, opimme arvostamaan sitä, mitä meillä on, kirjoittaa Tatsumi. Huolehdimme tavarasta parhaiten käyttämällä sitä. Jos antaa pölyn kerääntyä tavaralle, ei huolehdi tavarasta. Jos tavarasta ei tiedä, minne se pitäisi laittaa, on parasta heittää pois.

Pois heittämisen taito ja KonMari

Kondo kertoo lukeneensa Tatsumin kirjan teinityttönä ahmien. Sen jälkeen hän heitti huoneestaan kahdeksan pussia tavaraa menemään. Pois heittämisen taito on varmasti ollut Kondolle avainteos, sillä KonMari-kirja on mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu Tatsumin kirjaa vasten.

Tatsumin teos on monella tapaa erilainen kuin Kondon. Ensinnäkin Tatsumi käsittelee kuluttamista, ympäristökysymyksiä ja kierrättämistä, joista kaikista Kondo pääasiassa vaikenee. Teoksessa ei ole vastaavaa henkisyyttä kuin Kondon kirjassa vaan Tatsumi pikemminkin purkaa vanhoja tavarauskomuksia.

Tatsumin lähestymistapa korostaa tavaran tarvetta siinä missä Kondon metodin ytimessä on tavaran aiheuttama (ilon) tunne. Tatsumi neuvoo: vapauta itsesi kaikesta, mitä et käytä, ja vastaavasti käytä kaikkea, mitä säilytät. Älä pidä tavaraa vieraita (vieraslakanat) tai erityistilanteita (jouluastiat) varten tai siksi, että ne ovat osa täydellistä kokoelmaa (kaikki Muumi-mukit, vaikka vain kolmesta juodaan).

Tatsumi kirjoittaa suoraan 80- ja 90-luvulla televisiossa jaettuja järjestämisoppeja vastaan: Unohda järjestämisen ja säilyttämisen metodit! Ei ole mitään keinoa saada liikaa tavaraa järjestykseen – se pitää poistaa. Vastaavasti Kondon menetelmässä 80-luvun järjestämisoppien perinnön voi ajatella näkyvän siinä, että hän antaa hyvin tarkkoja ohjeita viikkaamisesta ja säilyttämistavoista.

Älä pyri täydellisyyteen

Pois heittämisen taito painottaa epätäydellisyyden hyväksymistä – täydellisyyteen ei pidä pyrkiä. Tatsumi sanoo, ettei pysty itsekään noudattamaan kaikkia ohjeitaan ja kehottaa lukijaa valitsemaan niistä itselleen sopivimmat. Olisi liikaa vaadittu noudattaa kaikkia ohjeita; vähäisempikin riittää tulosten saavuttamiseen. Samoin kuin tiukasta dieetistä seuraa repsahdus, liian suuresta pyrkimyksestä muuttaa omaa sotkuisuutta järjestäytyneisyydeksi seuraa repsahdus, kirjoittaa Tatsumi.

Ero Kondoon on huomattava. Aivan kuin Kondo kirjoittaisi suoraa vastinetta Tatsumille, kun hän kirjassaan kehottaa pyrkimään täydellisyyteen kodin järjestämisessä. Kondon menetelmää ei myöskään saisi soveltaa; siivouksen elämänmullistava taika alkaa vaikuttaa vain, jos menetelmää noudattaa pilkulleen. Tällöin myöskään repsahdusta ei tapahdu. Kondo ei pelkää olla vaativa.

Siinä missä Kondolla on vain yksi pois heittämisen tekniikka (jos tavara ei tuota iloa, se poistetaan), Tatsumilla on kymmenen. Tatsumin menetelmä onkin olennaisesti monimutkaisempi kuin Kondon. Tatsumi neuvoo esimerkiksi heittämään katsomatta pois vaatteet, joita on säilytetty pahvilaatikossa. Tavaroita ja tuotteita ei tarvitse säilyttää, kunnes ne on käytetty loppuun, kunhan niitä on kokeiltu (esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka). Myös varmuuden vuoksi säilytetyt tavarat pitää heittää pois.

Tatsumi kehottaa luomaan itselleen paikkoja, esimerkiksi pöytätasoja, joihin ei saa laskea mitään, sekä jakamaan järjestämisvastuuta perheenjäsenten kesken. Kondo sitä vastoin kehottaa vain toimimaan esimerkkinä perheenjäsenille.

Raivaa säännöllisesti ja kierrätä

Tatsumin metodissa keskeistä on se, että ihminen sopii itsensä kanssa tietyt rajat ja karsii tavaraa säännöllisesti. Tavaroita pitää esimerkiksi heittää pois aina kun tietty, kunkin tavararyhmän kohdalla sovittu lukumäärä täyttyy. Kun tavara on ollut käyttämättä tietyn ajan, se pitää heittää pois. Pois heittämistä tulee tehdä myös säännöllisesti tiettyinä ennalta päätettyinä ajankohtina, kuten perinteisen japanilaisen uudenvuodesiivouksen yhteydessä.

Näitä kaikkia menetelmiä Kondo kritisoi. Hänelle raivaaminen on kertaluontoinen tapahtuma, jonka ei tulisi tapahtua kuin kerran elämässä mahdollisimman yhtäjaksoisena prosessina.

Tatsumi käsittelee perusteellisesti myös sitä, minne poistetut tavarat toimitetaan mukavasti ja ympäristö huomioiden. Niitä ei siis kirjaimellisesti heitetä menemään. Haaskaamispelkoiset japanilaiset tarvitsivatkin koulutusta kierrättämisessä; käytettyjen tavaroiden lahjoittaminen tai myyminen ei ole ollut Japanissa tavallista.

Tatsumi kommentoi kirjansa vuoden 2005 painoksessa, että kierrätys ja käytettyjen tavaroiden myyntijärjestelmät ovat kehittyneet kovasti viidessä vuodessa ja tehneet pois heittämisen paljon helpommaksi. Tatsumi muuten neuvoo antamaan tavaroita esimerkiksi sukulaisille ja ystäville – käytäntö, jonka Kondo ehdottomasti kieltää!

Kondollakin oli edeltäjänsä

Nagisa Tatsumin Pois heittämisen taito on mielenkiintoinen matka maailman menestyneimmän järjestämisoppaan, KonMarin taustoihin. Marie Kondo ei nyhjäissyt menetelmäänsä tyhjästä eikä se perustu yksinomaan hänen lapsesta asti tekemiinsä kokeiluihin, joista hän kirjassaan kertoo. Se sijaan hän on kehitellyt ratkaisujaan ympäristössä, jossa kiinnostus säilyttämisen ja järjestämisen tekniikoihin on jo ollut suurta.

Tatsumin vaikutus Kondon menetelmään näyttää olevan merkittävä, onhan tämä melkein kohta kohdalta sitä vastaan. Pois heittämisen taito lienee ollut 2000-luvun taitteessa merkittävä tienraivaaja myöhemmin tulleille järjestämismetodeille.

*

En ole japanilaisen kulttuurin erityisasiantuntija. Jos aihepiiri on sinulle tuttu, kerro kommenteissa lisää!

Maailmanloppu tulee – oletko varautunut?

Ylen luetuimpia uutisia menneellä viikolla oli juttu, joka käsitteli ”romahdusteoreetikko” Miika Vanhapihan ajatuksia varautumisesta teollisten yhteiskuntien luhistumiseen. Vanhapiha uskoo, että jo hyvinkin pian öljy loppuu, mikä johtaa suurvaltojen konfliktiin, resursseja koskeviin sotiin, talouskriisiin ja ympäristötuhoihin. Kriisien yhteisvaikutuksesta nykyiset yhteiskunnat ajautuvat romahduskierteeseen. Kaupat tyhjenevät, liikenne, lämmitys ja terveydenhuolto vaikeutuvat, tulee ruokapula. Poliittiset jännitteet ja epätoivo johtavat väkivaltaisiin selkkauksiin. Vanhapihan mukaan meidän pitäisi varautua romahdukseen opettelemalla sellaisia selviytymistaitoja, jotka omavaraistaloudessa eläneille esivanhemmillemme olivat arkipäivää vielä sata vuotta sitten.

Nämä meiltä puuttuu.

Nämä meiltä puuttuu.

Vanhapiha ei ole puheissaan yksin. Maailmanlopun ennustajia on ollut vähintään niin kauan kuin ihmisillä on ollut ajatus siitä, että historia etenee kohti jotakin. Teema löytyy Raamatustakin. Erilaiset maailmanlopun skenaariot ovat olleet ehtymätön lähde elokuvissa, kirjallisuudessa ja peleissä: Terminaattori, Melancholia, Apinoiden planeetta, Nälkäpeli, Sarasvatin hiekkaa, Fallout, Gears of War

Mitä tulee varautumiseen, amerikkalaisperäinen survivalismi lienee tällä hetkellä sen näkyvin muoto. Jos et tiedä, mistä on kyse, vilkaise tositeeveesarja Doomsday Preppersiä. Se kertoo survivalisteista ja heidän keinovalikoimastaan sekä tarjoaa neuvoja varautumistason nostamiseen. Ohjeman sivuilla olevan testin avulla voi selvittää, miten varautunut itse on amerikkalaisella mittapuulla. (Itse selviäisin katastrofitilanteessa 0–1 viikkoa – minulta puuttuu mm. bunkkeri, kaasunaamari ja käsiaseet.)

Myös suomenkielisillä survivalistisivuilla opastetaan harjoittamaan eloonjäämistaitoja, rakentamaan suojia ja varaamaan ruokaa, juomaa ja välineitä. Armeijan ylijäämätarvikkeita myyvästä suositusta verkkokaupasta saa selviytymispakkauksia. Varautumisen puolesta puhuu myös pelastusalan keskusjärjestö SPEK, joskin huomattavasti maltillisemmin äänenpainoin: joka taloudessa pitäisi olla kotivaraa noin viikoksi sähkökatkojen, sairastumisen, lakkojen, myrskyjen ja onnettomuuksien varalta. Kotivara on ruokaa ja muita välttämättömyystarvikkeita.

Huoltovarmuuskeskuksen sivuilla on varautumistesti, joka kartoittaa pahan päivän varalle tehtyjä valmisteluja suomalaiseen tapaan: onko paristoja, taskulamppu, vesiastioita, palohälyttimet? Maailmanlopun pelkoa listassa herättävät enintään joditabletit, joita tarvitaan säteilyvaaratilanteessa. Mielenkiintoista kyllä, Huoltovarmuuskeskuksen testissä taidoista ei mainita kuin ensiaputaidot, kun taas esimerkiksi Vanhapihan edustamassa varautumisessa olennaista on osata metsästää, viljellä ja valmistaa omat tarve-esineet. Tosin se olisikin perin outoa, jos suomalaiset viranomaiset lietsoisivat pelkoja yhteiskunnan romahtamisesta. (Huoltovarmuuskeskuksen testi kertoo, että minulla on ”parantamisen varaa”, sillä en esimerkiksi tiedä, mistä taloyhtiössämme saa vedet poikki enkä omista kaasukeitintä.)

Survivalistisivulla sanotaan, että nykyisen preppers-harrastukset juuret ovat toisen maailmansodan jälkeisessä kylmän sodan ajassa, jolloin amerikkalaiset pelkäsivät ydinsotaa. Varustautujat varmasti pitävät itseään järkevinä realisteina. Survivalistien juttuja lukiessa nousee kyllä mieleen myös erilaiset salaliittoteoriat ja ylipäätään luottamuksen puute yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin.

Realistisen ja maailmanloppua julistavan varautumisen raja on häilyvä. Itselläni se kulkee aika tarkalleen siinä, että kohtuullinen kotivara on tarpeen. En pidä todennäköisenä, että zombiapokalypsi alkaisi päivänä minä hyvänsä. Mutta ei tuomiopäivän julistuksia silti ole helppo karistaa mielestä. On vaikea pysyä luottavaisena ja optimistisena maailmanmenon suhteen, jos romahdusennusteita joutuu lukemaan jopa kunnioitettavan suomalaisen mediainstituution, Yleisradion, sivuilta.

Epäilen, että median ja populaarikulttuurin lietsomalla maailmanlopun pelolla – joka lievemmässä muodossaan ilmenee uusiin pulavuosiin varautumisena – on yhtymäkohtansa kotien tavaratulvaan. Mitä vähemmän ihmisellä on luottamusta siihen, että hän selviää vastaisuudessa ilman käyttämätöntä leipäkonettaan, pieneksi käynyttä villapaitaansa, vanhaa nojatuoliaan, rikkoutunutta pesukonetta, Suomen kuvalehtien vanhoja vuosikertoja tai muovipussikokoelmaansa, sitä enemmän tavaroita nurkkiin jää pyörimään.

Mutta mikä on pahinta mitä voisi tapahtua, jos itselle tarpeettomista tavaroista luopuisi? Ja auttaisivatko vanhat rievut ja risat kodinkoneet selviämään yhteiskunnan romahtaessa – tai vaikka pitkässä sähkökatkoksessa? Kenties auttaisivat, jos ajattelemme, että selviytyjä on se, jonka varastot ovat pulleimmat.

Romahdusteoreetikko Vanhapihalla on kuitenkin tähän lohdullinen näkökulma: hän ei kannata bunkkerisurvivalismia eikä usko selviytyjän olevan yksinäinen Mad Max -henkinen sankari. Vanhapiha sanoo, että selviytyjiä ovat sosiaaliset, verkostoituvat ihmiset, jotka hakevat apua ja myös tarjoavat apua. ”Sitä on ihmisyys. Me olemme osa toisten ihmisten muodostamaa joukkoa, yhdessä me järjestetään elämäämme ja yhdessä ratkotaan ongelmat.”

Luottamus siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella tulevaisuudessakin, auttaa olemaan realistinen myös sen suhteen, mitä kotona tarvitsee säilyttää.

Varaudutko hätätilanteisiin? Kuormittaako se kotisi säilytystiloja?

*

Kun olin kirjoittanut tämän jutun, somevirrassani pyöri jälleen kerran yksi surullinen ja kauhea video, jossa Aleppon kaupungissa saarroksissa olevat ihmiset kantoivat haavoittuneita lapsia pommitetuista rakennuksista. Ollaan ihmisiä ja autetaan niitä, joiden varastot ovat aikoja sitten tyhjenneet. Täällä on Unicefin lahjoitussivu, jossa voit tehdä lahjoituksen Syyrian lasten hyväksi. Valitse lahjoituskohde tiputusvalikosta.

Miten eri järjestämismetodit eroavat toisistaan?

Vertailin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon kirjoja KonMari ja Spark joy suomalaisten ammattijärjestäjien Anne Te Velde-Luoman kirjaan Kaaoksen kesyttäjä ja Elina Alasentien Joka kodin raivausoppaaseen. Miten näiden suosittujen teosten näkökulmat tavaran raivaamiseen ja järjestämiseen eroavat toisistaan etenkin kun katsotaan, miten ne ohjeistavat aloittamaan kodin järjestämisen?

Kuva: Pixabay

Kuva: Pixabay

KonMari: Ilon kautta

Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon KonMari-raivausohjelmassa kodin järjestäminen neuvotaan aloittamaan vaatekaapista. Vaatteet otetaan pois kaapista ja kasataan lajeittain lattialle (itse laittaisin sängylle). Siis teepaidat yhteen pinoon, housut toiseen ja niin edelleen. Sen jälkeen vaatteista valitaan säilytettäväksi ne, jotka tuottavat iloa, kun ne nostaa käsiin hypisteltäviksi.

Spark joy -kirjassa Kondo kertoo asiakkaistaan, jotka eivät tunnista, tuottaako vaate iloa. Hän kehottaa näitä ottamaan raivattavien vaatteiden kasasta kolme kivointa vaatetta. Aikaa on kolme minuuttia. Vertailu opettaa tunnistamaan iloa tuottavat tavarat. Kondo neuvoo vahvistamaan ilon tunnistamiskykyä myös aloittamalla vaatteista, jotka puetaan sydämen lähelle, koska ilo tuntuu sydämessä, ei päässä. Ja tavaroiden halaaminen – niiden pitely sydämen lähellä – auttaa myös tunnistamaan säkenöikö niistä iloa.

Kondo antaa lisäksi yksityiskohtaiset ohjeet, miten vaatteet tulee järjestää takaisin kaappiin. Viikkausmenetelmät, väri- ja kokojärjestys esitetään tarkasti ja paneutuen. Kondo kertoo, että vaatekaappia raivatessa hänen asiakkaansa luopuvat kahdesta kolmasosasta tai jopa kolmesta neljäsosasta vaatteitaan (muistetaan, että Kondo seisoo heidän vierellään koko ajan). Kondo neuvookin tähtäämään heti täydelliseen lopputulokseen.

Kaaoksen kesyttäjä: Pienin askelin eteenpäin

Kaaoksen kesyttäjä -kirjassa Anne Te Velde-Luoma ohjeistaa aloittamaan raivaamisen helposti rajattavasta kohteesta, jota käyttää päivittäin. Näin urakka ei väsytä ja tulokset ovat jatkuvasti näkyvillä toisin kuin jos olisi aloittanut vaikka vintiltä. Te Velde-Luomalle esimerkillinen aloituskohde on kylpyhuone, eikä hän esitä Kondon tavoin ehdotonta järjestystä raivaamiskohteille. Te Velde-Luoma kehottaa päättämään jo ennalta kuinka paljon aikaa käyttää kerralla, koska on varottava itsensä uuvuttamista. Jos kohde jää varatussa ajassa kesken, sen voi kasata laatikoissa sivuun seuraavaa kertaa varten.

Te Velde-Luoma kirjoittaa konmarilaiseen henkeen, että parasta olisi, jos koko asunnon tavarat voisi kasata ulos isolle pressulle ja viedä takaisin vain inspiroivat ja ehdottoman välttämättömät. Hän myös toteaa, että ihminen tarvitsee aikaa muuttumiseen. Ensimmäisellä raivauskerralla poistoja voi tulla vain vähän, mutta tehtävä helpottuu kun päätösten tekemiseen harjaantuu. Hän opettaa näkemään tavaran asiana, joka velvoittaa: onko tavara sen arvoinen, että haluat sitoutua sen käyttöön, huoltoon ja varastoimiseen?

Joka kodin raivausopas: Tarvitaanko sitä?

Elina Alasentien kirjassa Joka kodin raivausopas neuvotaan aloittamaan järjestäminen harjoituskohteella, joka antaa oppeja isompiin haasteisiin. Aloittamiseen sopii esimerkiksi kylpyhuone tai työpöydän laatikko. Tavarat otetaan käteen yksitellen ja niiden kanssa keskustellaan. Esineille esitetään sellaisia kysymyksiä kuten tarvitsenko tätä vielä, milloin viimeksi käytin tätä, onko minulla näitä liian monta, säilytänkö tätä jonkun muun puolesta tai mikä on pahinta, mitä tapahtuisi, jos luopuisin tästä. Tarpeelliset tavarat säilytetään.

Myös Alasentie neuvoo varaamaan tietyn ajan raivaamiselle ja antaa vielä Te Velde-Luomaa tarkemmat ohjeet siitä, miten osa ajasta pitää varata jälkien siivoukseen. Hän huolehtii raivaajan jaksamisesta ja varoittelee ajamasta itseään piippuun heti alussa. Taukoja pitää ottaa ja vain levänneenä tulee raivata.

Mitä tulee siihen, miten tavarat pitäisi säilyttää, Alasentie toteaa: ”Ammattijärjestäjäkään ei voi sanoa asiakkaalleen, että jokin tietty järjestys, vaikkapa laatikoiden sijoittelu kokojärjestykseen olisi paras.” Eri ihmisille sopivat erilaiset säilytysratkaisut ja järjestykset, vaikka joitakin yleisperiaatteita löytyy. Alasentie neuvoo tutkimaan ja tarkkailemaan ympäristöä ja tekemään ratkaisuja havaittujen pulmien pohjalta: jos vaikka lapset eivät siivoa lelujaan niille kuuluviin laatikoihin, pitää keksiä ratkaisuja, jotka helpottavat siivoamista.

Entä se vaatekaappi?

Kumpikaan suomalaisista kirjoista ei siis neuvo aloittamaan vaatekaapista. Alasentie ei itse asiassa kirjoita vaatteista mitään. Joka kodin raivausoppaan näkökulma on yleisemmällä tasolla järjestämisen periaatteissa. Ainoa tavararyhmä, jota käsitellään, ovat paperit. Te Velde-Luoma kirjoittaa Kaaoksen kesyttäjässä vaatteiden järjestämisestä sivun verran (Kondo käsittelee asiaa 19 sivua). Hän neuvoo soveltamaan vaatteisiin samaa periaatetta kuin muihinkin tavaroihin: vain käytössä olevat ja hyvää mieltä tuottavat saavat jäädä.

Toisin kuin kaksi muuta Te Velde-Luoma puuttuu myös pukeutumiskysymyksiin: hän neuvoo tarkastelemaan mielivaatteita ja tutkimaan, mikä niistä tekee mieluisia, ja jatkossa satsaamaan niiden kaltaisiin. Hän ohjeistaa oman tyylin tunnistamiseen ja neuvoo luomaan jäljelle jääneistä asukokonaisuuksia. Hän huomioi, että seulonta voi virhehankintojen takia tuntua piinalliselta ja kehottaa olemaan armollinen itseään kohtaan. Ne vaatteet, joista on aivan mahdoton luopua, kuten muistovaatteet, saa pakata koipaperin kanssa vaatepussiin.

Mitä kirja odottaa raivaajalta?

Kolmen ammattijärjestäjän antamista ohjeista raivaamisen aloittamiseen, karsimisperusteisiin ja tavaroiden säilyttämiseen voi tehdä havaintoja lähestymistapojen eroista. Kaikilla teksteillä on jonkinlainen tekstin sisään kirjoitettu ihanteellinen vastaanottaja. Millainen on Kondon, Te Velde-Luoman ja Alasentie teksteihin kirjoitettu ”ihanneraivaaja”?

Kondon raivaajalla on runsaasti aikaa uppoutua projektiinsa. Hänen suurin pulmansa on se, että hän ei ehkä heti tunnista, mikä tuottaa iloa. Häneltä voi vaatia paljon ja hän pystyy keskittymään projektiinsa pitkiksi ajoiksi. Vaikka hän olisi vetänyt koko vaatevarastonsa sängylleen, se on iltaan mennessä nätisti pystyviikattuna takaisin kaapissa. Kondon raivaajalla ei ole paino- tai pukeutumiskipuilua. Esiteltyään ilon tuottavien valitsemisen, Kondo keskittyy ennen kaikkea siihen, miten vaatteet laitetaan kaappiin.

Suomalaisten ohjeiden rivien välistä pilkottaa toisenlainen raivaajatyyppi. Hänellä on epäilyksiä, kiirettä ja ylipäätään vähäisemmät voimavarat kuin Kondon raivaajalla. Hänen täytyy edetä varovaisesti, ettei hän väsytä itseään. Liian ison urakan haukkaaminen onkin täkäläisten ammattijärjestäjien mukaan yleisin syy epäonnistua raivaamisessa – Kondon raivaaja taas ei epäonnistu koskaan, sillä menetelmää noudattamalla projekti onnistuu takuuvarmasti.

Te Velde-Luoman ja Alasentien raivaajan pulmana on ryhtymisen vaikeus ja vahvat tunnesiteet tavaroihin, senkin tähden on aloitettava varovasti. Te Velde-Luoman raivaajalle vaatteet ovat tunnetavaroita, oman kehonkuvan ja minuuden kuvastimia, joita läpikäydessä omaa identiteettiä työstetään. Suomalaiset ammattijärjestäjät lähtevät siitä, että ihmisillä on arjessaan kiireitä, joiden puitteissa raivaamista pitäisi pystyä tekemään. He eivät kannusta täydellisyyteen, kuten Kondo, vaan epätäydellisyyden hyväksymiseen ja pienin askelin etenemiseen.

Suomalaisten ammattijärjestäjien näkökulma on kaiken kaikkiaan lempeämpi ja psykologisoivampi kuin Kondon. Toisaalta juuri Kondon ehdottomuus ja armottomuus on se, mikä hänen menetelmässään inspiroi.

Mitä tavara on?

Millainen sitten on teksteissä rakentuva käsitys tavarasta? Suomalaisten ammattijärjestäjien kirjoituksissa turhat tavarat ovat painolastia, josta täytyy päästä irti, jotta voi keskittyä olennaiseen. Tavara on vaiva. Se voi myös olla inspiraation lähde, mutta tätä ei painoteta kovin vahvasti.

Kondo taas keskittyy tavaroiden iloa tuottavaan puoleen ja, vaikka hän kirjoittaa myös ihmisten tunteista, usein etualalle nousee se, miltä tavarasta tuntuu. Nipuiksi solmitut sukat esimerkiksi eivät voi levätä ja kerätä voimia kaapissa, kuten niiden pitäisi. Kondo koulii lukijoitaan kunnioittamaan tavaroita kirjoittamalla ne henkiin.

*

Kirjojen erojen perusteella voisi ajatella, että ne puhuttelevat varsin erilaisia ihmisiä. Kenen ohjeilla sinä lähtisit raivaamaan kotiasi?

*

Tervetuloa Habitare-messuille kuulemaan lapsiperheen kodin raivaamisesta!

Lauantaina 9.9.2016 kello 13.00 Arena-ohjelmalavalla:
Minun tarinani: Kodin järjestys ja mielenrauha.
Marja Hintikka kertoo kokemuksiaan yhteistyöstä ammattijärjestäjä Ilana Aallon kanssa.

Olen tavattavissa Suomen ammattijärjestäjien messuosastolla lauantaina 10.9. kello 10–18 ja sunnuntaina kello 11.9. 10–14. Suomen ammattijärjestäjät löydät messupaikalta B 13 hallista 3.

 

Kolme periaatetta, joilla luot paikat kaikelle

”Miten löytää se paikka niille tavaroille!” parahti joku, kun kyselin Paikka kaikelle -ryhmässä ideoita bloggausten aiheiksi. Niin, miten?

Villasukat, tuikut, pikkuautot –ajelehtimisen estämiseksi tavarat kannattaa laatikoida. Nelikulmainen säilytin säästää tilaa. Kauniit punoskorit voi varata esineille, joita pidetään esillä. Kuva: Pixabay.

Villasukat, tuikut, pikkuautot – ajelehtimisen estämiseksi tavarat kannattaa laatikoida. Nelikulmainen säilytin säästää tilaa. Kauniit punoskorit voi varata esineille, joita pidetään esillä. Kuva: Pixabay.

Sanonta ”paikka kaikelle ja kaikki paikoilleen” puuttuu kahteen tavalliseen tavaraongelmaan, survomiseen ja kädestä laskemiseen.

Survojan tavaroilla ei ole selvää paikkaa. Tavara on kiireessä tai muussa hämmennyksessä survaistu säilymään sille hyllynkulmalle, vaatehuoneen nurkkaan tai kaapin päälle, mihin sen sillä hetkellä on sattunut saamaan. Survojan aterinlaatikossa todennäköisesti on veitsiä ja haarukoita. Kylpyhuoneen kaapissa hänellä on hammasharja ja deodorantti. Ne ovat tavaroita, joilla useimmissa kodeissa on loogiset, säilytysperinteisiin perustuvat paikat. Sen sijaan käytettyjä tai käyttämättömiä paristoja, nenäliinapaketteja, ostoskuitteja, kuulakärkikyniä, puhelimien latureita, postikortteja, serpentiiniä ja lapsilta pieniksi jääneitä tarvikkeita tulee vastaan ihan mistä tahansa.

Kädestä laskijan tavaroilla voi olla paikat, tai sitten ei. Kummassakaan tapauksessa kädestä laskija ei palauta tavaroita paikoilleen. Häneltä puuttuu rutiini tavaroiden takaisin paikoilleen viemiseksi tai sitten tavaran paikka on sen verran vaivalloinen, että tavara on helpompi jättää sen viereen. Tietysti myös sellaiset tavarat, joilla ei ole paikkaa jäävät pyörimään mihin sattuu.

Sekä survojan että kädestä laskijan ongelmia pahentaa, että tavaraa on melkein aina liikaa. Survojan kaapit ja varastot ovat niin täynnä, että tavarat on vain pakko sulloa sinne minne jotenkuten mahtuu. Kädestä laskijalla tavara kuorruttaa tasoja, tuoleja ja nurkkia sitä paksummalti, mitä enemmän sitä on.

Paikan löytäminen lähtee aina tavaroiden karsimisesta. Vasta kun tavarat on käyty läpi ja selvitetty, mitä jää säilytettäväksi, voi alkaa luoda tavaroille paikkoja, olipa kyse eteisestä, autotallista tai vaatehuoneesta. Karsimista varten ota tavarat pois niiden nykyisestä paikasta tai tuo ympäriinsä lojuvat, samaan ryhmään kuuluvat tavarat yhteen. Valitse, mitä haluat säästää.

Paikan luomisessa on kolme yleissääntöä, jotka pätevät (miltei) kaikkialla.

Ensinnäkin useimmin käytetyt tavarat säilytetään paikoissa, joihin pääsee helpoiten käsiksi. Näiden tavaroiden tulee olla ”käden ulottuvilla” kaapeissa, laatikoissa ja varastoissa. Katon tai lattian rajaan, vintille, ullakolle, kellariin tai varastoon laitetaan tavarat, joita tarvitaan harvemmin. Kuulostaa arkijärkiseltä, mutta avaapa jokin kaappi tai laatikko ja katso, ovatko kaikki käden ulottuvilla olevat tavarat sellaisia, joita tarvitsen päivittäin tai edes viikoittain.

Toiseksi tavarat pitää säilyttää helpoimmalla mahdollisella tavalla. Muutoin vaarana on, että ne eivät palaa paikoilleen. Jos saksiesi paikka on kannellisessa rasiassa kaapin ylähyllyllä, joudut hakemaan jakkaran, avaamaan kaapinoven, nousemaan jakkaralle, nostamaan laatikon käteesi ja avaamaan sen kannen. Veikkaan, että saksesi löytyvät mistä tahansa muualta paitsi paikaltaan. Jos aktiivikäytössä olevaan tavaraan ei pääse käsiksi kuin siirtämällä toista tavaraa, nostamalla jotakin sen päälle pinottua, kiipeämällä tai kyykistymällä, se on liian hankalassa paikassa. Jos kaapin oven tai piirongin laatikon lisäksi täytyy avata vielä kansi säilytyslaatikosta, tavara todennäköisesti jää paikkansa vierelle. Jos kotisi säilytystilat ovat vähäiset ja epäkäytännölliset, kuten monilla on, saat helpotusta siitä, että karsit tavaraa vielä lisää. Suhteuta tavarat säilytystilaan, ei toisinpäin.

Kolmanneksi: älä anna tavaran ajelehtia. Useimmat ihmiset säilyttävät kyniä jonkinlaisessa purkissa ja sukkia laatikossa, ei levällään kaapin hyllyllä. Tätä periaatetta kannattaa soveltaa muihinkin kodin tavaroihin: kerää samanlaiset tavarat yhteen ja laita ne kaapin hyllylle tai vetolaatikkoon säilytyslaatikossa, rasiassa, purkissa tai vastaavassa. Kylkeen kannattaa laittaa etiketti, jossa lukee laatikon sisällys. Säilytin antaa rajat sille, kuinka monta heijastinta, piparkakkumuottia tai pehmolelua sinulla voi olla. Jos kyse on jatkuvasti käytössä olevasta tavarasta, jätä kansi pois.

Miten on, löytäisitkö näillä neuvoilla tavaroille omat paikat?

*
Tervetuloa Helpompi arki -kurssille, joka alkaa Turussa 8.9.2016! 

Helpompi arki -järjestämiskurssilla opit tavaran raivaamisen ja järjestämisen metodit pienryhmässä ja sovellat niitä ammattijärjestäjän ohjauksessa omassa kodissasi. Arkesi muuttuu helpommaksi ja tavaranhallinnasta vapautuu aikaa harrastamiseen, läheisille ja muille elämässäsi merkityksellisille asioille. Kurssin pitää koulutettu ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Lisätietoja:
Kurssikuvaus
Ilmoittautuminen
Facebook-tapahtuma

Ostamisen sietämätön vaikeus

Olin lomalla Kreikassa. Turismi on Kreikan saarilla pääelinkeino, joten joka nurkassa joku yritti kaapia elantoaan kasaan myymällä suojavoidetta, rantaläpsyjä sekä feikkireiskoja ja -gäppejä. Aurinkotuotteita kiinnostavampia olivat paikallisia käsityötuotteita myyvät liikkeet, joita niitäkään ei ollut harvassa.

Tietäen Kreikan taloustilanteen olisin mielelläni tukenut paikallista mummoa ostamalla hänen kirjomansa pitsiliinan, mutta kun minulla on jo suomalaisten mummojen nypläämiä perintöpitsejä vaivoiksi asti. Vaikeammaksi palaksi osoittautuivat iloisenväriset kreikkalaiset raitaliinat, joista olisi saanut ihania päällisiä sohvatyynyihin. Väsytin matkakumppanit käymällä hipelöimässä liinoja aina kun näin niitä. Mainitsinko jo, että Kreikassa on turistikauppoja tiuhassa?

Ostoksilla

Sini-vihersävyisistä olisi saanut täräyttävän yhdistelmän.

Sitten muistin neljän vuoden takaisen Tukholman-matkan. Ostin Svensk Tenn -liikkeestä kaksi klassikkokangaspussia, koska ne olivat alennuksessa ja siksi paljon halvempia kuin pätkä varsinaista kangasta. Ei niin, että olisin moisia pusseja mihinkään tarvinnut, mutta kun niistä saisi sohvatyynyyn päällisen vain yhden sauman purkamalla, toisen ompelemalla ja vetoketjun lisäämällä. Arvatkaa, onko minulla keskeneräisten käsitöiden laatikossa edelleen kaksi Svensk Tenn -pussia?

Mieleen nousi myös edellinen Kreikan-matka 18 vuotta sitten. Parthenonilta laskeutuessa satuimme turisteille suunnattuun keramiikkakauppaan, jossa oli myytävänä erikoisen näköisiä geometrisiä patsaita monessa koossa. Koska olin varaton opiskelija, ostin pienen naishahmon. Tuntui jotenkin asiaankuuluvalta, että nimenomaan historianopiskelijan hyllyssä olisi muinaispatsas, mystinen esiäitifiguuri.

Cycladic_figurine_2700_BC,_Louvre,_Luvr227

Google tiesi kertoa, että patsaani oli ilmeisesti jäljitelmä kykliadisen kulttuurin (3200–2100 eaa.) naisveistoksista. Tässä kuvassa on patsastani muistuttava hahmo. Kuva: Zde [CC BY-SA 4.0], Wikimedia Commons.

Hyllyssä se kai sitten jonkin aikaa olikin. Sen jälkeen kuljetin sitä muistolaatikossa muutosta toiseen ainakin seuraavat 15 vuotta. Siihen liittyvä muisto ei oikeastaan ollut sellainen, jota niin kovasti olisin halunnut muistella. En oikeastaan halunnutkaan olla ihminen, joka ostaa muinaispatsaiden jäljitelmiä. Esiäidin mystisyys tuntui kuvitteelliselta. En edes tiennyt, mitä kulttuuria tai aikakautta patsasjäljitelmä edusti. Lopulta vapautin patsaan kierrätyskeskukseen tai Konttiin.

Tulin ajatelleeksi, että kreikkalaiset liinat näyttivät hyviltä nimenomaan siksi, että turistikaupan esillepanossa niitä on iso kokonaisuus ja monia värejä. En mitenkään voisi tuoda kotiini kymmentä eriväristä liinaa eivätkä niistä ommellut tyynyt mahtuisi sohvalle. Matkamuistojen petollinen houkutus perustuu siihen, että ne näyttävät hyvältä joukoissa, mutta menettävät efektin, kun ne siirretään kotiympäristöön.

Toimme matkalta tuliaisiksi lasten rannalta keräämiä kiviä ja oliiviöljyä.
Rannalla.

Blogi jatkaa kesätaukoaan – jatkakaa tekin, rakkaat lukijat.