Aihearkisto: Moraali

10 000 euroa lastenvaatteisiin kahdessa vuodessa – tyhmyyden tähden?

Vastikään Vauva-lehden palstalla avautui pienten lasten äiti, joka muita äitejä varoittaakseen kertoi, miten oli ollut ”tyhmä” ja tullut hankkineeksi 2500 euroa velkaa ostelemalla lasten merkkivaatteita. Hän kertoi, että uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen hän haki perhekerhosta uusia ystäviä. ”En vielä tässä vaiheessa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tuo porukka pyöri melko materialististen arvojen ympärillä. Se hiipi pikkuhiljaa, ensin hurahti yksi ja sitten toinen.”

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Kirjoittaja, joka siihen asti oli ostanut lastenvaatteet ketjukaupoista ja kirpputoreilta, alkoi itsekin innostua merkkivaatteista ja tilata niitä nettikaupoista. ”Vähän nikottelin, kun ostoskorin loppusumma alkoi kakkosella ja oli kolminumeroinen, mutta tilasin kuitenkin.”

Lopulta tilillä ei enää ollut tarpeeksi rahaa kattamaan useissa sadoissa euroissa pyörineitä kertaostoksia, ja kirjoittaja turvautui kulutusluottoon rahoittaakseen ostelunsa. ”Kun en osannut päättää, mitä väriä tilaisin, tilasin kaikkia. Joskus palautin ne mistä en niin tykännyt, usein en – kun tykkäsin niistä kaikista.” Hän lopetti kuntosalijäsenyyden, koska säästyneillä rahoilla sai yhden muotihaalarin kuukaudessa. Toimivat lastenrattaat hän vaihtoi luksusmerkkiin, ”koska sellaiset kuului olla.” Rahaa ostoksiin kului parissa vuodessa yhteensä 10 000 euroa, josta lainaa 2500.

Sitten kirjoittaja oman ilmaisunsa mukaan ”heräsi”. Yhtäkkiä nettipalstoilla käyty keskustelu merkkivaatteista alkoi kuulostaa merkityksettömältä ”trikoorievuista jauhamiselta”. Koti oli muuttunut vaatepakettien takia ”postikonttoriksi” ja lapselle oli ”kahdeksan erilaista ihan samaa tarkoitusta palvelevaa villamyssyä”. Kirjoittaja varoittaa toisia äitejä: lastenvaatteista ”tulee helposti elämää suurempi asia, jos elämässä ei (lasten lisäksi, tietysti) oikein ole muutakaan”.

Kiitän anonyymiä kirjoittajaa rehellisestä tarinasta. Vaikka tarina ei kerro tavarapaljoudesta, jonka vaatteet ja tarvikkeet hänelle kenties aiheuttivat, lastenvaatteet ovat yksi iso, ongelmallinen tavararyhmä lapsiperheissä. Vaatteita tulee perheisiin itse ostettuna, lahjoina ja käytettynä, ja jälkimmäisiä voi helposti tulla jopa jätesäkillinen kerralla. Ei olekaan tavatonta, että vaatteita on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehditä ottaa käyttöön.

Mutta mitä ostelustaan kirjoittaneen äidin tarina kertoo aikamme tavarasuhteista? Ainakin sen, että tämän päivän Suomessa on mahdollista olla ”lastenvaateharrastaja”. Kyse on keräilyharrastuksen yhdestä muodosta. Keräily puolestaan on ihmisten ikiaikainen kiinnostuksenkohde. Viidennes kertoo keräilevänsä jotakin ja vielä useampi on lapsena harrastanut keräilyä.

Miksi äidit keräilevät juuri lastenvaatteita eivätkä esimerkiksi postimerkkejä tai vanhoja Aku Ankkoja? Tavaroissa ei koskaan ole kyse vain tavaroista. Ne ovat myös viestejä. Kerromme niiden avulla sekä itsellemme että toisille, keitä olemme tai haluamme olla. Lastentarvikkeiden hankkiminen liittyy mitä suurimmassa määrin siihen, millaisina vanhempina äidit haluavat tulla nähdyksi. Pukemalla lapsi trendikkääseen merkkivaatteeseen liitytään yhteisöihin ja erottaudutaan toisista: voidaan esimerkiksi kertoa, että oma maku tai käsitys laadusta on hienostuneempi kuin niillä, jotka ostavat marketeista tai halpisketjuista.

Mistä sitten syntyy ”hurahdus”, josta Vauvan palstalle kirjoittanut äiti kertoo? Mieleen tulevat koulujen välitunneilla leviävät villitykset: milloin kaikkien pitää saada Pokemon-kortteja, milloin taas hoverboard. Sosiaalisilla ilmiöillä on tapana tarttua ja levitä aikuistenkin keskuudessa. Myös aikuiset kärsivät erilaisista ostoskuumeista: autokuumeesta, asuntokuumeesta – tai lastenvaatekuumeesta.

Markkinoijat ja mainostajat käyttävät taitavasti hyväkseen niitä merkityksiä, joita ihmiset tavaroihin liittävät. Mutta kyse ei ole (vain) siitä, että mainostajat aivopesisivät lastenvaateharrastajia ostelemaan turhuuksia. Harrastajat osallistuvat massailmiön luomiseen ja tuotteiden markkinointiin ihan itse. He perustavat keskustelu- ja myyntiryhmiä vaatemerkkien ympärille. Ryhmissä jaetaan tuotetietoa ja ihaillaan tuotteita yhdessä. Lastenvaateharrastus voikin olla tärkeä äidin ihmissuhteiden kannalta. Kuten kaikissa keräilyharrastuksissa, myös lastenvaateharrastuksessa on sosiaalinen puolensa. ”Hurahtaminen” ei siis ole sama kuin että olisi tullut viilatuksi linssiin. Se on valinta innostua jostakin.

Tarinansa kertonut äiti epäilee myös, että lastenvaateharrastuksella täytetään tyhjyyden tunnetta. Tämäkin merkitys tavaroilla voi olla. Aikuiselämään tottuneelle pois töistä jääminen ja päivien viettäminen yksin kotona pikkulapsen kanssa voi olla piinaavan tylsää.

Keräilyä pidetään yleensä kunniallisena harrastuksena, ainakin jos keräillään postimerkkejä, c-kasetteja tai muumimukeja. Kuitenkin, kun on kyse äitien harrastamasta kalliiden lastenvaatteiden keräämisestä, moni on valmis pyörittelemään silmiään ja moralisoimaan. Naisten kulutusta ylipäätään pidetään usein tyhjänpäiväisempänä ja kevytmielisempänä kuin miesten. Ilmeisesti moralisoijien mielestä olisi hienompaa täyttää äitien päivät runopiiriharrastuksella ja akvarellimaalauksella. Monien mielestä olisi parempi, jos äidit suuntaisivat tarmonsa työelämässä ja opinnoissa suorittamiseen, pätemiseen ja meritoitumiseen. Itsekin näkisin parempana käyttää joutoaika vaikka vapaaehtoistyöhön ostelun sijaan. Mutta miksi ajattelemme, että äidit eivät osaisi itse valita itselleen sopivaa harrastusta?

Lastenvaatteilla ja merkkivaatteiden harrastamisella voi olla ja on äideille monia merkityksiä, joista he eivät ehkä itsekään ole loppuun asti tietoisia. Lastenvaatteilla viestitään ja niiden harrastamiseen liittyy yhteisöllisyyttä, joskin myös erottautumista. Harrastuksen voi vetää överiksi ja pilata sillä luottotietonsa. Lastenvaateharrastaja ei kuitenkaan ole harhaanjohdettu eikä tyhmä, vaan tekee oman, aikuisen valintansa mukaisesti asiaa, josta kukaan vanhempi ei voi kokonaan välttyä: lapsille on hankittava vaatteita joka tapauksessa.

Avaan lastenvaateharrastukseen vielä yhden näkökulman, joka usein ohitetaan: vaatteilla ja tarvikkeilla äidit osoittavat myös huolenpitoa ja rakkautta. Lastenvaatteet ovat söpöjä. Niillä on helppo helliä omaa pikkuista ja osoittaa tämän arvo pukemalla hänet kauniisti.

*

Tavarasuhteet ovat aiheena myös helmikuussa julkaistavassa kirjassani Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. (Kyllä! Tämä blogi saa kirjakaiman. Olen niin tohkeissani!) Kirja vastaa kysymykseen siitä, miksi niin monesta tuntuu, että tavarat pyörittävät heidän arkeaan sen sijaan, että he itse määräisivät siitä. Kirjaa voi nyt tilata kustantajalta edulliseen ennakkohintaan 19,50 € (norm. 29 €) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. Tarjous on voimassa 15.2. asti. Klikkaa tästä ennakkotarjoukseen ja tutustu samalla myös kirjan näytelukuun.

Kalenteriin: Olen tavattavissa Turun Rakenna ja sisusta -messuilla perjantaina 10.2. ja sunnuntaina 12.2., jolloin myös puhun siitä, miksi kodin järjestäminen on parasta sisustamista. Teemme Suomen ammattijärjestäjien osastolla roinatestejä ja ratkomme pieniä järjestämispulmia. Tervetuloa!

Ilmoittaudu: Paikka kaikelle – kodin järjestämiskurssin ilmoittautuminen on meneillään. Kurssi alkaa Turussa torstaina 9.3. Kolmen tapaamiskerran aikana pureudutaan epäjärjestyksen syihin, tehokkaisiin järjestämismenetelmiin, järjestyksen ylläpitoon ja toteutetaan oma projekti ammattijärjestäjän ohjauksessa. Kokemukset aiemmalta kurssilta olivat todella positiiviset ja osallistujat kertoivat  saaneensa kurssilta lisäpontta ja tukea järjestämiseen. Kurssille otetaan vain 12 osallistujaa ja nopeimmat ovat jo ilmoittautuneet! Lisätietoja kurssista ja ilmoittautuminen täällä: https://www.lyyti.fi/reg/paikkakaikelle.

Siivoussota, taas

Tavaran raivaaminen nostaa helposti pintaan ärsytyksen tai ahdistuksen tunteita. Erityisen paljon tunteita herättää japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon lanseeraama KonMari-menetelmä, jossa tiettyä ohjelmaa noudattamalla poistetaan elämästä asiat, jotka eivät tuota iloa. Viimeisimpänä KonMarin ihmettelijöiden joukkoon liittyi naistenlehden toimittaja. Hän oli liittynyt Facebookin KonMari-ryhmään, koska oli ”kuullut, että ryhmässä on aika kipeä meno”.

heart-1328565_1920-2

Toimittaja kuvaa kirjoittamassaan kolumnissa, miten konmarittavat naiset puivat erilaisia tavaran raivaamiseen liittyviä ongelmiaan ryhmässä. Hän kertoo naureskelleensa keskusteluille lahjaksi saaduista tuikkukipoista tai vinkeille käyttää sukanpidikkeitä. Hän oli huvittunut siitä, että ihmiset pohtivat pitääkö kaikkia kirjassa annettuja ohjeita noudattaa sellaisenaan. Sitten hän huomaa synkempiä sävyjä, kun jotkut tuovat esille, että konmaritus ei olekaan tuonut mukanaan luvattua elämänmullistavaa taikaa, onnellisuutta. Nämä ihmiset ovat hänelle KonMarin uhreja.

Jutussa on lisäksi jonkin verran ihan perusteltua kulutuskritiikkiä. Konmarittaminen siksi, että saisi ostaa uudet kivemmat tilalle, ei ole kestävää, siitä olen samaa mieltä. Tosin on epäselvää, kuinka moni marittaja tyhjentää kaappejaan päästäkseen shoppailemaan lisää ja kuinka moni on pysyvämmän kulutusmuutoksen tiellä. Toivon, että jälkimmäisiä on enemmän.

KonMari-ryhmässä luonnollisesti pahastuttiin. Olen itsekin ryhmässä ja tunnistin useita jutussa mainittuja keskusteluja ja niiden kirjoittajia. Tuntui kurjalta, että heidän ilojaan, pulmiaan ja huoliaan hämmästellään naistenlehden sivuilla. Avaukset on kirjoitettu suljettuun Facebook-ryhmään. Vaikka ryhmä on iso, eivät sen jäsenet oleta, että heidän tarinoitaan repostellaan pitkin poikin mediaa. Ryhmässä avaudutaan siksi, että siellä on mahtava tsemppihenki, tekemisen meininki ja innostus. Toki jokaisen netissä julkaisevan kannattaa miettiä asia niin, että ei haittaisi vaikka naapuri tai anoppi näkisi.

Siltikään ”tavallisten ihmisten yksityiset asiat eivät kuulu tiedotusvälineisiin, vaikka niitä julkaistaisiin facebook-yhteisöissä”, kuten Julkisen sanan neuvosto on aiemmin linjannut. KonMari-ryhmässä siivotaan, herran tähden. Vaikka tavaran raivauksella toki on yhteiskunnalliset ulottuvuutensa, ei aihe ole sillä tavoin poliittisesti tai yhteiskunnallisesti merkittävä, että mediaraportointi tällaisella yksityiskohtaisuudella olisi tarpeen. Tiedotusvälineet säästäköön tällaiset ”vuodot” ryhmiin, joissa lietsotaan vihaa ja väkivaltaa.

Minulle naistenlehden KonMari-kolumni osoittaa jälleen kerran, miten vaikeaa raivaamisesta on puhua ilman, että siivousta koskeva moraalisota alkaa. Tällä kertaa raivaaja(naise)t saivat leiman nenästä vedettyinä uhreina ja hurahtaneina uskovaisina. Myös nimittely siivoushulluiksi tai vaihtoehtoisesti veltoiksi sotkupossuiksi on tavallista silloin, kun on kyse kotien siisteydestä, siivoamisesta ja raivaamisesta.

Leimaamisen vastapainoksi tarvitaan turvallisia tiloja, joissa sotkuistaan ja siivoamisestaan saa kertoa ymmärtävässä ilmapiirissä. Hieno esikuva tällaisille paikoille on ruotsalainen Family living – the true story -ryhmä, jossa julkaistaan vain sotkuisten asuntojen kuvia ja niitä symppaavia kommentteja. Ryhmän tavoitteena on lieventää sotkuisten kokemaa huonommuutta siitä, että sisustuslehtien kuvat esitetään kodin estetiikan normina. Tämän blogin rinnalle syntyneen Paikka kaikelle -ryhmän kuvauksessa tilan turvallisuuteen on kiinnitetty erityistä huomiota. Myös KonMari Suomi -ryhmä on toivottavasti jatkossakin paikka, jossa sen jäsenet uskaltavat jakaa innostustaan ja vastoinkäymisiään.

Enemmän rakkauspommitusta, vähemmän ilkeää nillitystä. Naistenlehden seuraava kolumni voisikin käsitellä sitä, miten monimuotoista tukea raivausryhmien jäsenet toisilleen tarjoavat.

*

Ps. KonMari on hieno menetelmä, mutta ei tee kaikkia autuaiksi. Lue täältä ja täältä miksi. Menetelmän yhteiskunnallinen ulottuvuus? KonMari saattaa vahvistaa sukupuolistereotypioita. Lue lisää täältä.

 

Kuva: Pixabay.

Järjestämisen ”trendioppi” eli taito heittää tavarat pois

Järjestämispiirit kohahtivat kun Helsingin uutiset julkaisi Kierrätyskeskuksen kehitysjohtajan näkemyksiä tavaran raivaamisesta otsikolla Vastaisku trendiopille: Turhakin tavara voi olla tärkeä. Jutussa annetun lyhyen määritelmän mukaan tässä opissa ”tärkeintä on osata heittää tavaroita pois”. Kuvatekstissä nimeltä mainitaan KonMari-metodi, mutta sitä tai muita ”trendioppeja” ei esitellä sen enempää.

dressing-room-1137941 (1)

Kaikki turha tavara on raivattu! Jäljelle jäi vain tyhjää tilaa. Kuva: Pixabay.

Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu. On mahdollista, että koko juttu perustuu toimittajan tai haastateltavan tahattomaan tai tahalliseen väärinymmärrykseen. Oiotaanpa niistä pahimpia hieman.

”Kaikki eivät halua asua ’näyttelykodissa’, sanoo asiantuntija.”

Mitä asiantuntija tässä nyt sitten oikein sanoo? Näyttelykoti-käsite vihjaa, että turhasta tavarasta raivattu koti ei ole asukastaan vaan vaikutuksen tekemistä varten. ”Näyttelykodista” puhumalla leimataan järjestystä tavoittelevat pinnallisiksi.

”Näyttelykodin” vastakohta olisi ”omannäköinen” koti, jossa ei esitetä mitään toisin kuin ”näyttelykodissa”. Omannäköisessä kodissa asukas voi riisua roolinsa ja paljastaa ”aidon” minänsä. Globaalin massatuotannon aikana sisustuksen ja tavaramaailman yksilöllinen omannäköisyys on kuitenkin paradoksi.

”Jos elää 14 neliön asunnossa, niin tavaraa ei sovi paljon, mutta mitä pointtia on tilassa tilan vuoksi. Paitsi jos sattuu pitämään avarasta tilasta. En tiedä, onko tyhjä ja turha tila moraalisesti arvokkaampaa kuin täysi tila.”

Haastateltu antaa ymmärtää, että tyhjän, turhasta tavarasta raivatun tilan tavoittelussa olisi kyse moraalisesta kilvoittelusta. Epäilemättä tällaista kunnollisuuskilpailua ihmisten toimintaan toisinaan sisältyy.

On myös aivan totta, että siisti koti voidaan ymmärtää moraalisesti parempana kuin sotkuinen, ja monia epäjärjestyksessä oleva koti hävettää. Usein siisteyttä vastaan hyökätäänkin leimaamalla siisti koti rakkaudettomaksi – tai pinnalliseksi ”näyttelykodiksi” kuten tässä haastattelussa.

Tässä kilvoittelussa ei voi voittaa, joten se on parasta jättää kokonaan väliin. Varsinkaan ei kannata lehtihaastattelussa vahvistaa tällaisia joutavia vastakkainasetteluja.

”Asunnon tyhjentäminen tavarasta periaatteen vuoksi ei saa [haastatellulta] ymmärrystä.”

Tavaranraivaajat eivät yleensä raivaa tavaroitaan ensisijaisesti periaatteen (minkä ihmeen periaatteen?!) vuoksi tai pelkän raivaamisen itsensä tähden tai kokeakseen moraalista ylemmyyttä. He tekevät sen oman hyvinvointinsa takia.

Jos kaikki pinnat peittyvät epämääräisiin pinoihin, tavaran etsimiseen menee tunti päivässä eikä kaappien ovia voi avata, koska aina jokin tavara tippuu, ei tavara lisää asukkaansa arjen sujumista tippaakaan. Elämä turhasta tavarasta ja sen aiheuttamasta epäjärjestyksestä vapautettuna on vain niin paljon yksinkertaisempaa.

”Vanhojen tavaroiden, esimerkiksi vaatteiden, säilyttäminen on [haastatellun] mielestä myös tulevien sukupolvien huomioonottamista.”

Tervetuloa vaan tavaranraivaajien vertaisryhmiin, joissa paljastuu, että tavaran säilyttäminen tuleville sukupolville voidaan kokea myös karhunpalveluksena. Nuhruiset, kolmekymmentä vuotta kellarissa säilötyt lastenvaatteet, joiden kuminauhat ovat hapertuneet – näistäkö tuoreen äidin pitäisi iloita? Koko peruskoulun oppikirjasto 80-luvulta tai jätesäkillinen 70-luvun teryleenejä? Löytöjä yhdelle, useimmille rojua ja lisävaivaa.

Jos todella haluaa huomioida tulevat sukupolvet, kannattaa kysyä heiltä, tahtovatko he, että tavaroita ylipäätään säilytetään heitä varten. Sitä paitsi muutama yksittäinen, säästettäväksi valikoitu aarre loistaa kirkkaammin kuin huushollillinen sekalaista sälää.

”Tavaraa ei ole liikaa, jos sille kaikelle on paikkansa.”

Kyllä, kyllä, paikka kaikelle, niinhän minä sanoin. Mutta jos kaikelle onkin paikka siksi, että kaksi ihmistä asuu 300 neliön talossa, tavaraa on luultavasti liikaa. Ei kannata asua isommassa kodissa kuin muutoin olisi tarpeen vain, jotta kaikelle turhalle tavaralle olisi oma paikka.

”Jos tavaralle ei ole muuta jatko-osoitetta kuin poltto, se kannattaa säilyttää odottamassa parempaa käyttöä.”

No eiköhän se silloin mieluummin kannata vapauttaa vaikka sinne kierrätyskeskukseen, jotta joku muu voi ottaa sen parempaan käyttöön. En tosin ymmärrä, miten kenelläkään olisi yhtään mitään käyttöä tavaralle, joka on siinä kunnossa, että sen voi toimittaa vain polttolaitokselle. Ei koti ole jäteasema.

”Täpötäydet kaapit saattavat hillitä ostohaluja ja siten auttaa säästämään sekä rahaa että maailmaa.”

No, onhan tämä toki raikas näkökulma. Mutta kun se ei vaan toimi noin. Täpötäysistä kaapeista ei ota selvää, mitä ne ovat nielleet, mikä johtaa siihen, että samoja asioita ostetaan aina vain lisää. Lopulta ihmisellä on tusina saksia ja 150 paria sukkia.

Tärkeintä ei todellakaan ole taito heittää tavarat pois, vaan erottaa olennainen epäolennaisesta.

Perheet aikapulassa – pelastaako sähköinen kalenteri?

Amerikkalaisen ekonomistin ja sosiologin Thorstein Veblenin klassikkoteos The Theory of the Leisure Class vuodelta 1899 kuvasi joutilasta luokkaa, jonka elämäntapaa leimasi kerskakulutus ja vapaa-ajan suuri määrä. Joutilaisuus oli yläluokan keino erottautua työtä tekevistä alemmista luokista. Aiemmin oletettiin, että talouden kasvu johtaisi joutilaan elämän yleistymiseen länsimaissa. Kävi toisin. Vapaa-ajan määrä on menettänyt merkityksensä statuksen osoittajana. Nykyään etuoikeutetussa asemassa olevat tekevät enemmän ansiotöitä kuin muut. He myös kokevat muita suurempaa aikapulaa, sillä heidän vapaa-ajanviettonsakin on intensiivisempää. Toisin sanoen heillä on kalenteri täynnä menoja – joogaretriittiä, taidenäyttelyitä, viikonloppumatkoja Berliiniin – työajan ulkopuolellakin.

Suomessa kiireen tuoma status risteää jännittävästi lapsiperheiden ajankäyttöä koskevan moralistisen puheenparren kanssa. Se korostaa perheasiantuntijoiden suulla kiireettömyyden ja ”tavallisen arjen” merkitystä. Huonot vanhemmat grillaavat lapsiaan harrastuksilla (joilla pyritään takaamaan asiantuntijoiden toisaalla vaatima määrä hikiliikuntaa sekä yleissivistykseen kuuluvat pianonsoittotaidot). Samat kyvyttömät vanhemmat ovat niitä, joilla on niin kiire luoda uraa, että lapsia pahojen puheiden mukaan pidetään päivähoidossa kaksitoista tuntia päivässä. Perhejärjestöjen kampanjan video kuvaa, miten nämä pahikset epäonnistuvat vanhemmuudessaan, kun työ tunkee mukana kotiin ja ”perheaikaan”. Kiire ei siis tuokaan statusta, jos kiireinen henkilö on lapsiperheen vanhempi.

Aikapula on siis osoitus hyvästä asemasta tai huonosta vanhemmuudesta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asiaa tarkastelee. Tässä blogissa aikapulaan suhtaudutaan kuitenkin käytännöllisenä ongelmana, jota voi yrittää ratkoa yksinkertaistamalla ja järjestämällä omia ja perheen menoja. Viime vuonna otinkin ajankäyttöhaasteistani otteen hankkimalla kalenterin, jossa pystyy pitämään viikoittaista tehtävälistaa. Se yhdistettynä puhelimeen ajastamiini muistutuksiin toimi hyvin omalla kohdallani. Sen sijaan viisihenkisen perheen menojen perässä pysyminen on ollut jatkuvaa päivitysten moniajoa: omaan kalenteriin, puolison kalenteriin ja keittiön seinälle. Arvatkaa miten usein joku perheessä ei ole kartalla siitä, missä mennään?

Syyskuussa sain tarpeekseni ja päätin siirtää perheen sähköiseen kalenteriin. En jaksanut perehtyä vaihtoehtoihin sen enempää, vaan otin käyttöön Google Calenderin (tsekkaa täältä kätevä ohje), jota kaveriperheessäkin käytetään. Sitä paitsi se on ilmainen ja meillä oli jo tunnukset valmiina.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli poikkeuksellisen kiireinen.

Elämäntahdin intensiivisyyden puolesta perheeni selvästikin kuuluu etuoikeutettujen, mutta paheksuttavien joukkoon. Kuvassa on erään syksyisen viikon menoja koko perheen sähköisessä kalenterissa. Totuuden vuoksi on mainittava, että viikko oli epätavallisen kiireinen.

Sähköisen kalenterin plussat

Pienen alkusählingin jälkeen kalenteri on ollut helppo käyttää. Jokaisen perheenjäsenen menoille on oma, helposti erottuva väri. Omat työmenoni näkyvät vain minulle. Toistuvien menojen lisääminen ja muokkaus on naurettavan helppoa sen sijaan, että käsipelillä täyttäisi paperikalenteria samoilla asioilla sivu toisensa jälkeen. Kalenterisovelluksen voi ladata myös älypuhelimeen ja se synkronoi merkinnät tietokoneeseen.

Erityisesti tykkään siitä, että tapahtumiin voi lisätä muistutuksen, jonka saa sekä kännykkään että sähköpostiin valitsemaansa aikaan. Kätevää on sekin, että kaikki käyttäjät voivat lisätä kalenteriin menojaan. Myöhemmin myös lapset voi liittää käyttäjiksi samaan kalenteriin. Kännykässä oleva kalenteri vapauttaa tilaa käsilaukusta ja on aina mukana.

Sähköisen kalenterin miinukset

Vaikka muistutukset ovat sähköisen kalenterin parhaita puolia, on niissäkin rajoituksensa. Puolison tekemistä merkinöistä ei tule minulle muistutusta, ellen huomaa itse käydä lisäämässä sellaista. En saa myöskään ilmoitusta hänen tekemistään merkinnöistä vaan minun pitää itse hoksata ne kalentereista. Se on jo johtanut vähemmän mieluisiin aikatauluyllätyksiin. Voi toki olla, että emme vain ole keksineet ruksia asetuksista oikeaa kohtaa.

Selkein puute sähköisessä kalenterissa on kuitenkin sen huono hahmotettavuus paperikalenterin viikkonäkymään verrattuna. Tai ehkä kyse on heikosta ulkoasun muokattavuudesta, joka jossain toisessa sähköisessä kalenterissa olisi parempi. Tietokoneella viikkonäkymä on hyvä, mutta puhelimen viikkonäkymä on naurettava minilistaus, josta ei saa minkäänlaista tilannekuvaa. Olipa näkymä viikko, kolme tai yksi päivää, ongelmana kaikissa on kuitenkin se, että koko päivä ei näy aamusta iltaan yhdellä näytöllä vaan näyttöä on rullattava. Oma kapasiteettiini ei useinkaan riitä siihen, että pystyisin iltanäyttöön rullatessa muistamaan mitä aamunpuolella oli…  Merkinnät myös lipsahtavat helposti väärään päivään.

Lisäksi sähköisen kalenterin heikkoutena eritoten omien käyttötottumusteni kannalta on viikon tehtävälistan puuttuminen. Yritin aluksi ylläpitää sekä sähköistä että paperikalenteria, mutta se osoittautui liian vaivalloiseksi. Hylkäsin paperikalenterin, mutta tehtävälistani jäi sinne. Säilytän laskuja ja muita juoksevia asioita kalenterin välissä, puhelimen väliin niitä ei saa millään. Toista kuukautta olin pääasiassa ulalla asioista, jotka olivat paperikalenterissa tai sen välissä.

Muistikirja kumoaa miinukset?

MuistikirjaLopulta keksin ottaa käyttöön muistikirjan. Siinä yksi sivu vastaa viikkoa. Tällöin eri tahtia kulkevia tehtäviä voi listata eri viikoille. Yksi jaottelematon muistilista luultavasti vain pitenisi pitenemistään alkupään hoitamattomien asioiden kadotessa esihistorian hämärään. Paperikalenterissa minulla oli muistiinpanosivuilla myös temaattiset listat asioista, jotka eivät ole kiireellisiä, mutta jotka haluan pitää mielessä. Ne ovat esimerkiksi aikeita kodin kohennustöistä, suunnitelmia järjestämishommieni kehittämiseksi, tutkijantyön pitkäaikaisia asioita, kirjatilaus- ja hankitalista ja niin edelleen. Ne siirtyivät muistikirjani takasivuille. Lisäksi voin laittaa laskut ja sen sellaiset muistikirjan väliin. Jännittävää nähdä, opinko uusille tavoille.

Miten olette ratkaisseet perhekalenterin ongelman? Ja te, jotka käytätte sähköisiä kalentereita, mikä kalenteri käytössä? Entä miten hoidatte asiat, jotka kokeilen nyt saada järjestykseen muistikirjalla?

*
Kirjallisuus

Thorstein Veblen: The Theory of the Leisure Class: An Economic Study of Institutions. 1899.

Tomi Oinas, Timo Anttila & Jouko Nätti: Yhteiskuntaluokat ja ajankäyttö Suomessa. Luokaton Suomi? Toim. Jani Erola. Gaudeamus 2010.

 

Kaamein lapsiperheläävä – vertaistukea vai sotkupornoa?

”Kun ystävät tulevat kylään, siivotaan kuin viimeistä päivää ja ylimääräiset tavarat tungetaan sängyn alle. Ja ovella pahoitellaan, että tänään on sitten harvinaisen sotkuista, sorry. Kodin siisteys on elämänhallinan [sic] mitta, vaikka kämppiksinä elelisi muutama alle kouluikäinen ja pari kissaa, joiden ainoa agenda on levittää legot ja hamahelmet pitkin lattioita 300 kertaa päivässä. … Unohdetaan sotkut, keskitytään elämään! Paljasta lapsiperhelääväsi meille – niin minäkin tein! Se vapauttaa!”

Tällaista vapautussanomaa julistaa YLEn uusi ohjelmakimara Marja Hintikka Live (”ruuhkavuosissa rämpivien taukopaikka”). Kaamein lapsiperheläävä -kilpailussa ideana on postata ohjelman sivulle kuva lapsiperheen sotkuisesta kodista. Mallia sopivasta itseironiasta näyttää ohjelman tähti, jonka semisti sotkuisesta kodista nähdään puolentoista minuutin klippi. Kilpailun voittajalle on luvassa siivousta.

Ajatus on kaunis: todellisten lapsiperhekotien kuvien näkeminen tasaa sisustuslehtien ja –blogien luomaa epärealistista käsitystä siitä, miten lapsiperheissä eletään ja vähentää ruuhkavuosissa tempovien paineita vertaistuen keinoin. Kaikilla on sotkua, relataan!

Kilpailusivulle onkin ladattu koko joukko kuvia enemmän ja vähemmän sotkuisista kodeista. Kaunis ajatus kuitenkin kääntyy päälleen, kun jo ensimmäisten joukossa on kuva putsplank siististä kämpästä. Kuvatekstissä kolmen lapsen äiti tervehtää: ”Tältä näyttää joka päivä. .en [sic] voisi elää sotkussa.” Tämä vielä menisi yksittäisenä dissauksena, mutta sivulla on avoin kommentointimahdollisuus. Kommenttiraidalta saamme lukea kaikki sotkuisuutta koskevat stereotypiat (epähygieenisyys, laiskuus, vastuuntunnottomuus, uusavuttomuus, elämänhallinnan puute), siisteyttä koskevat stereotypiat (fanaattisuus, armottomuus, neuroottisuus, perfektionismi) mutta onneksi sentään vähän ironiaa ja hiukan tsemppiäkin sotkukuviaan postanneille.

Sotkuun ja epäjärjestykseen liittyvät mielikuvat ovat lempiaiheitani. Likaisuus liitetään moraalittomuuteen, siisteys kunnon kansalaisuuteen. Vanhempien onnistumista arvioidaan ihmisten kotien siisteydellä jopa huostaanottotapauksissa. Siisteys liittyy kunnollisuuteen mutta samalla siisti koti voidaan leimata rakkaudettomaksi. Kodin siisteyttä ja järjestystä käytetään monin tavoin erottautumisen ja arvojärjestysten luomisen välineenä.

Minulla on terveisiä Marja Hintikka Live -ohjelman tekijöille. Sotkuisuuteen ja siisteyteen liittyvät stereotypiat ovat meissä todella syvällä. Niiden lieventäminen ei käy nips naps nettikilpailulla, jos samalla ei mietitä, miten luodaan toisia tukeva, ei repivä, ilmapiiri. Keskustelun sääntöjä voisi ohjeistaa vaikka turvallisemman tilan periaatteita soveltaen: Älä määrittele muiden kokemusta tai kuvittele omaasi yleispäteväksi. Älä hyökkää toisia vastaan.

Mallia sotkuisten kotien lempeästä kohtaamisesta saisi ruotsalaisesta Family living – the true story -ryhmästä. Sen ideana on jo vuodesta 2009 ollut jakaa kuvia arjen sotkusta ja kritisoida siten sisustuslehtien ideaalia täydellisistä kodeista. Ryhmässä ei julkaista yhtään kuvaa siisteistä kodeista, sehän vain nostattaisi ristiriitaa. Ryhmässä sallitaan ainoastaan toisia tukevien kommenttien kirjoittaminen, jota kutsutaan termillä lovebombing.

Jään odottamaan, miten Marja Hintikka Live rakkauspommittaa sotkukuvansa julkaisseita ja laittaa ruotuun kommentaattorit, jotka luulevat osaavansa elää paremmin.

*

Photo credit
Please Clean Up Your Mess by Allen Goldblatt via Flickr cc.