Aihearkisto: Kulutus

Lyyhistyykö maapallo tavararöykkiöiden alle?

Vieraskirjoitus: Veera Kinnunen

Tavarat ovat painavia. Minähän sen tiedän. Olen nimittäin viimeisten viiden vuoden aikana muuttanut lähemmäs kaksikymmentä kertaa. Kahden oman muuttoni lisäksi olen auttanut perheenjäseniäni, ystäviäni ja kaukaisia ja vielä kaukaisempia tuttavia heidän muutoissaan. Olen puunannut, perannut, pakannut, kantanut ja siirrellyt lukemattomia laatikoita ja tavaroita.

Kaiken tuon tavaramäärän keskellä on tuntunut, että minä ja muut muuttajat suorastaan lyyhistymme kaapeista ja varastoista paljastuvien tavararöykkiöiden painon alle.

En ole ollut mukana muutoissa silkkaa kiltteyttäni vaan kerätäkseni aineistoa tutkimusta varten. Varsinaisten muuttojen lisäksi olen lukenut satoja sivuja ihmisten muuttopäiväkirjoja ja muuttokokemuksia.

Muutto paljastaa armottomasti vuosien aikana kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän. Se muodostaa katkoksen arkipäiväiseen elämiseen esineiden kanssa ja pakottaa kohtaamaan ja pohtimaan omaa suhdetta tavaroihin. Siksi muuttaminen on kiinnostava tapahtuma myös esinesuhteista ja varsinkin jätteistä kiinnostuneen tutkijan näkökulmasta.Kaatopaikka

Lyyhistymme esineiden alle

Hallitsemattomien tavararöykkiöiden alle lyyhistyminen ei kuitenkaan ole vain minun ja muiden muuttajien yksittäinen ongelma vaan yhteiskunnallisesti kiperä kysymys. Yle uutisoi tällä viikolla, että jätteiden määrä kasvaa kasvamistaan, huolimatta Euroopan Unionin tavoitteesta muuttua kiertoyhteiskunnaksi.

Jos aiomme lakata täyttämästä maapalloa omilla tavaroillamme ja niiden jäänteillä, esinesuhteemme on muututtava radikaalisti. Muutos vaatii ymmärrystä siitä, miten me elämme arkeamme esineiden kanssa. Pienistä arkielämän ongelmista aukeaa suuria kysymyksiä, kuten millä tavalla elää tavaroiden kanssa niin että emme lyyhistyisi niiden alle kodeissa emmekä maapallona? Tämä kysymys on ollut väitöskirjatutkimukseni taustainnoittajana.

Olin tutkimukseni alkuvaiheessa olettanut, että esinesuhde on massatuotannon aikakaudella muuttunut ohueksi ja että heitämme tavaraa pois helpommin kuin ennen. Teollista massatuotantoa edeltävänä aikakautena tavarasuhdetta leimasi nuukuuden kulttuuri, kuvailee historioitsija Susan Strasser jäteyhteiskunnan kehitystä käsittelevässä tutkimuksessaan. Tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin. Se vähä jäte, mitä syntyi, käsiteltiin ja hyödynnettiin kotitalouksien sisällä.

Strasserin mukaan nuukuuden kulttuurista siirryttiin vähä vähältä markkinoijien huolellisen kulutuskasvatuksen avustuksella poisheittämisen ja uutuudenhimon kulttuuriin. Nyt esimerkiksi nenäliinojen ja tuotepakkausten kertakäyttöisyyteen ja poisheitettävyyteen liitettiin hygieenisyys ja tehokkuus. Ensimmäistä kertaa ihmisten velvollisuus oli ostaa uutta ennen kuin entinen oli loppuun käytetty, jotta tuotannon rattaat pysyisivät pyörimässä. Poisheittämisestä ja uutuudentarpeesta oli tullut hyve. Samalla kaatopaikat alkoivat täyttyä maatumattomista roskista.

Mutta elämmekö todella poisheittoyhteiskunnassa?

Strasserin päätelmään on helppo yhtyä, kun ajattelee vaikkapa meriemme tilaa tai kaatopaikkoja ja kierrätyskeskuksia, jotka täyttyvät tavaroista, joita kukaan ei huoli. Mutta ihan näin yksinkertaiselta ei esinesuhde vaikuttanutkaan, kun sitä tarkasteli ihmisten muuttojen keskeltä. Esinesuhteet näyttivät sotkuisilta ja poisheittäminen kaikkea muuta kuin kepeältä.

Pakkausmateriaalit, nenäliinat ja kauppakassit kyllä heitettiin pois rutiininomaisesti. Sen sijaan kestäviksi ajateltuihin esineisiin, kuten kirjoihin, astioihin, kasveihin, peleihin ja huonekaluihin, kuka mihinkin, ihmiset näyttävät edelleen kiintyvän ja huolehtivan niistä. Luopuminen tällaisista esineistä oli usein hyvin vaivalloista.

Ihmiset tekivät kovasti töitä, jotta tällaiset esineet eivät muuttuisi jätteeksi. He luopuivat ylimääräisistä ja ei-halutuista esineistään esimerkiksi piilottamalla niitä erilaisiin varastoihin ja ullakoille tai lahjoittamalla niitä joko omille läheisilleen tai esimerkiksi Facebookin kautta. Heille oli tärkeää, että tavaran uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä.

Aloin hahmottaa esineitä hoivanaiheina. Hyvin hoidettuina esineet huolehtivat ihmisistä mahdollistamalla ja kannattelemalla heidän toimintaansa. Esineet myös rakentavat yhteisöjä kytkemällä ihmisiä toisiinsa ja sukupolvien ketjuihin. Esineiden hoivaaminen on kuitenkin tavattoman työlästä.

Ensinnäkin monet niistä vaativat jatkuvaa ylläpitämistä pysyäkseen kunnossa ja pystyäkseen puolestaan kannattelemaan meidän elämäämme: kenkiä pitää lankata, koneita huoltaa, hommata riittävästi säilytystilaa. Toiseksi moniin nykyesineisiin on jo valmistusvaiheessa sisäänkirjoitettu lyhyt elinikä: biletopit ja pokkarit on valmistettu kestämään vain muutama käyttökerta, ja vain harva osaa korjata itse monimutkaista teknologiaa.

Esineet korvataan helposti uusilla, vaikkei entistä kuitenkaan raaskita heittää pois. Juuri siksi me lyyhistymme niiden alle: niitä on vain aivan liikaa, jotta pystyisimme pitämään niitä kaikkia kunnossa ja elämän pyörteissä.

Uudenlaisen esinesuhteen mahdollisuus

Lyyhistymisen tunne on synnyttänyt markkinat elämäntapaoppaille, jotka neuvovat miten ylenpalttisuuden kanssa pärjätään. Tämän hetken tunnetuin tavaranhallintamenetelmä on KonMari-menetelmä, joka lupaa auttaa saamaan paitsi kodin myös sisäisen elämän järjestykseen, ei vain hetkellisesti vaan koko loppuelämän ajaksi.

Viimeisten muutaman vuoden aikana KonMari on synnyttänyt suomalaisissa kodeissa poisheittämisen aallon. Nyt voimakkain vaihe on varmastikin jo laantunut, mutta väittäisin, että vaikutus on syvempi kuin vain hetkellinen poisheittämisinnostus. KonMarin ansiosta olemme oppineet luopumaan turhista esineistä sekä välittämään ja huolehtimaan esineistä ihan uudella tavalla.

Ensinnäkin Marie Kondo antaa avaimia ymmärtää esineitä elävinä olentoina, jotka kiinnittyvät meihin ja työskentelevät rinnallamme. Kondon opettamassa esinesuhteessa on vahva yhteys japanilaiseen kulttuuriin. Idän filosofioihin perehtynyt Timo Klemola (2004) kirjoittaa, että esinettä merkitsevä japaninkielinen sana mono viittaa myös elävään olentoon tai ihmiseen. Japanin maaseudulla on Klemolan mukaan ollut itsestään selvää, että esineet ovat kanssatyöskentelijöitä siinä missä toiset ihmiset ja eläimetkin. Maanviljelijät ovat kunnioittaneet työkalujaan syksyisin päästäen heidät ansaitulle lomalle työntäyteisen kauden jälkeen.

Saman tapaan Kondo suosittelee antamaan esinekumppaneillemme, kuten laukulle, iltalevon työpäivän jälkeen tyhjentämällä sen päivittäisistä tavaroista joka ilta.

Tällaisella elollistamisella on suoria seurauksia esinesuhteeseen: kun esineitä kohdellaan kuin kanssaeläjiä, jotka työskentelevät rinnallamme, niitä tullaan kohdelleeksi kunnioittavasti, vastuullisesti ja hoivaten. Tällä tavoin kohdellut esineet myös kestävät pidempään.

Toiseksi Marie Kondo antaa avaimia esineiden tunnevoimaisuuden huomioimiseen. Hänelle jokapäiväisten esineiden kohtaaminen on aistivoimainen, kehossa tuntuva kokemus. Tämä on suomalaisessa keskustelussa uusi ja radikaali tapa ajatella suhteita esineisiin.

Kondo kehottaa pitelemään jokaista esinettä ja kuulostelemaan omia tunteita tässä ihmisen ja esineen kohtaamisessa. Esineillä ei ole vain käyttötarkoitus, vaan niiden kohtaaminen on aistimellinen, ruumiillinen kokemus. Esineet tuntuvat ja ne vaikuttavat. Ja mikä vielä tärkeämpää, suhde pysyy yllä koskettamalla ja käsittelemällä niitä. Kondon tunnetussa pystyviikkauksessakaan ei ole kyse vain tehokkaasta tilankäytöstä, vaan suhteen ylläpitämisestä huolehtivalla kosketuksella.

Mitä teemme esineille, jotka eivät tuota iloa?

Mutta: mitä sitten kun esineet eivät enää synnytäkään ilon läikähdyksiä? Miksi toiset tavarat hahmottuvat säilömisen ja hoivaamisen arvoisina ja toiset rutiininomaisesti ohi lipuvina kertakäyttötavaroina? Mitä tapahtuu rumille ja rikkinäisille ja ylimääräisille tavaroille? Lakkaako vastuu ja hoivasuhde, kun siteet katkeavat, ja esineistä tulee jätettä? Muuttoahdistuksessa näidenkin kysymysten äärelle kannattaa pysähtyä.

Näihin kysymyksiin ei KonMari enää tarjoakaan helppoja vastauksia (paitsi ”heitä se pois äläkä ainakaan siirrä ongelmaa lahjoittamalla sitä muille”).

Siiri Kärkkäinen haastaa blogissaan, eikö olisi eettisempää olla ”anti-konmari” ja lopettaa kokonaan luopuminen. Hän kirjoittaa:

”jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.”

Mitä jos lopetettaisiin luopuminen ja hoivattaisiin kaikkia esineitä kodeissamme ketsuppipurkista virheostoksiin ja vanhoihin laskuihin? Ajatusleikkinä ehdotus on tärkeä. Jo pelkästään teoreettisena ajatusleikkinä ehdotus pakottaa huomaamaan, kuinka paljon materiaa kodeistamme virtaa lävitse joka ainoa päivä lähestulkoon huomaamattamme.

Kärkkäisen ehdotus haastaa kohtaamaan myös hylätyt ja jätteinä hahmottuvat tavarat hoivan arvoisina. Väitän, että juuri tällaista asennetta aikamme edellyttää. Silloin myös ulossuljettu – ruma, vanha, kenties ällöttäväkin – jäte olisi hoivanaihe, jolta ei voi ummistaa silmiään ja siirtää vastuuta kokonaan jätehuollolle.

Tällä ajatuksella en ratkaise lyyhistymisen ongelmaa. Päinvastoin, näillä kulutustottumuksilla lyyhistymme yhä enemmän ja aina vaan. Mutta ajatus voi muuttaa suhdettamme meidän kanssamme koteja asuttaviin esineisiin.

Kirjoittaja Veera Kinnunen on juuri väitellyt Lapin yliopiston sosiologian oppiaineesta. Hän on tutkimuksissaan ollut kiinnostunut arkisesta elämästä esineiden kanssa. Erityisesti häntä kiehtovat ei-halutut tavarat ja jätteet. Väitöskirjassaan hän käsitteli tematiikkaa tarkastelemalla esineitä muutossa. Lue väitöskirja Tavarat tiellä. Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossaLisätietoa kirjoittajasta.

Lähteet

Klemola, Timo (2004) Taidon filosofia. Filosofian taito. Tampere University Press, Tampere.
Kondo, Marie (2016) Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar, Helsinki.
Strasser, Susan (1999) Waste and Want. A Social History of Trash. Metropolitan Books, New York.


Apua tavararöykkiöiden taltuttamiseen löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Joululahjat

Hukutamme lapset jouluna roinaan ja se vääristää lapsen suhteen omistamiseen

Vieraskirjoitus: Merja Mähkä

Lapsen entisellä päiväkotikaverilla oli synttärit. Kutsuttuja oli valtavasti, koska kutsuttamattakaan ei voi jättää. Suositus on, että kaikki ryhmäläiset kutsutaan.

Lahjoja oli kasassa röykkiön verran, yli 20 kun tulimme paikalle. Muutaman vuoden synttärikokemuksen perusteella arvaan, että niissä oli kympin Lego-paketteja, autoja ja tilpetröönää. Jossain paketissa oli varmaan samojakin leluja.

Oma lapseni jaksaa olla uudesta lelusta kiinnostunut sen aikaa, kun hän on saanut sen. Sen jälkeen hän yleensä menettää mielenkiintonsa.

Kyse on leluinflaatiosta: siitä, että lelut menettävät arvonsa, eivätkä tuota omistajalleen enää iloa. En ole onnistunut varjelemaan lastani ilmiötä ja olen huolissani. Miten hän oppii ymmärtämään omistamisen arvoa, kun tavaraa on niin paljon, että välillä osa pitää viedä kellarikomeroon tuoreutumaan, jotta ne tuntuisivat taas uusilta?

Leluinflaatio on tuttu ilmiö monessa suomalaiskodissa, mutta sen annetaan laukata rauhassa. Se on outoa. Tiedetään, että lapset saavat liikaa lahjoja. Sekin tiedetään, että niiden ostaminen on oikeasti riesa. Ja silti rituaali toistuu monessa kodissa joka joulu.

Ethän käsitä väärin. En tarkoita, että lapsien ei pitäisi saada jouluna paketteja – nehän ovat lapsille aaton kohokohta. Meidän ei myöskään pidä unohtaa niitä, joilla ei ole varaa hankkia ensimmäistäkään lahjaa.

Lelujen yltäkylläisyys ei tee lapsille hyvää. Oxfordin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kathy Silvan tutkimusryhmä havaitsi, että suuri määrä leluja aiheuttaa lapsille keskittymisen herpaantumista, mikä heikentää leikin laatua. Vähemmän on enemmän.

Olen hankkinut lapselleni yhden joululahjan tänä vuonna, samoin kuin viime vuonna. Lobbaustyön tuloksena lapsi on saamassa vähemmän lahjoja myös sukulaisilta. Ei se kivaa ole ollut sanoa, että älkää ostako, mutta pakko on sanoa. Harva kehtaa jättää lahjaa ostamatta tai antaa rahaa, jos siihen ei ole erikseen lupaa.

Kaverisynttäreillä meillä on kutsussa aina ollut selkeä ei lahjoja -politiikka. Lapsi ei ole ollut siitä moksiskaan, vaikka näkee muiden synttäreillä lahjoja. Tämä on leluinflaation hyvä puoli. Niiden arvo on toissijainen suhteessa siihen, että kaverit ovat koolla.

Avasin lapselle arvo-osuustilin, kun hän oli vuoden vanha. Se kävi suhteellisen helposti netissä. Synttäreillä ja jouluna olen ostanut hänelle osakkeita pienen kuukausittaisen rahastosäästön lisäksi.

Ajattelen sijoittamista nimenomaan yrityksen omistamisena, en sen osakkeilla pelaamisena. Omistaminen on välittämistä ja huolenpitoa, ei sitä, että omistuksia notkuu sekaisin jokaisessa nurkassa. Saman ajatuksen haluaisin siirtää myös lapselle.

Toinen ajatus, jonka haluaisin siirtää on lapsille sijoittamisesta bloggaavan Nina Nordlundin. Hän opettaa omia lapsiaan tallettamaan rahat kolmeen kirjekuoreen: säästöön, tuhlattavaksi ja lahjoitettavaksi. Ne kaikki kannattaa pitää mielessä myös jouluna. Lapsen lahjoihin voi vähän tuhlatakin, osan joulubudjetista voi sijoittaa ja osalla osallistua vaikka Hope Helsingin lahjakeräykseen, joissa toteutetaan vähävaraisten nuorten lahjatoiveita.

Artikkelin kirjoittaja Merja Mähkä on sijoitusbloggaaja ja yrittäjä, jonka mielestä on fiksumpaa hankkia Louis Vuitton Moet Hennessyn osakkeita kuin Louis Vuittonin laukku – jälkimmäinen ei Merjan mielestä ole sijoitus. Hän haluaa kannustaa naisia harkitsemaan rahankäyttöään turhaan tavaraan ja etsimään rahalle kohteita, jotka tuottavat. Hän on itseoppinut sijoittaja, jonka blogia Onnellinen omistaja voi seurata Facebookissa tai Helsingin Sanomissa.

 


Järjestämisvinkkejä löydät Paikka kaikelle -blogin ilmaisesta Vinkkipankista. Se on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

 


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Ei tuota iloa – poistoon! Mitä maritetuille tavaroille tapahtuu?

Nyt kun kaikki innolla poistavat iloa tuottamattomia esineitä kodeistaan, on syytä kysyä, mikä on näiden tavaroiden kohtalo. Mitä tapahtuu, jos esineiden suunta on vain kodeista  ulospäin?

Jokin aika sitten pääsin tutustumaan Suomen suurimman kierrätysmyymälän tavaralajitteluun, joka sijaitsee Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskuksen tiloissa Espoon Nihtisillassa. Olin siellä keräämässä esineitä tuhannen tavaran kodin hanketta varten. Eikä todellakaan ollut vaikeaa löytää tarvitsemaansa.

Pelkästään vaatteita, joihin emme enää halua pukeutua, on Nihtisillassa pulkkamäen kokoinen kasa. Kenkiä on rullakoittain, kirjoja satoja banaanilaatikoita, elektroniikkahyllyt yltävät varastohallin korkeaan kattoon asti. Polkupyöriäkin on yhtä paljon kuin yhden keskikokoisen kaupunginosan pyöräsuojissa. (Katso video Nihtisillan tavaralajittelusta.)

Maritetut tavarat

Tarpeettomiksi käyneitä tekstiilejä lajitellaan uutta kierrosta varten.

Tämä on siis se paikka, johon iloa tuottamattomat tavarat päätyvät. Pääkaupunkiseudun kierrätyskeskus ohjaa eteenpäin lähes neljä miljoonaa esinettä vuodessa. Sisäänotto on tätäkin suurempi, sillä neljännes vastaanotetuista tavaroista menee materiaalikeräykseen ja kymmenesosa energiaksi eli polttolaitokseen. Iso osa näistä tavaroista kiertää Nihtisillan kautta. Siellä jokainen tarkastetaan: myyntikelpoiset pääsevät myymälään, osasta tuunataan jotakin uutta ja ne, jotka eivät ole myyntikunnossa, mutta joita voi vielä käyttää, annetaan ilmaiseksi eteenpäin.

Nihtisillan tavaravuorien näkeminen oli jopa kaltaiselleni paatuneelle tavaranpoistamisen ammattilaiselle hätkähdyttävää. Tavaraa on tässä maailmankolkassa jo tarpeeksi, yllin kyllin, liikaa, tulvaksi asti. Kaikkien, joilla on tavaraa, pitäisi saada kierros Nihtisillan tavaralajittelussa.

Jätteiden historiaa tutkinut yhdysvaltalainen historioitsija Susan Strasser kirjoittaa, että kautta aikojen ihmiset ovat hankkiutuneet eroon raadoista, ruumiinjätöksistä, pilaantuneesta ruuasta ja rikkinäisistä esineistä. Hän huomauttaa, että nykyään meidän ensimmäisen maailman ihmisten elintaso on niin korkea, että heitämme tavaraa pois myös muista syistä – esimerkiksi siksi, että ne eivät enää tuota iloa. Ja, kuten Nihtisillassa hyvin huomasi, käyttökelpoisesta tavarasta eroon hankkiutumisen mittakaava on käsittämätön.

Aiemmin materiaalien kierto ihmisyhteisössä oli lähes suljettu. Rikkinäiset esineet korjattiin, muokattiin uusiksi tai annettiin lasten leluiksi. Kaikki otettiin talteen, sillä sitä saattoi vielä tarvita. Varsinaista roskaa syntyi vähän.

Elintason nousu ja tavaroiden massatuotanto ovat kuitenkin purkaneet tämän materiaalin kierron, toteaa Strasser. Tavarat valmistetaan kaukana kotipiiristä, sivutuotantona syntyvä hukkamateriaali jää käyttämättä ja esineitä korjautetaan tai muokataan uusiksi vain harvoin. Materiaalia vuotaa hukkaan kierron joka kaarteesta.

Parhaassa tapauksessa me kyllä kierrätämme itsellemme turhat tavarat uusille käyttäjille ja materiaalit materiaalikeräyksiin, mutta sekin on oikeastaan vain materiaalikierron vuotojen jälkikäteistä paikkailua. Kierrätyskeskuksissa keksitään käyttötarkoituksia jo syntyneelle ylijäämälle, vaikka parempi olisi ollut miettiä etukäteen, miten se minimoidaan.

Strasser huomauttaa, että nykyisessä mallissa taloudellinen kasvu edellyttää jatkuvaa vanhojen tavaroiden hävittämistä. Poisheittäminen on osaa laajempaa prosessia, johon kuuluvat myös tuotanto, jakelu, ostokset ja käyttö. Tavaroiden heittäminen pois on elimellinen osa kulutusyhteiskuntaa. Vain tyhjentämällä kaapit tulee tilaa uusille ostoksille.

Kierrätyskeskuksen lajittelussa oli pakko miettiä, puretaanko tavaravuoret lopettamalla ostaminen vai pitämällä kaikki jo hankitut tavarat omissa nurkissa.

Jälkimmäinen ei ole ratkaisu. Jos koti on tukossa tavaroista, ne kannattaa panna eteenpäin ihan vain siksikin, että joku näin välttyy ostamasta uutta. Myöskään ostamisen lopettaminen ei välttämättä ole osa ratkaisua. Sen sijaan ostamisen uudelleen suuntaaminen on. Kun käyttökelpoista tavaraa kerran on yli tarpeen, pitäisi hankintojen tekeminen aina aloittaa selvittämällä, löytyykö tarvittava käytettynä.

Tiedän, tiedän, se on vaivalloista! En toimi niin itsekään. Milloin minulla olisi aikaa kierrellä kirppareita? Joka nurkalla on ostoskeskuksia mutta kierrätysmyymälöitä vain harvassa. Kaupassa voin valita juuri oman tarpeen tai tämän syksyn trendin mukaisen takin, kirpparilla joudun tyytymään siihen, mitä sattuu olemaan tarjolla. Kun haluan punaisen sohvan, saan sen huonekaluliikkeen nettikaupasta kotiinkuljetuksella parilla klikkauksella, mutta käytettyä etsiessä joudun selaamaan ja selaamaan ilmoituksia eikä sopivaa ehkä siltikään löydy. Ja kun löytyy, alkaa säätö: mistä aika, auto, kuski ja peräkärry.

En tiedä, miten käytetyn tavaran hankkimisen kynnyksen saisi matalammaksi. Mutta ehkä sinä olet miettinyt sitä? Mikä olisi sellainen ratkaisu, joka saisi sinut ostamaan aina ensin vanhaa?


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.


Kirjallisuus

Susan Strasser: Waste And Want. The Other Side of Consumption. German Historical Institute Washington, D.C. Annual Lecture Series No. 5. Berg Publishers 1992.

Susan Strasser: Waste and Want: A Social History of Trash. Metropolitan Books, 1999.

Ale alkaa! Tulosta ostoksille mukaan tarkistuslista, jolla vältät virheostokset

Kuulin, että kesän alennusmyynnit ovat joissain liikkeissä jo alkaneet. Muutama vuosi sitten ale alkoi juhannuspyhien jälkeen. Nyt kaupat ovat auki juhannuksenakin. Alan varmaan olla vanha, koska muistan ajan, jolloin kaupat saivat olla lauantaisin auki vain kello yhteen – iltapäivällä. Sunnuntaisin ovet pysyivät visusti salvassa.

Eikä nykyään edes tarvitse mennä kauppaan. Tavarat saa klikattua ostoskoriin vuorokauden ympäri kotoa poistumatta. Eivätkä ne maksa melkein mitään, jos ne tilaa Kiinasta. Ja niitähän tilataan. Posti on kertonut olevansa pulassa Kiina-pakettien kanssa. Ei haittaa edes, vaikka olisi matti kukkarossa, rahaakin saa vipattua tilille noin vain, klik, klik.

Toki meillä on halpahalleja ja muita ostoshel…paratiiseja omastakin takaa melkein joka pellolla. Globaalit halpakauppaketjut rantautuivat Suomeen jo parikymmentä vuotta sitten. Kaikkea saa pikkurahalla – paitsi laatua.

Tavaran haaliminen on vaivatonta ja siihen kannustetaan joka suunnalta. Ostaminen tuntuu hyvältä. Kun monilla on lisäksi vahva taipumus kiintyä tavaroihin, saadaan aikaan myrkyllinen yhdistelmä.

Psykologisessa taloustieteessä puhutaan omistusefektistä. Kun tavara tulee omistukseemme, sen arvo silmissämme kasvaa. Kiintyminen tavaroihin aiheuttaa luopumisen tuskaa. Ostoskoriin laitettu esine tuntuu jo hiukan omalta ja kirpaisee laittaa se takaisin hyllyyn. (Eräs ihminen sanoikin käyvänsä kaupassa aina ilman ostoskoria tai -kärryä näin välttyy heräteostoksilta.)

Tavaraa on siis helppo hankkia, mutta siitä on kivuliasta päästää irti. Sitä paitsi tavaroiden poistaminen kunniallisesti myymällä, lahjoittamalla tai kierrättämällä on sietämättömän vaivalloista.

Kodeissa tämä näkyy. Tasot ovat täynnä, kaapit ovat täynnä ja varastot ovat täynnä.

On ihmisiä, joille kertyy tavaraa, koska he eivät poista mitään. Sitten on ihmisiä, joille kertyy tavaraa, koska he hankkivat sitä liikaa. Sitten on niitä, jotka tekevät molempia.

Harva myöntää ostaneensa kodin täyteen tavaraa. On kuitenkin tiettyjä merkkejä, joista huomaa, että näin on päässyt käymään. Jos sinulle esimerkiksi kertyy vaateostoksia, joissa on pitkänkin ajan kuluttua hintalaput kiinni tai nurkissa pyörii muovikasseja, joissa on muistitikkuja, piuhoja tai muita käteviä pikku härpäkkeitä avaamattomissa paketeissa, saatat kuulua riskiryhmään. Jos vintillesi ei mahdu enää yhtään ihanaa vintage-löytöä, et ehdi edes selailla pinoja, jotka olet kantanut kirjakaupasta kotiin, ja kaapeissasi on lahjoja, joista et muista kenelle ne aioit antaa, tilanne on saattanut päästä käymään.

Jos tunnistat itsesi tästä, kokeile ostoslakkoa. Ostaa saa vain ruokaa ja muuta päivittäin välttämätöntä kulutustavaraa.

Jos ajatuskin lakosta ahdistaa, testaa viikon harkinta-aikaa. Kun näet kaupassa ihanan jutun, päätä että saat ostaa sen, jos vielä seitsemän päivän jälkeen tekee mieli. Todennäköisesti unohdat koko asian siihen mennessä.

Jos siltikin lähdet alennusmyynteihin, ota mukaan tämä kahdeksan kysymyksen tarkistuslista (pdf), jonka avulla vältät virheostokset. Tulosta se, leikkaa sopivan kokoiseksi ja taittele mukaan lompakkoon. Kysy kysymykset itseltäsi ennen kassalle menoa ja jos yksin vastaus on tavaran hankkimista vastaan, jätä esine kauppaan.

 

Muistilista ostoksille

Mitä tuumit näistä kysymyksistä? Teetkö helposti virheostoksia?


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

10 000 euroa lastenvaatteisiin kahdessa vuodessa – tyhmyyden tähden?

Vastikään Vauva-lehden palstalla avautui pienten lasten äiti, joka muita äitejä varoittaakseen kertoi, miten oli ollut ”tyhmä” ja tullut hankkineeksi 2500 euroa velkaa ostelemalla lasten merkkivaatteita. Hän kertoi, että uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen hän haki perhekerhosta uusia ystäviä. ”En vielä tässä vaiheessa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tuo porukka pyöri melko materialististen arvojen ympärillä. Se hiipi pikkuhiljaa, ensin hurahti yksi ja sitten toinen.”

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Kirjoittaja, joka siihen asti oli ostanut lastenvaatteet ketjukaupoista ja kirpputoreilta, alkoi itsekin innostua merkkivaatteista ja tilata niitä nettikaupoista. ”Vähän nikottelin, kun ostoskorin loppusumma alkoi kakkosella ja oli kolminumeroinen, mutta tilasin kuitenkin.”

Lopulta tilillä ei enää ollut tarpeeksi rahaa kattamaan useissa sadoissa euroissa pyörineitä kertaostoksia, ja kirjoittaja turvautui kulutusluottoon rahoittaakseen ostelunsa. ”Kun en osannut päättää, mitä väriä tilaisin, tilasin kaikkia. Joskus palautin ne mistä en niin tykännyt, usein en – kun tykkäsin niistä kaikista.” Hän lopetti kuntosalijäsenyyden, koska säästyneillä rahoilla sai yhden muotihaalarin kuukaudessa. Toimivat lastenrattaat hän vaihtoi luksusmerkkiin, ”koska sellaiset kuului olla.” Rahaa ostoksiin kului parissa vuodessa yhteensä 10 000 euroa, josta lainaa 2500.

Sitten kirjoittaja oman ilmaisunsa mukaan ”heräsi”. Yhtäkkiä nettipalstoilla käyty keskustelu merkkivaatteista alkoi kuulostaa merkityksettömältä ”trikoorievuista jauhamiselta”. Koti oli muuttunut vaatepakettien takia ”postikonttoriksi” ja lapselle oli ”kahdeksan erilaista ihan samaa tarkoitusta palvelevaa villamyssyä”. Kirjoittaja varoittaa toisia äitejä: lastenvaatteista ”tulee helposti elämää suurempi asia, jos elämässä ei (lasten lisäksi, tietysti) oikein ole muutakaan”.

Kiitän anonyymiä kirjoittajaa rehellisestä tarinasta. Vaikka tarina ei kerro tavarapaljoudesta, jonka vaatteet ja tarvikkeet hänelle kenties aiheuttivat, lastenvaatteet ovat yksi iso, ongelmallinen tavararyhmä lapsiperheissä. Vaatteita tulee perheisiin itse ostettuna, lahjoina ja käytettynä, ja jälkimmäisiä voi helposti tulla jopa jätesäkillinen kerralla. Ei olekaan tavatonta, että vaatteita on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehditä ottaa käyttöön.

Mutta mitä ostelustaan kirjoittaneen äidin tarina kertoo aikamme tavarasuhteista? Ainakin sen, että tämän päivän Suomessa on mahdollista olla ”lastenvaateharrastaja”. Kyse on keräilyharrastuksen yhdestä muodosta. Keräily puolestaan on ihmisten ikiaikainen kiinnostuksenkohde. Viidennes kertoo keräilevänsä jotakin ja vielä useampi on lapsena harrastanut keräilyä.

Miksi äidit keräilevät juuri lastenvaatteita eivätkä esimerkiksi postimerkkejä tai vanhoja Aku Ankkoja? Tavaroissa ei koskaan ole kyse vain tavaroista. Ne ovat myös viestejä. Kerromme niiden avulla sekä itsellemme että toisille, keitä olemme tai haluamme olla. Lastentarvikkeiden hankkiminen liittyy mitä suurimmassa määrin siihen, millaisina vanhempina äidit haluavat tulla nähdyksi. Pukemalla lapsi trendikkääseen merkkivaatteeseen liitytään yhteisöihin ja erottaudutaan toisista: voidaan esimerkiksi kertoa, että oma maku tai käsitys laadusta on hienostuneempi kuin niillä, jotka ostavat marketeista tai halpisketjuista.

Mistä sitten syntyy ”hurahdus”, josta Vauvan palstalle kirjoittanut äiti kertoo? Mieleen tulevat koulujen välitunneilla leviävät villitykset: milloin kaikkien pitää saada Pokemon-kortteja, milloin taas hoverboard. Sosiaalisilla ilmiöillä on tapana tarttua ja levitä aikuistenkin keskuudessa. Myös aikuiset kärsivät erilaisista ostoskuumeista: autokuumeesta, asuntokuumeesta – tai lastenvaatekuumeesta.

Markkinoijat ja mainostajat käyttävät taitavasti hyväkseen niitä merkityksiä, joita ihmiset tavaroihin liittävät. Mutta kyse ei ole (vain) siitä, että mainostajat aivopesisivät lastenvaateharrastajia ostelemaan turhuuksia. Harrastajat osallistuvat massailmiön luomiseen ja tuotteiden markkinointiin ihan itse. He perustavat keskustelu- ja myyntiryhmiä vaatemerkkien ympärille. Ryhmissä jaetaan tuotetietoa ja ihaillaan tuotteita yhdessä. Lastenvaateharrastus voikin olla tärkeä äidin ihmissuhteiden kannalta. Kuten kaikissa keräilyharrastuksissa, myös lastenvaateharrastuksessa on sosiaalinen puolensa. ”Hurahtaminen” ei siis ole sama kuin että olisi tullut viilatuksi linssiin. Se on valinta innostua jostakin.

Tarinansa kertonut äiti epäilee myös, että lastenvaateharrastuksella täytetään tyhjyyden tunnetta. Tämäkin merkitys tavaroilla voi olla. Aikuiselämään tottuneelle pois töistä jääminen ja päivien viettäminen yksin kotona pikkulapsen kanssa voi olla piinaavan tylsää.

Keräilyä pidetään yleensä kunniallisena harrastuksena, ainakin jos keräillään postimerkkejä, c-kasetteja tai muumimukeja. Kuitenkin, kun on kyse äitien harrastamasta kalliiden lastenvaatteiden keräämisestä, moni on valmis pyörittelemään silmiään ja moralisoimaan. Naisten kulutusta ylipäätään pidetään usein tyhjänpäiväisempänä ja kevytmielisempänä kuin miesten. Ilmeisesti moralisoijien mielestä olisi hienompaa täyttää äitien päivät runopiiriharrastuksella ja akvarellimaalauksella. Monien mielestä olisi parempi, jos äidit suuntaisivat tarmonsa työelämässä ja opinnoissa suorittamiseen, pätemiseen ja meritoitumiseen. Itsekin näkisin parempana käyttää joutoaika vaikka vapaaehtoistyöhön ostelun sijaan. Mutta miksi ajattelemme, että äidit eivät osaisi itse valita itselleen sopivaa harrastusta?

Lastenvaatteilla ja merkkivaatteiden harrastamisella voi olla ja on äideille monia merkityksiä, joista he eivät ehkä itsekään ole loppuun asti tietoisia. Lastenvaatteilla viestitään ja niiden harrastamiseen liittyy yhteisöllisyyttä, joskin myös erottautumista. Harrastuksen voi vetää överiksi ja pilata sillä luottotietonsa. Lastenvaateharrastaja ei kuitenkaan ole harhaanjohdettu eikä tyhmä, vaan tekee oman, aikuisen valintansa mukaisesti asiaa, josta kukaan vanhempi ei voi kokonaan välttyä: lapsille on hankittava vaatteita joka tapauksessa.

Avaan lastenvaateharrastukseen vielä yhden näkökulman, joka usein ohitetaan: vaatteilla ja tarvikkeilla äidit osoittavat myös huolenpitoa ja rakkautta. Lastenvaatteet ovat söpöjä. Niillä on helppo helliä omaa pikkuista ja osoittaa tämän arvo pukemalla hänet kauniisti.

 


Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Mistä näitä tavaroita oikein tulee?

Viime viikolla ei voinut välttyä näkemästä Black Friday -alennusmyyntien mainoksia. Niitä tulvi somevirrassa, sähköpostissa, katumaisemassa, lehdissä ja varmasti monella myös postiluukusta. Kaupan liiton viime vuonna Suomeen tuoma amerikkalainen alennusspektaakkeli on nyt todella lyönyt läpi. Samaan aikaan vietetty Älä osta mitään -päivä ei kiinnostanut juuri ketään.

Kuva Pixabay.

Kuva Pixabay.

Myös tavaranraivaajien palstoilla keskusteltiin siitä, kannattaako tarjouksiin tarttua. Osa oli sitä mieltä, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Jotkut ostivat alennuksella jotain sellaista, minkä ostamista olivat muutenkin suunnitelleet ja säästivät rahaa. Jotkut taas kertoivat tehneensä huikeita löytöjä pilkkahintaan.

Yleensä ihmiset ovat laajasti sitä mieltä, että ostavat vain tarpeeseen ja että mainonta ei vaikuta heihin. Eihän kukaan halua tunnustaa ostavansa turhuuksia tai olevansa kauppiaiden vedätettävissä. Silti kotona on paljon turhaa tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. Jostain ne ovat kaikki tulleet.

Listasin ihan kertauksen vuoksi muutamia tunnettuja kikkoja, joita kauppiaat käyttävät saadakseen meidät ostamaan enemmän. Mainonta, esimerkiksi mustan perjantain tarjoukset, on kaupallista viestintää. Sen tarkoitus on vaikuttaa, siis lisätä myyntiä, ei olla kiva kuluttajaa kohtaan.

Vain tänään! Tarjoukseen laitetaan aikaraja, jotta ostaja taipuisi paineen alla. Myöhästyminen alkaa vaikuttaa hirveältä menetykseltä, vaikka ei ole vielä käyttänyt euroakaan.

Vain sadalle ensimmäiselle! Tarjoukseen laitetaan määräraja, jotta ostajan kilpailuvietti herää. Tuntuisi hirveältä menetykseltä, jos tavara menisi sivu suun – vaikka eurot toki jäisivät kukkaroon.

Kerää koko sarja! Kummallinen epätäydellisyyden tunne kaihertaa, kun kokoelmasta puuttuu osa.

Kolme kahden hinnalla! Ostaja tuntee menettävänsä rahaa, jos hän ostaa yhden paidan hintaan 4,90, kun saisi kolme hintaan 9,80. Jos kuitenkin tarvitsee vain yhden, on järjetöntä maksaa edes kahdesta, saati ottaa kahta ylimääräistä kotiaan tukkimaan.

Halpa! Punainen hintalappu saa meidät ajattelemaan halpaa, vaikka tuotteessa ei olisi senttiäkään alennusta.

Uutuus! Vanhat tuotteet kääritään aika ajoin uuden näköiseen pakkaukseen, jotta ne säilyttäisivät kiinnostavuutensa. Vastaavasti vaatteet ja elektroniikka alkavat vaikuttaa vanhentuneilta, kun uutuuksia lyödään tiskiin monta kertaa vuodessa.

Osta tänään, maksa myöhemmin! Nopeaan mielihyvään on helppo tarttua – harkinnan kustannuksella.

Tarjous! Sisäänheittotuote, jonka avulla saadaan asiakas liikkeelle ja ostamaan muutakin – korkeampaan hintaan.

Kun onnistuu ostamaan jotakin roimalla alennuksella, voi kokea itsensä nokkelaksi kuluttajaksi. Ikään kuin kyse olisi pelistä, jota kuluttaja pelaa kauppiasta vastaan. Kauppias ei kuitenkaan laita tavaraa tarjoukseen, jos on vaarana, että hän menettää siinä jotakin. On jopa väitetty, että tarjoushaukoilla kuluu shoppailuun enemmän raha kuin niillä, jotka välttävät alennusmyyntejä ja ostavat tavaransa normaalihintaan.

Kiinnostavasti jotkut kauppiaat itsekin ottivat kantaa mustan perjantain alennuksiin. Varustelekassa oltiin sitä mieltä, että ”kaupat hankkivat helvetin isoja eriä usein kaikennäköstä halpaa paskaa, ja myyvät sitä ihan hirveän halvalla – mikä on helppoa, koska se on halpaa paskaa”. Uhana Design puolestaan haastoi ihmisiä tarkastelemaan kulutustottumuksiaan, ja suuntaamaan kohti tietoista ostamista. ”Kun siis kohtaat houkuttelevan Black Friday -tarjouksen, harkitse ostoa hetki: tuoko tuote pitkäaikaista iloa ja onko sille tarvetta vai houkuttaako pelkkä halpa hinta ja ostamisen ilo?”

Mitäpä tähän lisäämään.

*

Teitkö Black Friday -ostoksia? Millä vältät heräteostokset alennusmyynneistä?


Hukutko tavaratulvaan? Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

KonMarin innoittaja Nagisa Tatsumi ja pois heittämisen taito

Viimeisten puolentoista vuoden aikana uutisjutuissa, naistenlehdissä, aikakauslehdissä ja blogeissa on kirjoitettu moneen kertaan japanilaisen ammattijärjestäjän Marie (Mariko) Kondon KonMari-metodista, jolla koti laitetaan järjestykseen. Tiedämme jo kaiken itse menetelmästä sekä aika paljon myös Kondon lapsuudesta ja nykyisestä elämäntilanteesta.

Sen sijaan menetelmän japanilaisesta taustasta on kirjoitettu hyvin vähän, jos lainkaan, vaikka moni asia KonMari – siivouksen elämänmullistava taika -kirjassa viittaa nimenomaan japanilaisiin koteihin (esimerkiksi perinteisten liukuovikaappien järjestämisohjeet) tai japanilaiseen kulttuuriin (animistinen tavarakäsitys).

chrysanthemum-757439_1920

Kuva Pixabay.

Siisteyden ja järjestyksen arvostamisella on Japanissa pitkät perinteet. Siisteyttä pidetään hyveenä ja se on osa hyvää elämää. Siivoojien sijaan koululaiset siivoavat itse kouluissa ja kadun puhdistamista kotitalon ja vähän naapurinkin talon edestä pidetään kunnia-asiana. Myös arkipäivän estetiikalla on pitkä traditio.

Nykyaikaisten kodin järjestämisoppienkin historia ulottuu ainakin 30 vuoden päähän. Järjestämiseen ja elämän yksinkertaistamiseen liittyviä menestysteoksia oli julkaistu useita jo ennen KonMari-kirjaa. Marie Kondon työn voikin nähdä osana japanilaisen siivoamisen ja estetiikan perinnettä sekä uudemman järjestämisbuumin jälkeläisenä.

Kenties keskeisin Kondon innoittajista on ollut vuonna 2000 julkaistu teos Suteru gijutsu eli vapaasti suomentaen Pois heittämisen taito. Kirjaa myytiin 1,3 miljoonaa kappaletta, joista miljoona heti ensimmäisen puolen vuoden aikana. Teoksen kirjoittaja, kulutuspsykologian tutkija Nagisa Tatsumi (s. 1965) on sittemmin julkaissut monia muita elämäntaidon kirjoja. Hän myös kouluttaa ”kotityöterapeutteja”, jotka auttavat ihmisiä kehittämään arjen hallinnan taitojaan. Luin Tatsumin kirjan espanjaksi. Se löytyy lisäksi japaniksi ja italiaksi. Ilmeisesti englanninkielinen käännös saadaan maaliskuussa.

Ostamisen ja säästämisen myrkyllinen yhdistelmä

Tatsumin kirjan lähtökohta on Japanin kulutushistoriassa. Toisen maailmansodan jälkeen Japanissa siirryttiin nopeasti kulutusyhteiskuntaan ja elintaso kohosi. Tatsumi kirjoittaa, että kulutuskulttuurin myötä ”uusi” alkoi tarkoittaa samaa kuin ”hieno”.

1980-luvulla kulutusjuhlan iskulauseeksi nousi Seibu-tavaratalon mainoslause ”tahdon sen, koska tahdon sen”. Tatsumi toteaa, että koska ihmisillä jo oli kaikkea tarpeellista, tavaraa ostettiin pelkästä halusta. Iskulauseen olisi oikeastaan pitänyt kuulua: ”Tahdon sen silkasta ostamisen nautinnosta.”

Samalla Japanissa myös säästäväisyydellä on pitkä historia. Sana mottainai (mitä tuhlausta) kuvaa haaskaamisen vastaista asennetta. Samalla tavoin kuin Suomessa, myös Japanissa kulutuskulttuurin yltäkylläisyyteen saavuttiin pula-ajan niukkuuden mentaliteetilla ja opeilla. Tavaraa ei saanut heittää pois, koska sitä voi vielä tarvita.

Tatsumi sanoo, että tämä johti siihen, että tavarat alkoivat kasautua paljon nopeammin kuin ne kuluivat pois. Kulutustaan kasvattaneet mutta kaiken säästämään oppineet japanilaiset asuvat tunnetusti pienissä asunnoissa. Ei ihme, että he tuskaantuivat tavaravuoriinsa ensimmäisen kerran jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Lisää säilytyspaikkoja

Jonkinlainen saturaatiopiste saavutettiin siis 80-luvulla, jolloin Japanissa alkoi kotien järjestämisbuumi. Kotirouville suunnatuissa tv-ohjelmissa ja lehtijutuissa suositut järjestämisekspertit esittelivät toinen toistaan näppärämpiä, sievempiä ja edullisempia tapoja lajitella tavarat esimerkiksi pieniin laatikoihin lokeroimalla (mieleen nousee KonMarin ohjeet laittaa tavarat iPhonien ja iPadien laatikoihin!).

NHK World Japan -kanavan Japanology -sarjan jaksossa, joka käsittelee siistimisen historiaa Japanissa, kerrotaan, että säilytystilaa etsittiin portaiden ja jopa lattian alta. Eräässä tv-ohjelmassa esiteltiin pyyhe- ja teepaitasäilytyssysteemiä, joka oli piilotettu eräänlaisen seinää vastaan säilytettävän taulun taakse.

Tämä yltäkylläisyyden ja sen taltuttamiseksi kehiteltyjen säilytysniksien yhdistelmä on se kodin järjestämisen ympäristö, jossa pieni Mariko Kondo (Wikipedian mukaan syntynyt 1984 tai 1985) varttui 1980- ja 90-luvuilla. Oman kertomansa mukaan hän perehtyi jo viisivuotiaana alan lehtiin, joita hänen äitinsä hankki.

Lupa heittää tavarat pois

Vuonna 2000 säilyttämispaikkojen keksimistä painottanut järjestämisbuumi sai haastajan Tatsumin kirjasta Pois heittämisen taito. Teos puhutteli tavaratulvassa räpiköiviä japanilaisia ja vapautti heidät mottainai-mentaliteetista. Pois heittäminen alkoi näyttäytyä ratkaisuna loputtomalle uusien säilytyspaikkojen ja järjestämisniksien keksimiselle.

Tatsumin kirja liittyi laajempaan elämän yksinkertaistamista käsitelleeseen virtaukseen; jo 1990-luvun lopulla Japanissa julkaistiin suosittuja minimalismia käsitteleviä kirjoja. Ne seurasivat samanaikaista yhdysvaltalaista trendiä.

Tatsumi kysyy, voisiko kotien tavarapulman ratkaista loputtoman järjestämispaikkojen keksimisen sijaan ympäristöihmisten ehdotuksella, nimittäin lopettamalla ostamisen. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että se olisi liian ikävää. Tällainen elämäntyyli sopisi vain hyvin askeettisille henkilöille. Hänestä parempi ratkaisu on opetella heittämään tavarat menemään.

Kirjasta syntyi Japanissa debatti, kun Tatsumia, jonka tausta oli markkinointialalla, syytettiin tuotteiden valmistajien kätyriksi. Hänen epäiltiin haluavan edistää tavaroiden pois heittämistä, jotta valmistajat saisivat uusia tavaroita myytyä.

Tatsumi kielsi, että hänellä olisi tällaisia motiiveja. Hänen mukaansa kulutusyhteiskunta oli tullut äärirajoilleen ja ihmisten olisi nyt todella tarkoin harkittava, mitkä tavarat olisivat olennaisia hyvän elämän kannalta. Pois heitettävien tavaroiden valitsemisprosessi opettaa tunnistaman tavarat, jotka todella haluaa pitää ja joita todella tarvitsee, Tatsumi sanoo. Pois heittäminen muuttaa ihmisten tavarasuhdetta ja saa myös laajemmin miettimään, millaisen elämäntavan tahtoo.

Kun tulemme tietoisiksi siitä, että meidän ei tarvitse säilyttää sitä, mitä emme tahdo, opimme arvostamaan sitä, mitä meillä on, kirjoittaa Tatsumi. Huolehdimme tavarasta parhaiten käyttämällä sitä. Jos antaa pölyn kerääntyä tavaralle, ei huolehdi tavarasta. Jos tavarasta ei tiedä, minne se pitäisi laittaa, on parasta heittää pois.

Pois heittämisen taito ja KonMari

Kondo kertoo lukeneensa Tatsumin kirjan teinityttönä ahmien. Sen jälkeen hän heitti huoneestaan kahdeksan pussia tavaraa menemään. Pois heittämisen taito on varmasti ollut Kondolle avainteos, sillä KonMari-kirja on mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu Tatsumin kirjaa vasten.

Tatsumin teos on monella tapaa erilainen kuin Kondon. Ensinnäkin Tatsumi käsittelee kuluttamista, ympäristökysymyksiä ja kierrättämistä, joista kaikista Kondo pääasiassa vaikenee. Teoksessa ei ole vastaavaa henkisyyttä kuin Kondon kirjassa vaan Tatsumi pikemminkin purkaa vanhoja tavarauskomuksia.

Tatsumin lähestymistapa korostaa tavaran tarvetta siinä missä Kondon metodin ytimessä on tavaran aiheuttama (ilon) tunne. Tatsumi neuvoo: vapauta itsesi kaikesta, mitä et käytä, ja vastaavasti käytä kaikkea, mitä säilytät. Älä pidä tavaraa vieraita (vieraslakanat) tai erityistilanteita (jouluastiat) varten tai siksi, että ne ovat osa täydellistä kokoelmaa (kaikki Muumi-mukit, vaikka vain kolmesta juodaan).

Tatsumi kirjoittaa suoraan 80- ja 90-luvulla televisiossa jaettuja järjestämisoppeja vastaan: Unohda järjestämisen ja säilyttämisen metodit! Ei ole mitään keinoa saada liikaa tavaraa järjestykseen – se pitää poistaa. Vastaavasti Kondon menetelmässä 80-luvun järjestämisoppien perinnön voi ajatella näkyvän siinä, että hän antaa hyvin tarkkoja ohjeita viikkaamisesta ja säilyttämistavoista.

Älä pyri täydellisyyteen

Pois heittämisen taito painottaa epätäydellisyyden hyväksymistä – täydellisyyteen ei pidä pyrkiä. Tatsumi sanoo, ettei pysty itsekään noudattamaan kaikkia ohjeitaan ja kehottaa lukijaa valitsemaan niistä itselleen sopivimmat. Olisi liikaa vaadittu noudattaa kaikkia ohjeita; vähäisempikin riittää tulosten saavuttamiseen. Samoin kuin tiukasta dieetistä seuraa repsahdus, liian suuresta pyrkimyksestä muuttaa omaa sotkuisuutta järjestäytyneisyydeksi seuraa repsahdus, kirjoittaa Tatsumi.

Ero Kondoon on huomattava. Aivan kuin Kondo kirjoittaisi suoraa vastinetta Tatsumille, kun hän kirjassaan kehottaa pyrkimään täydellisyyteen kodin järjestämisessä. Kondon menetelmää ei myöskään saisi soveltaa; siivouksen elämänmullistava taika alkaa vaikuttaa vain, jos menetelmää noudattaa pilkulleen. Tällöin myöskään repsahdusta ei tapahdu. Kondo ei pelkää olla vaativa.

Siinä missä Kondolla on vain yksi pois heittämisen tekniikka (jos tavara ei tuota iloa, se poistetaan), Tatsumilla on kymmenen. Tatsumin menetelmä onkin olennaisesti monimutkaisempi kuin Kondon. Tatsumi neuvoo esimerkiksi heittämään katsomatta pois vaatteet, joita on säilytetty pahvilaatikossa. Tavaroita ja tuotteita ei tarvitse säilyttää, kunnes ne on käytetty loppuun, kunhan niitä on kokeiltu (esimerkiksi vaatteet ja kosmetiikka). Myös varmuuden vuoksi säilytetyt tavarat pitää heittää pois.

Tatsumi kehottaa luomaan itselleen paikkoja, esimerkiksi pöytätasoja, joihin ei saa laskea mitään, sekä jakamaan järjestämisvastuuta perheenjäsenten kesken. Kondo sitä vastoin kehottaa vain toimimaan esimerkkinä perheenjäsenille.

Raivaa säännöllisesti ja kierrätä

Tatsumin metodissa keskeistä on se, että ihminen sopii itsensä kanssa tietyt rajat ja karsii tavaraa säännöllisesti. Tavaroita pitää esimerkiksi heittää pois aina kun tietty, kunkin tavararyhmän kohdalla sovittu lukumäärä täyttyy. Kun tavara on ollut käyttämättä tietyn ajan, se pitää heittää pois. Pois heittämistä tulee tehdä myös säännöllisesti tiettyinä ennalta päätettyinä ajankohtina, kuten perinteisen japanilaisen uudenvuodesiivouksen yhteydessä.

Näitä kaikkia menetelmiä Kondo kritisoi. Hänelle raivaaminen on kertaluontoinen tapahtuma, jonka ei tulisi tapahtua kuin kerran elämässä mahdollisimman yhtäjaksoisena prosessina.

Tatsumi käsittelee perusteellisesti myös sitä, minne poistetut tavarat toimitetaan mukavasti ja ympäristö huomioiden. Niitä ei siis kirjaimellisesti heitetä menemään. Haaskaamispelkoiset japanilaiset tarvitsivatkin koulutusta kierrättämisessä; käytettyjen tavaroiden lahjoittaminen tai myyminen ei ole ollut Japanissa tavallista.

Tatsumi kommentoi kirjansa vuoden 2005 painoksessa, että kierrätys ja käytettyjen tavaroiden myyntijärjestelmät ovat kehittyneet kovasti viidessä vuodessa ja tehneet pois heittämisen paljon helpommaksi. Tatsumi muuten neuvoo antamaan tavaroita esimerkiksi sukulaisille ja ystäville – käytäntö, jonka Kondo ehdottomasti kieltää!

Kondollakin oli edeltäjänsä

Nagisa Tatsumin Pois heittämisen taito on mielenkiintoinen matka maailman menestyneimmän järjestämisoppaan, KonMarin taustoihin. Marie Kondo ei nyhjäissyt menetelmäänsä tyhjästä eikä se perustu yksinomaan hänen lapsesta asti tekemiinsä kokeiluihin, joista hän kirjassaan kertoo. Se sijaan hän on kehitellyt ratkaisujaan ympäristössä, jossa kiinnostus säilyttämisen ja järjestämisen tekniikoihin on jo ollut suurta.

Tatsumin vaikutus Kondon menetelmään näyttää olevan merkittävä, onhan tämä melkein kohta kohdalta sitä vastaan. Pois heittämisen taito lienee ollut 2000-luvun taitteessa merkittävä tienraivaaja myöhemmin tulleille järjestämismetodeille.

*

En ole japanilaisen kulttuurin erityisasiantuntija. Jos aihepiiri on sinulle tuttu, kerro kommenteissa lisää!


Hukutko tavaratulvaan? Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Murskavoitto turhista tavaroista

Tavaran raivaajat ovat huomanneet, että tavaran poistaminen asianmukaisesti kierrättäen on tuskaisan hankalaa. Esineitä pitää raahata moniin eri paikkoihin, edes lahjoituksille ei ehkä ole kysyntää, ja jos aikoo myydä, tavaroiden kuvaamisen, ostajien yhteydenottojen tai myyntipöydän kunnossapidon kanssa menee hermot.

Tuon epätoivoisille toivoa: tavarat voi murskata. Monet tietävät jo maailmanluokan hitiksi nousseen hydraulisen prässin eli YouTube-kanava Hydraulic Press Channelin, jolla murskataan esineitä. En nyt kuitenkaan tarkoita tällaista pienimuotoista puuhastelua. Suomalainen design-kalusteita myyvä huonekaluliike on nimittäin keksinyt jotain paljon, paljon tehokkaampaa.

Asia tuli tietooni, kun tutkin meneillään olevaa kirjoitustyötä varten, miten kyseisen huonekaluliikkeen ”Nolohuone”-kampanja päättyi. Kyseessähän oli mainostempaus, jossa häpeällisimmän kuvan olohuoneestaan postannut voitti huonekaluliikkeen tarjoaman uuden ”design-olkkarin” suunnitteluineen. Voittoon sisältyi lupaus: ”tuhoamme samalla vanhan nolohuoneesi maksutta”.

Tällä videolla on kuvattu kyseinen kodinmuutos ja se, miten vanhoista kalusteista päästiin eroon. Epäilen, että ratkaisulla ei ole jätehuoltoviranomaisten siunausta. Jätän videon tähän järkyttämään kesälomarauhaanne 🙂 Kiireiset voivat katsoa suoraan kohdasta 2:07. Videoon tästä.

Miten pitkälle itse olisit valmis menemään päästäksesi helposti eroon turhista tavaroista?

(Jos kommentoit, toivon, ettet arvostele kodin muutoksen kohteena olevaa pariskuntaa. Heillehän ratkaisu tulee ilmeisenä yllätyksenä. Sitä paitsi sohva on ilmiselvästi eri, kuin se joka näkyy videon alussa kilpailuun otetussa nolohuonekuvassa.)


Hukutko tavaratulvaan? Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.

Puolipitoisten vaatteiden ongelma on muotibisneksen syytä

”Samoja vaatteita ei voi laittaa kahtena päivänä peräkkäin.”

Muistan yhä, miten vaihto-oppilasperheeni sisko ohjeisti minua toisena kouluaamuna. Olin pukeutunut Suomesta tuomiini farkkuhaalarishortseihin, joissa oli lahkeensuissa pitsiä –  ne olivat vaihtosiskon mielestä ”so neat” – ja mustaan teepaitaan. Edellisenä päivänä päälläni oli ollut samat housut mutta lyhythihainen musta ribbineule. Sopersin vaihtaneeni paidan, mutta se ei kuulemma riittänyt. Piti olla selvästi eri asu joka päivä. Tämä järkyttävän nolo moka piirtyi mieleeni niin, että seuraavat kaksikymmentä vuotta annoin kalifornialaisen high schoolin pukeutumisetiketin määrittää elämääni. Puin kouluun tai töihin joka päivä eri asun.

Tiedätte varmaan mihin sellainen johtaa. Kyllä, puolikäytettyjä vaatteiden kasvaviin pinoihin.

trousers-362781_1920

Vaatteita pikamuotia edeltäneeltä ajalta. Kuva Pixabay.

Koska minulla on kuitenkin aina sen enempää pohtimatta ollut systeemi puolipitoisille, en ennen ammattijärjestäjäksi ryhtymistäni olisi arvannut, että puolikäyttöisten vaatteiden säilyttäminen olisi ihmisten järjestämisongelmien top kolmosessa (toinen top kolmosen ongelma on tavaroiden riittävä määrä, jota voit laskeskella täällä).

Vähän käytettyjen vaatteiden ongelma syntyy useasta tekijästä. Ensinnäkin monet vaihtavat asua päivittäin. 2000-luvun mittaan tästä on tullut yhä selvempi normi, josta kertovat esimerkiksi muotiblogien päivän asu -kuvat. Tapasin taannoin nuorehkon ihmisen, joka kertoi lukioaikana tavaramerkikseen muodostuneen, että hänellä ei koko kouluaikana ollut kertaakaan samaa asua päällä. Tekee mieli sanoa, että kyllä on aikoihin eletty. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten saunapäivä oli lauantaisin, ja silloin oli myös vaatteidenvaihtopäivä alusvaatteita myöten.

Toiseksi puolipitoisten määrää kodeissa lisäävät elämäntavan monimutkaistuminen ja elintason nousu: lukuisten arki- ja pyhävaatteiden lisäksi meillä on jumppavaatteita, juoksuvaatteita, joogavaatteita, vaellusvaatteita, hiihtoasuja, remonttivaatteita, moottoripyöräpukuja, kotivaatteita ja roolipeliasuja. Meillä on myös varaa hankkia kaikki nämä asut. Vaatekaapit tursuavat tekstiiliä. Sekä vaihteluntarve että vaatteiden määrä ovat seurausta vaateteollisuuden ja muotibisneksen kyvystä luoda kuluttajille yhä uusia tarpeiksi naamioituja haluja. Pukeutuminen on pohjimmiltaan viestintää; vaatteilla kerromme itsellemme ja muille, keitä olemme ja keitä haluaisimme olla. Tähän muotibisnes taitavasti vetoaa.

Kolmanneksi puolipitoisten ongelmaa on luomassa se, että vähän käytetyt vaatteet vastustavat haluamme jakaa asiat puhtaisiin ja likaisiin sekä pitää nämä ryhmät erillään. Puolipitoiset eivät kuulu kumpaankaan ryhmään ja ajelehtivat siksi usein ilman omaa paikkaa. On tavallista, että puolipitoisten vaatteiden annetaan kasaantua tuolinselälle tai lattialle. Lopulta on helpointa vain kaappaista koko kasa pesuun.

Miten puolipitoisten ongelma ratkaistaan? Ensinnäkin voi määritellä puhtaan ja likaisen uusiksi. Eiväthän neule tai farkut yhden tai useammankaan päivän siistissä sisäkäytössä oikeasti likaannu. Niinpä ne voi laittaa takaisin kaappiin puhtaiden vaatteiden joukkoon tai vaihtoehtoisesti suoraan pyykkiin. Vaatteita voi raikastaa pesun sijaan myös tuulettamalla.

Puolipitoiset voi taltuttaa myös paikka kaikelle -periaatteella. Itse laitan esimerkiksi neuleet, päällysmekot ja housut takaisin henkarille, kunnes ne pitää pestä. Vielä käyttökelpoiset paidat ja kotivaatteet säilytän koukuissa vaatehuoneen hyllyjen sivussa. Yhtä hyvin niiden paikkana voisi olla oma hylly kaapissa, kori, tuoli tai naulakko huoneen tai kaapin oven sisäpuolella. Valitsen aina päivän asun puolipitoisista aloittaen tai alennan töissä käytetyn paidan kotipaidaksi. Näin puolipuhtaiden määrä ei pääse paisumaan liian suureksi ja tulee luontaista siirtymää pyykkikoriin.

Lisäksi voi tutkia omia tapojaan. Vaikka muistan tarkalleen, miten olin pukeutunut high schoolin ensimmäisenä päivänä, en todellakaan muista mitä työkavereilla oli eilen päällä. Kiinnitän huomiota toisten pukeutumiseen vain silloin, kun se on mielestäni erityisen hauskaa tai tyylikästä. Olenkin päättänyt, että minun ei enää aikuisiässä tarvitse noudattaa amerikkalaiskoululaisten pukeutumissääntöjä. Pukeutumiseni ei kiinnosta ketään niin paljon, että toimistolla joku pitäisi kirjaa siitä, kuinka usein vaihdan asua. Kunhan en ala haista.

Viime vuosina päivittäin samaan asuun pukeutumisesta on tullut jonkinlainen oma muodinvastainen trendinsä. On puhuttu siitä, että menestyvät miehet pukeutuvat jatkuvasti samoihin asuihin, joista tulee kuuluisuuksien kohdalla lähes ikonisia. Mietitäänpä Mark Zuckerbergin harmaata teepaitaa tai Steve Jobsin mustaa pooloa. Zuckerberg on todennut, että ei halua käyttää kallisarvoista aikaansa asujen valitsemiseen. Samasta syystä Barack Obama pukeutuu vain sinisiin ja ruskeisiin pukuihin. Soveltajia löytyy myös naisista: suurta kiinnostusta herätti newyorkilaisen Matilda Kahnin tarina siitä, miten hän pukeutui töihin vuoden ajan samaan asuun. Aikaamme kuvaa hyvin, että vapaaehtoinen pukeutuminen työunivormuun on uutisaihe ja että sitä markkinoidaan meille nimenomaan tehokkuuden nimissä. Toisaalta tehokkuus sujuvoittaa arkea. Ei ole mitään syytä sietää puolikäyttöisten vaatteiden pinoja omassa kodissa.

Onko sinulla ollut puolipitoisten ongelma? Miten olet ratkaissut sen?


Hukutko tavaratulvaan? Paikka kaikelle -blogin ilmainen Vinkkipankki on teemoihin jaettu kokoelma blogijulkaisuja ja lehtiartikkeleita, joista löydät nopeasti etsimäsi avun järjestyspulmiisi.