Aihearkisto: Ostaminen

10 000 euroa lastenvaatteisiin kahdessa vuodessa – tyhmyyden tähden?

Vastikään Vauva-lehden palstalla avautui pienten lasten äiti, joka muita äitejä varoittaakseen kertoi, miten oli ollut ”tyhmä” ja tullut hankkineeksi 2500 euroa velkaa ostelemalla lasten merkkivaatteita. Hän kertoi, että uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen hän haki perhekerhosta uusia ystäviä. ”En vielä tässä vaiheessa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tuo porukka pyöri melko materialististen arvojen ympärillä. Se hiipi pikkuhiljaa, ensin hurahti yksi ja sitten toinen.”

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Kirjoittaja, joka siihen asti oli ostanut lastenvaatteet ketjukaupoista ja kirpputoreilta, alkoi itsekin innostua merkkivaatteista ja tilata niitä nettikaupoista. ”Vähän nikottelin, kun ostoskorin loppusumma alkoi kakkosella ja oli kolminumeroinen, mutta tilasin kuitenkin.”

Lopulta tilillä ei enää ollut tarpeeksi rahaa kattamaan useissa sadoissa euroissa pyörineitä kertaostoksia, ja kirjoittaja turvautui kulutusluottoon rahoittaakseen ostelunsa. ”Kun en osannut päättää, mitä väriä tilaisin, tilasin kaikkia. Joskus palautin ne mistä en niin tykännyt, usein en – kun tykkäsin niistä kaikista.” Hän lopetti kuntosalijäsenyyden, koska säästyneillä rahoilla sai yhden muotihaalarin kuukaudessa. Toimivat lastenrattaat hän vaihtoi luksusmerkkiin, ”koska sellaiset kuului olla.” Rahaa ostoksiin kului parissa vuodessa yhteensä 10 000 euroa, josta lainaa 2500.

Sitten kirjoittaja oman ilmaisunsa mukaan ”heräsi”. Yhtäkkiä nettipalstoilla käyty keskustelu merkkivaatteista alkoi kuulostaa merkityksettömältä ”trikoorievuista jauhamiselta”. Koti oli muuttunut vaatepakettien takia ”postikonttoriksi” ja lapselle oli ”kahdeksan erilaista ihan samaa tarkoitusta palvelevaa villamyssyä”. Kirjoittaja varoittaa toisia äitejä: lastenvaatteista ”tulee helposti elämää suurempi asia, jos elämässä ei (lasten lisäksi, tietysti) oikein ole muutakaan”.

Kiitän anonyymiä kirjoittajaa rehellisestä tarinasta. Vaikka tarina ei kerro tavarapaljoudesta, jonka vaatteet ja tarvikkeet hänelle kenties aiheuttivat, lastenvaatteet ovat yksi iso, ongelmallinen tavararyhmä lapsiperheissä. Vaatteita tulee perheisiin itse ostettuna, lahjoina ja käytettynä, ja jälkimmäisiä voi helposti tulla jopa jätesäkillinen kerralla. Ei olekaan tavatonta, että vaatteita on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehditä ottaa käyttöön.

Mutta mitä ostelustaan kirjoittaneen äidin tarina kertoo aikamme tavarasuhteista? Ainakin sen, että tämän päivän Suomessa on mahdollista olla ”lastenvaateharrastaja”. Kyse on keräilyharrastuksen yhdestä muodosta. Keräily puolestaan on ihmisten ikiaikainen kiinnostuksenkohde. Viidennes kertoo keräilevänsä jotakin ja vielä useampi on lapsena harrastanut keräilyä.

Miksi äidit keräilevät juuri lastenvaatteita eivätkä esimerkiksi postimerkkejä tai vanhoja Aku Ankkoja? Tavaroissa ei koskaan ole kyse vain tavaroista. Ne ovat myös viestejä. Kerromme niiden avulla sekä itsellemme että toisille, keitä olemme tai haluamme olla. Lastentarvikkeiden hankkiminen liittyy mitä suurimmassa määrin siihen, millaisina vanhempina äidit haluavat tulla nähdyksi. Pukemalla lapsi trendikkääseen merkkivaatteeseen liitytään yhteisöihin ja erottaudutaan toisista: voidaan esimerkiksi kertoa, että oma maku tai käsitys laadusta on hienostuneempi kuin niillä, jotka ostavat marketeista tai halpisketjuista.

Mistä sitten syntyy ”hurahdus”, josta Vauvan palstalle kirjoittanut äiti kertoo? Mieleen tulevat koulujen välitunneilla leviävät villitykset: milloin kaikkien pitää saada Pokemon-kortteja, milloin taas hoverboard. Sosiaalisilla ilmiöillä on tapana tarttua ja levitä aikuistenkin keskuudessa. Myös aikuiset kärsivät erilaisista ostoskuumeista: autokuumeesta, asuntokuumeesta – tai lastenvaatekuumeesta.

Markkinoijat ja mainostajat käyttävät taitavasti hyväkseen niitä merkityksiä, joita ihmiset tavaroihin liittävät. Mutta kyse ei ole (vain) siitä, että mainostajat aivopesisivät lastenvaateharrastajia ostelemaan turhuuksia. Harrastajat osallistuvat massailmiön luomiseen ja tuotteiden markkinointiin ihan itse. He perustavat keskustelu- ja myyntiryhmiä vaatemerkkien ympärille. Ryhmissä jaetaan tuotetietoa ja ihaillaan tuotteita yhdessä. Lastenvaateharrastus voikin olla tärkeä äidin ihmissuhteiden kannalta. Kuten kaikissa keräilyharrastuksissa, myös lastenvaateharrastuksessa on sosiaalinen puolensa. ”Hurahtaminen” ei siis ole sama kuin että olisi tullut viilatuksi linssiin. Se on valinta innostua jostakin.

Tarinansa kertonut äiti epäilee myös, että lastenvaateharrastuksella täytetään tyhjyyden tunnetta. Tämäkin merkitys tavaroilla voi olla. Aikuiselämään tottuneelle pois töistä jääminen ja päivien viettäminen yksin kotona pikkulapsen kanssa voi olla piinaavan tylsää.

Keräilyä pidetään yleensä kunniallisena harrastuksena, ainakin jos keräillään postimerkkejä, c-kasetteja tai muumimukeja. Kuitenkin, kun on kyse äitien harrastamasta kalliiden lastenvaatteiden keräämisestä, moni on valmis pyörittelemään silmiään ja moralisoimaan. Naisten kulutusta ylipäätään pidetään usein tyhjänpäiväisempänä ja kevytmielisempänä kuin miesten. Ilmeisesti moralisoijien mielestä olisi hienompaa täyttää äitien päivät runopiiriharrastuksella ja akvarellimaalauksella. Monien mielestä olisi parempi, jos äidit suuntaisivat tarmonsa työelämässä ja opinnoissa suorittamiseen, pätemiseen ja meritoitumiseen. Itsekin näkisin parempana käyttää joutoaika vaikka vapaaehtoistyöhön ostelun sijaan. Mutta miksi ajattelemme, että äidit eivät osaisi itse valita itselleen sopivaa harrastusta?

Lastenvaatteilla ja merkkivaatteiden harrastamisella voi olla ja on äideille monia merkityksiä, joista he eivät ehkä itsekään ole loppuun asti tietoisia. Lastenvaatteilla viestitään ja niiden harrastamiseen liittyy yhteisöllisyyttä, joskin myös erottautumista. Harrastuksen voi vetää överiksi ja pilata sillä luottotietonsa. Lastenvaateharrastaja ei kuitenkaan ole harhaanjohdettu eikä tyhmä, vaan tekee oman, aikuisen valintansa mukaisesti asiaa, josta kukaan vanhempi ei voi kokonaan välttyä: lapsille on hankittava vaatteita joka tapauksessa.

Avaan lastenvaateharrastukseen vielä yhden näkökulman, joka usein ohitetaan: vaatteilla ja tarvikkeilla äidit osoittavat myös huolenpitoa ja rakkautta. Lastenvaatteet ovat söpöjä. Niillä on helppo helliä omaa pikkuista ja osoittaa tämän arvo pukemalla hänet kauniisti.

*

Tavarasuhteet ovat aiheena myös helmikuussa julkaistavassa kirjassani Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. (Kyllä! Tämä blogi saa kirjakaiman. Olen niin tohkeissani!) Kirja vastaa kysymykseen siitä, miksi niin monesta tuntuu, että tavarat pyörittävät heidän arkeaan sen sijaan, että he itse määräisivät siitä. Kirjaa voi nyt tilata kustantajalta edulliseen ennakkohintaan 19,50 € (norm. 29 €) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. Tarjous on voimassa 15.2. asti. Klikkaa tästä ennakkotarjoukseen ja tutustu samalla myös kirjan näytelukuun.

Kalenteriin: Olen tavattavissa Turun Rakenna ja sisusta -messuilla perjantaina 10.2. ja sunnuntaina 12.2., jolloin myös puhun siitä, miksi kodin järjestäminen on parasta sisustamista. Teemme Suomen ammattijärjestäjien osastolla roinatestejä ja ratkomme pieniä järjestämispulmia. Tervetuloa!

Ilmoittaudu: Paikka kaikelle – kodin järjestämiskurssin ilmoittautuminen on meneillään. Kurssi alkaa Turussa torstaina 9.3. Kolmen tapaamiskerran aikana pureudutaan epäjärjestyksen syihin, tehokkaisiin järjestämismenetelmiin, järjestyksen ylläpitoon ja toteutetaan oma projekti ammattijärjestäjän ohjauksessa. Kokemukset aiemmalta kurssilta olivat todella positiiviset ja osallistujat kertoivat  saaneensa kurssilta lisäpontta ja tukea järjestämiseen. Kurssille otetaan vain 12 osallistujaa ja nopeimmat ovat jo ilmoittautuneet! Lisätietoja kurssista ja ilmoittautuminen täällä: https://www.lyyti.fi/reg/paikkakaikelle.

Mistä näitä tavaroita oikein tulee?

Viime viikolla ei voinut välttyä näkemästä Black Friday -alennusmyyntien mainoksia. Niitä tulvi somevirrassa, sähköpostissa, katumaisemassa, lehdissä ja varmasti monella myös postiluukusta. Kaupan liiton viime vuonna Suomeen tuoma amerikkalainen alennusspektaakkeli on nyt todella lyönyt läpi. Samaan aikaan vietetty Älä osta mitään -päivä ei kiinnostanut juuri ketään.

Kuva Pixabay.

Kuva Pixabay.

Myös tavaranraivaajien palstoilla keskusteltiin siitä, kannattaako tarjouksiin tarttua. Osa oli sitä mieltä, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Jotkut ostivat alennuksella jotain sellaista, minkä ostamista olivat muutenkin suunnitelleet ja säästivät rahaa. Jotkut taas kertoivat tehneensä huikeita löytöjä pilkkahintaan.

Yleensä ihmiset ovat laajasti sitä mieltä, että ostavat vain tarpeeseen ja että mainonta ei vaikuta heihin. Eihän kukaan halua tunnustaa ostavansa turhuuksia tai olevansa kauppiaiden vedätettävissä. Silti kotona on paljon turhaa tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. Jostain ne ovat kaikki tulleet.

Listasin ihan kertauksen vuoksi muutamia tunnettuja kikkoja, joita kauppiaat käyttävät saadakseen meidät ostamaan enemmän. Mainonta, esimerkiksi mustan perjantain tarjoukset, on kaupallista viestintää. Sen tarkoitus on vaikuttaa, siis lisätä myyntiä, ei olla kiva kuluttajaa kohtaan.

Vain tänään! Tarjoukseen laitetaan aikaraja, jotta ostaja taipuisi paineen alla. Myöhästyminen alkaa vaikuttaa hirveältä menetykseltä, vaikka ei ole vielä käyttänyt euroakaan.

Vain sadalle ensimmäiselle! Tarjoukseen laitetaan määräraja, jotta ostajan kilpailuvietti herää. Tuntuisi hirveältä menetykseltä, jos tavara menisi sivu suun – vaikka eurot toki jäisivät kukkaroon.

Kerää koko sarja! Kummallinen epätäydellisyyden tunne kaihertaa, kun kokoelmasta puuttuu osa.

Kolme kahden hinnalla! Ostaja tuntee menettävänsä rahaa, jos hän ostaa yhden paidan hintaan 4,90, kun saisi kolme hintaan 9,80. Jos kuitenkin tarvitsee vain yhden, on järjetöntä maksaa edes kahdesta, saati ottaa kahta ylimääräistä kotiaan tukkimaan.

Halpa! Punainen hintalappu saa meidät ajattelemaan halpaa, vaikka tuotteessa ei olisi senttiäkään alennusta.

Uutuus! Vanhat tuotteet kääritään aika ajoin uuden näköiseen pakkaukseen, jotta ne säilyttäisivät kiinnostavuutensa. Vastaavasti vaatteet ja elektroniikka alkavat vaikuttaa vanhentuneilta, kun uutuuksia lyödään tiskiin monta kertaa vuodessa.

Osta tänään, maksa myöhemmin! Nopeaan mielihyvään on helppo tarttua – harkinnan kustannuksella.

Tarjous! Sisäänheittotuote, jonka avulla saadaan asiakas liikkeelle ja ostamaan muutakin – korkeampaan hintaan.

Kun onnistuu ostamaan jotakin roimalla alennuksella, voi kokea itsensä nokkelaksi kuluttajaksi. Ikään kuin kyse olisi pelistä, jota kuluttaja pelaa kauppiasta vastaan. Kauppias ei kuitenkaan laita tavaraa tarjoukseen, jos on vaarana, että hän menettää siinä jotakin. On jopa väitetty, että tarjoushaukoilla kuluu shoppailuun enemmän raha kuin niillä, jotka välttävät alennusmyyntejä ja ostavat tavaransa normaalihintaan.

Kiinnostavasti jotkut kauppiaat itsekin ottivat kantaa mustan perjantain alennuksiin. Varustelekassa oltiin sitä mieltä, että ”kaupat hankkivat helvetin isoja eriä usein kaikennäköstä halpaa paskaa, ja myyvät sitä ihan hirveän halvalla – mikä on helppoa, koska se on halpaa paskaa”. Uhana Design puolestaan haastoi ihmisiä tarkastelemaan kulutustottumuksiaan, ja suuntaamaan kohti tietoista ostamista. ”Kun siis kohtaat houkuttelevan Black Friday -tarjouksen, harkitse ostoa hetki: tuoko tuote pitkäaikaista iloa ja onko sille tarvetta vai houkuttaako pelkkä halpa hinta ja ostamisen ilo?”

Mitäpä tähän lisäämään.

*

Teitkö Black Friday -ostoksia? Millä vältät heräteostokset alennusmyynneistä?

 

Ostamisen sietämätön vaikeus

Olin lomalla Kreikassa. Turismi on Kreikan saarilla pääelinkeino, joten joka nurkassa joku yritti kaapia elantoaan kasaan myymällä suojavoidetta, rantaläpsyjä sekä feikkireiskoja ja -gäppejä. Aurinkotuotteita kiinnostavampia olivat paikallisia käsityötuotteita myyvät liikkeet, joita niitäkään ei ollut harvassa.

Tietäen Kreikan taloustilanteen olisin mielelläni tukenut paikallista mummoa ostamalla hänen kirjomansa pitsiliinan, mutta kun minulla on jo suomalaisten mummojen nypläämiä perintöpitsejä vaivoiksi asti. Vaikeammaksi palaksi osoittautuivat iloisenväriset kreikkalaiset raitaliinat, joista olisi saanut ihania päällisiä sohvatyynyihin. Väsytin matkakumppanit käymällä hipelöimässä liinoja aina kun näin niitä. Mainitsinko jo, että Kreikassa on turistikauppoja tiuhassa?

Ostoksilla

Sini-vihersävyisistä olisi saanut täräyttävän yhdistelmän.

Sitten muistin neljän vuoden takaisen Tukholman-matkan. Ostin Svensk Tenn -liikkeestä kaksi klassikkokangaspussia, koska ne olivat alennuksessa ja siksi paljon halvempia kuin pätkä varsinaista kangasta. Ei niin, että olisin moisia pusseja mihinkään tarvinnut, mutta kun niistä saisi sohvatyynyyn päällisen vain yhden sauman purkamalla, toisen ompelemalla ja vetoketjun lisäämällä. Arvatkaa, onko minulla keskeneräisten käsitöiden laatikossa edelleen kaksi Svensk Tenn -pussia?

Mieleen nousi myös edellinen Kreikan-matka 18 vuotta sitten. Parthenonilta laskeutuessa satuimme turisteille suunnattuun keramiikkakauppaan, jossa oli myytävänä erikoisen näköisiä geometrisiä patsaita monessa koossa. Koska olin varaton opiskelija, ostin pienen naishahmon. Tuntui jotenkin asiaankuuluvalta, että nimenomaan historianopiskelijan hyllyssä olisi muinaispatsas, mystinen esiäitifiguuri.

Cycladic_figurine_2700_BC,_Louvre,_Luvr227

Google tiesi kertoa, että patsaani oli ilmeisesti jäljitelmä kykliadisen kulttuurin (3200–2100 eaa.) naisveistoksista. Tässä kuvassa on patsastani muistuttava hahmo. Kuva: Zde [CC BY-SA 4.0], Wikimedia Commons.

Hyllyssä se kai sitten jonkin aikaa olikin. Sen jälkeen kuljetin sitä muistolaatikossa muutosta toiseen ainakin seuraavat 15 vuotta. Siihen liittyvä muisto ei oikeastaan ollut sellainen, jota niin kovasti olisin halunnut muistella. En oikeastaan halunnutkaan olla ihminen, joka ostaa muinaispatsaiden jäljitelmiä. Esiäidin mystisyys tuntui kuvitteelliselta. En edes tiennyt, mitä kulttuuria tai aikakautta patsasjäljitelmä edusti. Lopulta vapautin patsaan kierrätyskeskukseen tai Konttiin.

Tulin ajatelleeksi, että kreikkalaiset liinat näyttivät hyviltä nimenomaan siksi, että turistikaupan esillepanossa niitä on iso kokonaisuus ja monia värejä. En mitenkään voisi tuoda kotiini kymmentä eriväristä liinaa eivätkä niistä ommellut tyynyt mahtuisi sohvalle. Matkamuistojen petollinen houkutus perustuu siihen, että ne näyttävät hyvältä joukoissa, mutta menettävät efektin, kun ne siirretään kotiympäristöön.

Toimme matkalta tuliaisiksi lasten rannalta keräämiä kiviä ja oliiviöljyä.
Rannalla.

Blogi jatkaa kesätaukoaan – jatkakaa tekin, rakkaat lukijat.

Järjestämisen ”trendioppi” eli taito heittää tavarat pois

Järjestämispiirit kohahtivat kun Helsingin uutiset julkaisi Kierrätyskeskuksen kehitysjohtajan näkemyksiä tavaran raivaamisesta otsikolla Vastaisku trendiopille: Turhakin tavara voi olla tärkeä. Jutussa annetun lyhyen määritelmän mukaan tässä opissa ”tärkeintä on osata heittää tavaroita pois”. Kuvatekstissä nimeltä mainitaan KonMari-metodi, mutta sitä tai muita ”trendioppeja” ei esitellä sen enempää.

dressing-room-1137941 (1)

Kaikki turha tavara on raivattu! Jäljelle jäi vain tyhjää tilaa. Kuva: Pixabay.

Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu. On mahdollista, että koko juttu perustuu toimittajan tai haastateltavan tahattomaan tai tahalliseen väärinymmärrykseen. Oiotaanpa niistä pahimpia hieman.

”Kaikki eivät halua asua ’näyttelykodissa’, sanoo asiantuntija.”

Mitä asiantuntija tässä nyt sitten oikein sanoo? Näyttelykoti-käsite vihjaa, että turhasta tavarasta raivattu koti ei ole asukastaan vaan vaikutuksen tekemistä varten. ”Näyttelykodista” puhumalla leimataan järjestystä tavoittelevat pinnallisiksi.

”Näyttelykodin” vastakohta olisi ”omannäköinen” koti, jossa ei esitetä mitään toisin kuin ”näyttelykodissa”. Omannäköisessä kodissa asukas voi riisua roolinsa ja paljastaa ”aidon” minänsä. Globaalin massatuotannon aikana sisustuksen ja tavaramaailman yksilöllinen omannäköisyys on kuitenkin paradoksi.

”Jos elää 14 neliön asunnossa, niin tavaraa ei sovi paljon, mutta mitä pointtia on tilassa tilan vuoksi. Paitsi jos sattuu pitämään avarasta tilasta. En tiedä, onko tyhjä ja turha tila moraalisesti arvokkaampaa kuin täysi tila.”

Haastateltu antaa ymmärtää, että tyhjän, turhasta tavarasta raivatun tilan tavoittelussa olisi kyse moraalisesta kilvoittelusta. Epäilemättä tällaista kunnollisuuskilpailua ihmisten toimintaan toisinaan sisältyy.

On myös aivan totta, että siisti koti voidaan ymmärtää moraalisesti parempana kuin sotkuinen, ja monia epäjärjestyksessä oleva koti hävettää. Usein siisteyttä vastaan hyökätäänkin leimaamalla siisti koti rakkaudettomaksi – tai pinnalliseksi ”näyttelykodiksi” kuten tässä haastattelussa.

Tässä kilvoittelussa ei voi voittaa, joten se on parasta jättää kokonaan väliin. Varsinkaan ei kannata lehtihaastattelussa vahvistaa tällaisia joutavia vastakkainasetteluja.

”Asunnon tyhjentäminen tavarasta periaatteen vuoksi ei saa [haastatellulta] ymmärrystä.”

Tavaranraivaajat eivät yleensä raivaa tavaroitaan ensisijaisesti periaatteen (minkä ihmeen periaatteen?!) vuoksi tai pelkän raivaamisen itsensä tähden tai kokeakseen moraalista ylemmyyttä. He tekevät sen oman hyvinvointinsa takia.

Jos kaikki pinnat peittyvät epämääräisiin pinoihin, tavaran etsimiseen menee tunti päivässä eikä kaappien ovia voi avata, koska aina jokin tavara tippuu, ei tavara lisää asukkaansa arjen sujumista tippaakaan. Elämä turhasta tavarasta ja sen aiheuttamasta epäjärjestyksestä vapautettuna on vain niin paljon yksinkertaisempaa.

”Vanhojen tavaroiden, esimerkiksi vaatteiden, säilyttäminen on [haastatellun] mielestä myös tulevien sukupolvien huomioonottamista.”

Tervetuloa vaan tavaranraivaajien vertaisryhmiin, joissa paljastuu, että tavaran säilyttäminen tuleville sukupolville voidaan kokea myös karhunpalveluksena. Nuhruiset, kolmekymmentä vuotta kellarissa säilötyt lastenvaatteet, joiden kuminauhat ovat hapertuneet – näistäkö tuoreen äidin pitäisi iloita? Koko peruskoulun oppikirjasto 80-luvulta tai jätesäkillinen 70-luvun teryleenejä? Löytöjä yhdelle, useimmille rojua ja lisävaivaa.

Jos todella haluaa huomioida tulevat sukupolvet, kannattaa kysyä heiltä, tahtovatko he, että tavaroita ylipäätään säilytetään heitä varten. Sitä paitsi muutama yksittäinen, säästettäväksi valikoitu aarre loistaa kirkkaammin kuin huushollillinen sekalaista sälää.

”Tavaraa ei ole liikaa, jos sille kaikelle on paikkansa.”

Kyllä, kyllä, paikka kaikelle, niinhän minä sanoin. Mutta jos kaikelle onkin paikka siksi, että kaksi ihmistä asuu 300 neliön talossa, tavaraa on luultavasti liikaa. Ei kannata asua isommassa kodissa kuin muutoin olisi tarpeen vain, jotta kaikelle turhalle tavaralle olisi oma paikka.

”Jos tavaralle ei ole muuta jatko-osoitetta kuin poltto, se kannattaa säilyttää odottamassa parempaa käyttöä.”

No eiköhän se silloin mieluummin kannata vapauttaa vaikka sinne kierrätyskeskukseen, jotta joku muu voi ottaa sen parempaan käyttöön. En tosin ymmärrä, miten kenelläkään olisi yhtään mitään käyttöä tavaralle, joka on siinä kunnossa, että sen voi toimittaa vain polttolaitokselle. Ei koti ole jäteasema.

”Täpötäydet kaapit saattavat hillitä ostohaluja ja siten auttaa säästämään sekä rahaa että maailmaa.”

No, onhan tämä toki raikas näkökulma. Mutta kun se ei vaan toimi noin. Täpötäysistä kaapeista ei ota selvää, mitä ne ovat nielleet, mikä johtaa siihen, että samoja asioita ostetaan aina vain lisää. Lopulta ihmisellä on tusina saksia ja 150 paria sukkia.

Tärkeintä ei todellakaan ole taito heittää tavarat pois, vaan erottaa olennainen epäolennaisesta.

Miten ruotsalaisesta huonekaluhallista selviää ilman heräteostoksia?

Teininä rakastin Ikeaa, vaikka sitä ei silloin edes ollut Suomessa. Ikea edusti kaikkea sitä ihanaa, persoonallista ja luovaa, jota sotkat ja iskut eivät pystyneet tarjoamaan. Pari vuotta vanhempi kaverini oli maailmanmiehen elkein soittanut Ikeaan ja pyytänyt lähettämään kuvaston itselleen. Hänen Tukholmasta noudetulla Ikea-sohvallaan pläräsin katalogia posket punaisena ja sisustusunelmoin.

Kun Espoon myymälä sitten avattiin syksyllä vuonna 1996, teimme kämppäkavereiden kanssa sinne toiviomatkan. Jopa päivän säätila on piirtynyt mieleeni tarkasti. Moni muukin suomalainen oli kokenut hurahduksen ja myymälän hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ostimme kimpassa metallisia henkareita, jotka lunastin myöhemmin omikseni. Ne ovat meillä edelleen käytössä eteishenkareina.

IMG_3025

Lukemattomissa kodeissa kautta maailman lasten leluja säilytetään Expedit-hyllyssä (nyk. Kallax). Niin meilläkin. Hyllymme on tuunattu tuplapitkäksi Ikea Hackers -sivuilta löytyneiden ohjeiden mukaan. Siellä ihmiset osoittavat, että massatuote ei estä luovuutta kukkimasta vaan on päinvastoin sille virike.

On nurinkurista, että Ikea yhdistyi mielessäni yksilöllisyyteen. Ikeahan tuottaa massatavaraa, jolla on kalustettu miljoonat ja miljoonat kodit Thaimaasta Dominikaaniseen tasavaltaan. 1990-luvulla Ikea tarkoitti kuitenkin valikoiman laajenemista. Ikean saapuminen Suomeen oli yksi askel kansainvälistymisen ja globalisoitumisen ketjussa, jonka seurauksena meillä on tänään kaikki maailman tavarat vain parin klikkauksen päässä kotiovelta. Ikean vanavedessä tänne asettui moni muukin kansainvälinen ketju. Valikoima muuttui lähes loputtomaksi ja trendien kierto nopeutui läkähdyttäväksi. Se Suomi, jossa kaikki joivat samaa Valion maitoa ja katsoivat samaa puoli yhdeksän uutislähetystä, alkoi jäädä taakse.

Vuonna 1996 Ikeassa käyminen oli ainutlaatuinen elämys itsessään, vähän kuin olisi huvipuistoon mennyt. Toisin kuin muissa kaupoissa, Ikeassa asiakkaat ajettiin sisään labyrinttimaiseen tilaan, josta ei voinut kääntyä takaisin ja jossa oli vaellettava kilometritolkulla eksyttäviä reittejä. Noihin aikoihin ei nimittäin päässyt alakertaan ennen kuin oli kiertänyt yläkerran. Melko erikoinen konsepti kun oikein ajattelee. Miksi kukaan suostuu tuollaiseen vapaaehtoisesti ja vieläpä maksaa käynnistään?

On tunnettua, että Ikeasta on vaikea selvitä ulos ilman heräteostoksia. Tämä saattaa perustua nimenomaan siihen, että Ikeassa käyminen on vaivalloista ja vaatii aikaa. Kun välimatkat myymälässä ovat pitkiä ja eksyttäviä, asiakkaat kokevat helpommaksi vain napata kiinnostavat tavarat ostoskoriinsa ohi mennessään. Harkitseminen ja palaaminen harkinnan jälkeen takaisin olisi liian hankalaa.

Heräteostosten välttäminen on kuitenkin mahdollista, kun noudatat näitä Paikka kaikelle -ryhmässä laatimiamme pettämättömiä neuvoja.

1. Selvitä motivaatiosi ja tarpeesi. Jos olet menossa Ikeaan vain viettämään aikaa ystävän kanssa, menkää mieluummin vaikka museoon tai kahvilaan. Niissä on vähemmän ostettavaa.

2. Jos vakain mielin olet päättänyt, että tarvitset Ikeasta jotain, lähde valmistautuneena. Tee ostoslista. Katso tuotteiden hyllypaikat valmiiksi netistä. Ota mitat kotona ja pidä värimallit mukanasi, niin et tule ostaneeksi ehkä-suunnilleen-melkein sopivaa. Älä vilkuile sivuillesi.

3. Hyödynnä myymälästä löytyvää myymäläkarttaa, siihen on merkitty oikopolkuja. Suunnitellen Ikeasta on mahdollista selvitä ulos alle puolessa tunnissa.

4. Ohittaessasi tarjouslaareja voit kehua itseäsi siitä, että et tarvitse ja halua tuotakaan tavaraa! Itsekurisi on loistokunnossa toisin kuin niillä, joiden ostoskorit tursuavat roinaa.

5. Jos sinulla kuitenkin herää halu ostaa jotakin suunnittelematonta, kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

  • Mihin laitan tämän kotona?
  • Mitä vaivaa tästä aiheutuu? Miten tätä hoidetaan ja miten helposti tästä pääsee myöhemmin eroon?
  • Onko tämä tavara laadukas ja kestävä? Millaisissa olosuhteissa se on tuotettu?
  • Oliko minulla tarve kyseiselle tavaralle jo ennen liikkeeseen tuloa vai heräsikö halu vasta kun näit tavaran?
  • Olenko ostamassa vain siksi, että tavara on niin halpa?

6. Muistele, miten heräteostoksille viimeksi kävi. Onko sinulle tuttu tilanne se, että kaupasta tultua sininen kassi, tai ehkä useampikin, lojuu nurkassa koskemattomana pitkiä aikoja? Et oikeastaan tarvinnut niitä tavaroita ollenkaan.

7. Jos todella isket silmäsi johonkin tavaraan, poimi se ostoskoriisi. Nyt ”löytö” on ikään kuin tallessa. Kun pääset kassalle, harkitse uudelleen ja jätä tuote ostamatta. Koska on kohteliasta palauttaa tuote paikoilleen, opit jo yhdestä takaisinjuoksusta, että heräteostoksia ei tosiaankaan kannata tehdä.

8. Jos heräteostos kaikesta huolimatta livahtaa kotiin asti, hyödynnä Ikean palautusmahdollisuus ja vie tavara takaisin kauppaan.

The Guardian kirjoitti tällä viikolla Ikean kestävän kehityksen johtajan todenneen – mahdollisesti sivu suunsa – että kodin sisustamisen huippu on länsimaissa jo saavutettu. Yksittäiseen kotiin sovellettuna tämä tarkoittaa, että yhtään uutta sisustustavaraa ei enää mahdu sisään. Tätä on hyvä tutkiskella mielessään jo ennen kuin suuntaa ostoksille.

 

Voiko ostamalla säästää?

Black Friday -alepäivä sai minut ajattelemaan säästämistä ja sen suhdetta tavaran vähentämiseen ja ylipäätään yksinkertaisempaan elämään.

Musta perjantai tulee Yhdysvalloista. Kyseessä on kiitospäivän jälkeinen alennusmyynti, joka starttaa joulumyynnin. Kaupat aukeavat aamutuimaan ja pitävät ovensa auki yöhön asti. Tyypillisesti Black Fridayn myynti on vuoden ennätyspäivä. Tänä vuonna Black Friday rantautui voimalla myös Suomeen, ilmeisesti Kaupan liiton tiedotuksen ansiosta. Alennusmyyntiä tehtiin kuluttajille tunnetuksi niin mainonnan kuin uutisoinnin kautta. Nyt suomalaisissakin kaupoissa tehtiin myyntiennätyksiä. Kaupan liitossa iloittiin myös siitä, että Suomessa veronpalautukset eivät ole ehtineet tulla ennen Black Friday -alennuksia, joten rahaa pannaan joululahjoihin vielä kampanjapäivän jälkeenkin.

Lähtökohtaisesti suhtaudun kaikenlaisiin alennusmyynteihin epäilyksellä. Ne ovat kaupan tapa dumpata ylijäämät kuluttajille ja houkutella kuluttajat kauppaan, jotta nämä tekisivät herätteestä lisäostoksia. Black Fridayn vastapainoksi Yhdysvalloista onkin levinnyt myös samana päivänä vietettävä Älä osta mitään -kampanja. Eikö ostosten jättäminen kauppaan ole tehokkain keino säästää? Kuitenkin myös Black Fridayn voi ymmärtää mahdollisuutena säästää. On kai pelkästään järkevää ostaa alennusmyynnistä se, minkä muutenkin ostaisi, kuten esimerkiksi Tarkan markan blogi ehdottaa.

Niin, miten säästäminen oikeastaan pitäisi määritellä? Onko kyse kuluttamisesta pidättäytymisestä, halvimman hinnan etsimisestä vai kenties laatuun panostamisesta? Kulutustutkijoiden mukaan nämä kaikki mielletään säästämiseksi. Säästäväisyys on ollut suomalaisen kuluttamisen pitkä linja. Ennen kulutusyhteiskunnan läpimurtoa ja vielä pitkään sen jälkeenkin kuluttamista leimasi talonpoikaiseksi kutsuttu eetos. Kulutuksella pröystäilyä paheksuttiin; säästäväisyys, harkitsevaisuus, omavaraisuus ja pidättyväisyys olivat hyveitä. Kulutusyhteiskunnan myötä uusiksi eetoksiksi nousivat keskiluokkainen ja ekonomistinen sekä viime aikoina myös ekologis-eettinen kulutus.

Keskiluokkaiseen eetokseen sisältyy talonpoikaista eetosta vähemmän vaatimattomuutta ja enemmän järkevien, kohtuullisten kulutusnautintojen sallimista oman tienaamisen puitteissa. Kuluttaminen on tärkeää, koska sen kautta osallistutaan yhteiskuntaan ja pidetään talouden pyörät pyörimässä.

Ekonomistinen eetos perustuu ajatukseen hyödyn maksimoinnista ja kustannusten minimoimisesta. Se on laskelmoivaa kuluttamista omaa osaamista hyödyttäen. Esimerkiksi hintavertailut, etukorttien käyttö, sijoittaminen tai yhteiskunnan tukien ja alennusten hyödyntäminen liittyvät ekonomistiseen eetokseen. Materiaalisen kulttuurin tutkija Daniel Miller kirjoittaa, että kuluttajat saattavat mennä ostoskeskuksiin ”säästämään rahaa”. Tällöin vertaillaan hintoja ja ostetaan alennuksista tai ostetaan mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Kuluttamalla säästäminen on osalle kuluttamisen keskeinen päämäärä. Sillä ei ole niin merkitystä, onko ostoksen hinta–laatu-suhde kovinkaan hyvä, kunhan tulee tunne siitä, että on säästänyt rahaa.

Ekologis-eettisessä eetoksessa painottuu ympäristötietoisuus. Sitä leimaa valittu niukkuus ja kulutuksen nautinnollisuuden liittäminen ekologisuuteen. Kulutustutkijat Minna Autio, Kaisa Huttunen ja Elina Puhakka arvelevat, että tulevaisuudessa ekonomistinen ja ekologis-eettinen eetos yhdistyvät siten, että meillä on ”varaa irrottautua keskiluokkaisesta, melko materiaalisesta kulutuksesta – olemme sen jo eläneet ja kokeneet”.

Säästäväisyys on Suomessa silti edelleen hyve. Kaisa Huttusen ja Minna Lammin tutkimissa kulutuselämäkerroissa suomalaiset kuvasivat taitavana kuluttamisena sitä, että välttää heräteostokset, ylellisyystavarat, turhan kulutuksen, tuhlaamisen, muodin perässä juoksemisen ja mainosten houkutukset. Negatiivinen sävy on myös sellaisella käsitteellä kuin kulutusjuhla. Toisaalta kuluttajat tuntevat tarpeen ja halun erottamisen puhetavat ja osaavat käyttää niitä oman kulutuksensa perustelemiseen. Tarpeeseen ostaminen on hyväksyttävämpää, halusta alkunsa saanutta kuluttamista on oikeutettava enemmän.

Ammattijärjestäjänä olen nähnyt, että ostaminen on yksi keskeinen tapa, jonka kautta ihmiset joutuvat ongelmiin liian tavaran kanssa. Kyse ei välttämättä ole tuhlailemisesta. Tavaraa voi ostaa liikaa nimenomaan säästääkseen, ”kun kerran halvalla saa” tai esimerkiksi edullisina kirpputorilöytöinä.

Olen myös todistanut, miten tavarapaljouteen havahtuminen ja siitä suurella vaivalla eroon hankkiutuminen herättää kulutuskriittisyyteen. Ihmiset alkavat kysyä, olenko valmis sitoutumaan tavaraan, jonka hankkimista harkitsen. Haluanko todella pitää siitä huolta, puhdistaa ja huoltaa, antaa sille kallisarvoisia neliöitä kodistani, laittaa aikaani myöhemmin myös sen kierrättämisen tai myymisen? Haluanko käyttää vaivalla ansaitsemani rahat nimenomaan (tähän) tavaraan vai voisinko jopa tehdä vähemmän töitä, jos jättäisin tavaran ostamatta.

Mitä sinä ajattelet, voiko ostamalla säästää?

*

Kirjallisuus

Minna Autio, Kaisa Huttunen & Elina Puhakka: Keskiluokkainen ja ekonomistinen eetos kulutuskerronnassa: ansaittua ja laskelmoitua hedonismia. Kulutuksen määrät ja tyylit talouden muutoksissa. Kuluttajatutkimuskeskuksen vuosikirja 2010. Kuluttajatutkimuskeskus 2010.

Visa Heinonen: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura 1998.

Kaisa Huttunen & Minna Lammi: Suomalainen säästäväisyys. Säästäväisyyden puhetavat suomalaisissa kuluttajaelämäkerroissa. Historiallinen aikakauskirja 1/2009.

Daniel Miller: A Theory of Shopping. Polity Press 1998.

Kuva: Pixabay