Aihearkisto: Onnellisuus

Voiko tavaroista luopumalla tulla onnelliseksi?

Jonkin aikaa sitten sähköpostiini kolahti kirje Joshua Beckeriltä, suositun Becoming Minimalist –blogin kirjoittajalta. Siinä hän kertoi seuraajilleen, että hän ja pari muuta minimalismista kirjoittavaa olivat perustaneet uuden, perheille suunnatun lehden Simplify Magazinen. Ensimmäisen numeron teemana oli – onnellisuus.

Simplify-lehden aihevalinta sai minussa aikaan ”mitäs minä sanoin” -reaktion. Väitän, että onnellisuuden tavoittelu on koko tämänhetkisen tavaranraivausliikkeen kantava pohjavirta. Olemme kiinnostuneet vaatehuoneiden siivoamisesta, kirjahyllyjen karsimisesta ja paperipinojen vähentämisestä siksi, että tahdomme tulla onnellisemmiksi.

Luotaan Paikka kaikelle -kirjassa elämäntapaminimalismin historiaa. Sen juuret ovat vuosituhansien takana asketismissa, mutta nykyminimalismin varsinainen esimuoto syntyi 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Se oli kiritiikkiä modernia elämäntapaa kohtaan. Rautatien, kaupungistumisen ja lennättimen myötä elämäntahdista oli tullut aivan liian kiireistä ja ihmiset olivat vieraantuneet tärkeistä ihmissuhteistaan ja luonnosta.

Kuulostaa tutulta, eikö? Myös tämän päivän elämäntapaminimalistit puhuvat samoista aiheista. He pyrkivät karsimaan elämästään turhan hälyn, kiireen ja materian. Heille tavara näyttäytyy taakkana, josta huolehtiminen vie liikaa voimavaroja ja jonka hankkimiseksi on kenties käytävä työssä, joka vie aikaa olennaisemmalta. Heidän teksteissään toistuu yksi tavoite: oman onnellisuuden lisääminen karsimalla epäolennaista.

Onnellisuuden teema ei rajoitu yksin minimalisteihin. Samasta kirjoittaa esimerkiksi japanilainen ammattijärjestäjä Marie Kondo bestsellerissään KonMari. Jokaisen tulisi ympäröidä itsensä vain niillä esineillä, jotka tuottavat iloa. Turha joutaa mennä. Itse asiassa onnellisuusaihe pyörii muodossa tai toisessa kaikissa kirjoissa, joissa ohjeistetaan raivaamaan kodista turhat tavarat.

RiippumattoLupaus onnellisuudesta on voimakas houkutin. Kun otsikoin Turun pääkirjastossa pitämäni luennon ”Voiko tavaroista luopumalla tulla onnelliseksi?”, paikalle saapui kirjaston siihenastinen ennätysyleisö, noin 260 ihmistä. Osa joutui kääntymään pois, koska kaikki hyllyvälitkin olivat täynnä kuulijoita.

Olisi ihanaa ajatella, että ihmiset olivat näin kiinnostuneita minusta. Tosiasia kuitenkin on, että olin sattunut otsikoimaan luennon juuri ajan hermoon osuvalla tavalla. Paikalle saapuneet janosivat kuulla, voisivatko lisätä tyytyväisyyttään vähentämällä tavaraa – tietysti heitä kiinnosti myös, miten se tehdään.

No, voiko tavarasta luopumalla tulla onnelliseksi?

Moni todistaa, että näin on. Inspiroivana esimerkkinä toimivat esimerkiksi ne kodinraivaajat, jotka kertovat saaneensa elämässään isoja muutoksia aikaan vähentämällä tavaroitaan. Jotkut ovat karsineet omaisuutensa pariin matkalaukulliseen ja liitelevät nyt maailman vapaina kuin taivaan linnut.

Kiinnostava kysymys on kuitenkin myös se, kenelle tällainen onnellisuus on mahdollista. Kun selaisin Simplify Magazinen näytenumeroa, törmäsin jälleen kerran elämäntapaminimalismin keskiluokkaisuuteen: oli neworkilaisia lakinaisia, työkommennusta Tanskaan, laskelmaa niin sanotun amerikkalaisen unelman rahallisista kustannuksista. Jos tämä kiinnostaa, ehdotan lukemaan lisää Paikka kaikelle -kirjasta, jossa kysyn, voiko myös köyhä tulla onnelliseksi luopumalla tavaroistaan.

Kuulisin mielelläni, mikä on sinun perimmäinen tavoitteesi tavaran raivaamisessa ja järjestämisessä?

*

HUOM! Paikka kaikelle -kirja on vielä kaksi päivää kustantajan kesätarjouksessa hintaan 19 € (sis. toimituskulut). Edun saa syöttämällä kassalla kampanjakoodin PAIKKAKAIKELLE. Tarjous on voimassa sunnuntaihin 23.7. asti. Tarjous päättyi, mutta koodilla PAIKKAKAIKELLE kirjan saa edelleen blogihintaan 22 €. Klikkaa tästä kauppaan.

Jos haluat saada Paikka kaikelle -blogin kirjoitukset kerran kuussa suoraan sähköpostiisi, tilaa kuukausikirje tästä.

 

Riisutut – tositeeveetä elämän tarkoituksesta

Sub-kanavalla alkoi viikko sitten uusi tosi-tv-sarja Riisutut, jonka ideana on seurata, miten ihmiset selviävät arjestaan ilman tavaroita. Ensimmäisessä jaksossa sarjan kuusi osallistujaa pakkasivat tavaransa kontteihin, joista he saavat käydä hakemassa yhden tavaran päivässä takaisin. Ruoan ja vessapaperin he saavat ohjelmatiimin puolesta. Töissä pitää käydä, mutta siellä saa käyttää lainavaatteita.

Tyhjässä huoneessa voi vaikka katsoa ikkunasta ulos. Kuva Pixabay.

Idea on sama kuin Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentissa (2013), jossa ohjaaja altisti itsensä vastaavaan, vuoden mittaiseen ihmiskokeeseen. Luukkaisen dokkari on filosofisen omaelämäkerrallinen tarina nuoren miehen elämänahdistuksesta. Se on onnellisuustarina, jossa päähenkilö saa sen, mitä havittelee (sisältöä elämälleen), luopumalla siitä, minkä luuli tuovan sen (tavaroiden haaliminen ja omistaminen).

Riisutut-sarja sen sijaan luottaa tutuksi käyneeseen tosi-tv-tyyliin, jossa edetään tuskaisen verkkaisesti ja herutetaan osallistujilta aiheeseen liittyvää tunnepuhetta ja spekulaatioita siitä, miten he tulevat selviämään ilman puhelinta ja tupakkaa. Sitten samoja kommentteja toistetaan toistamasta päästyä. Lisäksi sarjan markkinoinnissa on vahvasti nojattu ihmisten tirkistelynhaluun, siihenhän sarjan nimikin viittaa.

Jos nämä pystyy sietämään, sarja on itse asiassa hyvin tärkeiden asioiden äärellä ja oivalluksia tavarasuhteesta pilkahtelee siellä täällä. Ensimmäisessä jaksossa katsoja pääsivät kurkistamaan osallistujien kaappeihin. Omaan ammattijärjestäjäsilmääni niissä ei ollut mitään kovin erikoista, mutta kanssakatsojani, joka ei ole kaltaiseni paatunut kaappien penkoja, huudahteli monet kerrat hämmästyneenä. Myös sosiaalisen media kommenttiraidoilla osallistujien tavaramäärät herättivät ällistystä. Ohjelmantekijöiltä olikin havainnollinen oivallus laskea joitakin osallistujien tavaramääriä – toista sataa paria kenkiä on jo melkoinen säilytyshaaste. Jos tämä herättelee miettimään omia tavaramääriä, hyvä niin.

Toisen jakson pintateemana oli sen seuraaminen, miten tavarakonteille päästään alasti ja millaista on käydä kaupassa ilman meikkiä ja alushousuja. Sitä tärkeämpänä pidän kuitenkin pohdintaa siitä, miten osallistujat selviytyvät hiljaisuudesta ja tyhjyydestä. Jo ensimmäisessä jaksossa monelle osallistujalle vaikeimmaksi kysymykseksi näytti muodostuvan älylaitteesta eroaminen. Mutta olisiko se tosiaan ensimmäinen esine, jonka riisuttuna tahtoisi hakea takaisin? Toisessa jaksossa näimme, että perustarpeet menivät sittenkin viihteen ja sosiaalisuuden edelle: jokainen osallistuja haki kontistaan lämmintä päällepantavaa.

Kahden ensimmäisen jakson teemat voivat viedä myös katsoja perimmäisten tarpeiden äärelle: Mitä tavaroita tarvitsen selviytyäkseni? Mitkä tavarat tekevät elämästäni mukavaa? Milloin minulla on tavaroita niin paljon, että mukavuus alkaa muuttua haitaksi?

Käytän Paikka kaikelle -kirjassa esimerkkinä kenkiä. On selvää, että ainakin Suomen olosuhteissa tarvitsen jalkojeni suojaksi kengät. Mukavuutta tuo se, että kesäkäytössä on kevyemmät ja talvikäytössä suojaavammat kengät. Mutta voin kuvitella tilanteita, joissa olisi vielä mukavampaa, että minulla on myös sandaalit, juhlakengät, saapikkaat, lenkkarit, tennarit, kävelykengät tai kumisaappaat. Entäpä sitten, kun minulla jo on mustat tennarit, mutta koen tarvitsevani myös punaiset? Missä kohtaa perustarve suojata jalkoja muuttuu jonkin ihan muun ”tarpeen” ilmenemäksi – kuten ”tarpeeksi” olla muodikas tai tilaisuuden mukaan pukeutunut?

Riisutut piirtää esille tarpeen ja halun liukuvia rajoja ja tekee näkyväksi tavallisten kotien tavaramaailmaa. Vaikka sarjaa markkinoidaan nakuiluna, se itse asiassa käsittelee elämän tarkoitusta.

Jos inspiroidut sarjassa käytetystä äärimmäisen tehokkaasta tavarasuhteen selkiyttämismenetelmästä, kannattaa perehtyä amerikkalaisten The Minimalists -bloggaajien Packing party -konsepti. Siinä kodin kaikki tavarat pakataan muuttolaatikoihin. Sitten tavaroita otetaan kolmen viikon ajan takaisin sitä myöten kuin tarvetta ilmenee. Jäljelle jääneet heivataan asianmukaisiin kierrätyksiin. The Minimalistsien Ryan Nicodemuksen tavaroista jäi jäljelle yksi viidesosa.

Katsotko Riisuttuja? Mitä ajattelet sarjasta?

Kun jouluverhotkin ovat silittämättä

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa … kun joulu on.”

Kuuntelin kerran joulun alla jumppasalin pukuhuoneessa kahden naisen huokailua. Kiirettä oli pitänyt: Oli käyty laulamassa kauneimpia joululauluja ja viety kukkia sukulaisille. Joulukortit olivat lähteneet myöhässä, niin että niihin piti laittaa kalliit merkit. Laatikot olivat vielä paistamatta, lusikkaleipiä pitäisi laittaa, lahjoja käydä ostamassa, sauna pestä, kuusi hakea ja ja ja. Lopuksi toinen sanoi, että jouluverhotkin ovat vielä silittämättä.

Mieleen nousi Kätevän emännän joulusketsi, jossa jouluvaloja pitelevä nainen ääni väristen vetoaa sohvalla istuvaan mieheen: ”Sä vaan istut siinä. Mul on kädet täynnä töitä. Ei Samuli joulu tule vaan istumalla. Mul on hirvee joulustressi ja sä vaan siinä downshiftaat. Mun pitää siis suunnitella ruuat, tehä ne, ostaa lahjat, paketoida ne, siivota…”

Tässä kohtaa mies keskeyttää ja sanoo toki auttavansa, jos vain tietäisi, mitä tehdä. ”Jos panostettais vaan rauhaan ja tunnelmaan, että kynttilät ja ruoka riittää.” ”Kynttilät ja ruoka riittää? Samuli! Joulu koostuu niin monesta pienestä yksittäisestä asiasta, ymmärrätkö?” ”Juu, juu, ymmärrän tietenkin, mutta mä ajattelin, ettei sulla olis niin paljon joulustressiä.” ”Jahha, nyt sä haluut sit ottaa mun joulustressinkin, mitä, mitä sä nyt oikeen haluut? Et me sytytetään vaan joku yks kynttilä ja et me syödään jotaki valmislaatikoita? Niinkö, sitäkö sä haluut, et meidän joulu on, jotain ankeutta?”

Ymmärrän, että osa meistä on jouluihmisiä. Saatan olla sellainen itsekin, sillä oikeastaan kaikkiin muihin juhlapäiviin suhtaudun suurella välinpitämättömyydellä. Minun jouluuni kuuluvat itse kuvatut joulukortit (miten vanhanaikaista!), paketoinnin taide (käytän joka joulu samat narut ja edellisen vuoden kääreistäkin osan), jouluradio (ennen kuuntelin aina samaa 80-luvun joululaulukasettia – Do they know it’s Christmas time at all? – mutta nyt ei enää ole millä soittaa sitä), aito kuusi (osa koristeista on omasta lapsuudestani, pysyvyys on tärkeää), aaton ateriasta alkava kiireettömyys, lahjaksi saatu tai lainattu romaani kera suklaakonvehtien. Tykkään myös kovasti saada paketteja, kunhan ne ovat toivottuja.

Yritän keskittyä siihen, mistä itselleni tulee paras joulumieli ja jättää muun vähemmälle.

Niinpä jouluni tulee ilman mattojen tamppausta, kaappien pesua, kattojen ja seinien pyyhkimistä, pesukoneen taustan hinkkaamista, lattialistojen pyyhkimistä, opettajille ja päiväkodin hoitajille itse väsättyjä lahjoja (saavat saman kortin kuin kaikki muutkin), omatekoisia laatikoita tai piparkakkutaikinaa (miksi näkisin sen vaivan, kun kaupasta ostetut ovat yhtä hyviä, luultavasti parempia?), joululakanoita, joulupyyhkeitä, joulumattoja ja jouluverhoja (missä niitä säilyttelisin loput 11 kuukautta vuodesta?). Se tulee myös ilman joulumarttyyrikohtausta.

Jumppasalin naisille tahtoisin sanoa, että jouluverhot ovat ihana asia, mutta joulustressi ei. Se tarttuu helposti koko juhlaväkeen ja kiristää tunnelman. Koti on elämistä (ja juhlimista) varten eikä elämä kotia varten. Jos joulunaika velvollisuuksineen käy hermoille, voi rohkeasti laskea rimaa. Verhot voi ripustaa silittämättä. Ne voi jopa kokonaan jättää ripustamatta. Antakaa itsellenne joulurauha.

Ja jos joulunlaitto vuodesta toiseen kaatuu yhden (yleensä perheen äidin) niskaan, työnjako pitää neuvotella uusiksi. Jos se ei onnistu, voi jättää tekemättä. Tulee se joulu siltikin.

Rattoisaa joulua kaikille! Palataan asiaan ensi vuonna!

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.

Siivoussota, taas

Tavaran raivaaminen nostaa helposti pintaan ärsytyksen tai ahdistuksen tunteita. Erityisen paljon tunteita herättää japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon lanseeraama KonMari-menetelmä, jossa tiettyä ohjelmaa noudattamalla poistetaan elämästä asiat, jotka eivät tuota iloa. Viimeisimpänä KonMarin ihmettelijöiden joukkoon liittyi naistenlehden toimittaja. Hän oli liittynyt Facebookin KonMari-ryhmään, koska oli ”kuullut, että ryhmässä on aika kipeä meno”.

heart-1328565_1920-2

Toimittaja kuvaa kirjoittamassaan kolumnissa, miten konmarittavat naiset puivat erilaisia tavaran raivaamiseen liittyviä ongelmiaan ryhmässä. Hän kertoo naureskelleensa keskusteluille lahjaksi saaduista tuikkukipoista tai vinkeille käyttää sukanpidikkeitä. Hän oli huvittunut siitä, että ihmiset pohtivat pitääkö kaikkia kirjassa annettuja ohjeita noudattaa sellaisenaan. Sitten hän huomaa synkempiä sävyjä, kun jotkut tuovat esille, että konmaritus ei olekaan tuonut mukanaan luvattua elämänmullistavaa taikaa, onnellisuutta. Nämä ihmiset ovat hänelle KonMarin uhreja.

Jutussa on lisäksi jonkin verran ihan perusteltua kulutuskritiikkiä. Konmarittaminen siksi, että saisi ostaa uudet kivemmat tilalle, ei ole kestävää, siitä olen samaa mieltä. Tosin on epäselvää, kuinka moni marittaja tyhjentää kaappejaan päästäkseen shoppailemaan lisää ja kuinka moni on pysyvämmän kulutusmuutoksen tiellä. Toivon, että jälkimmäisiä on enemmän.

KonMari-ryhmässä luonnollisesti pahastuttiin. Olen itsekin ryhmässä ja tunnistin useita jutussa mainittuja keskusteluja ja niiden kirjoittajia. Tuntui kurjalta, että heidän ilojaan, pulmiaan ja huoliaan hämmästellään naistenlehden sivuilla. Avaukset on kirjoitettu suljettuun Facebook-ryhmään. Vaikka ryhmä on iso, eivät sen jäsenet oleta, että heidän tarinoitaan repostellaan pitkin poikin mediaa. Ryhmässä avaudutaan siksi, että siellä on mahtava tsemppihenki, tekemisen meininki ja innostus. Toki jokaisen netissä julkaisevan kannattaa miettiä asia niin, että ei haittaisi vaikka naapuri tai anoppi näkisi.

Siltikään ”tavallisten ihmisten yksityiset asiat eivät kuulu tiedotusvälineisiin, vaikka niitä julkaistaisiin facebook-yhteisöissä”, kuten Julkisen sanan neuvosto on aiemmin linjannut. KonMari-ryhmässä siivotaan, herran tähden. Vaikka tavaran raivauksella toki on yhteiskunnalliset ulottuvuutensa, ei aihe ole sillä tavoin poliittisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävä, että mediaraportointi tällaisella yksityiskohtaisuudella olisi tarpeen. Tiedotusvälineet säästäköön tällaiset ”vuodot” ryhmiin, joissa lietsotaan vihaa ja väkivaltaa.

Minulle naistenlehden KonMari-kolumni osoittaa jälleen kerran, miten vaikeaa raivaamisesta on puhua ilman, että siivousta koskeva moraalisota alkaa. Tällä kertaa raivaaja(naise)t saivat leiman nenästä vedettyinä uhreina ja hurahtaneina uskovaisina. Myös nimittely siivoushulluiksi tai vaihtoehtoisesti veltoiksi sotkupossuiksi on tavallista silloin, kun on kyse kotien siisteydestä, siivoamisesta ja raivaamisesta.

Leimaamisen vastapainoksi tarvitaan turvallisia tiloja, joissa sotkuistaan ja siivoamisestaan saa kertoa ymmärtävässä ilmapiirissä. Hieno esikuva tällaisille paikoille on ruotsalainen Family living – the true story -ryhmä, jossa julkaistaan vain sotkuisten asuntojen kuvia ja niitä symppaavia kommentteja. Ryhmän tavoitteena on lieventää sotkuisten kokemaa huonommuutta siitä, että sisustuslehtien kuvat esitetään kodin estetiikan normina. Tämän blogin rinnalle syntyneen Paikka kaikelle -ryhmän kuvauksessa tilan turvallisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Myös KonMari Suomi -ryhmä on toivottavasti jatkossakin paikka, jossa sen jäsenet uskaltavat jakaa innostustaan ja vastoinkäymisiään.

Enemmän rakkauspommitusta, vähemmän ilkeää nillitystä. Naistenlehden seuraava kolumni voisikin käsitellä sitä, miten monimuotoista tukea raivausryhmien jäsenet toisilleen tarjoavat.

*

Ps. KonMari on hieno menetelmä, mutta ei tee kaikkia autuaiksi. Lue täältä ja täältä miksi. Menetelmän yhteiskunnallinen ulottuvuus? KonMari saattaa vahvistaa sukupuolistereotypioita. Lue lisää täältä.

 

Kuva: Pixabay.

Nalkuttavat akat ja äidin pikku apulaiset

On tuiki tavallista, että kodin epäjärjestys aiheuttaa eripuraa puolisoiden välille. Heteropariskuntien erimielisyydet kantautuvat ammattijärjestäjän korviin usein naispuolisoiden valituksena – välillä ronskina vitsailuna – miespuolisoiden kyvyttömyydestä tai välinpitämättömyydestä järjestyksen suhteen. Miehet eivät suostu opettelemaan viikkauksia, eivät muista missä kaapissa mitäkin tavaraa säilytetään, keräävät varastot täyteen mahdollisesti joskus tarpeeseen tulevaa nippeliä, nappelia ja vehjettä. Vaatteet tippuvat päältä pitkin poikin kämppää. Yhtään piuhaa ei saa heittää pois, vaikka kukaan ei tiedä, mihin laitteisiin ne ovat joskus kuuluneet.

Untitled

Mistä näissä erimielisyyksissä on kyse? Väestöliiton Heli Vaaranen esitti vastikään, että lasten saamisen jälkeen naiset alkavat vaatia täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Väsyneet äidit alkavat päsmäröidä varsinkin kodinhoidossa ja ovat kiukkuisia, koska kokevat kantavansa liikaa vastuuta.

Vaaranen selittää naisten käytöstä kahdella seikalla: pienten lasten äitien väsymyksellä ja lasten myötä naisissa tuntemattomasta syystä syntyvällä halulla tavoitella täydellisyyttä. Miehiä Vaaranen kuvaa turhautuneina ja väheksyttyinä. He eivät saa päättää mistään eivätkä saa kiitosta vaikka toteuttavat naisten käskyjä. Miehet eivät Vaarasen mukaan koskaan pyri täydellisyyteen eivätkä arvostele vaimojaan.

Vaarasen näkemyksessä – tai siinä miten se lehtijutussa esitettiin – on kyse ikiaikaisesta tavasta leimata huoliaan esittävä nainen nalkuttavaksi ämmäksi. Pirttihirmun puoliso taas saa esittää ressukan lapatossun klassista roolia. Kiukkuinen Justiina ja hänen tohvelisankarinsa toistavat sukupuolikäsitystä, jossa nainen ja mies ovat toistensa vastakohdat. Tiedättehän, naiset ovat Venuksesta ja miehet Marsista. Tässä näytelmässä nainen on syyllinen, mies passiivinen uhri. Siksipä ainoa keino ratkaista erimielisyydet on hiljentää naisen nalkutus; kohtuuttomat vaatimukset lopetetaan palauttamalla nainen paikalleen (hellan ja nyrkin väliin?).

Mutta loppuuko äitien väsymys ja vähenevätkö naisten paineet pitää koti tiptop kunnossa sillä, että käsketään olla valittamatta? Vaaraselta tuntuu unohtuvan, että naisten väsymyksen taustalla voi olla myös puolisoiden välinen epätasa-arvoinen työnjako. Kertovathan ajankäyttötilastot, että kotityöt ja lastenhoito jakautuvat perheissä edelleen epätasaisesti. Naiset vastaavat yleensä myös kotityön ja lastenhoidon koordinaatiosta ja organisoinnista, niin kutsutusta metatyöstä. Ja miten Vaaraselta on voinut mennä ohi se, miten hyvän äitiyden kriteerit ovat 2000-luvun uusfamilistisessa ilmapiirissä kiristyneet?

Ehkä täydellisyyden tavoittelukaan ei ole sitä miltä äkkiseltään näyttää. Kohtuuttomuuden sijaan se kenties onkin vastaamista naisille asetettuihin odotuksiin ja ideaaleihin. 70-luvulla puhuttiin naisten kaksoistaakasta, jolla tarkoitettiin sitä, että ansiotyönsä lisäksi naiset hoitivat myös kotityöt. Nykyään uran, kotitöiden ja vanhemmuuden hoitamisen ohella odotetaan, että naiset huoltavat myös ulkonäköään, kuntoaan ja parisuhdettaan sekä sisustavat. Koti mielletään edelleen naisten luontaiseksi alueeksi. Vaikka miespuoliso aiheuttaisi kodin epäjärjestyksen, naispuoliso on se, jonka kunnollisuutta kodin järjestyksen perusteella arvioidaan.

Nalkuttavan ämmän ja lapatossun parisuhdedynamiikka aiheuttaa myös sen, että miesten tekemä kotityö ja lastenhoito saavat kehnot arviot. Koska mies on kotona muka vieraalla kentällä, hän tumpeloi tai on vain naurettava. Miten monta vitsiä on väännetty vauvan vaippaa vaihtavasta miehestä? Tällaisten ennakkoasetusten vallitessa on miespuolisolle houkuttelevaa liueta kotitöistä kokonaan ja taantua ”pojat on poikia” -asenteella yhdeksi perheen holhottavista. Asetelmassa on miehen näkökulmasta monia etuja. ”Osaamaton” välttää monet ikävät työt, esimerkiksi ne kakkavaippavuorot. Hänelle jää myös enemmän vapaa-aikaa kuin naispuolisolle .

Ne heteropariskunnat, jotka tosissaan pyrkivät tasaamaan työjakoa, päätyvät saman sukupuolittuneen dynamiikan vallitessa helposti siihen, että naisesta tulee työnjohtaja ja miehestä tämän pikku apulainen. Aidosti uudenlaisiksi isiksi pyrkivien nuorten miesten onkin syytä olla tarkkana tässä kohtaa.

Miten tästä haitallisesta asetelmasta pääsee?

Ensinnäkin on lakattava dissaamasta naisten huolia leimaamalla ne nalkuttamiseksi. On tunnustettava, että naisvalitus kertoo siitä, ettei kaikki ole ok. Toiseksi on lakattava pitämästä miehiä lapsina. Ei miesten kyvyissä mitään vikaa ole, pärjääväthän he esimerkiksi yritysjohtajina, ministereinä ja ydinfyysikkoina. Sama pätee poikiin: ei ole olemassa mitään luonnonlakia, jonka takia poikalapset olisivat kyvyttömämpiä siivoamaan sotkunsa kuin tyttölapset.

Kolmanneksi kaikkien pitää ottaa vastuuta omasta toiminnastaan: Miehet, uhrimieli pois! Ottakaa reippaasti ja oma-aloitteisesti kodin asioita kontollenne (tsekkaa tarkistuslista täältä). Äläkää odotako puolison pyytävän teitä laittamaan tavarat paikoilleen tai karsimaan lapsen kaapista pieniksi jääneet vaatteet, tehkää se pyytämättä. Se on sekä teidän että lastenne etu, sillä tasaisempi työnjako vähentää riitelyä parisuhteessa ja varmistaa, että poikkeustilanteissa lapsella on toinenkin vanhempi, joka pystyy huolehtimaan hänestä. Naiset, tiedostakaa! Huomaatteko, miten odotukset kunnollisesta naiseudesta ja äitiydestä panevat teidät suorittamaan ideaalielämää ja kotihommia toistenkin puolesta? Ottkaa näistä vaatimuksista etäisyyttä ja eläkää omannäköistänne elämää.

Lukkiutuneiden järjestämistä ja järjestystä (tai muita kotitöitä) koskevien konfliktitilanteiden ratkaisemiseen suosittelen kokeilemaan väkivallatonta vuorovaikutusta. Nonviolent communicationin perusperiaatteena on kertoa omista tarpeista ja saada ne tyydytetyksi ilman toisten syyllistämistä, manipuloimista, pakottamista, kiristämistä tai vaatimuksia ja kuunnella toista niin, että tämä tulee ymmärretyksi. Tässä on suomeksi menetelmän soveltamisesta parisuhteeseen ja täältä löytyy vuorovaikutusesimerkkejä.

Ollaan ihmisiksi.

Tyytyväisyystakuu

Pari vuotta sitten osallistuin uteliaisuudesta yliopistotyönantajani tarjoamalle mindfulness-kurssille. Sen tarkoituksena oli opettaa tietoisuustaitoja, eli meneillään olevan hetken kokemisen, havainnoinnin ja hyväksymisen taitoja, sekä toimia stressinhallinnan tukena. Mindfulnessin harjoittamisella pitäisi tutkitustikin olla monia henkistä hyvinvointia lisääviä vaikutuksia.

IMG_8848

Jos ei muuta keksi, voi olla kiitollinen siitä, että kesä tulee joka vuosi.

Kahdeksana pimeänä talviaamuna istuin yhdessä parinkymmenen muun naisen kanssa jumppasalin lattialla kuuliaisesti pohtimassa, miltä hengitys tuntuu nenässä. En ollut erityisen hyvää mindfulness-ainesta. Kotitehtävät jäivät tekemättä. En pystynyt edes hampaiden pesun ajan keskittymään vain harjan liikkeisiin suussa.

Pahinta oli, että kapinoin itsekseni koko ajan: miksi ihmeessä työstressiä pitäisi hallita keskittymällä hetkeen ja hyväksymällä tilanne? Jos työ tai sen olosuhteet mättävät, eikö olisi paljon järkevämpää vaatia johdolta työn uudelleen järjestelyä tai tehdä joukolla protesti? Nousta barrikadeille? Jos vaikka seisoisin kaiken päivää sillisäilyketehtaan hihnan äärellä (kuten yhtenä kesänä seisoin), eikö olisi pelkästään ihanaa, että mieleni voi vaeltaa ulos kuumasta pakkaamosta sen sijaan, että kokisin file fileeltä jokaisen kalan tunnun, hajun (yök) ja asettumisen purkkiinsa?

Asenteeni monia muitakin onnellisuus- ja elämäntaidonoppeja kohtaan on samanlainen: olen kyllä utelias mutta aivan liian skeptinen heittäytyäkseni mukaan. Usein näen opeissa positiiviseksi psykologiaksi naamioitua yksilökeskeisyyttä ja uusliberalistista eetosta: ”Hei, se on vain asenteesta kiinni! Jokainen on oman onnensa seppä!” Ikään kuin emme olisi täällä heitettyinä moniin sellaisiin olosuhteisiin, joihin voimme vaikuttaa hyvin vähän tai ei lainkaan.

Nyt olen kuitenkin omaksikin yllätyksekseni täysin hurahtanut yhteen onnellisuusoppiin, nimittäin kiitollisuusharjoitteisiin. Sain idean harjoituksista Keiju Vihreäsalon bloggauksesta. Ajatus kiitollisuusharjoituksista puhutteli, koska yksi lapsistani takertuu helposti negatiivisiin asioihin. Ajattelin, että tällainen huomion uudelleensuuntaaminen olisi erityisesti hänelle hyväksi. Otimme kiitollisuusharjoituksen osaksi iltaohjelmaamme. Iltasadun jälkeen jokainen sanoo kolme kiitollisuudenaihetta.

Koululaisten kiitollisuuksissa toistuvat päivän mukavat tapahtumat, jotka voivat olla isoja tai pieniä, poikkeuksellisia tai tavallisia. Joskus kun ”kaikki” harmittaa, voi olla kiitollinen vaikka siitä, että on puhtaat vaatteet kaapissa. Kaksivuotias, joka tykkää yli kaiken uimisesta, sanoo joka ilta olevansa kiitollinen ”uimapäivästä”, vaikka ei olisi nähnyt vettä viikkoihin. Hänkin tajuaa, että kyse on elämän iloisista asioista. Käytännössä kiitollisuusharjoituksemme on siis kivojen asioiden listaamista.

Omat kiitollisuuteni liittyvät usein perheenjäseniin mutta myös tähän blogiin: olen kiitollinen siitä, että lukijat ovat löytäneet tänne ja että Paikka kaikelle -ryhmässä on hyvä henki. Kaiken myönteisen nimeäminen onkin ollut hyväksi erityisesti itselleni: se on tehnyt näkyvämmäksi, miten hyvin asiat kuitenkin elämässäni ovat (vaikka meno yliopistolla muuttuu koko ajan hullummaksi).

Kiitollisuuksien sanomisesta on tullut tärkeä osa iltarituaalejamme. Jos ne unohtuvat, lapset nousevat sängyistään tullakseen kertomaan ne. Jokainen meistä kiinnittää nyt enemmän huomiota niihin asioihin, joihin olemme tyytyväisiä.

Tutkimusten (joista en tiennyt mitään aloittaessamme harjoitukset) mukaan kiitollisuuden tunne kytkeytyy yksilön kokemaan hyvinvointiin. Kiitolliset ihmiset kuvaavat itseään onnellisempina, optimistisempina, elämäänsä tyytyväisempinä sekä vähemmän ahdistuneina ja masentuneina kuin itsensä vähemmän kiitollisiksi kokevat. Suhde kiitollisuuden ja hyvinvoinnin välillä on ainakin osittain kausaalinen: kokeellisen psykologian tutkimuksissa on osoitettu, että erilaiset kiitollisuuden ilmaisemisen harjoitukset, kuten päivittäinen kiitollisuuksien muistiin kirjoittaminen tai kiitoskirjeen kirjoittaminen ja lukeminen valitsemalleen henkilölle, lisäävät ihmisten tyytyväisyyttä.

Kiitollisuuksien lausuminen toisille tai kirjoittaminen itselle tekee näkyväksi sen, mikä elämässä on hyvin, olosuhteista huolimatta. Se myös laittaa kaikenlaiset ensimmäisen maailman ongelmat perspektiiviin. Journal of Happiness Studies -lehdessä (!) julkaistussa artikkelissa esitetään, että materian keräämiseen suuntautuneet ihmiset ovat harvemmin tyytyväisiä elämäänsä, onnettomampia ja heillä on enemmän masennusoireita kuin muilla. Artikkelin mukaan nimenomaan kiitollisuuteen keskittyminen voisi olla vastalääke materialismille ja sen levittämälle pahalle mielelle.

Itse uskon, että kiitollisuusharjoitukset voivat olla tukena myös tavaran karsimisen prosessissa, ehkä jopa koko yltäkylläisyyden yhteiskunnan suunnan muuttamisessa. Kiitollisuuden harjoittaminen ohjaa huomion siihen, mitä meillä jo on, sen sijaan, mitä vielä puuttuu tai mitä haluamme lisää. Ei liene sattumaa, että elämäntapaminimalistit saarnaavat kiitollisuuden merkityksestä.

Jos vielä pohdit uudenvuodenlupauksen tekemistä, ehdotan kuukauden kiitollisuuskokeilua. Kerro päivittäin jollekulle tai kirjoita ylös itsellesi kolme asiaa, joista olet kiitollinen, iloinen tai joista tulee hyvä mieli. Pyydä läheiset kokeiluun mukaan.

Onnellisempaa uutta vuotta 2016!

*
Kirjallisuus

Emily L. Polak And Michael E. Mccullough: Is gratitude an alternative to materialism? Journal of Happiness Studies 7/2006, 343–360.

Markku Ojanen: Positiivinen psykologia. Edita 2007.

Viikkausvimma

Kotien raivaajat ja järjestämisentusiastit kautta Internetin ovat viime aikoina intoilleet vaatteiden viikkaamisesta. Olen itsekin lietsonut innostusta täällä. Trendin harjalla on asetella vaatteet ja muut tekstiilit pinojen sijasta riveihin. Rivittämisellä on monia etuja: rivit pysyvät pinoja helpommin siisteinä, tekstiileistään saa yhdellä silmäyksellä kokonaiskuvan ja ne mahtuvat pienempään tilaan. Moni sotkuisesta kaapista kärsinyt kertoo saaneensa uudesta järjestyksestä apua. Pystyviikkauksen kirjassaan esitellyt suosittu järjestämisguru Marie Kondo kehottaa laittamaan vaatteet lisäksi värijärjestykseen: vaaleammat eteen, tummat taakse. Kondon mukaan onnellisuus lisääntyy, koska värijärjestys miellyttää silmää. Sukat taitellaan – ei pariteta rulliksi – ja rintaliiveillekin löytyy omat ohjeensa.

Tiskirätit ja keittiöpyyhkeet rivissä.

Tiskirätit ja keittiöpyyhkeet rivissä.

Olen itse suuri arkipäivän estetiikan ystävä. Jos on aikaa (usein ei ole), nautiskelen ripustamalla pyykit värijärjestykseen, taitan vaatteet ja muut tekstiilit huolella sekä asettelen ne kaappiin värien mukaan. Harmonia ja symmetrisyys viestivät minulle levollisuutta. On ilo katsoa kauniisti järjestettyjen kaappien sisuksia. Pyykin viikkaaminen ja kaappiin asettaminen ovatkin lempikotitöitäni. (Totta puhuen melkein kaikki muut kotityöt jättäisin väliin. Imuroinnista tulen vain vihaiseksi.)

Silti seurailen nykyistä viikkausvimmaa mietteliäänä. Ammattijärjestäjäkoulutuksessa meille näytettiin amerikkalaisen järjestäjän opasvideo pikkuhousujen viikkaamiseen (video saattoi olla tämä, en muista tarkalleen). Esimerkin oli tarkoitus olla keventävä mutta myös varoittava: toisin kuin höpsöjen amerikkalaisten, järkevien suomalaisten järjestäjien on syytä keskittyä tavaran karsimiseen, toiminnallisuuteen ja ratkaisuihin, jotka eivät ole asiakkaalle liian vaativia. Pipertäminen sellaisten yksityiskohtien kanssa kuin alushousujen taitokset on ajanhukkaa.

Siivousliinat, pikkupyyhkeet ja harsot narulla.

Mietteliäisyyteni liittyy silti järkevyyden sijaan enemmän sukupuoleen ja valtaan. Yhtä lukuun ottamatta (ja sekin yksi opettaa viikkaamaan pinoihin, ei riveihin!) kaikki tietämäni viikkaajat ovat naisia. Mitä jos meille yhtäkkiä käykin niin, että kunnon naisen kriteeriksi tulee taito soinnutella sukkansa sävyn mukaan ja pitää rintaliivirivit moitteettoman suorina? Jos meille aletaan myydä tuotteita (vaikka tällaisia), joilla varmistamme täydellisen kauniit kaapit? Mitä jos viikkaamiseen keskittyminen tekeekin meidät onnettomiksi? Ajattelen Betty Friedanin klassikkoteoksessaan Naisellisuuden harhat kuvaamia 50-luvun epätoivoisia kotirouvia, joiden kunnianhimoa kodin- ja lastenhoito ei tyydyttänyt, vaikka aikakauden sukupuoli-ideologian mukaan olisi pitänyt. Ja eikö tässä ole sekin riski, että sillä välin kun me pesemme, kuivaamme, silitämme ja taittelemme, ne joita viikkaamisopit- ja standardit eivät koske, saavat ylennyksiä, julkaisevat teoksiaan tai nousevat yhteiskunnallisiin asemiin?

Älkää ymmärtäkö väärin. En halua kieltää ketään järjestämästä siivousliinojaan värin mukaan – teenhän niin itsekin. Mutta toivon, että jokainen kotinsa estetiikkaa hiova tekee sen omaksi ilokseen, silkasta nautinnosta ja tietoisella päätöksellä. Ja katsoo, ettei ihan kaikki aika mene pyykin kanssa pelatessa (tekstiilien määrän vähentäminen auttaa tässä). Oman ainutkertaisen elämänsä kun voi käyttää niin monella muullakin tavalla: lastensa kanssa leikkien, hyvää kirjaa lukien, nälänhätää vastaan taistellen, politiikkaa tehden, tieteellisten läpimurtojen parissa.

Viikkaatko? Miten viikkaat? Vai onko ihan sama, miten vaatteet kaappiin survoo, jos nyt ylipäätään jaksaa niitä sinne asti viedä?

Ensi viikolla kirjoitan siitä, olemmeko pakkomielteisiä säilytysjärjestelmien suhteen.

Kirjallisuus
Betty Friedan: Naisellisuuden harhat. (The feminine mystique, 1963.) Suom. Ritva Turunen & Jertta Roos. Kirjayhtymä, 1967.