Aihearkisto: Kuolinsiivous

Kenelle antaisin kolmanneksi parhaan mekkoni? Kuolinsiivous 500 vuotta sitten

Vieraskirjoitus: Anu Lahtinen

Lahjoitan Erik-herralle hopeamaljan, pyytäen Jumalan tähden, että hän puolustaisi testamenttini toimeenpanoa … ja maisteri Pavalille kultasormuksen ja hopeamaljan … ja Mereta-vaimolle, Turun emännöitsijälleni, sen hopeamaljan, josta päivittäin juon …
Magnus Frillen testamentti (1508) 

Kuolinsiivous nousi puheenaiheeksi, kun kahdeksankymppinen esikoiskirjailija Margareta Magnusson syksyllä julkaisi kirjansa Döstädning. Magnussonin mukaan jokaisen tulisi valmistautua kuolemaansa käymällä tavaransa läpi, poistamalla roskat ja kiusallisuudet sekä keskustelemalla esineiden kohtalosta läheisten kanssa. Tavoitteena kuolinsiivouksella on helpottaa omaa arkea ja tehdä helpommaksi jälkeen jäävien tehtävä.

Moni kavahti teemaa. Tavaroiden raivaamisen yhdistäminen kuolemaan tuntui ahdistavalta. On mukavampi ajatella, mitä kaikkea iloa esineet voivat tuottaa elämän aikana kuin murehtia niiden kohtaloa oman poismenon jälkeen.

Tällainen kuoleman torjuminen tai piilottaminen on korostuneesti oman aikamme erityispiirre. Hyvän kuoleman, aineellisen ja aineettoman ”kuolinsiivouksen” tavoite on tuttu lukemattomista muista kulttuureista ja lukemattomista muista ajanjaksoista.

Keskiajalla keskeneräiset asiat ja epäselvät perintöjärjestelyt kalvoivat sekä kuolemaan valmistautuvaa että mahdollisesti jälkeenjääneitä. Kuolinvuoteella esitetyille tunnustuksille ja lahjoituksille annettiin erityinen arvo, ja kuolevalle annetut lupaukset koettiin velvoittavina.

Edellä lainattu hyväsukuisen Magnus Frillen testamentti vuodelta 1508 listasi monia esineitä, joiden oli määrä päätyä tiettyjen sukulaisten ja hyvien ystävien haltuun. Tällaiset lahjoitusluettelot ovat tyypillisiä keskiajan testamenteille. Niillä voitiin lahjoittaa suuria tiloja ja kartanoita tai tynnyreittäin viljaa. Mutta testamentissa lueteltiin myös henkilökohtaisia esineitä: astioita, liinavaatteita, koruja ja kirjoja.

Monet olivat arvokkaita ja jalometallisia, kuten Magnus Frillen antamat hopeamaljat. Joukossa oli kuitenkin myös selvästi henkilökohtaisia esineitä. Keskiajalla muistoksi jätettiin sormuksia, riipuksia, rukousnauhoja ja vaatteita.

Joskus nimenomaan mainittiin, että lahjoittajaa tuli muistaa, kun maljasta juotiin, tai sormus esitettiin muistolahjana muun arvokkaamman puuttuessa. Uskonnollisiin kirjalahjoihin voitiin kirjoittaa viimeisiä jäähyväisterveisiä, ennen kuin ne annettiin eteenpäin rakkaalle sukulaiselle tai lähimmäiselle.

Keskiajan kuolinsiivous oli siis perusteellista, ja tarkimmat testamentin tekijät ratkaisivat esineiden kohtalon yksi kerrallaan. Myös vähävaraiset ihmiset saattoivat miettiä tarkkaan, kenelle luovuttaisivat irtaimistonsa aarteet.

Keskiajalla testamentti oli välitilinpäätös matkalla tuonpuoleiseen: kuolemaansa ennakoiva henkilö koetti siinä tehdä tilit selväksi sekä omaistensa että taivaallisten voimien kanssa. Usein testamentissa tehtiin lahjoituksia myös kirkolle, sekä oman sielun että sukulaisten sielujen puolesta. Tavoitteena oli ”hyvä kuolema”, se, että kuoleman hetkellä vallitsisi sopu sekä ihmisten että Kaikkivaltiaan kanssa.

Vaikka huomio oli tavallaan tuonpuoleisessa, usein kuolemaan valmistautuminen oli hyvin käytännöllistä ja koski myös kotitalouden arkisia esineitä ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Aineellista hyvää oli vähemmän, mutta niinpä yksittäiset esinelahjat olivat sitäkin arvokkaampia. Eurooppalaisissa entisaikojen testamenteissa lueteltiin ”parhaat, toiseksi ja kolmanneksi parhaat mekot”, tyynyliinat, päähineet ja niiden perijät.

Tämän päivän tavaratulvassa mekot, tyynyliinat ja muut tekstiilit aiheuttavat perillisille lähinnä päänvaivaa: miten niistä pääsisi vähimmällä vaivalla eroon?

Keskiajan katolinen kirkko opetti, että vaikka kuolevalle jäi syntitaakkaa, niin jälkeenjääneiden lahjoitukset ja rukoukset saattoivat auttaa poloista sielua tämän kärsimyksissä. Reformaation myötä huomio kohdistui siihen, mitä ihminen oli elinaikanaan tehnyt. Oppineet korostivat, että koko elämä oli valmistautumista tuonpuoleiseen. Oma mieli ja sielu oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä kuten koti ja omaisuuskin.

Käytännössä elämä oli rosoista ja epävarmaa. Testamentteja oli muutettava ja uusia laadittava, kun pääperijä ehtikin kuolla tai uusia perillisiä syntyi, omaisuus karttui tai se hupeni odottamattomalla tavalla. Toiset pohtivat kuolemaansa etukäteen ja suunnittelivat tarkkaan, toiset taas alkoivat miettiä tilannettaan vasta kuoleman kolkuttaessa ovella.

Huolenpito jälkeenjäävistä ja levollinen mieli olivat kuitenkin tavoitteita, jotka tuntuvat yhdistävän entistajan vastuullista testamentintekijää ja nykypäivän elämänmittaisen kuolinsiivouksen tekijää.

Lisää tietoa 1500-luvun kuolemaan valmistautumisesta luvassa esitelmätilaisuudessa Marttyyri mestauslavalla: Nuoren Flemingin teloitus ja kuolemisen taito 1500-luvun Pohjolassa maanantaina 15.1.2018 klo 18:00 Tieteiden talon salissa 404 (Kirkkokatu 6, Helsinki). Järjestäjänä Suomalainen Kuolemantutkimuksen Seura. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka on toimittanut useita teoksia kuolemisen kulttuurista yhdessä professori Mia Korpiolan kanssa:

Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe, sarjassa COLLeGIUM: Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences (Volume 18). 2015 (avoimesti saatavilla linkistä).
Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe. Brill 2017.
Planning for Death. Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200-1600. Brill 2018 (painossa).

Uusi alku

Kuolemanpelosta uuteen elämään, joka pirskahtelee iloa – Marjatan KonMari-tarina

Nimimerkki Marjatan vieraskirjoitus

”Kuolinsiivouksen idea on se, että elävä ihminen miettii ajoissa tavaransa läpi, jotta omaiset eivät saa osakseen kohtuutonta siivousurakkaa. Ajatus on huomaavainen ja perusteltu. Miksi sitten jutut luettuani nukuin ennätyskurjan yön? Pyörin ympäri ahdistuneena. Päässä vilisi kuvia omasta vintistä, kellarista ja kaappieni sisällöstä. Entä kirjahyllyt, kymmenet keittokirjat, reseptileikkeet ja villalangat? Kirjeet, päiväkirjat ja ne ihanat espressokupit?”

Näin kirjoitti parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä syöpää sairastava kolumnisti Syöpäläinen ajatuksiaan ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning. Syöpäläisen mielestä kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus.

Ennen kuin kuolinsiivouksesta oli kirjoitettu sanaakaan, koin vastaavanlaisen kokemuksen. Tämä tapahtui muutamia vuosia taaksepäin, silloin luulin, että lähtöni oli lähellä, lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Odotin kutsua keskussairaalaan. Olin varma, että tiedän, mikä minulla on, ja tiesin, mikä minua tulee odottamaan. Uskoin, että jäljellä oleva aika lasketaan kuukausissa, ei missään nimessä edes kokonaista vuotta kulu enää täällä elävien kirjoissa.

Yleiskuntoni meni heikoksi, olin melkoisen huonossa hapessa. Silloin en olisi jaksanut aloittaa tavaroiden läpikäymistä, mutta hirveä syyllisyys painoi, kun ajattelin mielessäni kaikkia, mitä olisi pitänyt käydä läpi.

Ahdistuin ihan valtavasti, tajusin kuinka paljon on tehtävää ennen kuin voin huoletta lähteä. Ahdistuksissani valvoin useita öitä ja mietin ja murehdin. En kertonut kenellekään asioistani, olin ihan avuton ja neuvoton, mistä edes aloittaisin.

Ei kukaan äiti halua jättää ikäviä asioita omien lastensa siivottavaksi eikä edes löydettäväksi. Kyllä meissä jokaisessa on vähän sellainen ”sievemmäksi elämäänsä maalaileva” taiteilija, kun oikein mietitään. Halutaan jättää vain ne hyvät asiat, joiden ajatellaan ilahduttavan tai huvittavan jälkipolvia.

Vihastuin kun en ollutkaan kuolemassa

Lopulta kävi kuitenkin toisin. Sainkin diagnoosin krooonisesta sairaudesta. En siis kuolekaan sen kolmen, neljän kuukauden sisällä niin kuin olin itse ajatellut. Kun lääkäri kertoi minulle oikean diagnoosin – että en kuole tähän tautiin, että tästä selviää ja elämä kyllä muuttuu, mutta se lopullinen lähtö ei tähän tautiin ole odotettavissa – ensimmäinen tunteeni ei ollutkaan helpotus.

Suutuin ja loukkaannuin. Olin jo sisäistänyt mielessäni sen, ettei aikaa ole. Sanoin suoraan, että olisi ollut parempi, kun diagnoosi olisi ollut se toinen. Lääkäri oli hiljaa. En ehkä ollut ensimmäinen, joka näin sanoi (tai sitten hän ajatteli, että etten siinä tilanteessa ehkä ymmärtänyt mitä suustani pääsi).

Tämän jälkeen oli sopeuduttava uudestaan tähän elämään. Oli ymmärrettävä, että näitä elinpäiviä ja elinvuosia voi jatkua vaikka kuinka kauan. Tuntui jotenkin tyhjältä. Mielessä kyti koko ajan, että nyt ehdin tehdä kaiken sen mitä ajattelin tekeväni silloin, kun luulin kuolevani muutaman kuukauden päästä, mutta jonka tekemisessä en ollut päässyt edes alkuun.

KonMari – rakkautta ensi silmäyksellä

Ja kuin ”taivaan lahjana” törmäsin KonMariin – japanilaisen ammattijärjestäjä Marie Kondon maailmankuuluun järjestämismenetelmään. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja se jatkuu edelleen.

Jotenkin tuntuu, että pitkitän tätä koko järjestämisprosessia ihan sen vuoksi, että pelkään sitä mitä on tämän jälkeen. Prosessi itsessään on mielestäni tyydyttävä. Nautin aina, kun saan jonkun kategorian mieleisekseni, olen osan käynyt läpi jo useampaan kertaan.

Siitä huolimatta en tunne kyllästyneeni. Pidän kyllä taukoa, mutta palaan aina uudestaan projektiini. En siis tottele Marien Kondon antamaa ohjetta, että konmaritus pitäisi tehdä yhtäjaksoisesti ilman taukoja.

Minulle tämä on kuin hyvä kirja, hidastan lukemista loppua kohden, että kirja riittäisi mahdollisimman pitkään, eikä se viimeinen sivu vielä kääntyisi sieltä esiin.

Käytetään tästä nyt sitten ihan mitä tahansa nimitystä, olkoon KonMari, olkoon kuolinsiivous, olkoon mikä tahansa: saan tehdä tätä niin pitkään kuin haluan, ihan itse, omaksi ilokseni ja nautinnokseni, omaa elämänlaatuani parantaakseni.

Minusta tuntuu, että koko elämäni ”pirskahtelee” nykyisin, suurin muutos on tapahtunut minussa, ei niinkään kodissani. Odotan mielenkiinnolla mihin tämä vielä tulee johtamaan.

Ps. Kuolinsiivousta ei mielestäni ole kuolinpesän raivaaminen, sen tekee joku muu (usein perikunta), ei itse hän, joka joskus kuolemaan tulee, joko ennemmin tai myöhemmin, toivottavasti aina myöhemmin. Jokainen sukupolvi saa kyllikseen itkeä ja murehtia ihan omia murheitaan. Ei enää ole syytä kuormittaa kenenkään taakkaa, näin äitinä ajattelen.

Tekstin kirjoittaja nimimerkki Marjatta on eläkkeellä oleva kuusikymppinen nainen, joka on marittamisen ansiosta voinut muuttaa pienempään asuntoon.


Vinkkejä tavaroiden raivaamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Suru ja tavarat

Surutyötä tavaroiden avulla

Vieraskirjoitus: Tuija Eloranta

Jouduin pohtimaan tavaroiden merkitystä ja merkityksettömyyttä jokin aika sitten, kun jäin yllättäen leskeksi. Yhtäkkiä huomasin asuvani yksin suuressa talossa, jonka olin yhdessä mieheni kanssa rakentanut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siinä minä olin, tavaroiden ympäröimänä, joilla oli mielestäni siihen astisessa elämässäni ollut merkitystä – nyt uudessa tilanteessa en ollut tuosta enää niin varma.

Leskeksi jääminen on ja yhtä aikaa ei ole otollinen hetki inventoida tavaroita. Siinä tilanteessa tavarat tuntuvat symboloivan mennyttä elämää ja näin ollen niistä on luonnollista pitää kiinni. Toisaalta, entistä elämää sellaisenaan ei enää ole olemassa, joten miksi pitää vanhasta, tavarastakaan, kiinni?

Minulle kotini tavaroiden läpikäyminen oli miltei sama kuin surutyö, ne kulkivat käsi kädessä, toinen toisensa mahdollistaen, vaiheittain etenevinä. Minulle itselleni oli selkeyttävää tarkastella tapahtunutta yhdistämällä surutyön vaiheet omaan tavaratarinaani.

Sokkivaihe – tilaa hengittää ja ajatella

”Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan.”

Pian mieheni kuoleman jälkeen koin tarvetta raivata itselleni tilaa hengittää ja ajatella, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Ulos suuret huonekalut, pois tummat taulut ja verhot! Tilalle paljaita pintoja, pelkistettyä, vaaleita värejä.

Saatuani ensimmäisen kerroksen kuorittua, ymmärsin että minun on annettava itselleni aikaa pohtia ja päättää miten toimia talon ja tavaroiden suhteen. Annoin itselleni aikaa tähän vuoden ajan. Ihan tuota koko vuotta en tarvinnut päätökseen talosta luopumisesta. Tämä päätös johti luonnollisesti tarpeeseen tavaroiden läpikäymisestä, suurimmasta osasta luopumisesta ja arvokkaiden säilyttämisestä.

Reaktiovaihe – tavaroiden inventointi

”Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi ja se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon, eikä suru välttämättä näy ulospäin.”

Minä aloin käydä läpi tavaroita vimmaisella tarmolla. Luulenpa, että läheiseni katselivat touhuani ihmetellen, varmasti hiukan huolestuneinakin. Kuormitin lähiseutuni jätepisteitä – lehtiä, lasitavaraa, metalliromua. Kotipihan roskis pullisteli viikko toisena jälkeen. Ja vaatteita, loputtomasti vaatteita.

Tuo kesän korva saattaa näkyä piikkinä silloisen kotiseutuni kierrätyspisteissä, siltä se ainakin itsestäni tuntui, kun ajoin edestakaisin auto täynnä pussukoita ja kaiken maailman tavaraa.

Tuossa tilanteessa tuntui tarpeelliselta hyvästellä ne tavarat, joista olin luopumassa. Hyvästely vei paljon aikaa ja herätti voimakkaita tunteita. Minua auttoi tavaroiden järjestämisessä isäni, joka myös koki tuon tavaroiden hyvästelyn tarpeellisuuden. Hän kertoi järjestellessään autotallin tavaroita myyntiä ja pois antamista varten, jättäneensä hyvästit vävylleen, työkalu kerrallaan.

Käsittelyvaihe – mitä ihmettä minä tällä kaikella teen?

”Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta, vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.”

Kotini oli suuri, siellä oli paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja säilytystilaa. Huomasin tehokkaana järjestyksen ihmisenä hyödyntäneeni ne kaikki täysimääräisesti. En ole koskaan pitänyt itseäni shoppailijana, mutta huomasin totisesti, että vaikka tavaraa ei vuosien mittaan oltukaan hankittu holtittomasti, olimme olleet tavattoman huonoja luopumaan, mistään.

Hämmennyksissäni katselin autotallin hyllyjä ja keittiön laatikoita – mitä ihmettä varten meillä oli neljä joulukuusen jalkaa ja kahdeksan spagettikauhaa? Vain noin niinkuin esimerkinomaisesti sanottuna. Tavaraa oli todella paljon suuressa asunnossa ja vielä suuremmassa kuorma-autotallissa.

Oloni oli ajoittain ahdistunut ja turhautunut, mielen sisäinen maailmani ihan yhtä sekaisin kuin kaappien sisältö lattialle vedettynä. Manailin mielessäni sitä kuinka monta kertaa olimme suunnitelleet autotallin siivoamista, vaan tekemättä se jäi. Tein yltä päältä pölyssä puhistessani mielessäni jollain lailla surkuhupaisen lupauksen tuossa tilanteessa: Kun minä kuolen, pojalleni ei jää tällaista urakkaa!

Lopulta se urakka oli selvä, tavarat oli jaettu pois heitettäviin, myytäviin ja pois annettaviin. Ymmärsin kyllä, että minulle tarpeettomaksi käynyt tavara saattoi olla jollekin toiselle tarpeellinen. Minulla ei kuitenkaan ollut voimavaroja alkaa kaupata tavaroita torissa sen kummemmin kuin pihakirppiksessäkään.

Tuntui todella pahalta ajatella, että tavara jonka me olimme kotiimme ajatuksella hankkineet, ja jota olimme arvostaneet, pitäisi heittää pois. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta urakalta löytää oikea ihminen oikealle tavaralla. En myöskään halunnut käyttää ainoastaan kuolinpesän ostajien palveluksia, joita niitäkin käytin erityisesti autotallin osalta. Eihän minun näkökulmastani kyseessä ollut mikään kuolinpesä, vaan minun rakas kotini, omat tärkeät vaikka tarpeettomat tavarani!

Tarjosin tavaroita ensin läheisilleni ja tutuille. Hämmensin ja vaivaannutin varmasti monia tarjotessani sinnikkäästi kaikkea tarjolla olevaa. Huomasin tuossa yhteydessä kuinka satuttavaa on, kun minun tavarani eivät kelpaakaan! Ymmärrettävää kyllä, mutta satuttavaa yhtä kaikki. Ratkaisu löytyi lopulta hyväntekeväisyysyhdistyksestä. Meidän kotiamme kalustaneet tavarat kalustavat nyt koteja, joissa niistä on syystä tai toisesta ollut pulaa ja tarvetta. Se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Sopeutumisvaihe – vähän vanhaa, sopivasti uutta

”Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.”

Näin jälkikäteen ajateltuna huomaan yhtymäkohdat surutyöhön. On myös selvää, että oli tarpeellista edetä askeleittain tavaroiden läpikäymisessä ja niistä luopumisessa. Näin sain hyvästeltyä entisen elämäni ja ”luopumislihakseni” sai tarpeellista harjoitusta. Moni tavara kävi käsieni läpi moneen kertaan ja ehkä vasta kolmannella kerralla olin siitä valmis luopumaan. Samalla käsittelin suruani ja pureskelin muuttunutta tilannetta kuin sipulia kuori kerrallaan palastellen.

Minulla on nyt uusi koti. Se on tilava, siinä on paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja runsaasti säilytystilaa. Olen edelleen oma itseni, tehokas ja järjestelmällinen, tavaroiden säilömisessäkin. En halua hankkia paljoa tavaraa, mutta olen yhä huono luopumaan. Olen siis tarkkana – kun jokin tavara tulee taloon, jonkun on lähdettävä. Siis periaatteessa näin, käytännössä ei ihan. Mutta muistan kyllä tuon hengessäni pojalleni tekemän lupauksen!

Uudessa kodissani on vain muutamia tavaroita vanhasta kodistani. Loppujen lopuksi, itselleni arvokkaimmat ja merkityksellisimmät tavarat, joista en halunnut luopua, löytyivät sittenkin helposti tuon kaiken paljouden seasta. Ne olivat ne tavarat, joista en vielä neljännelläkään kerralla niiden käsiini tullessa halunnut luopua.

Kun luovuin talosta, kysyin jo aikuiselta, omassa kodissaan asuvalta pojaltani, tuntuuko lapsuuden kodista luopuminen vaikealta. Viisas poikani totesi: ”Äiti, meidän koti on meidän väleissä, eikä isä ole tavaroissa, vaan meidän sydämissä ja siinä millainen mies minusta on tullut.” Mitäpä minä siihen, tyhjentävästi todettu. Ainoat, jotka otin mukaan aivan sellaisenaan ovat valokuvat. Mutta ne kertovatkin ihmisistä, eletystä elämästä.

Kirjoittajasta: Vuorovaikutuskouluttaja ja mentaalivalmentaja Tuija Eloranta auttaa ihmisiä ja työyhteisöjä olemaan kaikkea sitä mitä on mahdollista olla. Iloa, hyvinvointia ja tehoa työyhteisöille toimivan vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja erilaisuusosaamisen avulla. Kotisivut www.tehostamo.fi.

Artikkelin lainaukset ovat Suomen mielenterveysseuran Suru-oppaasta.

 


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Muistoesineet

Järjestätkö itseäsi vai muita varten?

Ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirja Döstädning on herättänyt keskustelua jo ennen suomentamistaan. Lyhyesti kirjassa on kyse siitä, että Magnusson neuvoo jokaista raivamaan romunsa itse ennen kuin ne jäävät perikunnan vaivoiksi. Tätä hän kutsuu vapaasti suomentaen ”kuolinsiivoukseksi”.

Marttyyrisiivous

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Marja Kuparinen ihmettelee Magnussonin kirjaa: ”Ettei vain tässä uudessa käytösodotuksessa piile ikävä yritys hallita ja kaventaa elämää? Onko ihanne ehkä se, että kun kuolen, olohuoneen pöydällä odottaa hautajaisten ohjelma kutsuvieraslistoineen ja komerot ovat ojennuksessa? Pakkasestakin ehkä löytyy hautajaisvieraille leipomiani piirakoita. Onko kuolinsiivous hyvä teko läheisille vai itse asiassa vainajan viimeinen yritys hallita jälkikuvaa itsestään? Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?”

Kuparinen ei minusta kuvaile kuolinsiivousta siinä mielessä kuin Magnusson sen tarkoittaa. Hän kirjoittaa pikemminkin marttyyrisiivouksesta, jossa ihminen todistelee kunnollisuuttaan ja samalla pyrkii kontrolloimaan toisia vielä haudankin takaa syyllistämällä. Magnussonin kuolinsiivous on iloinen asia, joka tehdään paitsi jälkeenjääviä myös itseä varten. On mukavaa käydä muistoja läpi. Kotona on helpompi elää ja olla, kun tavaraa ei ole liikaa.

Pakkosiivous

Arkijärki-blogin Jenni Sarras puolestaan pohtii, ”[o]nko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti.”

En muista (lainasin jo kirjan eteenpäin), miten velvoittavana Magnusson kuolinsiivouksen esittää, mutta on selvää, ettei hän puhu sen puolesta, että hauraat vanhukset alkaisivat kuurata nurkkiaan nuorempiaan varten. Saati että sairas pomppaisi kuolinvuoteeltaan karsimaan tavaroitaan helpottaakseen perillisten taakkaa.

Kuolinsiivous tehdään, kun ollaan vielä hyvissä voimissa. Mitä nuorempana aloittaa, sitä parempi. Magnussonin lähestymistapa ei ole vaativa vaan lempeä. Hän korostaa sukupolvien välisen kommunikaation merkitystä ja kehottaa puhumaan tavaroista lähimmäisten kanssa.

Minustakaan kuolinsiivouksesta ei voi tehdä kenenkään velvollisuutta. Mutta kun ajattelee, mikä määrä tavaraa kodeista nykyään löytyy, ei voi kuin toivoa, että mahdollisimman moni havahtuisi ajoissa siivoamaan nurkistaan edes selvät roskat. Joku ne joka tapauksessa joutuu siivoamaan.

Omanapasiivous

Minusta on mielenkiintoista, että vahvoja reaktioita herättää nimenomaan ajatus, että omat tavarat pitäisi järjestää toisia varten.

En muista kannanottoja, joissa olisi oltu huolissaan itsekeskeisyydestä, kun japanilainen järjestämisguru Marie Kondo antoi ohjeita keskittyä vain omiin mieltymyksiinsä tavaroita järjestäessä. Kondohan neuvoo karsimaan esineet sillä perusteella, tuottaako tavara ihmiselle iloa tässä ja nyt. Viis siitä, mitä sukulaiset ja ystävät tuumivat tai kuka tavaran antoi. Tavaroita ei tarvitse säästää velvollisuudesta toisia kohtaan. Menetelmän individualistisuutta korostaa se, ettei poistoista ei saa kertoa läheisille saati tarjota niitä sukulaisille.

Kun Magnusson puhuu jälkeenjäävien huomioimisesta, korostaa Kondo yksilön näkökulmaa. Ei Magnussonkaan kiellä säästämästä esineitä, joita säästetään vain siksi, että ne tuovat omistajalleen iloa. Hän kuitenkin ehdottaa tässäkin muiden huomioimista siten, että esineet, joilla on merkitystä vain omistajalleen, merkittäisiin ”heitä pois” -lapulla. Näin kuolinpesän selvittelijöiden vaiva vähenee.

Siivous omaksi eduksi ja muiden avuksi

Itse näen, että kodin järjestämisen – kutsui sitä sitten konmarittamiseksi tai kuolinsiivoukseksi tai ihan vain järjestämiseksi – motiivin tulee kummuta ihmisestä itsestään.

Vain sisäinen motivaatio kantaa, ja tämä on tutkittu juttu. Sisäinen motivaatio syntyy esimerkiksi siitä, että tahtoo eroon arkisista harmeista, joita liika tavara ja epäjärjestys aiheuttavat: tavaroiden katoamisesta, uusien ostelusta tilalle, stressaavista kasoista, riitelystä tai vuokravarastoon uppoavista kuluista, siivoamisen vaivalloisuudesta.

Ulkoisia syitä järjestää koti olisi esimerkiksi pelko siitä, että ystävät arvostelevat tai että naapuri näkee ovesta sisään ja tuomitsee näkemänsä.

Mutta entä sitten tavaroiden järjestely perillisten työtaakan helpottamiseksi – eikö se ole ulkoinen motivaattori? Minusta se on sitä vain silloin, kun ihminen ryhtyy siivoamaan toisen painostuksesta tai marttyyrimielellä. Pyyteetön toisten huomioiminen ja auttaminen sen sijaan on syvästi palkitsevaa työtä.

Lehdistössä uutisoitiin vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat erityisen huonoja asettumaan toisten asemaan. Empatiavajetta havaittiin erityisesti yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa. Tulee mieleen, että KonMarin omaa napaa painottava lähestymistapa puhuttelee meitä nykyajan individualisteja enemmän kuin kuolinsiivouksen toisten huomioimista korostava näkemys.

Mutta ehkä tarvitsemme tässä ajassa enemmän nimenomaan sitä, että asettuisimme toisen asemaan ja pyrkisimme näkemään myös hänen tarpeensa? Kuolinsiivous on siihen mitä parhainta harjoitusta. Iästä riippumatta.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Elämänmittainen kuolinsiivous

Oletko jo kuullut, että KonMari on passé? Nyt tehdään ruotsalaista kuolinsiivousta. Luin siitä Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning – Ingen sorglig historia, englanniksi The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Kyse on kansainvälisestä bestselleristä, jonka oikeudet on myyty jo 20 kielelle.

Kuolinsiivous Dostadning

Margareta Magnussonin mukaan tavaroita on liikaa silloin, kun emme pysty huolehtimaan niistä.

Kirja koostuu lyhyistä mietelmistä, joissa kirjailija ottaa kantaa muun muassa tavaran määrään, kuolemanpelkoon, keittokirjoihin, lastenvaatteisiin ja esineiden merkitykseen sukupolvien suhteissa. Magnusson kertoo pieniä tarinoita tavaroistaan ja antaa kelpo ohjeita, miten eri esineryhmien tai tilanteiden kanssa olisi meneteltävä.

Ammattijärjestäjänä voin hyvin allekirjoittaa monet hänen ohjeistaan, kuten että kannattaa hoitaa ensin isot esineet ja edetä sitten kohti pienempiä tai että on parasta aloittaa kuolinsiivous tavararyhmästä, johon ei ole tunnesidettä.

Kirjan sanoma on, että jokaisen on otettava vastuu omista tavaroistaan, jotta ne eivät jää jälkipolvien riesaksi. Erityisen kirjasta tekee sen näkökulma. Se on suunnattu ikääntyvälle ihmiselle. Kirjailija itse on ”kahdeksankymmenen ja sadan vuoden välillä”. Ammatiltaan hän on taiteilija ja hänellä on viisi lasta. Hän kertoo siivouksista, jotka on tehnyt vanhempiensa, puolisonsa vanhempien ja puolisonsa kuolemien jälkeen.

Kirjan aihe tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, sillä 92-vuotias isoäitini siirtyi tällä viikolla ajasta iäisyyteen. Siinä oli ihminen, joka teki kuolinsiivousta puoli elämäänsä.

Isoäitini koti oli aina hohtavan siisti. Silti hän murehti, että seinät pitäisi taas imuroida, ikkunat pestä ja että pölyä kertyy niin kovasti. Isoäiti oli vaatimaton ihminen. Vaikka puhtaus oli hänelle tärkeää, en muista hänen koskaan arvostelleen muiden ihmisten koteja.

Sukutarina kertoo naapureiden päivitelleen, miten Leppäsillä ollaan niin siistejä, että matotkin viedään ulos kahdesti päivässä. Eräänä päivänä isoäiti oli siivonnut aamupäivällä ja lähtenyt sitten iltatyöhönsä. Tästä tietämätön isoisä oli tullut töistä kotiin, vienyt matot tuulettumaan ja alkanut puolestaan kuurata nurkkia.

Tuo aikaansa edellä ollut mies jätti vaimonsa yksin siivoamaan neljäkymmentä vuotta sitten. Syöpä vei äkisti mennessään.

Isoäidille siisteys ja siihen liittyvä kunnollisuus olivat kunnia-asioita. Kaupungin vuokrakasarmissa voi erottautua sillä, että kuusilapsisen perheen kaksiosta ei kuulunut naapureille pihaustakaan. Siivoa väkeä siis.

Jatkuvat siivoamispuuhat (sekä joka-aamuinen vuodejumppa ja kävelylenkit) pitivät isoäitini hyvässä kunnossa. Hän itse kuitenkin oli sydänvaivojensa vuoksi kolmekymmentä viimeistä vuottaan sitä mieltä, että kuolee ihan tuota pikaa.

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kuolinsiivous – jos se ei ollut alkanut jo puolison kuolemasta. Isoäiti kiinnitti koriste-esineisiin hyvissä ajoin nimilaput, keneltä ne oli saatu lahjaksi ja kenelle ne näin ollen hänen kuolemansa jälkeen kuuluvat. Ettei ainakaan tule sitten mitään perintöriitaa. Erityisen arvokkaita perintökaluja neljä vuotta kansakoulua käyneellä orpotytöllä ei kyllä olisi ollutkaan.

Magnusson suosittelee samaa kirjassaan. Hänellä on myös käytännöllinen ehdotus niille esineille, jotka ovat omistajalleen henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta joilla ei ole muille mitään merkitystä. Ne pakataan ”heitä pois” -laatikkoon. Laatikon nimestä jälkeenjääneet tietävät, mitä tehdä näille esineille. Magnusson kehottaa keskustelemaan kuolemasta ja esineistä jälkipolven tai toisaalta omien ikääntyvien vanhempien kanssa. Hänen mielestään sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolevansa, jättävät jälkeensä hirmuisen sotkun.

Isoäitini kävi tavaroitaan läpi jatkuvasti ja laittoi tarpeettoman ronskilla kädellä menemään. Sota- ja pula-ajan kokemus ei tehnyt hänestä varautujaa, hamstraajaa eikä statushakuista ostelijaa, vaikka näinkin olisi voinut olla. Sen sijaan turvaa toivat tilille säästetyt markat ja eurot. Saavat sitten ainakin hautajaiset maksettua, oli ajatus.

Tuntuu, että isoäidin tavarat ja hänen kotinsa – siinä samassa neljäkymmentäluvulla rakennetussa vuokrakasarmissa – olivat minulle tärkeämpiä kuin hänelle konsanaan. Muistan lapsuudestani kovasta pahvista valmistetun liukaspintaisen laatikon, jossa oli puuvärejä, DDR-läisen kultaisen nukkumatin ja jonkun itse väsäämän hupaisan tontun, jonka hataran hatun alla oli jouluna karamelleja.

Nostalgia oli minun. Isoäiti ei nähnyt arvoa näiden tavaroiden säästämisessä lapsenlapsenlapsille. He saivat leikkiä vanhalla pöytäpuhelimella ja äitinsä tuomilla rakennuspalikoilla.

Isoäitini luona kyläillessä kahvit katettiin olohuoneen chippendale-pöydälle, joka pienestä minusta oli maailman kaunein huonekalu. Pöydässä oli terävä reuna, josta minua aina varoitettiin. Sitten siitä varoitettiin omia lapsiani, jotka pyörivät lattialla pöydän edessä. Pöytä ei ollut vain pöytä. Mielessäni se liittyy ylisukupolviseen huolehtimisen ketjuun.

Arkena kahvi juotiin Arabian piparkakkukupeista tai valkoisista Killoista, juhlapäivinä Myrnasta. Kupissa kilisi Sorsakosken lusikka. Tarjottimella oli Tannisen pipareita ja kuutta muuta sorttia, mutta ei itse leivottua. Miksi leipoa, kun kaupasta saa valmista? On tässä elämässä työtä ollut muutenkin, kun kymmenenvuotiaana on aloittanut.

Muistoesineet

Lämmöllä Ella-mammaa muistaen.

”Otatko kahvia?” mamma kysyi sinnikkäästi kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä se varmaan pian aikuistuu ja alkaa kahvia juomaan. ”Ei kiitos, otan mehua”, vastasin kerta toisensa jälkeen, satoja kertoja. Mehu kaadettiin sitten Riihimäen lumihiutalelaseihin.

Isoäidin sydän kesti lopulta enemmän kuin pää, josta muisti alkoi viimeisinä vuosina karata. Kun isoäidin oli aika muuttaa hoitokotiin, oli myös kuolinsiivous valmis: kellari lähes tyhjä ja asunnossakin vain välttämättömin. Tämän voi ottaa vaatimattoman ihmisen huomaavaisuutena ja välittämisen eleenä: ettei jää omaisten vaivaksi. Jos isoäitini olisi lukenut Magnussonin kirjan, hän olisi varmasti nyökytellyt joka sivulla.

Ihan kaikkeen isoäidin kuolinsiivous ei ulottunut; tavaroiden joukosta löytyi tarkoin varjeltu sukusalaisuus. Magnusson kehottaa käymään päiväkirjamerkinnät ja kirjeet läpi, jos niissä on sellaista, mikä turhaan raskauttaisi jälkipolven mieltä, sekä siivoamaan ajoissa pois tyhjien viinapullojen jemmat ja muut vastaavat yllätykset.

Isoäitini kohdalla mietin, että ehkä salaisuuden jättäminen löydettäväksi oli sekin osa kuolinsiivouksen suunnitelmaa. Oli kenties helpompi jättää löydettäväksi vaikea asia, josta ei lapsille ollut pystynyt puhumaan.

Isoäitini taisi tietää mitä teki poistaessaan turhat tavaransa. Tavarat itsessään eivät kanna muistoa, muisto on ihmisen mielessä. Se on tarina, jota tavara meille kertoo tai jota me kerromme tavarasta.

Piparkakkukupit, sorsakosket ja lumihiutaleet ovat nyt minulla. Paikoiltaan siirrettynä esineiden merkitys muuttuu. Ne ovat kuuluneet kokonaisuuteen, jonka osia olivat isoäidin kodin tuoksu (Presidentti-kahvi ja Sun Light -saippua), sen äänet (televisiosta visailua tai Strömsö) ja esineiden muodostama kollaasi (kruunukalusteet, sohvan päällä ollut öljyvärimaalaus, viisikymmentäluvun kupuvalaisin, retrokirjahyllyn Päätalot ja puusta veistetyt norsut).

Kun kokonaisuus on poissa, esineet ovat kuin turisteja maassa, jonka kieltä ne eivät puhu. Kokonaisuudesta puuttuu tietysti myös se tärkein: kahvia tarjoava, vaatimaton, työteliäs, kovan elämän elänyt isoäitini. Hänet minä muistan muutenkin.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.