Aihearkisto: Kaupallisuus

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -vinkkipankki

Järjestämispulmia? Miten pääset alkuun? Miten saat jääkaapin, matkalaukun tai lastenhuoneen järjestykseen? Miten tehostat säilytystiloja?

Paikka kaikelle -vinkkipankista löydät käytännöllisiä ratkaisuja kaikkiin ongelmiisi. Tilaa maksuton opas tästä suoraan sähköpostiisi!


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Ale alkaa! Tulosta ostoksille mukaan tarkistuslista, jolla vältät virheostokset

Kuulin, että kesän alennusmyynnit ovat joissain liikkeissä jo alkaneet. Muutama vuosi sitten ale alkoi juhannuspyhien jälkeen. Nyt kaupat ovat auki juhannuksenakin. Alan varmaan olla vanha, koska muistan ajan, jolloin kaupat saivat olla lauantaisin auki vain kello yhteen – iltapäivällä. Sunnuntaisin ovet pysyivät visusti salvassa.

Eikä nykyään edes tarvitse mennä kauppaan. Tavarat saa klikattua ostoskoriin vuorokauden ympäri kotoa poistumatta. Eivätkä ne maksa melkein mitään, jos ne tilaa Kiinasta. Ja niitähän tilataan. Posti on kertonut olevansa pulassa Kiina-pakettien kanssa. Ei haittaa edes, vaikka olisi matti kukkarossa, rahaakin saa vipattua tilille noin vain, klik, klik.

Toki meillä on halpahalleja ja muita ostoshel…paratiiseja omastakin takaa melkein joka pellolla. Globaalit halpakauppaketjut rantautuivat Suomeen jo parikymmentä vuotta sitten. Kaikkea saa pikkurahalla – paitsi laatua.

Tavaran haaliminen on vaivatonta ja siihen kannustetaan joka suunnalta. Ostaminen tuntuu hyvältä. Kun monilla on lisäksi vahva taipumus kiintyä tavaroihin, saadaan aikaan myrkyllinen yhdistelmä.

Psykologisessa taloustieteessä puhutaan omistusefektistä. Kun tavara tulee omistukseemme, sen arvo silmissämme kasvaa. Kiintyminen tavaroihin aiheuttaa luopumisen tuskaa. Ostoskoriin laitettu esine tuntuu jo hiukan omalta ja kirpaisee laittaa se takaisin hyllyyn. (Eräs ihminen sanoikin käyvänsä kaupassa aina ilman ostoskoria tai -kärryä näin välttyy heräteostoksilta.)

Tavaraa on siis helppo hankkia, mutta siitä on kivuliasta päästää irti. Sitä paitsi tavaroiden poistaminen kunniallisesti myymällä, lahjoittamalla tai kierrättämällä on sietämättömän vaivalloista.

Kodeissa tämä näkyy. Tasot ovat täynnä, kaapit ovat täynnä ja varastot ovat täynnä.

On ihmisiä, joille kertyy tavaraa, koska he eivät poista mitään. Sitten on ihmisiä, joille kertyy tavaraa, koska he hankkivat sitä liikaa. Sitten on niitä, jotka tekevät molempia.

Harva myöntää ostaneensa kodin täyteen tavaraa. On kuitenkin tiettyjä merkkejä, joista huomaa, että näin on päässyt käymään. Jos sinulle esimerkiksi kertyy vaateostoksia, joissa on pitkänkin ajan kuluttua hintalaput kiinni tai nurkissa pyörii muovikasseja, joissa on muistitikkuja, piuhoja tai muita käteviä pikku härpäkkeitä avaamattomissa paketeissa, saatat kuulua riskiryhmään. Jos vintillesi ei mahdu enää yhtään ihanaa vintage-löytöä, et ehdi edes selailla pinoja, jotka olet kantanut kirjakaupasta kotiin, ja kaapeissasi on lahjoja, joista et muista kenelle ne aioit antaa, tilanne on saattanut päästä käymään.

Jos tunnistat itsesi tästä, kokeile ostoslakkoa. Ostaa saa vain ruokaa ja muuta päivittäin välttämätöntä kulutustavaraa.

Jos ajatuskin lakosta ahdistaa, testaa viikon harkinta-aikaa. Kun näet kaupassa ihanan jutun, päätä että saat ostaa sen, jos vielä seitsemän päivän jälkeen tekee mieli. Todennäköisesti unohdat koko asian siihen mennessä.

Jos siltikin lähdet alennusmyynteihin, ota mukaan tämä kahdeksan kysymyksen tarkistuslista (pdf), jonka avulla vältät virheostokset. Tulosta se, leikkaa sopivan kokoiseksi ja taittele mukaan lompakkoon. Kysy kysymykset itseltäsi ennen kassalle menoa ja jos yksin vastaus on tavaran hankkimista vastaan, jätä esine kauppaan.

 

Muistilista ostoksille

Mitä tuumit näistä kysymyksistä? Teetkö helposti virheostoksia?

*

Jos haluat tiedon järjestämisluennoista, kursseista ja uusista blogiteksteistä suoraan sähköpostiisi, tilaa tästä kerran kuussa ilmestyvä Paikka kaikelle -uutiskirje.

Turun työväenopistolla alkaa syyskuussa Tutkitaan tavarasuhdetta -työpaja. Ilmoittautuminen päättyy 27.8. Lisätietoja työpajasta löydät täältä.

Tervetuloa myös seuraamaan paneelikeskustelua on Helsingissä torstaina 31.8. klo 15−16. Miten siivouksesta tuli megatrendi? Keskustelijoina Ilana Aalto, Mira Ahjoniemi ja Visa Heinonen. Haastattelijana Pirjo Hiidenmaa. Tietokirja.fi-tapahtuma. Vapaa pääsy.

Syksyllä alkaa myös uusi lastenhuoneen järjestämiskurssi verkossa ja Paikka kaikelle -järjestämiskurssi Turussa. Ennakkoilmoittautumisen aukeamisesta saat ensimmäisenä tietää, kun tilaat uutiskirjeen.

10 000 euroa lastenvaatteisiin kahdessa vuodessa – tyhmyyden tähden?

Vastikään Vauva-lehden palstalla avautui pienten lasten äiti, joka muita äitejä varoittaakseen kertoi, miten oli ollut ”tyhmä” ja tullut hankkineeksi 2500 euroa velkaa ostelemalla lasten merkkivaatteita. Hän kertoi, että uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen hän haki perhekerhosta uusia ystäviä. ”En vielä tässä vaiheessa kiinnittänyt siihen huomiota, mutta tuo porukka pyöri melko materialististen arvojen ympärillä. Se hiipi pikkuhiljaa, ensin hurahti yksi ja sitten toinen.”

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Lastenvaatteita. Asiaan perehtynyt tunnistaa myös tuotemerkit.

Kirjoittaja, joka siihen asti oli ostanut lastenvaatteet ketjukaupoista ja kirpputoreilta, alkoi itsekin innostua merkkivaatteista ja tilata niitä nettikaupoista. ”Vähän nikottelin, kun ostoskorin loppusumma alkoi kakkosella ja oli kolminumeroinen, mutta tilasin kuitenkin.”

Lopulta tilillä ei enää ollut tarpeeksi rahaa kattamaan useissa sadoissa euroissa pyörineitä kertaostoksia, ja kirjoittaja turvautui kulutusluottoon rahoittaakseen ostelunsa. ”Kun en osannut päättää, mitä väriä tilaisin, tilasin kaikkia. Joskus palautin ne mistä en niin tykännyt, usein en – kun tykkäsin niistä kaikista.” Hän lopetti kuntosalijäsenyyden, koska säästyneillä rahoilla sai yhden muotihaalarin kuukaudessa. Toimivat lastenrattaat hän vaihtoi luksusmerkkiin, ”koska sellaiset kuului olla.” Rahaa ostoksiin kului parissa vuodessa yhteensä 10 000 euroa, josta lainaa 2500.

Sitten kirjoittaja oman ilmaisunsa mukaan ”heräsi”. Yhtäkkiä nettipalstoilla käyty keskustelu merkkivaatteista alkoi kuulostaa merkityksettömältä ”trikoorievuista jauhamiselta”. Koti oli muuttunut vaatepakettien takia ”postikonttoriksi” ja lapselle oli ”kahdeksan erilaista ihan samaa tarkoitusta palvelevaa villamyssyä”. Kirjoittaja varoittaa toisia äitejä: lastenvaatteista ”tulee helposti elämää suurempi asia, jos elämässä ei (lasten lisäksi, tietysti) oikein ole muutakaan”.

Kiitän anonyymiä kirjoittajaa rehellisestä tarinasta. Vaikka tarina ei kerro tavarapaljoudesta, jonka vaatteet ja tarvikkeet hänelle kenties aiheuttivat, lastenvaatteet ovat yksi iso, ongelmallinen tavararyhmä lapsiperheissä. Vaatteita tulee perheisiin itse ostettuna, lahjoina ja käytettynä, ja jälkimmäisiä voi helposti tulla jopa jätesäkillinen kerralla. Ei olekaan tavatonta, että vaatteita on niin paljon, ettei niitä kaikkia koskaan ehditä ottaa käyttöön.

Mutta mitä ostelustaan kirjoittaneen äidin tarina kertoo aikamme tavarasuhteista? Ainakin sen, että tämän päivän Suomessa on mahdollista olla ”lastenvaateharrastaja”. Kyse on keräilyharrastuksen yhdestä muodosta. Keräily puolestaan on ihmisten ikiaikainen kiinnostuksenkohde. Viidennes kertoo keräilevänsä jotakin ja vielä useampi on lapsena harrastanut keräilyä.

Miksi äidit keräilevät juuri lastenvaatteita eivätkä esimerkiksi postimerkkejä tai vanhoja Aku Ankkoja? Tavaroissa ei koskaan ole kyse vain tavaroista. Ne ovat myös viestejä. Kerromme niiden avulla sekä itsellemme että toisille, keitä olemme tai haluamme olla. Lastentarvikkeiden hankkiminen liittyy mitä suurimmassa määrin siihen, millaisina vanhempina äidit haluavat tulla nähdyksi. Pukemalla lapsi trendikkääseen merkkivaatteeseen liitytään yhteisöihin ja erottaudutaan toisista: voidaan esimerkiksi kertoa, että oma maku tai käsitys laadusta on hienostuneempi kuin niillä, jotka ostavat marketeista tai halpisketjuista.

Mistä sitten syntyy ”hurahdus”, josta Vauvan palstalle kirjoittanut äiti kertoo? Mieleen tulevat koulujen välitunneilla leviävät villitykset: milloin kaikkien pitää saada Pokemon-kortteja, milloin taas hoverboard. Sosiaalisilla ilmiöillä on tapana tarttua ja levitä aikuistenkin keskuudessa. Myös aikuiset kärsivät erilaisista ostoskuumeista: autokuumeesta, asuntokuumeesta – tai lastenvaatekuumeesta.

Markkinoijat ja mainostajat käyttävät taitavasti hyväkseen niitä merkityksiä, joita ihmiset tavaroihin liittävät. Mutta kyse ei ole (vain) siitä, että mainostajat aivopesisivät lastenvaateharrastajia ostelemaan turhuuksia. Harrastajat osallistuvat massailmiön luomiseen ja tuotteiden markkinointiin ihan itse. He perustavat keskustelu- ja myyntiryhmiä vaatemerkkien ympärille. Ryhmissä jaetaan tuotetietoa ja ihaillaan tuotteita yhdessä. Lastenvaateharrastus voikin olla tärkeä äidin ihmissuhteiden kannalta. Kuten kaikissa keräilyharrastuksissa, myös lastenvaateharrastuksessa on sosiaalinen puolensa. ”Hurahtaminen” ei siis ole sama kuin että olisi tullut viilatuksi linssiin. Se on valinta innostua jostakin.

Tarinansa kertonut äiti epäilee myös, että lastenvaateharrastuksella täytetään tyhjyyden tunnetta. Tämäkin merkitys tavaroilla voi olla. Aikuiselämään tottuneelle pois töistä jääminen ja päivien viettäminen yksin kotona pikkulapsen kanssa voi olla piinaavan tylsää.

Keräilyä pidetään yleensä kunniallisena harrastuksena, ainakin jos keräillään postimerkkejä, c-kasetteja tai muumimukeja. Kuitenkin, kun on kyse äitien harrastamasta kalliiden lastenvaatteiden keräämisestä, moni on valmis pyörittelemään silmiään ja moralisoimaan. Naisten kulutusta ylipäätään pidetään usein tyhjänpäiväisempänä ja kevytmielisempänä kuin miesten. Ilmeisesti moralisoijien mielestä olisi hienompaa täyttää äitien päivät runopiiriharrastuksella ja akvarellimaalauksella. Monien mielestä olisi parempi, jos äidit suuntaisivat tarmonsa työelämässä ja opinnoissa suorittamiseen, pätemiseen ja meritoitumiseen. Itsekin näkisin parempana käyttää joutoaika vaikka vapaaehtoistyöhön ostelun sijaan. Mutta miksi ajattelemme, että äidit eivät osaisi itse valita itselleen sopivaa harrastusta?

Lastenvaatteilla ja merkkivaatteiden harrastamisella voi olla ja on äideille monia merkityksiä, joista he eivät ehkä itsekään ole loppuun asti tietoisia. Lastenvaatteilla viestitään ja niiden harrastamiseen liittyy yhteisöllisyyttä, joskin myös erottautumista. Harrastuksen voi vetää överiksi ja pilata sillä luottotietonsa. Lastenvaateharrastaja ei kuitenkaan ole harhaanjohdettu eikä tyhmä, vaan tekee oman, aikuisen valintansa mukaisesti asiaa, josta kukaan vanhempi ei voi kokonaan välttyä: lapsille on hankittava vaatteita joka tapauksessa.

Avaan lastenvaateharrastukseen vielä yhden näkökulman, joka usein ohitetaan: vaatteilla ja tarvikkeilla äidit osoittavat myös huolenpitoa ja rakkautta. Lastenvaatteet ovat söpöjä. Niillä on helppo helliä omaa pikkuista ja osoittaa tämän arvo pukemalla hänet kauniisti.

*

Tavarasuhteet ovat aiheena myös helmikuussa julkaistavassa kirjassani Paikka kaikelle. Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan. (Kyllä! Tämä blogi saa kirjakaiman. Olen niin tohkeissani!) Kirja vastaa kysymykseen siitä, miksi niin monesta tuntuu, että tavarat pyörittävät heidän arkeaan sen sijaan, että he itse määräisivät siitä. Kirjaa voi nyt tilata kustantajalta edulliseen ennakkohintaan 19,50 € (norm. 29 €) kampanjakoodilla PAIKKAKAIKELLE. Tarjous on voimassa 15.2. asti. Klikkaa tästä ennakkotarjoukseen ja tutustu samalla myös kirjan näytelukuun.

Kalenteriin: Olen tavattavissa Turun Rakenna ja sisusta -messuilla perjantaina 10.2. ja sunnuntaina 12.2., jolloin myös puhun siitä, miksi kodin järjestäminen on parasta sisustamista. Teemme Suomen ammattijärjestäjien osastolla roinatestejä ja ratkomme pieniä järjestämispulmia. Tervetuloa!

Ilmoittaudu: Paikka kaikelle – kodin järjestämiskurssin ilmoittautuminen on meneillään. Kurssi alkaa Turussa torstaina 9.3. Kolmen tapaamiskerran aikana pureudutaan epäjärjestyksen syihin, tehokkaisiin järjestämismenetelmiin, järjestyksen ylläpitoon ja toteutetaan oma projekti ammattijärjestäjän ohjauksessa. Kokemukset aiemmalta kurssilta olivat todella positiiviset ja osallistujat kertoivat  saaneensa kurssilta lisäpontta ja tukea järjestämiseen. Kurssille otetaan vain 12 osallistujaa ja nopeimmat ovat jo ilmoittautuneet! Lisätietoja kurssista ja ilmoittautuminen täällä: https://www.lyyti.fi/reg/paikkakaikelle.

Mistä näitä tavaroita oikein tulee?

Viime viikolla ei voinut välttyä näkemästä Black Friday -alennusmyyntien mainoksia. Niitä tulvi somevirrassa, sähköpostissa, katumaisemassa, lehdissä ja varmasti monella myös postiluukusta. Kaupan liiton viime vuonna Suomeen tuoma amerikkalainen alennusspektaakkeli on nyt todella lyönyt läpi. Samaan aikaan vietetty Älä osta mitään -päivä ei kiinnostanut juuri ketään.

Kuva Pixabay.

Kuva Pixabay.

Myös tavaranraivaajien palstoilla keskusteltiin siitä, kannattaako tarjouksiin tarttua. Osa oli sitä mieltä, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Jotkut ostivat alennuksella jotain sellaista, minkä ostamista olivat muutenkin suunnitelleet ja säästivät rahaa. Jotkut taas kertoivat tehneensä huikeita löytöjä pilkkahintaan.

Yleensä ihmiset ovat laajasti sitä mieltä, että ostavat vain tarpeeseen ja että mainonta ei vaikuta heihin. Eihän kukaan halua tunnustaa ostavansa turhuuksia tai olevansa kauppiaiden vedätettävissä. Silti kotona on paljon turhaa tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. Jostain ne ovat kaikki tulleet.

Listasin ihan kertauksen vuoksi muutamia tunnettuja kikkoja, joita kauppiaat käyttävät saadakseen meidät ostamaan enemmän. Mainonta, esimerkiksi mustan perjantain tarjoukset, on kaupallista viestintää. Sen tarkoitus on vaikuttaa, siis lisätä myyntiä, ei olla kiva kuluttajaa kohtaan.

Vain tänään! Tarjoukseen laitetaan aikaraja, jotta ostaja taipuisi paineen alla. Myöhästyminen alkaa vaikuttaa hirveältä menetykseltä, vaikka ei ole vielä käyttänyt euroakaan.

Vain sadalle ensimmäiselle! Tarjoukseen laitetaan määräraja, jotta ostajan kilpailuvietti herää. Tuntuisi hirveältä menetykseltä, jos tavara menisi sivu suun – vaikka eurot toki jäisivät kukkaroon.

Kerää koko sarja! Kummallinen epätäydellisyyden tunne kaihertaa, kun kokoelmasta puuttuu osa.

Kolme kahden hinnalla! Ostaja tuntee menettävänsä rahaa, jos hän ostaa yhden paidan hintaan 4,90, kun saisi kolme hintaan 9,80. Jos kuitenkin tarvitsee vain yhden, on järjetöntä maksaa edes kahdesta, saati ottaa kahta ylimääräistä kotiaan tukkimaan.

Halpa! Punainen hintalappu saa meidät ajattelemaan halpaa, vaikka tuotteessa ei olisi senttiäkään alennusta.

Uutuus! Vanhat tuotteet kääritään aika ajoin uuden näköiseen pakkaukseen, jotta ne säilyttäisivät kiinnostavuutensa. Vastaavasti vaatteet ja elektroniikka alkavat vaikuttaa vanhentuneilta, kun uutuuksia lyödään tiskiin monta kertaa vuodessa.

Osta tänään, maksa myöhemmin! Nopeaan mielihyvään on helppo tarttua – harkinnan kustannuksella.

Tarjous! Sisäänheittotuote, jonka avulla saadaan asiakas liikkeelle ja ostamaan muutakin – korkeampaan hintaan.

Kun onnistuu ostamaan jotakin roimalla alennuksella, voi kokea itsensä nokkelaksi kuluttajaksi. Ikään kuin kyse olisi pelistä, jota kuluttaja pelaa kauppiasta vastaan. Kauppias ei kuitenkaan laita tavaraa tarjoukseen, jos on vaarana, että hän menettää siinä jotakin. On jopa väitetty, että tarjoushaukoilla kuluu shoppailuun enemmän raha kuin niillä, jotka välttävät alennusmyyntejä ja ostavat tavaransa normaalihintaan.

Kiinnostavasti jotkut kauppiaat itsekin ottivat kantaa mustan perjantain alennuksiin. Varustelekassa oltiin sitä mieltä, että ”kaupat hankkivat helvetin isoja eriä usein kaikennäköstä halpaa paskaa, ja myyvät sitä ihan hirveän halvalla – mikä on helppoa, koska se on halpaa paskaa”. Uhana Design puolestaan haastoi ihmisiä tarkastelemaan kulutustottumuksiaan, ja suuntaamaan kohti tietoista ostamista. ”Kun siis kohtaat houkuttelevan Black Friday -tarjouksen, harkitse ostoa hetki: tuoko tuote pitkäaikaista iloa ja onko sille tarvetta vai houkuttaako pelkkä halpa hinta ja ostamisen ilo?”

Mitäpä tähän lisäämään.

*

Teitkö Black Friday -ostoksia? Millä vältät heräteostokset alennusmyynneistä?

 

Puolipitoisten vaatteiden ongelma on muotibisneksen syytä

”Samoja vaatteita ei voi laittaa kahtena päivänä peräkkäin.”

Muistan yhä, miten vaihto-oppilasperheeni sisko ohjeisti minua toisena kouluaamuna. Olin pukeutunut Suomesta tuomiini farkkuhaalarishortseihin, joissa oli lahkeensuissa pitsiä –  ne olivat vaihtosiskon mielestä ”so neat” – ja mustaan teepaitaan. Edellisenä päivänä päälläni oli ollut samat housut mutta lyhythihainen musta ribbineule. Sopersin vaihtaneeni paidan, mutta se ei kuulemma riittänyt. Piti olla selvästi eri asu joka päivä. Tämä järkyttävän nolo moka piirtyi mieleeni niin, että seuraavat kaksikymmentä vuotta annoin kalifornialaisen high schoolin pukeutumisetiketin määrittää elämääni. Puin kouluun tai töihin joka päivä eri asun.

Tiedätte varmaan mihin sellainen johtaa. Kyllä, puolikäytettyjä vaatteiden kasvaviin pinoihin.

trousers-362781_1920

Vaatteita pikamuotia edeltäneeltä ajalta. Kuva Pixabay.

Koska minulla on kuitenkin aina sen enempää pohtimatta ollut systeemi puolipitoisille, en ennen ammattijärjestäjäksi ryhtymistäni olisi arvannut, että puolikäyttöisten vaatteiden säilyttäminen olisi ihmisten järjestämisongelmien top kolmosessa (toinen top kolmosen ongelma on tavaroiden riittävä määrä, jota voit laskeskella täällä).

Vähän käytettyjen vaatteiden ongelma syntyy useasta tekijästä. Ensinnäkin monet vaihtavat asua päivittäin. 2000-luvun mittaan tästä on tullut yhä selvempi normi, josta kertovat esimerkiksi muotiblogien päivän asu -kuvat. Tapasin taannoin nuorehkon ihmisen, joka kertoi lukioaikana tavaramerkikseen muodostuneen, että hänellä ei koko kouluaikana ollut kertaakaan samaa asua päällä. Tekee mieli sanoa, että kyllä on aikoihin eletty. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten saunapäivä oli lauantaisin, ja silloin oli myös vaatteidenvaihtopäivä alusvaatteita myöten.

Toiseksi puolipitoisten määrää kodeissa lisäävät elämäntavan monimutkaistuminen ja elintason nousu: lukuisten arki- ja pyhävaatteiden lisäksi meillä on jumppavaatteita, juoksuvaatteita, joogavaatteita, vaellusvaatteita, hiihtoasuja, remonttivaatteita, moottoripyöräpukuja, kotivaatteita ja roolipeliasuja. Meillä on myös varaa hankkia kaikki nämä asut. Vaatekaapit tursuavat tekstiiliä. Sekä vaihteluntarve että vaatteiden määrä ovat seurausta vaateteollisuuden ja muotibisneksen kyvystä luoda kuluttajille yhä uusia tarpeiksi naamioituja haluja. Pukeutuminen on pohjimmiltaan viestintää; vaatteilla kerromme itsellemme ja muille, keitä olemme ja keitä haluaisimme olla. Tähän muotibisnes taitavasti vetoaa.

Kolmanneksi puolipitoisten ongelmaa on luomassa se, että vähän käytetyt vaatteet vastustavat haluamme jakaa asiat puhtaisiin ja likaisiin sekä pitää nämä ryhmät erillään. Puolipitoiset eivät kuulu kumpaankaan ryhmään ja ajelehtivat siksi usein ilman omaa paikkaa. On tavallista, että puolipitoisten vaatteiden annetaan kasaantua tuolinselälle tai lattialle. Lopulta on helpointa vain kaappaista koko kasa pesuun.

Miten puolipitoisten ongelma ratkaistaan? Ensinnäkin voi määritellä puhtaan ja likaisen uusiksi. Eiväthän neule tai farkut yhden tai useammankaan päivän siistissä sisäkäytössä oikeasti likaannu. Niinpä ne voi laittaa takaisin kaappiin puhtaiden vaatteiden joukkoon tai vaihtoehtoisesti suoraan pyykkiin. Vaatteita voi raikastaa pesun sijaan myös tuulettamalla.

Puolipitoiset voi taltuttaa myös paikka kaikelle -periaatteella. Itse laitan esimerkiksi neuleet, päällysmekot ja housut takaisin henkarille, kunnes ne pitää pestä. Vielä käyttökelpoiset paidat ja kotivaatteet säilytän koukuissa vaatehuoneen hyllyjen sivussa. Yhtä hyvin niiden paikkana voisi olla oma hylly kaapissa, kori, tuoli tai naulakko huoneen tai kaapin oven sisäpuolella. Valitsen aina päivän asun puolipitoisista aloittaen tai alennan töissä käytetyn paidan kotipaidaksi. Näin puolipuhtaiden määrä ei pääse paisumaan liian suureksi ja tulee luontaista siirtymää pyykkikoriin.

Lisäksi voi tutkia omia tapojaan. Vaikka muistan tarkalleen, miten olin pukeutunut high schoolin ensimmäisenä päivänä, en todellakaan muista mitä työkavereilla oli eilen päällä. Kiinnitän huomiota toisten pukeutumiseen vain silloin, kun se on mielestäni erityisen hauskaa tai tyylikästä. Olenkin päättänyt, että minun ei enää aikuisiässä tarvitse noudattaa amerikkalaiskoululaisten pukeutumissääntöjä. Pukeutumiseni ei kiinnosta ketään niin paljon, että toimistolla joku pitäisi kirjaa siitä, kuinka usein vaihdan asua. Kunhan en ala haista.

Viime vuosina päivittäin samaan asuun pukeutumisesta on tullut jonkinlainen oma muodinvastainen trendinsä. On puhuttu siitä, että menestyvät miehet pukeutuvat jatkuvasti samoihin asuihin, joista tulee kuuluisuuksien kohdalla lähes ikonisia. Mietitäänpä Mark Zuckerbergin harmaata teepaitaa tai Steve Jobsin mustaa pooloa. Zuckerberg on todennut, että ei halua käyttää kallisarvoista aikaansa asujen valitsemiseen. Samasta syystä Barack Obama pukeutuu vain sinisiin ja ruskeisiin pukuihin. Soveltajia löytyy myös naisista: suurta kiinnostusta herätti newyorkilaisen Matilda Kahnin tarina siitä, miten hän pukeutui töihin vuoden ajan samaan asuun. Aikaamme kuvaa hyvin, että vapaaehtoinen pukeutuminen työunivormuun on uutisaihe ja että sitä markkinoidaan meille nimenomaan tehokkuuden nimissä. Toisaalta tehokkuus sujuvoittaa arkea. Ei ole mitään syytä sietää puolikäyttöisten vaatteiden pinoja omassa kodissa.

Onko sinulla ollut puolipitoisten ongelma? Miten olet ratkaissut sen?

Miten ruotsalaisesta huonekaluhallista selviää ilman heräteostoksia?

Teininä rakastin Ikeaa, vaikka sitä ei silloin edes ollut Suomessa. Ikea edusti kaikkea sitä ihanaa, persoonallista ja luovaa, jota sotkat ja iskut eivät pystyneet tarjoamaan. Pari vuotta vanhempi kaverini oli maailmanmiehen elkein soittanut Ikeaan ja pyytänyt lähettämään kuvaston itselleen. Hänen Tukholmasta noudetulla Ikea-sohvallaan pläräsin katalogia posket punaisena ja sisustusunelmoin.

Kun Espoon myymälä sitten avattiin syksyllä vuonna 1996, teimme kämppäkavereiden kanssa sinne toiviomatkan. Jopa päivän säätila on piirtynyt mieleeni tarkasti. Moni muukin suomalainen oli kokenut hurahduksen ja myymälän hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ostimme kimpassa metallisia henkareita, jotka lunastin myöhemmin omikseni. Ne ovat meillä edelleen käytössä eteishenkareina.

IMG_3025

Lukemattomissa kodeissa kautta maailman lasten leluja säilytetään Expedit-hyllyssä (nyk. Kallax). Niin meilläkin. Hyllymme on tuunattu tuplapitkäksi Ikea Hackers -sivuilta löytyneiden ohjeiden mukaan. Siellä ihmiset osoittavat, että massatuote ei estä luovuutta kukkimasta vaan on päinvastoin sille virike.

On nurinkurista, että Ikea yhdistyi mielessäni yksilöllisyyteen. Ikeahan tuottaa massatavaraa, jolla on kalustettu miljoonat ja miljoonat kodit Thaimaasta Dominikaaniseen tasavaltaan. 1990-luvulla Ikea tarkoitti kuitenkin valikoiman laajenemista. Ikean saapuminen Suomeen oli yksi askel kansainvälistymisen ja globalisoitumisen ketjussa, jonka seurauksena meillä on tänään kaikki maailman tavarat vain parin klikkauksen päässä kotiovelta. Ikean vanavedessä tänne asettui moni muukin kansainvälinen ketju. Valikoima muuttui lähes loputtomaksi ja trendien kierto nopeutui läkähdyttäväksi. Se Suomi, jossa kaikki joivat samaa Valion maitoa ja katsoivat samaa puoli yhdeksän uutislähetystä, alkoi jäädä taakse.

Vuonna 1996 Ikeassa käyminen oli ainutlaatuinen elämys itsessään, vähän kuin olisi huvipuistoon mennyt. Toisin kuin muissa kaupoissa, Ikeassa asiakkaat ajettiin sisään labyrinttimaiseen tilaan, josta ei voinut kääntyä takaisin ja jossa oli vaellettava kilometritolkulla eksyttäviä reittejä. Noihin aikoihin ei nimittäin päässyt alakertaan ennen kuin oli kiertänyt yläkerran. Melko erikoinen konsepti kun oikein ajattelee. Miksi kukaan suostuu tuollaiseen vapaaehtoisesti ja vieläpä maksaa käynnistään?

On tunnettua, että Ikeasta on vaikea selvitä ulos ilman heräteostoksia. Tämä saattaa perustua nimenomaan siihen, että Ikeassa käyminen on vaivalloista ja vaatii aikaa. Kun välimatkat myymälässä ovat pitkiä ja eksyttäviä, asiakkaat kokevat helpommaksi vain napata kiinnostavat tavarat ostoskoriinsa ohi mennessään. Harkitseminen ja palaaminen harkinnan jälkeen takaisin olisi liian hankalaa.

Heräteostosten välttäminen on kuitenkin mahdollista, kun noudatat näitä Paikka kaikelle -ryhmässä laatimiamme pettämättömiä neuvoja.

1. Selvitä motivaatiosi ja tarpeesi. Jos olet menossa Ikeaan vain viettämään aikaa ystävän kanssa, menkää mieluummin vaikka museoon tai kahvilaan. Niissä on vähemmän ostettavaa.

2. Jos vakain mielin olet päättänyt, että tarvitset Ikeasta jotain, lähde valmistautuneena. Tee ostoslista. Katso tuotteiden hyllypaikat valmiiksi netistä. Ota mitat kotona ja pidä värimallit mukanasi, niin et tule ostaneeksi ehkä-suunnilleen-melkein sopivaa. Älä vilkuile sivuillesi.

3. Hyödynnä myymälästä löytyvää myymäläkarttaa, siihen on merkitty oikopolkuja. Suunnitellen Ikeasta on mahdollista selvitä ulos alle puolessa tunnissa.

4. Ohittaessasi tarjouslaareja voit kehua itseäsi siitä, että et tarvitse ja halua tuotakaan tavaraa! Itsekurisi on loistokunnossa toisin kuin niillä, joiden ostoskorit tursuavat roinaa.

5. Jos sinulla kuitenkin herää halu ostaa jotakin suunnittelematonta, kysy itseltäsi seuraavat kysymykset:

  • Mihin laitan tämän kotona?
  • Mitä vaivaa tästä aiheutuu? Miten tätä hoidetaan ja miten helposti tästä pääsee myöhemmin eroon?
  • Onko tämä tavara laadukas ja kestävä? Millaisissa olosuhteissa se on tuotettu?
  • Oliko minulla tarve kyseiselle tavaralle jo ennen liikkeeseen tuloa vai heräsikö halu vasta kun näit tavaran?
  • Olenko ostamassa vain siksi, että tavara on niin halpa?

6. Muistele, miten heräteostoksille viimeksi kävi. Onko sinulle tuttu tilanne se, että kaupasta tultua sininen kassi, tai ehkä useampikin, lojuu nurkassa koskemattomana pitkiä aikoja? Et oikeastaan tarvinnut niitä tavaroita ollenkaan.

7. Jos todella isket silmäsi johonkin tavaraan, poimi se ostoskoriisi. Nyt ”löytö” on ikään kuin tallessa. Kun pääset kassalle, harkitse uudelleen ja jätä tuote ostamatta. Koska on kohteliasta palauttaa tuote paikoilleen, opit jo yhdestä takaisinjuoksusta, että heräteostoksia ei tosiaankaan kannata tehdä.

8. Jos heräteostos kaikesta huolimatta livahtaa kotiin asti, hyödynnä Ikean palautusmahdollisuus ja vie tavara takaisin kauppaan.

The Guardian kirjoitti tällä viikolla Ikean kestävän kehityksen johtajan todenneen – mahdollisesti sivu suunsa – että kodin sisustamisen huippu on länsimaissa jo saavutettu. Yksittäiseen kotiin sovellettuna tämä tarkoittaa, että yhtään uutta sisustustavaraa ei enää mahdu sisään. Tätä on hyvä tutkiskella mielessään jo ennen kuin suuntaa ostoksille.

 

Voiko ostamalla säästää?

Black Friday -alepäivä sai minut ajattelemaan säästämistä ja sen suhdetta tavaran vähentämiseen ja ylipäätään yksinkertaisempaan elämään.

Musta perjantai tulee Yhdysvalloista. Kyseessä on kiitospäivän jälkeinen alennusmyynti, joka starttaa joulumyynnin. Kaupat aukeavat aamutuimaan ja pitävät ovensa auki yöhön asti. Tyypillisesti Black Fridayn myynti on vuoden ennätyspäivä. Tänä vuonna Black Friday rantautui voimalla myös Suomeen, ilmeisesti Kaupan liiton tiedotuksen ansiosta. Alennusmyyntiä tehtiin kuluttajille tunnetuksi niin mainonnan kuin uutisoinnin kautta. Nyt suomalaisissakin kaupoissa tehtiin myyntiennätyksiä. Kaupan liitossa iloittiin myös siitä, että Suomessa veronpalautukset eivät ole ehtineet tulla ennen Black Friday -alennuksia, joten rahaa pannaan joululahjoihin vielä kampanjapäivän jälkeenkin.

Lähtökohtaisesti suhtaudun kaikenlaisiin alennusmyynteihin epäilyksellä. Ne ovat kaupan tapa dumpata ylijäämät kuluttajille ja houkutella kuluttajat kauppaan, jotta nämä tekisivät herätteestä lisäostoksia. Black Fridayn vastapainoksi Yhdysvalloista onkin levinnyt myös samana päivänä vietettävä Älä osta mitään -kampanja. Eikö ostosten jättäminen kauppaan ole tehokkain keino säästää? Kuitenkin myös Black Fridayn voi ymmärtää mahdollisuutena säästää. On kai pelkästään järkevää ostaa alennusmyynnistä se, minkä muutenkin ostaisi, kuten esimerkiksi Tarkan markan blogi ehdottaa.

Niin, miten säästäminen oikeastaan pitäisi määritellä? Onko kyse kuluttamisesta pidättäytymisestä, halvimman hinnan etsimisestä vai kenties laatuun panostamisesta? Kulutustutkijoiden mukaan nämä kaikki mielletään säästämiseksi. Säästäväisyys on ollut suomalaisen kuluttamisen pitkä linja. Ennen kulutusyhteiskunnan läpimurtoa ja vielä pitkään sen jälkeenkin kuluttamista leimasi talonpoikaiseksi kutsuttu eetos. Kulutuksella pröystäilyä paheksuttiin; säästäväisyys, harkitsevaisuus, omavaraisuus ja pidättyväisyys olivat hyveitä. Kulutusyhteiskunnan myötä uusiksi eetoksiksi nousivat keskiluokkainen ja ekonomistinen sekä viime aikoina myös ekologis-eettinen kulutus.

Keskiluokkaiseen eetokseen sisältyy talonpoikaista eetosta vähemmän vaatimattomuutta ja enemmän järkevien, kohtuullisten kulutusnautintojen sallimista oman tienaamisen puitteissa. Kuluttaminen on tärkeää, koska sen kautta osallistutaan yhteiskuntaan ja pidetään talouden pyörät pyörimässä.

Ekonomistinen eetos perustuu ajatukseen hyödyn maksimoinnista ja kustannusten minimoimisesta. Se on laskelmoivaa kuluttamista omaa osaamista hyödyttäen. Esimerkiksi hintavertailut, etukorttien käyttö, sijoittaminen tai yhteiskunnan tukien ja alennusten hyödyntäminen liittyvät ekonomistiseen eetokseen. Materiaalisen kulttuurin tutkija Daniel Miller kirjoittaa, että kuluttajat saattavat mennä ostoskeskuksiin ”säästämään rahaa”. Tällöin vertaillaan hintoja ja ostetaan alennuksista tai ostetaan mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla. Kuluttamalla säästäminen on osalle kuluttamisen keskeinen päämäärä. Sillä ei ole niin merkitystä, onko ostoksen hinta–laatu-suhde kovinkaan hyvä, kunhan tulee tunne siitä, että on säästänyt rahaa.

Ekologis-eettisessä eetoksessa painottuu ympäristötietoisuus. Sitä leimaa valittu niukkuus ja kulutuksen nautinnollisuuden liittäminen ekologisuuteen. Kulutustutkijat Minna Autio, Kaisa Huttunen ja Elina Puhakka arvelevat, että tulevaisuudessa ekonomistinen ja ekologis-eettinen eetos yhdistyvät siten, että meillä on ”varaa irrottautua keskiluokkaisesta, melko materiaalisesta kulutuksesta – olemme sen jo eläneet ja kokeneet”.

Säästäväisyys on Suomessa silti edelleen hyve. Kaisa Huttusen ja Minna Lammin tutkimissa kulutuselämäkerroissa suomalaiset kuvasivat taitavana kuluttamisena sitä, että välttää heräteostokset, ylellisyystavarat, turhan kulutuksen, tuhlaamisen, muodin perässä juoksemisen ja mainosten houkutukset. Negatiivinen sävy on myös sellaisella käsitteellä kuin kulutusjuhla. Toisaalta kuluttajat tuntevat tarpeen ja halun erottamisen puhetavat ja osaavat käyttää niitä oman kulutuksensa perustelemiseen. Tarpeeseen ostaminen on hyväksyttävämpää, halusta alkunsa saanutta kuluttamista on oikeutettava enemmän.

Ammattijärjestäjänä olen nähnyt, että ostaminen on yksi keskeinen tapa, jonka kautta ihmiset joutuvat ongelmiin liian tavaran kanssa. Kyse ei välttämättä ole tuhlailemisesta. Tavaraa voi ostaa liikaa nimenomaan säästääkseen, ”kun kerran halvalla saa” tai esimerkiksi edullisina kirpputorilöytöinä.

Olen myös todistanut, miten tavarapaljouteen havahtuminen ja siitä suurella vaivalla eroon hankkiutuminen herättää kulutuskriittisyyteen. Ihmiset alkavat kysyä, olenko valmis sitoutumaan tavaraan, jonka hankkimista harkitsen. Haluanko todella pitää siitä huolta, puhdistaa ja huoltaa, antaa sille kallisarvoisia neliöitä kodistani, laittaa aikaani myöhemmin myös sen kierrättämisen tai myymisen? Haluanko käyttää vaivalla ansaitsemani rahat nimenomaan (tähän) tavaraan vai voisinko jopa tehdä vähemmän töitä, jos jättäisin tavaran ostamatta.

Mitä sinä ajattelet, voiko ostamalla säästää?

*

Kirjallisuus

Minna Autio, Kaisa Huttunen & Elina Puhakka: Keskiluokkainen ja ekonomistinen eetos kulutuskerronnassa: ansaittua ja laskelmoitua hedonismia. Kulutuksen määrät ja tyylit talouden muutoksissa. Kuluttajatutkimuskeskuksen vuosikirja 2010. Kuluttajatutkimuskeskus 2010.

Visa Heinonen: Talonpoikainen etiikka ja kulutuksen henki. Kotitalousneuvonnasta kuluttajapolitiikkaan 1900-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura 1998.

Kaisa Huttunen & Minna Lammi: Suomalainen säästäväisyys. Säästäväisyyden puhetavat suomalaisissa kuluttajaelämäkerroissa. Historiallinen aikakauskirja 1/2009.

Daniel Miller: A Theory of Shopping. Polity Press 1998.

Kuva: Pixabay

 

Pää kylmänä, aikuinen!

Suunnittelen tässä pientä tutkimuksenpoikasta lastentavarakulttuurista ja lastentavaroiden merkityksestä vanhemmuudessa. Tutkimukseen liittyisi näillä näkymin esimerkiksi sellaisten lasten haastattelemista, jotka itse myyvät lelujaan päiväkirppiksellä, havainnointia ja/tai inventointia lastenhuoneissa ja kysely lastenvaateharrastajille. Nyt vaikuttaa siltä, että minun ei tarvitse ollenkaan vaivautua keräämään tutkimusaineistoa, koska Internet tuottaa sitä minulle pyytämättä.

Paikka kaikelle -ryhmässä oli bongattu lelukaupan kilpailukampanja, jonka esittely on seuraava: ”Kun aikuisilta kysyy, mistä he unelmoivat lapsena, niin useat heistä vastaavat: ’Saada tyhjentää lelukauppa!’ Siksi olemme luoneet kilpailun, jossa aikuinen ja lapsi saavat yhdessä kahmia leluja hyllyiltä valitsemassaan BR-myymälässä.”

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Sanokaa, että minulla menee herne liian herkästi nenään, mutta nyt meni kyllä monta ja äkkiä. Vieläkin yskittää. Siis aikuisten oikeasti, BR-lelut, haluatteko kannustaa lapsia ahmimaan, kahmimaan ja ahnehtimaan tässä maailmassa, jossa kaikkien lastenhuoneet tursuavat tavaraa? Mitä enemmän, sitä parempi? Lapsuudentutkija Daniel Thomas Cook kutsuu lapsuuden tuotteistumiseksi sitä, että aikuisten käsitys lapsuudesta vaikuttaa siihen, mitä ja miten meille ja lapsillemme myydään. Nyt myydään ajatusta, että lapsuuteen kuuluu krooninen lelukuume, jonka (mukamas) parantaa vain holtiton kohtuuttomuus.

Muotoilenkin tässä nyt kampanjan uusiksi: Jos teillä on tiedossa päiväkoti, kerho, lastenkoti, sairaalan lastenosasto tai vastaava paikka, jossa todella tarvittaisiin uusia leluja, osallistukaa kilpailuun heidän puolestaan. Iso lelulahjoitus resurssipulasta kärsivään laitokseen saisi BR-lelutkin firmana sädehtimään sosiaalista vastuuta.

Lelujen kahmimiskilpailu on jyrkässä ristiriidassa toisen vastikään uutisvirtaani tupsahtaneen leluaiheisen jutun kanssa. Dallas Moms Blogissa julkaistu äidin kirjoitus Why I Got Rid of the Toys kertoo perheestä, joka montessoripedagogiikasta intoutuneena tyhjensi taaperoikäisen lapsensa huoneen leluista. Nyt huoneessa on leluhyllyt, kiipeilytelineitä ja pöytä tuoleineen. Esillä on aina kerrallaan 15 lelua ja 8 kirjaa, joita kierrätetään säännöllisesti. Äiti huolehtii, että lelujen joukossa on aina karkea- ja hienomotoriikkaa kehittävät lelut, pehmolelu, pinoamis- ja rakentamislelut, palapeli, rooliasu, musiikkilelu ja askarteluväline.

Äidin perustelut ratkaisulleen ovat moninaiset: Lelukaaos on kompastumis- ja siisteysriski. Lasten kanssa ei tarvitse koskaan riidellä huoneen siivoamisesta (siihen kuulemma menee 1 minuutti 20 sekuntia). Mutta ennen kaikkea vähemmän mutta hyvälaatuisia leluja on lapsen kehityksen kannalta parempi, lapsethan oppivat leikkimällä .

Kehittäviä puuleluja.

Kehittäviä puuleluja.

Kirjoitus on innostava. Juuri tuollainen toiminnallinen lastenhuone varmasti onkin lapselle parhain mahdollinen. Tai ainakin parhain mahdollinen lapsen luovuuden kehittymisen näkökulmasta. Mutta suoraan sanottuna en ollut tippaakaan yllättynyt, kun huomasin, että kirjoittaja on ammatiltaan lapsi- ja perhepsykoterapeutti, joka tekee väitöstutkimusta lapsen kehityksestä.

Kirjoitus on nimittäin inspiroivuudestaan huolimatta myös kovin äärimmäinen ja syyllistäväkin. Harvalla vanhemmalla on oikeanlaista koulutusta valita lapsensa leluja niiden ikätasoisen kehittävyyden mukaan. Harvan on arjessaan mahdollista antautua lapsensa optimaalisen kehityksen 24/7-projektipäälliköksi. Sitä paitsi perheet eivät elä kuplassa. Lapset saavat tavaroita lahjoiksi (em. äiti oli ottanut käyttöön lahjattoman linjan, voin vain kuvitella ne sukulaisten kanssa käydyt keskustelut!), vertailevat tavaroitaan kaveriensa kanssa, käyvät lelukaupoissa ja markettien leluosastoilla sekä altistuvat mainonnalle.

Että jos isänä tai äitinä tunnet piston sydämessäsi, koska teillä ei lastenhuone ole yhtä riisuttu ja kehittävä kuin tässä jutussa kuvattiin, älä hätäänny. Vähempikin täydellisyys riittää. Lapsia ei tarvitse hukuttaa leluihin, mutta vanhemmuus ei myöskään ole sitä, että joka hetki yrittäisimme treenata lasta kehittymään ihanteellisesti.

Kirjallisuus

Daniel Thomas Cook: The Commodification of Childhood. The Children’s Clothing Industry and the Rise of the Child Consumer. Duke University Press, Durham 2004.

Mitä äiti oikeasti olisi halunnut äitienpäivälahjaksi?

Taas on kaadettu kahvit sänkyyn ja kuivattu lasten kortintekeleiden kostuttamat silmäkulmat. Kun kysyin lähipiirin alaikäisiltä informanteilta, miksi äitienpäivää vietetään, he eivät osanneet sanoa mitään. ”Annetaan äidille lahjoja.” Niinpä. Mutta miksi? ”Lopeta toi kysely, ei me jakseta miettiä sitä!”

IMG_7827

Äiti on ansainnit ”jotain pientä”.

Lapseni eivät tienneet, että äitienpäivä on alun perin amerikkalainen keksintö, jonka kansanvalistaja Vilho Reima toi Suomeen sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Reiman ajatuksena oli muistaa sodassa leskiksi jääneitä tai poikansa menettäneitä äitejä. Hän halusi rakentaa siltoja sodan vastapuolten välille: ”vihollisenkin äidillä on äidin sydän”.

Äitienpäivän tarkoituksena oli kiittää äitejä näiden perheidensä eteen tekemästä pyyteettömästä työstä. Äitien uurastus ja uhraukset korostuivat entisestään, kun jatkosodan aikana Väestöliitto alkoi valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassaan nostaa esille suurten perheiden, sankarivainajien ja siirtoväen äitejä. Sodan jälkeen presidentti ryhtyi jakamaan äitienpäivän kunniamerkkejä Väestöliiton juhlan yhteydessä. Niillä on perinteisesti muistettu erityisesti suurperheiden äitejä. Äitienpäivä on äitien raadannan juhlistamisen päivä.

Äitienpäivän vietto liittyi saumattomasti perheideologiaan, jossa äitiys ylevöitettiin naisten suurimmaksi kutsumukseksi kansakunnan edun nimissä. Jo 1800-luvulla alkaneessa kansallisessa projektissa naisten ja miesten tehtävät yhteiskunnassa ja perheessä jaettiin entistä jyrkemmin omille alueilleen. Naisten tehtäväksi tuli palvella kansakuntaa äiteinä ja kodin piirissä, uusien kansalaisten kasvattajina. Äitiys leimasi kaikkia naisia, myös niitä, jotka olivat lapsettomia ja naimattomia (mikä näkyy edelleen).

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Nykyään äitienpäivää on helppo pitää vain äitien hemmottelujuhlana. Mutta myös vuoden 2015 äitienpäivänä kommentoitiin äitien väsymätöntä työtä ja perheen eteen tehtyjä uhrauksia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien äitienpäiväjuttu käsitteli äitien omaa aikaa, jota kutsutaan jutussa ”irtiotoiksi”. Irtiotto tarkoittaa sienestämistä, tansseissa käymistä tai kirjan lukemista. Äidin oma aika on hetkellistä vapautumista tauottomasta äidintyöstä, äidin elämän normitilasta. Juttu on veikeä ja siinä kuvatut äidit ihanan inhimillisiä, mutta ajatus irtiotoista itse asiassa toistaa käsitystä äidistä pyyteettömänä ahertajana. Raatajaäidillä pitäisi edes äitienpäivänä olla tilaisuus levätä, saada kiitosta ja lahjoja. Ikään kuin perheet yhä eläisivät todeksi sadan vuoden takaisia sukupuolirooleja.

(Sivumennen sanoen äitien jaksaminen ei nykyään ole vain äitienpäiväkysymys vaan sen vaalimisesta on tehty yksi hyvän äitiyden velvoitteista: äidin pitää ottaa omaa aikaa, jotta hän jaksaisi olla hyvä äiti (ja puoliso). Äiti, joka ei tätä ymmärrä, ottaa riskin. Jos et tiedä, kuulutko riskiäiteihin, voit näppärästi testata netissä ”onko sinulla oma elämä”.)

Lapseni eivät tunteneet äitienpäivän yhteiskunnallista taustaa, mutta tunnistivat kyllä päivän toisen merkityksen, joka on kaupallinen. Myös kaupallinen äitienpäivä rakentuu raatajaäidin hahmon varaan. Mainonta painottaa äidintyössä väsyneen äidin hemmottelemista ja toisinaan, tosin nykyään yhä harvemmin, äidintyön tehostamista uusilla kodinkoneilla. Mutta kuka nykyäiti haluaa olla marttyyriäiti, jonka uhraukset nostetaan jalustalle kerran vuodessa? Modernin äidin elämä täyttyy muustakin kuin perheen eteen uurastamisesta. Tällainen äiti ei tahdo lahjaksi mainostajien tyrkyttämiä härpäkkeitä, koska tietää että niistä huolehtimisesta syntyy aina vain uutta työtä ja vaivaa.

Lähteet

Annastiina Nykänen: Miten äiti irrotteli, kun sinä olit lapsi? Helsingin Sanomat 10.5. 2015.

Irma Sulkunen: Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds, Henrik Stenius. 1987.

Vanhempainliitto: Äitienpäivä – Suomen Vanhempainliiton Amerikan tuliainen.

Väestöliitto: Äitienpäivä ja Kodin Viikko.

Kertarysäys vai pala kerrallaan?

Pitäisikö kodin järjestystä tavoitella suurella kertarysäyksellä, varovaisesti omaa elämänhistoriaa pohdiskellen vai kulutuskritiikin keinoin? Tutkivan ammattijärjestäjän mielestä jokaisella lähestymistavalla on paikkansa.

Suurraivaus

Nyt kovasti muodissa oleva japanilainen järjestämisguru Marie Kondo lupaa, että hänen kehittämällään Konmari-menetelmällä – jossa valitaan säilytettäväksi vain iloa tuottavia esineitä – koti tulee kerralla lopullisesti järjestykseen. Kondon mukaan prosessin läpikäyneen suhde tavaroihin ja järjestykseen muuttuu pysyvästi ja siksi tavaraa ei enää tule haalittua.

Konmari-menetelmä perustuu kertarysäyksellä toteutettavaan suurraivaukseen, jonka jokainen toteuttaa samalla sabluunalla. Hanke vaatii päivien, ehkä viikkojen omistautumisen raivaamistyölle. Menetelmän kirjaimellisesti ottaminen (mikä tietysti on menetelmän laatijan ehto sille, että projekti onnistuu) tarkoittaa myös esimerkiksi erityisten sukkien ja alushousujen taittelutekniikoiden käyttöönottamista, vaatteiden järjestämistä värin mukaan ja muita esteettisiä detaljeja, jotka kiinnostavat vain pientä osaa epäjärjestyksestä kärsiviä. Kondon kirjassa ei pohdita tavaran kertymisen syitä eikä raivaajien yksilöllisiä tyylejä tai elämäntilanteita oteta huomioon.

Moinen urakka on useimmille mahdoton, koska arki ja muu elämä. Konmarin ajatukset iloa tuottavien esineiden valitsemisesta toki sopivat inspiraatioksi useimmille. Keskittyminen poistojen valitsemisen sijaan siihen, mitä haluaa säilyttää ja mitkä tavarat tuottavat iloa, on tehokas keino päästä eroon velvollisuudesta säilytetyistä lahjoista tai virhehankinnoista, joihin mennyt raha harmittaa. Käytännön menetelmäksi Konmari sopii kuitenkin lähinnä niille, joilla jo on jonkinlainen perusjärjestys, kova motivaatio luopua tavaroista ja runsaasti aikaa. Tällöin iloa tuottavien esineiden löytäminen kaiken muun joukosta ei ole kohtuuttoman iso ponnistus.

Vähän kerrallaan

Yhdysvalloissa, josta professional organizerien ammattikunta on lähtöisin, näkökulma järjestämiseen on tyystin erilainen. Järjestämistä lähestytään yksilökeskeisesti ja terapeuttisella eetoksella. Ammattijärjestäjien perustama järjestö nimeltä Institution for Challenging Disorganization, jonka tehtävänä on jakaa tietoa haastavasta epäjärjestelmällisyydestä, ohjaa kiinnittämään huomiota elämänhistoriaan epäjärjestyksen synnyn taustalla ja painottaa jokaiselle yksilöllisesti sopivien järjestämismenetelmien valitsemista.

Yksilöllisten menetelmien löytäminen on tärkeää, koska ihmisten voimavarat, tavoitteet ja järjestämistyyli vaihtelevat. ICD jakaa epäjärjestyksen tilapäiseen ja krooniseen. Tilapäisen epäjärjestyksen voi laukaista esimerkiksi sairastuminen, lastensaanti, muutto pienempään asuntoon tai läheisen ihmisen jäämistöjen selvittely. Yleensä tilanne raukeaa, kun elämä muutenkin tasoittuu. Tavarat löytävät paikkansa ja järjestys palaa enemmän tai vähemmän ennalleen. Tilanteen ollessa päällä, suurraivaus ei luultavasti tule kyseeseen. Toisaalta se voi juuri olla se keino, jolla tilanteen saa taas haltuun. Riippuu olosuhteista, sanoisivat amerikkalaiset.

Joskus kuitenkin kaaos kroonistuu eivätkä parhaimmatkaan yritykset kodin järjestämiseksi tepsi. Ihminen saattaa kokea, että on syntyään epäjärjestelmällinen. Tavaraa on runsaasti yli oman tarpeen ja kaikki vapaa tila peittyy siihen. ICD:n mukaan tällaiseen tilanteeseen päätynyt kärsii haastavasta epäjärjestelmällisyydestä. Sen tunnistaa siitä, että epäjärjestyksellä on monien vuosien historia, se häiritsee arjen sujumista tai ihmissuhteita päivittäin ja ihminen on yrittänyt itse selvittää tilannettaan esimerkiksi perehtymällä järjestämiskirjallisuuteen, mutta ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi pysyvää muutosta. Tyypillistä on myös se, että epäjärjestys tuntuu hyvin stressaavalta, mutta järjestämiseen tarttuminen koetaan ylitsepääsemättömän vaikeana. Vitkastellessa kaaos pahenee. (Täällä voit testata englanniksi kärsitkö haastavasta epäjärjestelmällisyydestä, jota kutsutaan myös krooniseksi epäjärjestelmällisyydeksi.)

Konmari-menetelmän soveltamisyritykset voivat saada haastavasta epäjärjestelmällisyydestä kärsivän vaipumaan epätoivoon ja itsesyytöksiin. Amerikkalaisten oppien mukaan kroonistuneessa tilanteessa auttavat parhaiten pienet askeleet ja luopuminen ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteetista. Myös myötätunto itseä ja omaa tilannetta kohtaan on tärkeää. Ammattijärjestäjän tai terapeutin apu voi olla paikallaan. Pieni askel voi olla esimerkiksi se, että järjestää kokonaisen päivän sijasta vartin kerrallaan tai että raivaa huoneen, kaapin tai varaston sijaan yhden laatikon tai hyllyn. (Ohjeet sopivat myös kenelle tahansa kiireiselle, joka ei halua irrottautua raivaamistyöhön vuorokausitolkuksi.) Erilaisten järjestämistyylien tunnistaminen auttaa itse kutakin löytämään omanlaisiaan polkuja sujuvampaan arkeen. Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Kulutuskriittisyydellä stoppi tavaratulvalle

Tutkiva ammattijärjestäjä ei pidä realistisena tai ainakaan kaikille sopivana japanilaista suurraivausta. Ei myöskään kuulosta uskottavalta, että kertajärjestämisellä saavutettaisiin ikuinen tulos. On helppo keksiä monia elämäntilanteen muutoksia, jotka voivat heittää ihmisen uuteen tavaratulvaan. Myös amerikkalaisten tavassa henkilökohtaistaa ja psykologisoida tavarakaaosta on puutteensa. Se tekee epäjärjestyksestä yksilön ominaisuuden, jota ”parannetaan” terapeuttisin keinoin esimerkiksi tutkiskelemalla omaa elämänhistoriaa. Vaikka ICD painottaa, ettei haastavassa epäjärjestelmällisyydessä ole kyse sairaudesta vaan käyttäytymiskaavasta, puhe siitä saa helposti diagnoosinomaisia piirteitä.

Kulttuurintutkijana oma katseeni suuntautuu yleensä yhteiskunnan tasolle. Nykyinen, yltäkylläinen kulutuskulttuuri on pohjimmainen syy ihmisten tavaraongelmille. Niukemmissa oloissa suurimittaisen tavarakaaoksen aikaansaaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka noudattaisi kuinka epäjärjestäynyttä käyttäytymismallia. Epäjärjestystä yksilön psyyken kautta lähestyvä amerikkalainen näkökulma on yhtä sokea yhteiskunnallisille kysymyksille kuin Konmari-menetelmä, jossa tavaran kertymisen syihin ei pureuduta juuri lainkaan.

Millainen sitten olisi yhteiskunnan tason huomioiva näkökulma kodin epäjärjestykseen? Se lähtee itse kunkin tavarasuhteen tiedostamisesta ja siitä, että tunnistaa oman roolinsa kuluttajakansalaisena. Vaikka tavara- ja järjestysongelmat ovat joskus seurausta ihmisestä itsestään riippumattomista syistä (jäämistöjen selvittelijäksi joutuminen, mielenterveysongelmien tai oppimisvaikeuksien sivuoireet), niin suurimmassa osassa tapauksia kerrytämme tavaramme ihan itse hankinta kerrallaan. Kyse on siitä, miten reagoimme yltäkylläisyyden kulttuuriin. Hankintoihin meitä kannustavat erilaiset markkinointikoneistot, jotka toitottavat tarjouksia, uutuuksia ja alati vaihtuvia trendejä. Kuluttaminen esitetään jopa kansalaisvelvollisuutena: talouden kasvu pysähtyy, jos emme jatkuvasti osta lisää. (Onnellisuustutkijat kuitenkin sanovat, että elämyksiin kulutettu raha tuo pitkäkestoisemman tyytyväisyyden kuin tavaran hankkiminen.)

Tavarasuhteen kulutuskriittinen tarkastelu alkaa siitä, että huomaa miten meitä houkutellaan ja velvoitetaan kuluttamaan. Itseltään voi kysyä, miksi olen mukana tällaisessa tavarakierteessä ja ketä se lopulta palvelee. Tavoittelenko statusta, hyväksyntää, kunnollisuutta tai hyvää oloa hankkimalla tavaraa? Tulenko tavarasta tyytyväiseksi vai onko se lopulta enemmän riesa? Olenko mainosten ja markkinoinnin vietävissä? Myös aikuisille voi olla tarpeen välttää erilaisia ”lelukuvastoja”: sisustuslehtiä, tekniikanmaailmoja, mainoskatalogeja ja verkkokauppojen sivuja.

Jokaiselle tavaralle pitäisi esittää kysymys ”mitä tästä tavarasta seuraa?” Olenko valmis huolehtimaan siitä puhdistamalla, kunnostamalla tai kuljettamalla paikoilleen? Haluanko tarjota sille tilaa kodistani? Jos ja kun jokaisen tavaran alkaa nähdä sitoumuksena, alkaa tavarasuhdettaan jäsentää uudella tavalla. Sitten voikin kääriä hihat ja aloittaa suurraivauksen. Tai laittaa ajastimen soimaan vartin päästä ja karsia yhden laatikon. Kukin itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivalla tyylillä.

*

* Paikka kaikelle tarjoaa nykyään myös järjestämispalveluita Turussa ja netissä. Kurkkaa tänne.*