Aihearkisto: Joulu

Lelukuvasto

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto

Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Täältä löydät ohjeet, miten kiellät osoitteellisen mainonnan. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Paikka kaikelle -vinkkipankki

Järjestämispulmia? Miten pääset alkuun? Miten saat jääkaapin, matkalaukun tai lastenhuoneen järjestykseen? Miten tehostat säilytystiloja?

Paikka kaikelle -vinkkipankista löydät käytännöllisiä ratkaisuja kaikkiin ongelmiisi. Tilaa maksuton opas tästä suoraan sähköpostiisi!


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Kun jouluverhotkin ovat silittämättä

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa … kun joulu on.”

Kuuntelin kerran joulun alla jumppasalin pukuhuoneessa kahden naisen huokailua. Kiirettä oli pitänyt: Oli käyty laulamassa kauneimpia joululauluja ja viety kukkia sukulaisille. Joulukortit olivat lähteneet myöhässä, niin että niihin piti laittaa kalliit merkit. Laatikot olivat vielä paistamatta, lusikkaleipiä pitäisi laittaa, lahjoja käydä ostamassa, sauna pestä, kuusi hakea ja ja ja. Lopuksi toinen sanoi, että jouluverhotkin ovat vielä silittämättä.

Mieleen nousi Kätevän emännän joulusketsi, jossa jouluvaloja pitelevä nainen ääni väristen vetoaa sohvalla istuvaan mieheen: ”Sä vaan istut siinä. Mul on kädet täynnä töitä. Ei Samuli joulu tule vaan istumalla. Mul on hirvee joulustressi ja sä vaan siinä downshiftaat. Mun pitää siis suunnitella ruuat, tehä ne, ostaa lahjat, paketoida ne, siivota…”

Tässä kohtaa mies keskeyttää ja sanoo toki auttavansa, jos vain tietäisi, mitä tehdä. ”Jos panostettais vaan rauhaan ja tunnelmaan, että kynttilät ja ruoka riittää.” ”Kynttilät ja ruoka riittää? Samuli! Joulu koostuu niin monesta pienestä yksittäisestä asiasta, ymmärrätkö?” ”Juu, juu, ymmärrän tietenkin, mutta mä ajattelin, ettei sulla olis niin paljon joulustressiä.” ”Jahha, nyt sä haluut sit ottaa mun joulustressinkin, mitä, mitä sä nyt oikeen haluut? Et me sytytetään vaan joku yks kynttilä ja et me syödään jotaki valmislaatikoita? Niinkö, sitäkö sä haluut, et meidän joulu on, jotain ankeutta?”

Ymmärrän, että osa meistä on jouluihmisiä. Saatan olla sellainen itsekin, sillä oikeastaan kaikkiin muihin juhlapäiviin suhtaudun suurella välinpitämättömyydellä. Minun jouluuni kuuluvat itse kuvatut joulukortit (miten vanhanaikaista!), paketoinnin taide (käytän joka joulu samat narut ja edellisen vuoden kääreistäkin osan), jouluradio (ennen kuuntelin aina samaa 80-luvun joululaulukasettia – Do they know it’s Christmas time at all? – mutta nyt ei enää ole millä soittaa sitä), aito kuusi (osa koristeista on omasta lapsuudestani, pysyvyys on tärkeää), aaton ateriasta alkava kiireettömyys, lahjaksi saatu tai lainattu romaani kera suklaakonvehtien. Tykkään myös kovasti saada paketteja, kunhan ne ovat toivottuja.

Yritän keskittyä siihen, mistä itselleni tulee paras joulumieli ja jättää muun vähemmälle.

Niinpä jouluni tulee ilman mattojen tamppausta, kaappien pesua, kattojen ja seinien pyyhkimistä, pesukoneen taustan hinkkaamista, lattialistojen pyyhkimistä, opettajille ja päiväkodin hoitajille itse väsättyjä lahjoja (saavat saman kortin kuin kaikki muutkin), omatekoisia laatikoita tai piparkakkutaikinaa (miksi näkisin sen vaivan, kun kaupasta ostetut ovat yhtä hyviä, luultavasti parempia?), joululakanoita, joulupyyhkeitä, joulumattoja ja jouluverhoja (missä niitä säilyttelisin loput 11 kuukautta vuodesta?). Se tulee myös ilman joulumarttyyrikohtausta.

Jumppasalin naisille tahtoisin sanoa, että jouluverhot ovat ihana asia, mutta joulustressi ei. Se tarttuu helposti koko juhlaväkeen ja kiristää tunnelman. Koti on elämistä (ja juhlimista) varten eikä elämä kotia varten. Jos joulunaika velvollisuuksineen käy hermoille, voi rohkeasti laskea rimaa. Verhot voi ripustaa silittämättä. Ne voi jopa kokonaan jättää ripustamatta. Antakaa itsellenne joulurauha.

Ja jos joulunlaitto vuodesta toiseen kaatuu yhden (yleensä perheen äidin) niskaan, työnjako pitää neuvotella uusiksi. Jos se ei onnistu, voi jättää tekemättä. Tulee se joulu siltikin.

Rattoisaa joulua kaikille! Palataan asiaan ensi vuonna!

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.

Pakastetaikinasta leivottuja piparkakkuja.

Mitä lapset oikeasti haluavat joululahjaksi?

IMG_7546Laura Honkasalon kirjassa Sinun lapsesi eivät ole sinun idealistiset vanhemmat antavat lapsilleen joululahjaksi kirjaston lainakirjoja. Vaikka tällainen lahja sinänsä sopii joulun pyyteettömään henkeen, ymmärtää lukija, että tämän enempää joululahjan antaminen ei voisi mennä väärin. Joulunahan pitäisi täyttää lasten toiveet!

Toiveistaan lapset kirjoittavat tietysti joulupukille. Suomalaisessa tutkimuksessa analysoitiin yli kolmensadan brittiläisen lapsen kirjettä Korvatunturin joulupukille. Tarkoituksena oli selvittää, millaisia jouluun liittyviä merkityksiä kirjeisiin ja lahjatoiveisiin sisältyi.

Markkinoinnin ja mainonnan vaikutus näkyi lasten kirjeissä, sillä lahjatoiveet olivat vahvasti brändisuuntautuneita: tyttöjen kirjeistä 72 prosenttia sisälsi bränditoiveita, poikien kirjeistä jopa 83 prosenttia. Jotkut lapset ilmaisivat toiveensa lelukuvaston sivun, hinnan ja ostopaikan tarkkuudella. Pisin kirje sisälsi yli 50 toivetta.

Vaikka useimmat lapset esittivät listoja toivomistaan brändeistä, pyydettiin kirjeissä myös yllätyslahjoja tai sellaisia asioita, jotka tutkimuksen tekijät liittivät joulun perinteiseen henkeen: pyyteettömyyteen, hyvään tahtoon ja välittämiseen. Kolmessatoista kirjeessä toivottiin todellista joulun ihmettä: että isä saisi onnellisen sydämen tai että toivojasta itsestään tulisi isona kuuluisa laulaja. Toisaalta myös brändilistoja kirjoittaneet lapset pyysivät pukilta esimerkiksi yllätyslahjaa koiralleen. Vaikka kirjeet olivat ostoslistamaisia, useimmissa oli tervehdyksiä ja tunteenosoituksia joulupukille.

Tutkimuksen tekijät toteavat, että joulun saamat merkitykset ovat jännitteisiä. Yhtäältä kirjeet kertovat nyky-yhteiskunnan materialistisuudesta ja brändikeskeisyydestä, toisaalta myös joulun lämminhenkisyydestä ja pyyteettömyydestä. Materialistinen kulutuskulttuuri on kuitenkin hallitsevassa asemassa. Lasten kirjeitä voisi toivelistojen sijaan kutsua tahtolistoiksi.

SuklaapukkiKulutusyhteiskunnan lapset siis tahtovat lahjaksi tunnettuja merkkituotteita, joiden mainoksia näkevät lehdissä, netissä ja televisiossa tai joista lukevat lelukuvastoista. Tutkimuksen tekijät huomauttavat, että krooninen haluaminen voi tarkoittaa kroonista puutetta ja pettymystä.

Tutkimuksen luettuani jäin miettimään, mitä vaihtoehtoja kaupallisen brändijoulun ja idealistisen lahjattomuuden väliin jää. Tässä muutamia ideoita. Lisää ihmeessä omat ehdotuksesi kommenttiboksiin.

Blokkaa lapsilta lelukuvastot ja mainokset siinä määrin kuin voit (täältä ohjeet osoitteellisen suoramarkkinoinnin kieltämiseen). Vähemmän mainontaa tarkoittaa vähemmän bränditarkkoja lahjatoiveita ja sitä myöten vähemmän kroonista haluamista ja pettymistä.

Suuntaa jouluun kohdistuvat odotukset lepoon, lomaan, yhdessäoloon tai vaikka syömiseen lahjojen sijasta. Jos lapsesi kirjoittaa pukille, pohtikaa kirjeessä myös muita jouluun liittyviä odotuksia kuin lahjoja. Kannusta lasta puhumaan tavaratalon pukille muustakin kuin lahjatoiveista. Älä kytke lapsen käytöstä siihen, miten monta pakettia pukki tuo, sillä se välittää viestin, jossa kiltteys tarkoittaa saamaa kuin lahjatulva. Lisää vastaavia ideoita englanniksi.

Mallinna kohtuullista joulunviettoa, vaikka olisitkin itse lapsena viettänyt yltäkylläistä kulutusjoulua. Pienet lapset eivät osaa odottaa valtavia lahjavuoria tai merkkituotteita paketeista. Joulun traditiot luodaan toistamalla. Puhu lapsesi kanssa lahjojen määrästä ja laadusta etukäteen. Lapset suhtautuvat myönteisesti myös aineettomiin lahjoihin, jos ovat tottuneet niihin.

Sovi lahjan antamisen pelisäännöt aikuisten kesken etukäteen. Keskustele kohtuullisesta joulusta sukulaisten ja muiden lahjan antajien kanssa. Sopikaa, miten monta lahjaa kukin voi lapselle antaa. Tiedota sukulaisille lapsen lahjatoiveista, niin vältytte epätoivotuilta yllätyslahjoilta. Ajatuksia joululahjasäännöistä.

Vaali sitä, mikä sinulle tuo parhaan joulumielen.

Tuikut

Kirjallisuus
Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajina. Kulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

10 tai 20 pakettia joulun taikaa ja lapsuuden nostalgiaa?

christmas-235931_1280Jouluaattoon on enää 26 yötä. Piparkakkujen tuoksu, joulurauhanjulistus, rakkaimmat joululaulut, lasten malttamaton odotus ja vihdoin: ne rapisevat lahjapaketit!

Vartissa niistä on tehty selvää: jäljellä on kasa revittyä lahjapaperia ja kymmenen, kaksikymmentä tai viisikymmentä uutta tavaraa. On keksittävä uusille esineille säilytyspaikat sekä huolehdittava, että ne myös pysyvät paikoillaan ja puhtaina.

Suomalaisen työn liiton mukaan 80 prosenttia suomalaisista pitää joulunviettoa liian kulutuskeskeisenä ja 65 prosenttia haluaa välttää turhaa tavaraa jouluna. Silti lahjoihin aiottiin viime vuonna laittaa jopa 398 euroa, joista melkein 300 euroa tavaralahjoihin. Suomalaisista vain 14 prosenttia suosii aineettomia lahjoja. Miksi arvot ja asenteet eivät kohtaa?

Tutkiva ammattijärjestäjä päätti googlata tehdä pienen tutkimuksen lapsiperheiden joululahja-asenteista ja siitä, paljonko paketteja pukki tuo.

Tilastotietoja lapsille annettavien lahjojen määrästä ei löytynyt, mutta kysymys kohtuullisesta lahjamäärästä on  nettikeskusteluiden käyttämieni tutkimusaineistojen valossa erittäin kiistanalainen aihe. Suurin osa palstoille kirjoittelevista äideistä tutkituista henkilöistä katsoo, että pukinkontista pitäisi löytyä kullekin perheen lapselle 10­­–20­ pakettia. Tätä suurempaa määrää useimmat pitävät kohtuuttomana. Monen periaatteena on antaa vain muutama toivelahja. Mutta koska iso kasa paketteja tuo joulun, kääritään lahjapaperiin lisäksi vaatteita ja harrastusvälineitä, jotka hankittaisiin muutenkin, tai ”jotakin pientä”. Aineettomia lahjoja ei tutkimusaineistossa mainita lainkaan.

surprises-19713_1920Asenteidensa puolesta tutkitut henkilöt voi jakaa ähkyahdistuneisiin ja joululahjanostalgisiin. Ähkyahdistuneet vetoavat lapsen hyvinvointiin: lapsi ei osaa arvostaa suurta määrää lahjoja vaan hämmentyy. Myös lastenhuoneisiin kertyvän tavaran määrä huolestuttaa ähkyahdistuneita. Joululahjanostalgiset kuvaavat lahjojen ostamista omille lapsille vastustamattoman ihanana hemmotteluna. Osa joululahjanostalgisista haluaa korvata lapsilleen sen, ettei itse lapsena saanut toivelahjojaan.

Kysymys lahjojen määrästä nostattaa tutkimusaineistossa myös luokkaristiriitoja. Kulutuskriittisyys leimautuu varakkaiden vanhempien elitistiseksi valinnaksi. Heillä on varaa antaa lapsilleen muutamia kalliita laatulahjoja. Vähävaraiset vanhemmat taas esiintyvät olosuhteiden pakottamina materialisteina. He luovat runsauden tunnelmaa paketoimalla lahjoiksi useita edullisia tavaroita. Suomalaisen työn liiton mukaan vain 7 prosentille suomalaisista vastuullisuus ja eettisyys ovat tärkeitä joululahjojen ostoskriteerejä.

Pieni asennetutkimuksemme tuo esille joululahjojen antamisen ristiriitaisia merkityksiä. Lahjan tarkoituksena on ilahduttaa ja hemmotella tai opettaa lapselle kohtuullisuutta. Samalla lahja viestii antajastaan esimerkiksi rakastavana ja anteliaana äitinä tai ympäristöarvot sisäistäneenä kuluttajana. Lahjoja annetaan oman varallisuuden puitteissa, mikä vaikuttaa siihen, millaisia lahjoja pidetään ihanteellisimpina. Lahjan tehtävä voi myös olla vastata niihin toiveisiin, joita lahjan antajalla itsellään on ollut lapsena tai on parhaillaan.

branch-21722_1280Joulu vetoaa meissä tunteisiin, aistikokemuksiin, lapsuuden muistoihin sekä hyvän lapsuuden ja vanhemmuuden ideaaleihin, jotka kaikki on myös taitavasti tuotteistettu markkinakoneistojen toimesta. Joulun kaupallisuutta kuuluu arvostella, mutta sitä on vaikea vastustaa käytännössä.
Kohtuullinen joulu kuitenkin kiinnostaa yhä useampia. Kohtuullisuutta voi tavoitella aluksi vaikka tunnistamalla omia, mahdollisesti ristiriitaisia asenteitaan lahjojen antajana ja saajana.

Seuraavassa kirjoituksessa paljastan, mitä lapset oikeasti haluavat joululahjaksi, joten odottele vielä niiden jouluostosten kanssa!

*

Jos kohtuullisuus kiinnostaa, kannattaa tammikuussa suunnata Kuinka paljon on tarpeeksi? -tapahtumaan Helsinkiin. Suomen ammattijärjestäjät ry:n järjestämässä tapahtumassa käsitellään  paljoutta, kohtuullisuutta ja vähentämistä. Maksuton tapahtuma on 10.1.2015 klo 11–15 Bio Rexissä. Löytyy myös Facebookista.

Lähteet
Suomalaisen työn liitto: Joulututkimus 2013.
Suomalaisen työn liitto: Suomalainen joulu 2012.