Aihearkisto: Lahjoittaminen

Ei tuota iloa – poistoon! Mitä maritetuille tavaroille tapahtuu?

Nyt kun kaikki innolla poistavat iloa tuottamattomia esineitä kodeistaan, on syytä kysyä, mikä on näiden tavaroiden kohtalo. Mitä tapahtuu, jos esineiden suunta on vain kodeista ulospäin?

Jokin aika sitten pääsin tutustumaan Suomen suurimman kierrätysmyymälän tavaralajitteluun, joka sijaitsee Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen tiloissa Espoon Nihtisillassa. Olin siellä keräämässä esineitä tuhannen tavaran kodin hanketta varten. Eikä todellakaan ollut vaikeaa löytää tarvitsemaansa.

Pelkästään vaatteita, joihin emme enää halua pukeutua, on Nihtisillassa pulkkamäen kokoinen kasa. Kenkiä on rullakoittain, kirjoja satoja banaanilaatikoita, elektroniikkahyllyt yltävät varastohallin korkeaan kattoon asti. Polkupyöriäkin on yhtä paljon kuin yhden keskikokoisen kaupunginosan pyöräsuojissa. (Katso video Nihtisillan tavaralajittelusta.)

Tarpeettomiksi käyneitä tekstiilejä lajitellaan uutta kierrosta varten.

Tämä on siis se paikka, johon iloa tuottamattomat tavarat päätyvät. Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus ohjaa eteenpäin lähes neljä miljoonaa esinettä vuodessa. Sisäänotto on tätäkin suurempi, sillä neljännes vastaanotetuista tavaroista menee materiaalikeräykseen ja kymmenesosa energiaksi eli polttolaitokseen. Iso osa näistä tavaroista kiertää Nihtisillan kautta. Siellä jokainen tarkastetaan: myyntikelpoiset pääsevät myymälään, osasta tuunataan jotakin uutta ja ne, jotka eivät ole myyntikunnossa, mutta joita voi vielä käyttää, annetaan ilmaiseksi eteenpäin.

Nihtisillan tavaravuorien näkeminen oli jopa kaltaiselleni paatuneelle tavaranpoistamisen ammattilaiselle hätkähdyttävää. Tavaraa on tässä maailmankolkassa jo tarpeeksi, yllin kyllin, liikaa, tulvaksi asti. Kaikkien, joilla on tavaraa, pitäisi saada kierros Nihtisillan tavaralajittelussa.

Jätteiden historiaa tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Susan Strasser kirjoittaa, että kautta aikojen ihmiset ovat hankkiutuneet eroon raadoista, ruumiinjätöksistä, pilaantuneesta ruuasta ja rikkinäisistä esineistä. Hän huomauttaa, että nykyään meidän ensimmäisen maailman ihmisten elintaso on niin korkea, että heitämme tavaraa pois myös muista syistä – esimerkiksi siksi, että ne eivät enää tuota iloa. Ja, kuten Nihtisillassa hyvin huomasi, käyttökelpoisesta tavarasta eroon hankkiutumisen mittakaava on käsittämätön.

Aiemmin materiaalien kierto ihmisyhteisössä oli lähes suljettu. Rikkinäiset esineet korjattiin, muokattiin uusiksi tai annettiin lasten leluiksi. Kaikki otettiin talteen, sillä sitä saattoi vielä tarvita. Varsinaista roskaa syntyi vähän.

Elintason nousu ja tavaroiden massatuotanto ovat kuitenkin purkaneet tämän materiaalin kierron, toteaa Strasser. Tavarat valmistetaan kaukana kotipiiristä, sivutuotantona syntyvä hukkamateriaali jää käyttämättä ja esineitä korjautetaan tai muokataan uusiksi vain harvoin. Materiaalia vuotaa hukkaan kierron joka kaarteesta.

Parhaassa tapauksessa me kyllä kierrätämme itsellemme turhat tavarat uusille käyttäjille ja materiaalit materiaalikeräyksiin, mutta sekin on oikeastaan vain materiaalikierron vuotojen jälkikäteistä paikkailua. Kierrätyskeskuksissa keksitään käyttötarkoituksia jo syntyneelle ylijäämälle, vaikka parempi olisi ollut miettiä etukäteen, miten se minimoidaan.

Strasser huomauttaa, että nykyisessä mallissa taloudellinen kasvu edellyttää jatkuvaa vanhojen tavaroiden hävittämistä. Poisheittäminen on osaa laajempaa prosessia, johon kuuluvat myös tuotanto, jakelu, ostokset ja käyttö. Tavaroiden heittäminen pois on elimellinen osa kulutusyhteiskuntaa. Vain tyhjentämällä kaapit tulee tilaa uusille ostoksille.

Kierrätyskeskuksen lajittelussa oli pakko miettiä, puretaanko tavaravuoret lopettamalla ostaminen vai pitämällä kaikki jo hankitut tavarat omissa nurkissa.

Jälkimmäinen ei ole ratkaisu. Jos koti on tukossa tavaroista, ne kannattaa panna eteenpäin ihan vain siksikin, että joku näin välttyy ostamasta uutta. Myöskään ostamisen lopettaminen ei välttämättä ole osa ratkaisua. Sen sijaan ostamisen uudelleen suuntaaminen on. Kun käyttökelpoista tavaraa kerran on yli tarpeen, pitäisi hankintojen tekeminen aina aloittaa selvittämällä, löytyykö tarvittava käytettynä.

Tiedän, tiedän, se on vaivalloista! En toimi niin itsekään. Milloin minulla olisi aikaa kierrellä kirppareita? Joka nurkalla on ostoskeskuksia mutta kierrätysmyymälöitä vain harvassa. Kaupassa voin valita juuri oman tarpeen tai tämän syksyn trendin mukaisen takin, kirpparilla joudun tyytymään siihen, mitä sattuu olemaan tarjolla. Kun haluan punaisen sohvan, saan sen huonekaluliikkeen nettikaupasta kotiinkuljetuksella parilla klikkauksella, mutta käytettyä etsiessä joudun selaamaan ja selaamaan ilmoituksia eikä sopivaa ehkä siltikään löydy. Ja kun löytyy, alkaa säätö: mistä aika, auto, kuski ja peräkärry.

En tiedä, miten käytetyn tavaran hankkimisen kynnyksen saisi matalammaksi. Mutta ehkä sinä olet miettinyt sitä? Mikä olisi sellainen ratkaisu, joka saisi sinut ostamaan aina ensin vanhaa?

Kirjallisuus

Susan Strasser: Waste And Want. The Other Side of Consumption. German Historical Institute Washington, D.C. Annual Lecture Series No. 5. Berg Publishers 1992.

Susan Strasser: Waste and Want: A Social History of Trash. Metropolitan Books, 1999.

Kaikki mikä toimii – näillä keinoin Minna sai kotinsa pysyvästi järjestykseen

6 vastausta

Tässä vieraskirjoituksessa Paikka kaikelle -ryhmän pitkäaikainen jäsen Minna kertoo neljä vuotta kestäneestä järjestämisprojektistaan ja siitä, mitä oppi tavaroista ja itsestään matkan varrella:

“Ihan näinä päivinä aloitan upean huovutustyön johon käytän kaikki nämä pienet villatupsut. Teen kuitenkin ensin näistä vanhoista lakanoista upeita kesäkasseja ja tästä korillisesta jämälankoja virkkaan mummonneliöisen viltin. Aloitan heti, kun olen huomenna töiden jälkeen tehnyt viikkosiivouksen ja ruuan. Heti sen jälkeen! Aloitan!

Kirpparista kaikki alkoi

Alkuvaiheessa uskon, että täsmällisellä kirppismyynnin jatkamisella saavutan tason, jossa kaikki ylimääräiset tavarat on myyty, tavaraa virtaa sisään vähemmän kuin tulee ja pomminvarma laskutoimitus osoittaa, että jos ei ihan minimalismia, niin kohtuumäärä tavaraa on fakta ennen pitkää. Voin hyvällä omallatunnolla ostaa vieruspöydästä tuon maljakon. Minimalismi häämöttää varmasti viimeistään vuonna 2032. Hyvällä alulla…

Kirpparimyyminen on loistava tapa päästä tavarasta eroon mutta sisältää muutaman heikon kohdan. Neljä kertaa vuodessa parin viikkoa kirpparimyyntiä ylläpitää upeasti lapsiperheen lelu-, urheilutarvike- ja vaatehallintaa, mutta siihen tueksi tarvitaan jotain…

Haasteista voimaa

Vuoden 2014 alussa aloitan 365-tavarahaasteen, jossa vähennetään yksi tavara päivässä vuoden ajan. Perustan omalle Facebook-sivulleni kuva-albumin ja aloitan.

1-Minna Pii - Google Chrome 30.6.2017 18.30.43.bmp Alku oli näin vaatimaton. Lopputulos kaikkea muuta. Vuoden 365 projekti sisälsi vähintäänkin 3650 tavaraa luultavasti pikemminkin 10 000 – mm. kokonaisen roskalavallisen rojua, kaksi astiastoa ja kaksi laatikollista duploja ja muutaman legorakennussarjan. Kirpputorivetoinen tavarakarsiminen sai paljon aineistoa ja vauhtia projektista.

Tärkein anti on kuitenkin se, että kirjoittaakseni jokaisesta tavarasta jotain fb-seinälleni tulen käyneeksi läpi oman tavarasuhteeni.

Poimintoja mietiskelystä:

19.1./19 Lakanoita! ainahan voi käydä niin että KAIKKI tulee yökylään ja vaikka varmasti kaikkiin talon sänkyihin on vähintään tuplamäärä lakanoita, niin SILTI on hyvä olla vielä muutama kaiken varalta!
22.1./22 Keskeneräinen tilkkutäkki. Vaihdoin tekeleen kahteen kahvipakettiin. Tämä on odottanut inspiraation jatkumista pari vuotta – uskoakseni se on kadonnut lopullisesti ja kokonaan.
28.1./28 WC. Mää ostelen kaikenlaisilta ”mammutti-arjensäästö-hitonhalpaapäiviltä” esimerkiksi hammasharjoja. Uusia paketissa olevia löytyi peräti 14. Ja pääasiassa käytetään sähköhammasharjaa. Hiuksia olen värjännyt vissiin vuosi sitten ja suojakäsineitä oli riittävästi.
18.2./49 Gobeliini. Mää luulin haluavani tällaisen – ja hommasin. Aikani olen sille käyttöä yrittänyt keksiä: tulisiko siitä sängynpeite, matto, kauppakasseja, sohvatyynyjä, vai peräti seinävaate? Ei siitä tullut edes kukkaroa…. kirpputorille.
16.4/106 Digilaite. Leilahan järsi kaukosäätimen vuonna…? Kai tämäkin on tavarakasasta ”ehjä mutta silti toimimaton”.

Luen kaikki järjestämisoppaat. Luen kaikki järjestämisoppaat INNOSTUKSELLA. Koko ajan puurtamisessa on ollut tärkeää, että olen todella halunnut keksiä ratkaisun. Uskon, että joku on jo keksinyt keinon joka sopisi minulle. Ympäristössäni on ihmisiä jotka osaavat, joiden koti on aina selkeä ja järjestyksessä. Siihen ei kelpaa syyksi varakkuus, köyhyys, aktiivisuus, luomiskyky tai ahkeruus. Sen täytyy olla jossain siinä, miten ihminen tekee.

Kolme laatikkoa ja pussi

Olen peruslaiska, huijaan itseäni tekemällä ennen kuin olen vastustuskykyinen. Herään joka aamu ensimmäisenä ja ennen kenenkään heräämistä otan kolme laatikkoani ja asetun jonkun sattumalta valitun hyllyn tai laatikon tai pussukan ääreen ja kippaan tavarat ensimmäiseen muovilaatikkoon, pyyhin hyllyn ja alan nostella tavaroita takaisin. Muualle talossa kuuluvat tavarat laitan toiseen laatikkoon ja pois talosta joutuvat kolmanteen, roskapussiin roskat. Vartin päästä munakello keskeyttää tehtävän. Kaikkiin laatikoihin kannet ja kaikki kolme laatikkoa piiloon eteisen komeroon.

Ajoittain into olisi riittänyt pidempäänkin rupeamaan ja toisina hetkinä varttikin oli vaikea. Siksi pysyin tiukasti tässä ajassa.

Tietoisuus omasta tavasta omistaa

Omien tavaroiden läpikäyminen, ja perheellisenä myös lasten tavaroiden, pitkäjänteisesti ja ajatellen muutti jotain oleellista. 365-projektin kesäaikana erään päivän tavarana oli neljät samankokoiset lasten tennarit. Eihän se ole mahdollista! En ikinä hommaisi nopeasti kasvavalle lapselle neljiä saman käyttötarkoituksen asioita? Huomasin että samanlaisia mahdottomuuksia oli saksissa, veitsissä, sukissa ja t-paidoissa.

Rahapalkintoja

Tähän kaikkeen tavaraan on mennyt rahaa. Tieto lisää tuskaa – se pitää paikkansa. Tuskan jälkeen kuitenkin tulee helpotus. Minulla on ollut tapana pitää erillään rahat, jotka ovat ennalta tiedettyjä ja niiden tulee riittää normaaliin elämiseen. Kirpparitulot ovat ylimääräistä, jolle voi varata jonkun toteutettavan suunnitelman.

Meillä on vanha talo – mieheni kotitalo. 1956 valmistunut talo on senaikaiseen maalaistyyliin usealle tiiviisti asuvalle sukupolvelle rakennettu ja tietysti nyt nelihenkiselle perheelle varsin tilava. Mutta auttamattoman vanhanaikainen. Olemme remontoineet taloa pikkuhiljaa, kirpparitulot ovat olleet tässä avuksi.

Elämä on nyt

Kerran töistä kotiin ajaessa käyn rautakaupassa. Auton jouset ovat kovilla kun kyydissä on lattialaminaattia tyttären huoneeseen. On sovittu että tähän taloon ei mitään muovia laiteta! Remontoisimme viimeisen päälle ja vasta sitten kun on varaa korjata kaikki upeat puulattiat.

Päätän että elämä on nyt.

Viikonlopun aikana tyhjennämme koko huoneen ja lattia on päivässä uusittu. Tästä huoneesta tulee uuden elämämme mallihuone. Huoneeseen palautetaan vain ne tavarat, jotka ovat juuri nyt tarpeellisia. No okei, pikapikaa tehty tyhjennys löytyy vielä pitkään omasta työhuoneestani, joka on vuorostaan kamala.

Rajuimmista keinoista listaisin toimivaksi juuri tämän: huoneeseen vain tarpeellinen! Sittemmin tätä keinoa on käytetty kaikissa remontoiduissa huoneissa.

Muuttuvat keinot

Niin kuin arvaatte aamuvartit kestivät aikansa. Niiden jäljiltä minusta tulee loistava säilyttäjä. Minulla on edelleen runsaat määrät tavaraa upeasti hyllyillään ja laatikoissaan ja pienemmät tavarat järjestelmällisesti muovilaatikoissa. Olen edelleen ahkera sisustusmyymälöissä vierailija ja säilytyskalusteita vahdetaan vanhoista epäkäytännöllisistä paremmin toimiviin helppopintaisiin ja kiinteästi asennettaviin.

Pääsääntö kuitenkin on, että säilytyskalusteita vähennetään. Meillä alkaa olla oikein kivan näköistä ja siistiä.

Paitsi että ajoittain – usein – tavarat seilaavat väärissä huoneissa ja työpäivän aikana kotona on räjähtänyt. Vaikka itse olenkin oman säilytysjärjestelmäni asiantuntija, muu porukka ei selvästikään pysty logiikkaani sisäistämään.

Vaikka jaksankin 365-projektin loppuun asti, vuosi on pitkä aika. Ei ole edelleenkään ongelmaa löytää poistettavaa.

Feng shui inspiroi

Luen pari Feng Shui aiheista kirjaa. Ne selventävät tasapainon ja tilan tarvetta. Kun me länsimaiset yleensä haemme syytä toimimattomuuteen tai pahaan oloon syvältä itsestämme ja menneisyydestämme, kiinalainen ajatusmalli hakee syitä ympäristön virtaavuudesta ja harmoniasta. Kiinalainen ajattelee: jos energia ei pääse virtaamaan, se kasaantuu ja pilaantuu. On sama onko kyse tuulesta, vedestä, huoneen kalustuksesta, viemäristä tai ihmisen verenkierrosta – kiinalaisen mukaan kaikkiin pätevät samat lait.

Ylipäätään on hyvä oppia tekemään jokin muutos, jos jokin asia ei kotona toimi. Jos teet aina samalla tavalla, kun olet aina tehnyt, voit olettaa saavasi tuloksia, joita olet aina saanut: Se eteisen kasoittuva pikkupöytä tulee aina keräämään kasan sekalaista tavaraa, jos mikään muu ei muutu. – Poistan pöydän!

Paikka kaikelle ja vähän enemmän

Keväällä 2015 luen jonkin artikkelin. Joku kulttuurintutkija toimii kuulemma ammattijärjestäjänä. Tiedän kyllä mikä ammattijärjestäjä on, olen sentään lukenut Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjän.

Löydän Paikka kaikelle -fb-ryhmän. Ryhmän tuki, uudet ideat ja keskustelu saavat uuden spurtin aikaan väsähtäneeseen mieleen. Ja ryhmän kuvauksen ensimmäisiä sanoja on “lempeän”….. en kaipaa syyllisyyttä, syyllistämistä, kauhistelua vain lempeää ja ymmärtävää seuraa.

Minimalismipeli! Tavaraa pois kiihtyvällä tahdilla. Ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi tavaraa ja lopulta 30. päivänä kolmekymmentä tavaraa. 465 tavaraa kuukaudessa. Sehän on valtava määrä! Vai onko?

Osallistun useita kuukausia peräjälkeen ja edelleen kirpputori toimii kierrätyspisteenäni. Kuitenkin, mitä enemmän omia tavaroitani mietin ja pyörittelen, minulla tapahtuu viimeinenkin irtaantuminen rahan ja tavaran suhteesta. Yhä enemmän lahjoitan tavaraa eri järjestöjen kirpputoreille ja yhä enemmän kierrätan sitä myös roskana. En halua olla edistämässä kenenkään toisen kodin täyttymistä turhilla ja huonoilla tavaroilla.

100 000 tavaraa

Ajattelette ehkä mielessänne että lähtötilanteemme on varmaankin ollut kaatopaikkamainen röykkiöillä täytetty asunto? Ei ole. Säilytyskalusteita on ollut paljon ja kolmikerroksisen omakotitalon alin puolikylmä kellari on sisältänyt paljon edellisten asukkaiden tavaroita, omien useiden muuttojen avaamattomiakin laatikoita. Ulkovarasto ja navettarakennuksen puolikas samoin. Vuosikymmenien harrastaminen on jättänyt “ihan käyttökelpoisia” tarvikkeita varastoon ja lasten kasvamisesta on jäänyt jäljelle aina jotain “vaikka seuraavalle”.

Projekti 365:n satoa.

Kuukauden kirja ja muita oivalluksia

Paikka Kaikelle -ryhmässä luetaan “kuukauden kirja”, joka tällä kertaa on KonMari. Naurettava kirja, naiivisti kirjoitettu ja täysin umpioptimistisesti nuoren sinkkunaisen – melkein lapsen – kirjoittama.

Kokeilunhalu kuitenkin voittaa. Kun minulla sattuu olemaan se miljoonalaatikko, jota en olisi jaksanut käydä läpi, kokeilen poimia sekalaisesta tavarasta kaiken, minkä haluan säilyttää. Laatikon siivous käy ilman tuskaa noin kymmenessä minuutissa ja turha sälä lähtee kevyen huolettomasti roskiin.

Pehmeät vaatteeni ovat olleet senkissä ja haluan kokeilla KonMari-menetelmään kuuluvaa pystytaittelua, koska totta on, että t-paidoista valitsen aina sen mustan päällimmäisen. Taittelen vaatteeni ja huomaan omistavani värejä.

Mutta hölynpölyä moinen kohkaaminen. Kondo unohtuu kirjoineen.

Syksyllä Kodin raivaajan ABC -ryhmässä kodin tavaroita ruoditaan aakkosjärjestyksessä ryhmittäin. L niinkuin langat. Minä nelivuotiaana neulomaan oppinut superneuloja, ylivertainen käsityöihminen ja verraton ompelija saan kirkkaana päähäni ajatuksen: “Minä en nauti enää käsitöiden tekemisestä.” Pakkaan lahjoituseriin suuren määrän erilaisia lankoja ja käsityötarvikkeita ja annan niitä materiaalitorille, fb:n kirppariryhmässä, koululle ja kerhoille. Jätän itselleni noin vuoden tarpeita vastaavan määrän tarvikkeita.

Konmari säilyy mielipidepalstojen kestoaiheena ja se saa ihmisissä aikaan voimakkaita tunteita. Minua alkaa kiinnostaa miksi? Juonessa täytyy olla jokin pointti, koska se ärsyttää näin paljon. Luen myös Tarkan markan blogin tiivistelmän KonMarista. Ostan e-kirjan samana päivänä ja luen sen samantien uusin silmin.

Alan välittömästi toteuttaa suomalaisella ajatusmaailmalla menetelmää ja puolen vuoden päästä talo on läpikäyty – siis vielä kerran.

Nyt minulla on aikaa: Kirjoitan Keittiömestaripäivä-blogia ja toteutan pitkäaikaisen unelmani osallistua Kapua-hyväntekeväisyyskiipeilyyn. Ryhmämme matkustaa elokuussa Kirgisiaan vierailemaan neljässä kehitysyhteistyökohteessa ja sen jälkeen nousemme lähes viisi kilometriä korkealle Pesnja Abaya -vuorelle, varainkeruu kestää koko vuoden. Oman matkamme maksoimme itse.

Helposti voin poistua kymmenen tunnin pyöräilylenkille ja silti kotona on paikka kaikelle ja kaikki paikallaan. No ei tietenkään aina ole, mutta sotkusta ei tahdo saada edes nahistelua aikaiseksi.

Ei koskaan enää?

Viimeiseksi kävin kodin tavarat läpi Kondon Konmari-menetelmällä. Kirjan alkuteksteissä luvataan, että tämä on viimeinen kerta kun tarvitsee “siivota” – mikä on tietysti huono suomennos, kyse ei ole siivouksesta vaan järjestämisestä.

Vaikka tämä ei olisi ikuista, vaikka parittomia sukkia on taas kertynyt enemmän kuin on mahdollista, vaikka töistä kotiin tullessani keittiössä on lasten teekupit, puolikas maitolasi, murusia lattialla ja kaikista kielloista huolimatta tiskialtaassa erinäinen läjä likaisia astioita siitä huolimatta, että astianpesukone on 30 sentin päässä. Vaikka! Vaikka meillä on taas liikaa kenkiä ja pieneksi menneitä talvitakkeja. Vaikka.

Mikään ei silti ole kuin ennen. Enkä välitä vaikka joutuisin uudelleen käymään kaiken läpi. Minä muutuin, elämä muuttui.

Kirjoitin tämän blogitekstin kun ensin olin siivonnut talon ja laittanut ruokaa perheelle. Meillä on siis täydellistä?

Tavallaan.”

Jos et vielä ole mukana Paikka kaikelle -ryhmässä, niin lämpimästi tervetuloa mukaan tästä! Ja Paikka kaikelle -blogin kuulumiset ja uusimmat kirjoitukset saat kätevästi kerran kuussa suoraan sähköpostiisi tilaamalla tästä blogin uutiskirjeen.

Lahjoittamisen vaikeudesta

4 vastausta

Kirjoitin viime viikolla siitä, että osa turvapaikanhakijoille lahjoitetuista vaatteista on niin kehnossa kunnossa, ettei niitä voi kuin heittää pois. Kirjoitukseni herätti keskustelua monilla sivustoilla. Lahjoitustavaran kanssa tekemisissä olleet jakoivat kokemukseni: homeisia, likaisia, rikkinäisiä tai muuten käyttökelvottomia tulee keräyksiin luvattoman paljon. Jotkut taas pahastuivat suorasanaisista ohjeistani, koska olivat tarkoittaneet lahjoituksellaan hyvää eikä heitä itseäänkään haittaa, jos vaatteessa on pieni reikä tai nappi puuttuu. Joidenkin mielestä olin aivan kohtuuton vaatiessani vaatteilta ajanmukaisuutta: eihän heillä itselläänkään ole varaa muotivaatteisiin, saati että lahjoittaisivat niitä turvapaikanhakijoille.

Anteliaisuus on vaikea laji. Keskustelussa risteilee lahjoittamiseen liittyviä käsityksiä, jotka liittyvät luopumisen vaikeuteen, kiitollisuuteen ja ihmisarvoon.

Kuvanveistäjä Rowan Gillespien teos Famine (1997) Dublinin satamassa on omistettu niiden irlantilaisten muistolle, jotka Irlannin nälkävuosina 1800-luvun puolivälissä pakenivat Amerikkaan.

Luopuminen, tunteet ja tavaran arvo

Ammattijärjestäjät tietävät, että tavarasta luopuminen ei ole helppoa. Tavarat merkitsevät turvaa ja statusta, ja niillä myös ilmaistaan identiteettiä. Usein kaikenlaista rojua säilytetään ihan vain siksi, jos sitä vielä sattuisi tarvitsemaan.

Jennin arkijärki avaa päättelyketjua, jonka seurauksena omaa roinaa saattaa alkaa kuvitella toisen aarteeksi. Roskaksi määrittyvää tavaraa voi olla vaikea heittää pois, koska itse ehkä vielä voisi käyttää sitä johonkin (jos ompelisin pipoksi tämän värjäytyneen teepaidan) tai joku jossain ehkä voisi haluta sen (jos vain löytäisin oikean ihmisen, hän voisi muodistaa Elma-tädin kuluneesta popliinista itselleen kevättakin). Jenni kirjoittaa, että tällöin lahjoittaminen voi näyttäytyä ratkaisuna: ”Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty.”

Ammattijärjestäjäkollegani Eveliina on kirjoittanut fiksuja tavaroihin liittyvistä tunteista. Tunnesiteen takia voi olla vaikea luopua tavarasta, joka toisen mielestä vaikuttaa roskalta, vaikka elämä olisi helpompaa ilman roskan säilömistä. Tunnearvon ohella tavaroilla on omistajalleen muunkinlaista arvoa. Eveliina mainitsee esimerkiksi käyttöarvon, jota voi olla vielä pikkuviallisellakin tavaralla. Paidan helmassa oleva reikä ei haittaa, jos helman aina laittaa housuihin piiloon. Tavaralla on yleensä myös jälleenmyyntiarvoa, ainakin jos se on lahjoitettavaksi kelpaavaa. Lahjoittajan pitää siis päästä sinuiksi senkin ajatuksen kanssa, että lahjoittaessaan hän itse kärsii taloudellisen tappion.

Uskon, että lahjoittajat ovat liikkeellä vilpittömin mielin ja auttamisen halusta silloinkin, kun keräyksiin päätyy käyttökelvotonta roinaa. Tavaran lahjoittaminen ja omien tavaroiden arvioiminen toisen ihmisen silmin ei vain ole niin kovin helppoa. Joskus uskoni vilpittömyyteen on kuitenkin ollut koetteilla. Kun kaivaa lahjoituspussista alushousut, joissa on ruskea raita, käy mielessä, että ehkä jotkut paketoivatkin lahjoituksiinsa muukalaisvihaa ja vähävaraisiin kohdistuvaa halveksuntaansa. Toivottavasti olen väärässä.

Kiitollisuus ja nöyryys

Osalle viimeviikkoista kirjoitustani kommentoineille oli tärkeää, että lahjoitukset menevät sellaisille, jotka heidän mielestään ovat aidosti hädänalaisia. Epäilyksiä hädän aitoudesta syntyy, koska turvapaikanhakijat eivät vastaa mielikuvia, joissa taas tuntuvat väikkyvän 60-luvun uutiskuvat Biafran lapsista (en edes kehtaa linkittää) tai 1800-luvun maalaukset Suomen nälkävuosien kärsijöistä.

Keskustelussa aidosta hädänalaisuudesta toistuu nöyrän kiitollisuuden teema. Ensinnäkään lahjoitustavaraa ei sovi kritisoida – ei edes tavaran lajittelijan puhumattakaan sen saajasta. Jostakin syystä minun osoittamani ”kiittämättömyys” tulkittiin paikoin myös osoitukseksi avustettavien kiittämättömyydestä, vaikka en kirjoittanut sellaisesta mitään. Toinen osa nöyrän kiitollisuuden teemaa käsittelee lahjoituksen kelpaamista. Sen mukaan aidosti hädänalaiselle kyllä kelpaa. Hän ottaa kiittäen vastaan talvitakin, vaikka sen vetoketju on rikki, sillä se on kuitenkin parempi kuin ei lämmintä takkia ollenkaan. Hänelle kelpaa rikkinäinen tai tahrainenkin, koska se kuitenkin suojaa. Hän ei välitä miltä näyttää, kunhan on kuivaa ja lämpöistä. Puolikas hotellishampoopullokin käy.

Epäilen, että ainakin joitakin näistä keskustelijoista vaivaa pula-ajan mentaliteetti. Jos tavara olisi kortilla, niin varmaankin auttaisimme pitämällä itse vähiten risaiset ja lahjoittamalla muut. Mutta meillä ei ole pula-aika. Iso osa suomalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, että kaapeissa on hyväkuntoista mutta käyttämättä olevaa tavaraa riesaksi asti.

Nöyrää kiitollisuutta kaipaava lahjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, millaista apua autettava tarvitsee, vaan siitä, että saa kokea itsensä hyväntekijäksi. Nöyryyden vaatiminen on myös hyvin lähellä nöyryyttämistä. Kunnan vaateapua takavuosina saaneilla on muistissa apuun liittynyt häpeä. Avustusta saaneet tunnisti helposti vaatteista, jotka ommeltiin kunnan työtuvassa samoilla kaavoilla. Myös nykyajan köyhien kertomuksissa toistuu häpeä ja nöyryyttäminen, jota on koettu esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa.

Kiitollisuutta ei saa vaatimalla. Se tulee autetulta itsestään, jos hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan. Viime kädessä kyse on siitä, suommeko hädänalaisille ihmisarvon ja arvokkuuden.

Arvokkuus ja myötätunto

Mietitäänpä asiaa vielä avunsaajan näkökulmasta. Jos itse olisit hädässä köyhyyden, sairauden tai työttömyyden takia tai paennut kodistasi vainon tai sodan tähden, ja sinulla olisi vain pari vaatekertaa, toivoisitko, että ne olisivat puhtaita, ehjiä ja sellaisia, joissa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille? Jos sinulla olisi vain yksi talvitakki, tahtoisitko, että sen saa suljettua pakkaskeleilläkin?

Viisaan pastorin sanoin: ”Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!”

Kirjallisuus

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Toim. Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen. Avain 2007.

Jarmo Peltola: Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928-1938, 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere University Press 2008.

Photo credit:
Irish Famine Remembered by William Murphy via Flickr cc.

Pakolaiset – hyvä syy tyhjentää kaapit?

Vastaa

Auttamishalun aalto on pyyhkäissyt suomalaisten yli. Anna-Stina Nykänen kirjoittaa vapaaehtoistyötä käsittelevässä mainiossa jutussaan, että ”[h]elpointa on auttaa antamalla pois omia tavaroita. Siinä kohtaavat kaikkien edut. Mikä siunaus turvapaikanhakijoiden tulo on ollut suomalaisten kodeissa. Saatiin tyhjennettyä eteisen kaapit ja roudattua vintistä pois vanhat lelut.” Nopeimmat ehtivät tehdä lahjoituksensa ennen kuin kerääjien varastot täyttyivät ja ihmisiä pyydettiin pitämään tavarat toistaiseksi itsellään. Nyt toivotaan, että ihmiset tulisivat auttamaan ”lahjoitusvuorten” lajittelussa.

Itsekin ryntäsin auttamaan. Oikeanlaista lahjoitettavaa ei meiltä juuri löytynyt, mutta järjestämisen ammattilaisena hakeuduin vaatelajitteluun ja -jakeluun. Lahjoituksina tulleiden nyssäköiden määrästä huomaa, että suomalaiset todellakin ovat käyttäneet tilaisuuden hyväkseen tyhjentääkseen kaappinsa. Kun pyydetään miesten talvivaatteita, hyväntahtoinen tuo vaatejakeluun puoli pulloa hajuvettä ja sydvestin. Kyllähän jossain täytyy olla turvapaikanhakija, joka tahtoo tuoksua hyvälle lähtiessään sadesäässä kalastamaan! Jos pyydetään sampoota ja hammastahnaa, niin tokihan apua on myös parista hiukan avatusta hotellipakkauksesta?

Löytö lahjoitustavaran joukosta.

Lahjoitusvuoren äärellä tunteeni lahjoittajia kohtaan ovat vaihdelleet kiitollisuudesta hämmästyksen kautta äärimmäiseen turhautumiseen. Olen nimittäin lajitellut jätesäkkikaupalla ”lahjoituksia” suoraan roskikseen. Siksipä tässä vielä kerran rautalangasta neuvot siihen, mitä tavaraa voi lahjoittaa turvapaikanhakijoiden auttamiseksi ja miten se kannattaa tehdä.

1. Lahjoita sitä, mitä pyydetään. Jos toivotaan miesten talvikenkiä, älä laita mukaan edes yksiä naisten korkokenkiä sillä ajatuksella, että kyllä niille varmaan joku ottaja löytyy. Lahjoituksia vastaanottavien tahojen varastot pullistelevat nyt tavaraa eikä korkkareillesi ehkä löydy säilytyspaikkaa. Kun tuhat ihmistä lahjoittaa jotain ”ihan pientä vain” vähän sinne päin, käy niin että väärän tavaran kasa päätykin roskiin. Väärä tavara kuormittaa jakelua ja hidastaa oikeasti tarvittujen tavaroiden matkaa tarvitsijoille

2. Älä lahjoita roskaa. Keräyksiin pyydetään yleensä siistiä ja puhdasta tavaraa. Arvatkaapa mitä kaikkea sinne tulee? Tietysti paljon hyvää ja käyttökelpoista. Mutta myös saumasta ratkenneita teepaitoja, kellastuneita kauluksia, takkeja rikkinäisin vetoketjuin, kissankarvaisia neuleita, kellarinhajuisia vauvanvaatteita, linttaan käveltyjä kenkiä, polvesta puhkinaisia lasten ulkohaalareita, nyppyyntyneitä tai värinsä menettäneitä pusakoita ja paitoja, joissa on mahan päällä tahra. Tällaisten vaatteiden oikea paikka on polttokelpoisen jätteen astiassa (vuoden 2016 alkuun asti tekstiilijätteen saa laittaa myös kaatopaikkajätteeseen) tai pestyinä ne voi viedä H&M -liikkeistä löytyviin lumppukeräyslaatikoihin (jos luottaa ketjun hyviin lupauksiin uudelleenkäytöstä). Hämeessä toimii myös poistotekstiileitä vastaanottava Texvex. Martat järjestävät ajoittain lumppukeräyksiä.

3. Opettele tunnistamaan lahjoituskelpoinen tavara. Okei, sinulla on pyydetyn mukainen, pesty, puhdas ja ehjä vaate, jonka haluat lahjoittaa. Nyt tarkkana! Ennen kuin lähdet kuskaamaan vaatettasi mihinkään, tarkista vielä nämä: Laittaisitko vaatteen itse päällesi? Voisitko antaa sen lahjaksi ystävällesi? Jos myisit sen, saisitko siitä rahaa? Onko se ajanmukainen? (Miksi ajanmukainen? Turvapaikkaa hakevat eivät pukeudu Dynastia-tyylisiin 80-luvun olkatoppauspaitoihin tai 90-luvun etnoneuleisiin sen enempää kuin mekään. Pakolaislasten ei pidä joutua silmätikuiksi siksi, että päällä oleva toppahaalari oli tosi muodikas 20 vuotta sitten. Vaateavun tarpeessa oleva ihminen ei ole sillä tavalla itseämme vähempiarvoinen, että hänen tarvitsisi kulkea lumpuissa. Meillä on varaa lahjoittaa myös kunnollista tavaraa.) Jos vastaus kaikkiin kysymyksiin on kyllä, voit lajitella tavarasi pakkaamista varten.

4. Esilajittele. Pakkaa erikseen (vaikka pienempiin pusseihin) ainakin miesten, naisten ja lasten (tyttöjen/poikien) vaatteet. Sitä parempi, jos lisäät tiedot vaatteiden tai tavaroiden laadusta ja koosta pussin päälle ja laitat vain yhtä kokoa yhteen pussiin. Kenkiin voi laittaa päälle vaikka maalarinteipillä kengän koon. Jos mahdollista, kiinnitä kengät toisiinsa esimerkiksi nauhoista. Olen todistanut useamman hyväkuntoisen, mutta parittoman kengän pois heittämistä. Lahjoita vaatteet suljetussa pussissa. Muutoin on vaarana, että ne leviävät lattioille, minkä jälkeen ne eivät enää ole puhtaita. Lahjoitusten esilajittelu voi tuntua vaivalloiselta, mutta se käy kuitenkin helpoiten siltä, jonka tavaroista on kyse. Vapaaehtoisilla lajittelijoilla menee valtavasti aikaa vaatteiden kunnon tarkistamiseen ja koon etsimiseen. Kun tavaran kulku nopeutuu, tavoittaa apu nopeammin myös tarvitsijat.

5. Vie tavaraa vain sinne, mihin sitä pyydetään. Väärässä paikassa lahjoitukset jäävät jakamatta ja käyttämättä tai pahimmassa tapauksessa ne kipataan roskiin. Tällä hetkellä voi tuskin missään päin Suomea suositella tavaran viemistä suoraan turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksiin, koska henkilökunta siellä ei ehdi käsitellä tavaroita. Vastaanottokeskuksesta ei myöskään pidä tiedustella lahjoitusasioita, sellaisiin kysymyksiin vastaamiseksi siellä on ihan liian kiire. Punainen Risti, seurakunnat ja muut tahot järjestävät eri paikkakunnilla keräyksiä. Saat keräyksistä kootusti tietoa paikkakuntakohtaisista inforyhmistä, joiden yhteystiedot taas löydät Refugee Hospitality Clubin listauksesta. Täällä Turussa tietoa jakaa Varsinais-Suomen avustustoiminnan tietopankki.

Anna-Stina Nykänen kirjoittaa, että tavaroiden lahjoittaminen on helpoin tapa auttaa turvapaikanhakijoita. Uskallan olla eri mieltä. Turvapaikanhakijoiden auttamisessa ei ole kyse meidän tarpeestamme siivota vinttejä tai päästä tavaroista eroon helposti. Tavaralahjoitus on hyödyllinen vain silloin, kun lahjoittaja on valmis näkemään vaivaa sen onnistumiseksi.

Jos kaikki tämä tavaran kanssa puljaaminen ja tiedonhaku tuntuu sinusta liian vaativalta, on myös muita tapoja auttaa. Niistä ihan kaikkein helpoin on rahan lahjoittaminen. Esimerkiksi Unicef, Kirkon ulkomaanapu, Punainen Risti, World Vision, Plan Suomi tai Suomen pakolaisapu auttavat pakolaisia rahoillasi. Myös kirpparihaasteestani syntynyt Punaisen Ristin Katastrofirahastoon suunnattu Paikka kaikelle -keräyslipas on edelleen auki. Rahan ohella oman ajan lahjoittaminen on aina hyvä ratkaisu. Siihen on monia tapoja, joista löydät lisätietoa yllä linkatuista inforyhmistä. Kiitos, että autat – ajatellen.