Kirjoittajan arkistot:paikkakaikelle

Pimeän vintin salaisuus

Erään vintinomistajan tarina:

”Puolisoni rakastaa järjestystä: tavarat laitetaan iltaisin paikoilleen, pöydillä ei ole epämääräisiä kasoja ja pyykit viikataan kaappeihin heti, kun ne ovat kuivuneet. Kohentaessaan kodin järjestystä hän usein kysyy minulta, mahtuisivatko ylimääräiset tavarat vintille. Vintin järjestys on nimittäin ollut minun vastuullani. Itse asiassa puolisoni ei ole käynyt siellä sen koommin, kun muutimme asuntoomme kuusi vuotta sitten.

Kun asuntoon asennettiin uusi parketti, vein ylijääneet paketit vinttiin. Kun vaatehuoneeseen laitettiin uudet hyllyt, kannoin vanhat vintille. Kun perheeseen syntyi lapsi, puolisoni kysyi: ’Vieläkö vintille mahtuu? Voisitko viedä työkalut sinne, että saadaan tilaa vauvan tavaroille?’ Ja kuten aina, minä vastasin ’tokihan sinne vielä mahtuu’. Kerran puolisoni sai päähänsä, että hankitaan vinttikomeroon hyllykkö urheilutarvikkeita varten. Siinä ne olisivat kätevästi saatavilla, sanoi puoliso. ’Mahtuuhan sinne hyllykkö?’ hän kysyi. Toki, tottakai.

Nostin uuden hyllykön pakkauksessaan vanhojen tavaroiden päälle. Luistimet ja monot säilytin edelleen Ikea-kassissa. Alimpana vinttikomeron lattialle keräämässäni pinossa olivat parkettipaketit, sitten muut remontoinnista ylijääneet tarvikkeet, niiden päällä vaatehuoneen vanhat hyllyt, sitten pari säilöön siirrettyä huonekalua, kausivaatteita ja kirpputorille menossa olevien tavaroiden laatikko. Koskaan ei muka ollut aikaa laittaa tavaroita järjestykseen. Tavaroiden saaminen ulos vinttikomerosta kestikin aina tunnin kerrallaan. Lopulta vintin katto tuli vastaan ja otin käyttöön myös toisen vinttikomeron. Eräänä kauniina kesäpäivänä puolisoni sitten sanoi: ’tänään siivoamme vintin’. Kauhistus sentään.” 

IMG_8920

Tavarapino hipoo kattoa.

Ovesta ei mahdu sisään. Lasten luistimet ja monot löytyvät sinisestä kassista. Niiden pahvipakkaukset ovat toisessa vinttikopissa.

Ovesta ei mahdu sisään. Lasten luistimet ja monot löytyvät sinisestä kassista. Niiden pahvipakkaukset ovat toisessa vinttikopissa.

Sokeeraava paljastus: tämä on tarina on tosi ja se kertoo omasta vinttikomerostani puolisoni sanoin.

Järjestettyjen kaappiemme salaisuus on piillyt – ainakin osittain – vintin pimeydessä. Sinne on aina voinut lähettää hankalia tai turhiakin tavaroita, koska sinne on aina ”mahtunut”. Tilanne oli tiedossani (joskaan en ymmärtänyt sen vakavuutta) ja juuri siksi olin jo pitkään vältellyt vintillä käymistä. Tulen kotini sotkuisuudesta helposti harmistuneeksi, parempi siis pysytellä siistien pintojen äärellä.

Vinttikomeromme on oudon muotoinen ja matala. Siellä ei ole minkäänlaista valaistusta. Säilytämme vintillä kausivaatteita, urheiluvälineitä, työkaluja, lasten kasvamista odottavia huonekaluja, matkalaukkuja, joulukoristeita, remonttitikkaita, kirpparimyyntiä odottavia tavaroita ja kirpparirekkejä. Lisäksi vintillä oli kaikenlaista asunnon remonteista jäänyttä tarviketta ja kalua (muun muassa entisten ikkunoiden sälekaihtimet ja vanha eteisnaulakko, jonka tilalla asunnossa on jo kuusi vuotta ollut kaappi). Ne toimitimme kierrätyskeskukseen ja roskikseen.

Komeron lattialle kasvaneesta tavarakasasta löytyi luistimia ja monoja varten hankittu kokoamaton varastohylly sekä pari vuotta sitten vaatehuoneesta lähtöpassit saaneet Lundiat. Jälkimmäiset sahattiin sopivan mittaisiksi ja asennettiin vinttikomeron seinämille. Kaikki pienemmät tavarat nostettiin hyllyille. Vaatepussit ripustettiin tangolle, joka oli jäänyt asunnon alkuperäisestä vaatekomerosta (kaikkea voi vielä tarvita!). Lattialle jäi vain pari isompaa huonekalua ja matkalaukku. Sekin mahtuu hyllyyn heti, kun kuopus siirtyy pinnasängystä isompaan sänkyyn.

Jään kiinnostuksella odottamaan, mitä siippani vastaa, kun ensi kerralla kysyn mahtuuko jokin esine vintille.

Lattia näkyy.

Lattia näkyy.

Lasten luistimet hyllyssään. Laatikosta näkee koon.

Lasten luistimet hyllyssään. Laatikosta näkee koon.

Kausivaatteet tangossa.

Kausivaatteet tangossa.

Toiselta seinältä löytyvät muun muassa työkalut. Ei mikään varsinainen man cave.

Toiselta seinältä löytyvät muun muassa työkalut. Ei mikään varsinainen man cave.

465 tavaraa vähemmän

Poistin kesäkuussa kodistani 465 esinettä. Jos luulet, että moisen määrän löytäminen olisi vaikeaa tai että poistot näkyisivät nopeasti kodin yleisilmeessä, olet erehtynyt. Hyvinvoiva länsimainen ihminen voi raivata kodistaan satoja esineitä ilman, että se tuntuu paljon missään. Tavaroiden poistamisesta voi kumminkin oppia kaikenlaista sekä itsestään että elämäntavastamme yleisesti.

Tavaravähennykset liittyivät Minimalismipeliin, jota pelasimme ammattijärjestäjäkollegani Eveliina Lindellin aloitteesta Facebookissa kesäkuun ajan. Osallistujia pelissä oli yli viisisataa. Pelin ideana on poistaa kuun ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi ja niin edelleen. Kuun mittaan poistettavia esineitä kertyi yhteensä 465 kappaletta.

IMG_8184Aluksi poistin lähinnä omia tavaroitani. Kävin läpi Siivouspäivää odottaneen kirppislaatikon ja lähetin osan tavaroista SPR:n Konttiin. Korulippaan raivaus oli jäänyt puolitiehen ja sieltä löytyi yhtä ja toista ihanaa, mutta jo kauan sitten käyttämättä jäänyttä. Tienasin 152 euroa myymällä koruja kavereilleni. Jo kertaalleen armottomasti läpikäydystä vaatekaapissa oli useampi henkari nurinpäin eli kyseiset vaatteet olivat olleet koskematta koko talvikauden. Osa taas oli kerta kaikkiaan käytetty loppuun. Pois nekin! Ruotsalaisen halpavaateketjun keräysastia vastaanotti useamman kassin perheemme tuottamaa lumppua. Toivotaan, että lupaukset tekstiilien vastuullisesta uudelleenkäytöstä pitävät paikkansa.

Fuskasin pelissä hiukan, koska tein ja kuvasin poistot heti kättelyssä kuun puoliväliin. Kaikki tavarat eivät myöskään lähteneet kodistani heti, kuten pelin sääntöihin kuuluisi, vaan parhaimmat palat jäivät varastoon odottamaan kesälomaa ja mahdollisuutta pistää tavara rahoiksi. Rohkaistuin kuitenkin laittamaan joitakin esineitä Facebook-kirppareille, joita yleensä pidän vaivalloisina. Myin tavaraa 120 euron edestä.

Opetukset: Luopuminen on kuin sipulin kuorimista: aina lähtee uusi kerros. Ihmisellä voi olla aika paljon rahaa kiinni käyttämättömässä tavarassa.

IMG_8333Pian oli otettava lapset avuksi. Olen vuoden aikana lahjoittanut lastenvaatteita kavereille, Venäjän Karjalaan ja Konttiin sekä vienyt reikäisiä, tahraisia ja kulahtaneita lumppukeräykseen. Silti vaatteita oli edelleen myös myytäväksi. Niitä nimittäin tulee ja menee kolmilapsisessa perheessä melkoiset määrät, varsinkin kun pienin on vasta kaksi ja on kasvanut monta kokoa vuoden aikana. Varasin myyntipaikan lasten kirpputorilta ja kiikutin sinne melkein kolmesataa vaatetta ja muuta tavaraa, joita sain myös anopiltani. Hänen poistojaan en sentään laskenut omiini. Leluista teimme lasten kanssa diilin: ostin heiltä pois tavarat, joista he olivat valmiita luopumaan ja pistin ne edelleen myyntiin lastenkirpparille. Tappiot jäivät minun kärsittävikseni. Kovin pahoja ne eivät olleet, sillä tienasin 350 euroa.

Opetukset: Lasten mukana tulee hämmentävä määrä vaatetta, lelua ja härpäkettä, vaikka koen olevani melkoinen tiukkapipo varsinkin lelujen hankkimisen suhteen. Olisinkin jo minimalisti, jos ei olisi lapsia.

Myös loppukuun poistot tein etukäteen, sillä olin viimeisen peliviikon lomamatkalla. Koska aikaa kaappien kaivelulle ei matkajärjestelyiden alla juuri ollut, piti löytää jotakin nopeaa. Nappilaatikoista ja ruuvikokoelmista löytyikin äkkiä enemmän kuin oli tarpeen: verholiukuja ja hyllykannattimia systeemeihin, joita meillä ei ole ollut vuosiin. Luulen, että pelkän ruuvilaatikon kanssa voisi pelata minimalismipeliä marraskuuhun asti. Viimeisen päivän poistot tein lehtitelineestä. Sisustuslehdet ovat luultavasti ainoa asia, jota olen ikinä hamstrannut. Nyt ne eivät enää jaksa kiinnostaa, joten pois viimeisetkin!

Opetukset: En ehkä sittenkään olisi vielä minimalisti, vaikka lapsia ei olisikaan 🙂 Tavaraa riittää poistettavaksi melko järjestetyssäkin kodissa. Kun poistot tulevat kaapeista eivätkä tasoilta ja nurkista, ei 465 esinettä näy vielä juuri missään.

Pelin pelaaminen on siis helppoa ainakin perheelliselle. Kuulin arvion, että keskimääräisessä lapsiperheen omakotitalossa olisi 100 000 esinettä (itse asun kaikeksi onneksi kerrostalossa!). Siinä riittää pelattavaa aika moneksi kuukaudeksi. Pelaaminen on myös hauskaa; on mukava seurata tapahtumasivulla, mitä kaikkea muut poistavat. Pelillisyys ja pieni ryhmäpaine kannustavat pysymään matkassa mukana. Mutta miksi ihmeessä tavaraa poistetaan? Eikö olisi säästäväistä käyttää ensin olemassa olevat tavarat loppuun? Olisihan se. Ihmiset kuitenkin poistavat pelissä itselleen tarpeettomia esineitä, joita eivät elinikänään ehtisi käyttää loppuun. Eihän kukaan tarvitse 100 000 tai edes 10 000 esinettä. Käyttökelpoiset poistot menevät uusille käyttäjille, toivottavasti tarpeeseen.

Pelin loppupuolella monen pelaajan ajatukset kääntyivät siihen, miten he olivat päätyneet tilanteeseen, jossa voivat poistaa kodistaan satoja esineitä. Miksi ne kaikki on tullut hankittua: lohduksi, iloksi, ajankuluksi, vaikutuksen tekemisen tähden, ajattelematta? Peli on tehnyt tehtävänsä, kun pelaaja oivaltaa, että myös kaupasta kotiin kulkeutuvan tavaran määrää täytyy rajoittaa, jottei elämä olisi pelkkää tavarasta huolehtimista. Minimalismipelin pohjimmaisena opetuksena onkin, että huomaamme meillä jo olevan kaikkea.

465 poistoa.

Jatkoin Minimalismipeliä heinäkuussa vapaalla tyylillä. Meillä on nimittäin ehta roinajemma varastossa. Siitä myöhemmin lisää. Stay tuned.

Sisustusmoka! Eli tavaranhimon sosiaalisesta luonteesta

Sisustusmoka. Siinä on sana, jota keskustelupalstoilla käytetään, kun halutaan huvitella toisten huonolla maulla. Asiantuntijana esiintyvä sisustusihminen taas käyttää sanaa silloin, kun on tarpeen tuomaroida tavisten makua ja valintoja. Milloin ovat seinätarrat menneet muodista, milloin taas koristaminen ”sisustusesineillä”. Naurun kohteiksi eivät kuitenkaan joudu vain taitamattomat ja tavalliset. Naistenlehdessä kysytään, löytyvätkö sinunkin kodistasi nämä sisustuskliseet. Alle on listattu kymmenen sisustuslehdistä ja -blogeista tuttua design-esinettä. Miten noloa onkaan satsata muotoiluun, josta kaikki muutkin pitävät. Nyt vahingoniloa voivat kokea nekin, jotka eivät tunnusta harrastavansa sisustamista. Kaikilla on hauskaa!

Sisustusmoka on häpeällinen epäonnistuminen pelissä, jossa voittaa se, joka osaa parhaiten osoittaa yksilöllistä mutta koulittua makua. Mutta miksi ihmiset pelaavat niin huonosti, että hankkivat samoja esineitä kuin muut? Ja miksi makuasioista ylipäätään kiistellään?

Sohvakuume tarttuu

Neurotiede selittää, miksi hankimme samoja tuotteita, joita muilla jo on. Auto-, asunto- tai design-esinekuume on tarttuvaa. Lisäksi sitä lietsotaan markkinoinnin keinoin. Tartunnan voi kokemukseni mukaan saada myös sisustuslehteä tai asunnonvälitysfirman sivuja selaamalla.

Perinteisen, uusklassisen talousteorian mukaan kuluttajien mieltymykset ja uskomukset ovat yksilöllisiä ja perustuvat oman hyödyn tavoitteluun. Taloustieteilijät Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen kirjoittavat, että neurotaloustieteen ja käyttäytymistaloustieteen tutkimustulokset haastavat klassisen talousteorian kuvan yksilöllisestä kuluttajasta. Neurotutkimus on aivojen kuvantamistutkimuksin todentanut, että sosiaalisuus ja muiden ihmisten huomioiminen on ihmisille ensisijaista myös kulutuspäätöksiä tehtäessä.

Maailmanlaajuisesti suosittu tuoli

Maailmanlaajuisesti suosittu tuoli

Kulutusvalintoja tehdessä mietimme, millaisen valinnan toinen tekisi ja mitä hän ajattelee valinnastamme. Saatamme vieläpä aprikoida, mitä itse ajattelemme siitä, että ajattelemme muiden käsityksiä. Esimerkiksi sohvaa ostava pohtii omia mieltymyksiään, mutta myös sitä, mitä muut hänen sohvavalinnastaan ajattelisivat. Sitten mieleen tulee, ettei oikeastaan ole ostamassa sohvaa muille eikä edes ehkä halua olla ihminen, joka tekee kulutusvalintoja tehdäkseen vaikutuksen muihin. Kun lopuksi kertoo ystävälle koko ajatusketjun, on peilannut omaa valintaansa suhteessa muiden näkemyksiin varsin monelta kantilta.

Muiden kulutusvalinnat vaikuttavat omiimme usealla tavalla. Valinnat voivat perustua jonkin (ei aina tiedostetun) sosiaalisen normin noudattamiseen. Valintojen kautta voidaan viestittää halua kuulua ryhmään tai omaa asemaa ryhmässä. Myös pelko ryhmän ulkopuolelle sulkemisesta selittää oman viiteryhmän mielipiteiden seuraamista. Ryhmästä poissulkeminen saa aikaan fyysistä kipua vastaavan reaktion aivoissa. Valinnoilla pyritään usein yhdenmukaisuuteen. Erityisesti nuoret ovat alttiita yhdenmukaisuuden paineelle ja kokevat ahdistusta, jos oma mielipide eroaa ryhmän mielipiteestä. Tämä selittää, miksi kaikilla teineillä pitää olla juuri samanlaiset merkkivermeet. Myös aikuiskuluttajat voivat kokea erilaisuuden sosiaalisena virheenä ja päätyvät siksi suosimaan samoja tuotteita kuin muut kuluttajat.

Miljoonilla ja miljoonilla ihmisillä ympäri maailmaa on samanlaiset ruotsalaisesta huonekalujätistä ostetut matot ja lamput eikä se haittaa heitä pätkääkään, päinvastoin. Neurotieteen valossa ihmisten on helppoa olla toistensa kanssa samanlaisia mutta erilaisuus on vaikeaa.

Makuasioista kiistely on vallankäyttöä

Jos ihmisellä siis on perustavaa laatua oleva halu yhdenmukaisuuteen, miksi jotkut pyrkivät erottautumaan kulutusvalinnoillaan? Tähän neurotaloustiedettä valottava artikkeli ei vastaa. Aivotutkimuksen sijaan täytyy kääntyä sosiologian puoleen. Pierre Bordieun sosiaalista erottautumista koskevan klassikkoteorian mukaan maku ja kulutusvalinnat ovat valtakysymyksiä.

Tuned design-tuoli.

Haluttu design-tuoli.

Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä, mutta käytännössä makujen tasa-arvo on näennäistä. Karkeasti ottaen makujen arvoasteikko seuraa ihmisen yhteiskunnallista asemaa. Eniten arvostetaan yhteiskunnan ylimpien kerrosten osoittamaa makua. Keskiluokat puolestaan tavoittelevat eliitin makua, mutta eivät koskaan täysin onnistu jäljittelyssään. Jäljittelemällä eliittiä ne kuitenkin hyväksyvät ja vahvistavat eliitin valta-aseman ja makujen arvojärjestyksen. Yhteiskunnan alimpia kerroksia taas leimaa välinpitämättömyys eliitin ja keskiluokan valintoja kohtaan. Bourdieun mukaan maku tulee esille erityisesti vastenmielisyytenä toisten makuja kohtaan. Maku oikeutetaan kieltämällä toisten maut, suuntautuvatpa ne seinään liimattaviin tarroihin tai koristeellisuuteen ylipäätään. Inho toisten elämäntyylejä kohtaan muodostaa yhden selkeimmistä rajoista luokkien välillä.

Television sisustusohjelmia tutkinut sukupuolentutkija Anne Soronen toteaa, että hyvän maun mukaisena pidetty sisustaminen on ennen kaikkea ”omannäköistä”, siis yksilöllistä. On tärkeää erottautua tavallisuudesta ja keskiverrosta. Lisäksi kelpo sisustajalla on tietoa tuotteista, niiden arvostuksesta ja käyttötarkoituksesta. Tavaroista pitää myös osata puhua oikealla tavalla niiden yksilöllisyyttä korostaen.

Yksilölliseen omannäköisyyteen sisältyy kuitenkin ristiriita, sillä kaupallinen valikoima rajaa sisustusvalintoja. Tämän takia voimme pilkata myös niitä, jotka pyrkivät erottautumaan kalliilla design-kaluisteilla. Sorosen mukaan omannäköisyys on itse asiassa yhdennäköisyyttä, joka on sidoksissa tuotetarjontaan, sisustustrendeihin ja sosiaalisiin normeihin. Ilman tunnetta tyylin yksilöllisyydestä ja ainutlaatuisuudesta omannäköisyys ei voi toimia hyvän maun ja sitä osoittavien kulutusvalintojen mittarina.

Yksilöllisyyden tavoittelu selittää myös sen, miksi roskalavalöydöillä ja valikoiduilla perintöesineillä on erityinen arvo, Ne osoittavat sisustajan kyvykkyyttä, kekseliäisyyttä ja aitoa ainutlaatuisuutta silloin, kun ne on yhdistetty ajanmukaiseen sisustukseen ja haluttuihin design-kalusteisiin.

Yksilöllisten sisustusvalintojen arvostamisen kytkeytyy nykyiseen uusliberalistiseen yhteiskunta-ajatteluun. Uusliberalismi painottaa yksilön keskeisyyttä ja henkilökohtaista vastuuta. Samalla se häivyttää sitä, että yksilöillä on erilaisia resursseja valintojen tekemiseen, mistä seuraa eriarvoisuutta. Maku, kulutusvalinnat ja elämäntyylit tuottavat hienovaraisia arvoasetelmia ja ylläpitävät ihmisten välistä eriarvoisuutta.

Mitä sanot, onko sisustaminen (vain) oman statuksen pönkittämistä kuluttamisen keinoin vai onko siinä kyse (myös) luovuudesta ja tyylileikeistä?

Kirjallisuus

Pierre Bourdieu: Distinction. A Social Critique of the Judgement of Taste. Alkuteos La Distiction (1979). Käännös Richard Nice. Harvard University Press 1984.

Marja-Liisa Halko ja Kaisa Hytönen: Sosiaalinen ympäristö ja kuluttajien käyttäytyminen. Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2014.

Anne Soronen: Tavallisuudesta tyylikkyyteen? Sukupuoli ja maku kodinmuutosohjelmissa. Unigrafia 2011.

Photo credit:
Chair (plastic) Marcus Hansson via Flickr cc.
Charles Eames; Zenith Chair 1950 Michael Brucker via Flickr cc.

Pää kylmänä, aikuinen!

Suunnittelen tässä pientä tutkimuksenpoikasta lastentavarakulttuurista ja lastentavaroiden merkityksestä vanhemmuudessa. Tutkimukseen liittyisi näillä näkymin esimerkiksi sellaisten lasten haastattelemista, jotka itse myyvät lelujaan päiväkirppiksellä, havainnointia ja/tai inventointia lastenhuoneissa ja kysely lastenvaateharrastajille. Nyt vaikuttaa siltä, että minun ei tarvitse ollenkaan vaivautua keräämään tutkimusaineistoa, koska Internet tuottaa sitä minulle pyytämättä.

Paikka kaikelle -ryhmässä oli bongattu lelukaupan kilpailukampanja, jonka esittely on seuraava: ”Kun aikuisilta kysyy, mistä he unelmoivat lapsena, niin useat heistä vastaavat: ’Saada tyhjentää lelukauppa!’ Siksi olemme luoneet kilpailun, jossa aikuinen ja lapsi saavat yhdessä kahmia leluja hyllyiltä valitsemassaan BR-myymälässä.”

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Lapsi ja aikuinen ryntäävät tyhjentämään lelukauppaa.

Sanokaa, että minulla menee herne liian herkästi nenään, mutta nyt meni kyllä monta ja äkkiä. Vieläkin yskittää. Siis aikuisten oikeasti, BR-lelut, haluatteko kannustaa lapsia ahmimaan, kahmimaan ja ahnehtimaan tässä maailmassa, jossa kaikkien lastenhuoneet tursuavat tavaraa? Mitä enemmän, sitä parempi? Lapsuudentutkija Daniel Thomas Cook kutsuu lapsuuden tuotteistumiseksi sitä, että aikuisten käsitys lapsuudesta vaikuttaa siihen, mitä ja miten meille ja lapsillemme myydään. Nyt myydään ajatusta, että lapsuuteen kuuluu krooninen lelukuume, jonka (mukamas) parantaa vain holtiton kohtuuttomuus.

Muotoilenkin tässä nyt kampanjan uusiksi: Jos teillä on tiedossa päiväkoti, kerho, lastenkoti, sairaalan lastenosasto tai vastaava paikka, jossa todella tarvittaisiin uusia leluja, osallistukaa kilpailuun heidän puolestaan. Iso lelulahjoitus resurssipulasta kärsivään laitokseen saisi BR-lelutkin firmana sädehtimään sosiaalista vastuuta.

Lelujen kahmimiskilpailu on jyrkässä ristiriidassa toisen vastikään uutisvirtaani tupsahtaneen leluaiheisen jutun kanssa. Dallas Moms Blogissa julkaistu äidin kirjoitus Why I Got Rid of the Toys kertoo perheestä, joka montessoripedagogiikasta intoutuneena tyhjensi taaperoikäisen lapsensa huoneen leluista. Nyt huoneessa on leluhyllyt, kiipeilytelineitä ja pöytä tuoleineen. Esillä on aina kerrallaan 15 lelua ja 8 kirjaa, joita kierrätetään säännöllisesti. Äiti huolehtii, että lelujen joukossa on aina karkea- ja hienomotoriikkaa kehittävät lelut, pehmolelu, pinoamis- ja rakentamislelut, palapeli, rooliasu, musiikkilelu ja askarteluväline.

Äidin perustelut ratkaisulleen ovat moninaiset: Lelukaaos on kompastumis- ja siisteysriski. Lasten kanssa ei tarvitse koskaan riidellä huoneen siivoamisesta (siihen kuulemma menee 1 minuutti 20 sekuntia). Mutta ennen kaikkea vähemmän mutta hyvälaatuisia leluja on lapsen kehityksen kannalta parempi, lapsethan oppivat leikkimällä .

Kehittäviä puuleluja.

Kehittäviä puuleluja.

Kirjoitus on innostava. Juuri tuollainen toiminnallinen lastenhuone varmasti onkin lapselle parhain mahdollinen. Tai ainakin parhain mahdollinen lapsen luovuuden kehittymisen näkökulmasta. Mutta suoraan sanottuna en ollut tippaakaan yllättynyt, kun huomasin, että kirjoittaja on ammatiltaan lapsi- ja perhepsykoterapeutti, joka tekee väitöstutkimusta lapsen kehityksestä.

Kirjoitus on nimittäin inspiroivuudestaan huolimatta myös kovin äärimmäinen ja syyllistäväkin. Harvalla vanhemmalla on oikeanlaista koulutusta valita lapsensa leluja niiden ikätasoisen kehittävyyden mukaan. Harvan on arjessaan mahdollista antautua lapsensa optimaalisen kehityksen 24/7-projektipäälliköksi. Sitä paitsi perheet eivät elä kuplassa. Lapset saavat tavaroita lahjoiksi (em. äiti oli ottanut käyttöön lahjattoman linjan, voin vain kuvitella ne sukulaisten kanssa käydyt keskustelut!), vertailevat tavaroitaan kaveriensa kanssa, käyvät lelukaupoissa ja markettien leluosastoilla sekä altistuvat mainonnalle.

Että jos isänä tai äitinä tunnet piston sydämessäsi, koska teillä ei lastenhuone ole yhtä riisuttu ja kehittävä kuin tässä jutussa kuvattiin, älä hätäänny. Vähempikin täydellisyys riittää. Lapsia ei tarvitse hukuttaa leluihin, mutta vanhemmuus ei myöskään ole sitä, että joka hetki yrittäisimme treenata lasta kehittymään ihanteellisesti.

Kirjallisuus

Daniel Thomas Cook: The Commodification of Childhood. The Children’s Clothing Industry and the Rise of the Child Consumer. Duke University Press, Durham 2004.

Minimalismiliike haastaa kulutuskulttuurin

Luemme parhaillaan lasteni kanssa iltasatuna kirjaa Pieni talo preerialla (alkup. 1935). Teos kertoo kirjoittajansa Laura Ingalls Wilderin (1867–1957) lapsuudesta 1870-luvun Yhdysvalloissa. Ingallsin perhe lähtee Wisconsinista uudisraivaajiksi Kansasiin, koska isä kaipaa seudulle, jossa olisi vähemmän asukkaita mutta enemmän riistaa ja koskematonta luontoa. Pitkä matka tehdään vankkureilla ja sopivan paikan löydyttyä isä alkaa rakentaa taloa. Materiaalinen elämä on niukkaa. Aluksi eletään sillä, mitä vankkureista löytyy. Talon valmistuttua isä nikkaroi huonekalut. Keinutuolin valmistumisen kunniaksi äiti riisuu esiliinansa ja pidetään pieni juhlahetki. Lelut mainitaan ensimmäisen kerran kirjan puolivälin jälkeen, kun Carrie-vauva leikkii puupalikoilla. Astioitakin on vähän, sillä perheen tyttäret Laura ja Mary jakavat aterioilla peltimukin. Elämä täyttyy arkisesta aherruksesta. Lapset viettävät aikaa preerian luontoa tarkkaillen, vauvasiskostaan ja kotiaskareista huolehtien. Ilma on raikasta hengittää, luonto tarjoaa parastaan ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Pieni talo preerialla kuvaa niukkuuden romantiikkaa ja paluuta luontoon. Olen varma, että tarina heläyttelee 2000-luvun amerikkalaislähtöisen minimalismiliikkeen seuraajien sieluja. Yksi minimalismiliikkeen henkisistä juurista näyttäisi olevan menneen ajan yksinkertaisen elämäntavan nostalgisoimisessa. Minimalismiliikkeen johtotähdet viittaavat mielellään esimerkiksi varhaisten ympäristöfilosofien kirjoituksiin, jotka on liitetty romantiikan aatesuuntaukseen. Esille on nostettu muiden muassa Henry David Thoreau (1817–1862), joka kuvaa teoksessaan Walden – Elämää metsässä (alkup. 1852) kaksi vuotta kestänyttä vetäytymistään pienelle mökille metsän keskelle. Thoreau kritisoi ympäröivän yhteiskunnan materialismia ja pyrkimyksiä kasvattaa elintasoa. Keskeinen teema on modernin elämän ja luonnosta vieraantumisen rappeuttava vaikutus ihmiseen. Kritiikki on sisällöltään hämmentävän samankaltaista kuin nykyajan minimalismiliikkeessä esitetyt perustelut sille, miksi elämäntapaa pitäisi yksinkertaistaa. Ei ihme, että minimalistit rakastavat Thoreau-sitaatteja.

Muistokyltti Thoreaun mökin raunioilla on lainaus Walden-kirjasta.

Muistokyltti Thoreaun mökin raunioilla on lainaus Walden-kirjasta.

Thoreaulainen yksinkertaisuuden ja luontoromantiikan perintö elää minimalismiliikkeessä. Minimalismin ilo -blogi esitteli vastikään Innermost House -hankkeen. Kyse on Kalifornian vuoristossa sijaitsevasta pikkuruisesta mökistä (joka muuten ulkomuodoltaan muistuttaa sekä Thoreaun mökkiä Walden-järven rannalla että pientä taloa preerialla), jossa ei ole mukavuuksia. Maailmankuuluksi minimalistinen mökki on noussut asukkaidensa perustaman nettisivun sekä lukuisien lifestyle-lehdille annettujen haastattelujen myötä. Talon emännän Diana Lorencan mukaan talo on syntynyt pakopaikaksi, jossa jää tilaa ihmisten väliselle keskustelulle. Hän puhuu menetetyn paratiisin takaisin saamisesta. Suomalainen tunnistaa tässä takavuosien vaatimattoman mökkielämän. Mieleen tulee myös kalastaja Pentti Linkola, josta ei kuitenkaan jyrkkien mielipiteidensä vuoksi ole tullut minimalistitähtien kaltaista massojen inspiroijaa.

Minimalismiliikkeellä on toki muitakin juuria kuin luontoromantiikka, esimerkiksi vuosituhantinen asketismin perinne. Ennen kaikkea liike kuitenkin kytkeytyy nykyajan kulutuskriittisyyteen ja hyvinvointitrendeihin, kuten downshiftaus-ilmiöön. Minimalismi herättää myös paljon vastustusta. Jo Thoreauta kritisoitiin elitismistä ja muiden elämäntavan ylenkatsomisesta. Hyväosaisena hänellä oli mahdollisuus elämäntapakokeiluihin. Samasta on syytetty myös nykyajan downshiftaajia ja oravanpyörästä hyppääjiä. Kritiikin mukaan vain se, jolla on (henkistä ja materiaalista) varaa, voi tietoisesti valita niukemman elämäntavan. Joidenkin mielestä kyseessä on taantumailmiö, jossa velvollisuudesta (säästämisestä) tehdään hyve, ja ennen pitkää yksinkertaistajat palaavat kuluttajiksi.

Entäpä jos uusi elämäntapa onkin tullut jäädäkseen? Maailmassa, jossa tavaraa ja kiirettä on kaikilla liikaa, materiaalinen niukkuus ja vapaa ajankäyttö ovat uutta ylellisyyttä. Minimalismiliikkeeseen sisältyy ripaus menneisyyden nostalgisointia ja kohtalaisesti nykyajan moralisointia, mutta se tarjoaa myös keinoja pysyä järjissään nyky-yhteiskunnan tavara- ja viriketulvan keskellä.

Haastamme sinut yhdessä Go Lightlyn Eveliinan kanssa kokeilemaan, olisiko sinusta minimalistiksi ja miten ylimääräisistä tavaroista luopuminen vaikuttaa elämänlaatuusi. Pelaamme kesäkuussa Facebookissa minimalismipeliä. Se on yhdysvaltalaisen The Minimalists -ryhmän lanseeraama leikki. Säännöt ovat seuraavat:

  1. Etsi kaveri, jonka kanssa osallistut haasteeseen.
  2. Aloita kuun 1. päivä luopumalla 1 esineestä.
  3. Esineen tulee olla ulkona talostasi ja elämästäsi keskiyöhön mennessä.
  4. Voit myydä, lahjoittaa tai lajitella roskiin.
  5. Toisena päivänä esineitä poistetaan 2, kolmantena 3 ja niin edespäin.
  6. Voittaja on se, joka pelaa pisimpään.
  7. Bonuspisteitä saa kutsumalla lisää kavereita mukaan.

Tule tapahtumasivulle jakamaan ajatuksiasi pelistä, minimalismista tai vaikka poistojen kierrättämisestä sekä kuvia poistoistasi. Voit julkaista aiheesta risuaidalla #minimalismipeli Facebookissa, Twitterissä tai Instagramissa. Myös alkuperäinen aihetunniste #MinsGame toimii. Itse lupaan näyttää esimerkkiä ja julkaista tapahtumasivulla kuvat myös kaikkein noloimmista poistoistani.

Kirjallisuus

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla. (Little House on the Prairie, 1935.) Gummerus 2003 Suom. S. S. Taula.

Henry David Thoreau: Walden – elämää metsässä. (Walden, or Life in the Woods, 1852.) Kirjapaja 2010. Suom. Antti Immonen.
(Jos haluat lukea Waldenin, valitse tämä uusi, Antti Immosen tekemä suomennos, vanha on perin epäluettava.)

Walden Pond photo credit: Alex from Ithaca, NY via Flickr cc.

Mitä äiti oikeasti olisi halunnut äitienpäivälahjaksi?

Taas on kaadettu kahvit sänkyyn ja kuivattu lasten kortintekeleiden kostuttamat silmäkulmat. Kun kysyin lähipiirin alaikäisiltä informanteilta, miksi äitienpäivää vietetään, he eivät osanneet sanoa mitään. ”Annetaan äidille lahjoja.” Niinpä. Mutta miksi? ”Lopeta toi kysely, ei me jakseta miettiä sitä!”

IMG_7827

Äiti on ansainnit ”jotain pientä”.

Lapseni eivät tienneet, että äitienpäivä on alun perin amerikkalainen keksintö, jonka kansanvalistaja Vilho Reima toi Suomeen sisällissodan jälkeen vuonna 1918. Reiman ajatuksena oli muistaa sodassa leskiksi jääneitä tai poikansa menettäneitä äitejä. Hän halusi rakentaa siltoja sodan vastapuolten välille: ”vihollisenkin äidillä on äidin sydän”.

Äitienpäivän tarkoituksena oli kiittää äitejä näiden perheidensä eteen tekemästä pyyteettömästä työstä. Äitien uurastus ja uhraukset korostuivat entisestään, kun jatkosodan aikana Väestöliitto alkoi valtakunnallisessa äitienpäiväjuhlassaan nostaa esille suurten perheiden, sankarivainajien ja siirtoväen äitejä. Sodan jälkeen presidentti ryhtyi jakamaan äitienpäivän kunniamerkkejä Väestöliiton juhlan yhteydessä. Niillä on perinteisesti muistettu erityisesti suurperheiden äitejä. Äitienpäivä on äitien raadannan juhlistamisen päivä.

Äitienpäivän vietto liittyi saumattomasti perheideologiaan, jossa äitiys ylevöitettiin naisten suurimmaksi kutsumukseksi kansakunnan edun nimissä. Jo 1800-luvulla alkaneessa kansallisessa projektissa naisten ja miesten tehtävät yhteiskunnassa ja perheessä jaettiin entistä jyrkemmin omille alueilleen. Naisten tehtäväksi tuli palvella kansakuntaa äiteinä ja kodin piirissä, uusien kansalaisten kasvattajina. Äitiys leimasi kaikkia naisia, myös niitä, jotka olivat lapsettomia ja naimattomia (mikä näkyy edelleen).

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Äidin porakone on varmuuden vuoksi sukupuolikoodattu.

Nykyään äitienpäivää on helppo pitää vain äitien hemmottelujuhlana. Mutta myös vuoden 2015 äitienpäivänä kommentoitiin äitien väsymätöntä työtä ja perheen eteen tehtyjä uhrauksia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien äitienpäiväjuttu käsitteli äitien omaa aikaa, jota kutsutaan jutussa ”irtiotoiksi”. Irtiotto tarkoittaa sienestämistä, tansseissa käymistä tai kirjan lukemista. Äidin oma aika on hetkellistä vapautumista tauottomasta äidintyöstä, äidin elämän normitilasta. Juttu on veikeä ja siinä kuvatut äidit ihanan inhimillisiä, mutta ajatus irtiotoista itse asiassa toistaa käsitystä äidistä pyyteettömänä ahertajana. Raatajaäidillä pitäisi edes äitienpäivänä olla tilaisuus levätä, saada kiitosta ja lahjoja. Ikään kuin perheet yhä eläisivät todeksi sadan vuoden takaisia sukupuolirooleja.

(Sivumennen sanoen äitien jaksaminen ei nykyään ole vain äitienpäiväkysymys vaan sen vaalimisesta on tehty yksi hyvän äitiyden velvoitteista: äidin pitää ottaa omaa aikaa, jotta hän jaksaisi olla hyvä äiti (ja puoliso). Äiti, joka ei tätä ymmärrä, ottaa riskin. Jos et tiedä, kuulutko riskiäiteihin, voit näppärästi testata netissä ”onko sinulla oma elämä”.)

Lapseni eivät tunteneet äitienpäivän yhteiskunnallista taustaa, mutta tunnistivat kyllä päivän toisen merkityksen, joka on kaupallinen. Myös kaupallinen äitienpäivä rakentuu raatajaäidin hahmon varaan. Mainonta painottaa äidintyössä väsyneen äidin hemmottelemista ja toisinaan, tosin nykyään yhä harvemmin, äidintyön tehostamista uusilla kodinkoneilla. Mutta kuka nykyäiti haluaa olla marttyyriäiti, jonka uhraukset nostetaan jalustalle kerran vuodessa? Modernin äidin elämä täyttyy muustakin kuin perheen eteen uurastamisesta. Tällainen äiti ei tahdo lahjaksi mainostajien tyrkyttämiä härpäkkeitä, koska tietää että niistä huolehtimisesta syntyy aina vain uutta työtä ja vaivaa.

Lähteet

Annastiina Nykänen: Miten äiti irrotteli, kun sinä olit lapsi? Helsingin Sanomat 10.5. 2015.

Irma Sulkunen: Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds, Henrik Stenius. 1987.

Vanhempainliitto: Äitienpäivä – Suomen Vanhempainliiton Amerikan tuliainen.

Väestöliitto: Äitienpäivä ja Kodin Viikko.

Testattu: lastenhuone siistiksi kymmenessä minuutissa ja loppu jankuttamiselle

Kylvetäänkö teilläkin lelumeressä? Jättävätkö lapsesi vaatteensa juuri siihen, mihin ne riisuessa sattuvat tippumaan? Meneekö lasten kuulo pois päältä, kun kehotat heitä siivoamaan huoneensa? Väsyttääkö ainainen siivoustappelu?

Lastenhuoneen järjestyksen ylläpito helpottuu, kun leluja on kohtuullinen määrä. Seuraavia keinoja voi kuitenkin soveltaa vaikka lapsi asuisi lelukaupassa. Tarvitaan kommunikaatiotaitoja ja tehtävien pilkkomista riittävän yksinkertaisiin osiin, ja lapset siivoavat itse omat jälkensä – ilman taustalla nalkuttavaa vanhempaa.

Unohda komentaminen, jankuttaminen ja syyllistäminen

Adele Faberin ja Elaine Mazlishin alunperin jo 1980-luvulla julkaistu kirja How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk opettaa havainnollisesti sarjakuvien kera, miten lasten kanssa kommunikoidaan tehokkaasti ja kunnioittavasti ilman riidan haastamista tai loukkaamista. Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi aivan kaikille.

Faber ja Mazlish antavat viisi neuvoa lapsen osallistamiseksi yhteistyöhön:

1. Kuvaile, mitä näet, tai kuvaile ongelma: ”Sängyllä on märkä pyyhe.”

2. Jaa informaatiota: ”Pyyhe kastelee peittoni.”

3. Käytä vain yhtä sanaa (tilanteet, joista lapset kyllä tietävät, miten tulisi toimia): ”Pyyhe!”

4. Kuvaile, mitä tunnet: ”En pidä märässä sängyssä nukkumisesta.”

5. Kirjoita lappu (kylpyhuoneen pyyhetelineen luo): ”Laita minut takaisin, niin että voin kuivua! Kiitoksin Pyyhkeesi.”

Kun kengät tukkivat eteisen sisääntulon, maitotölkki jää pöydälle tai vessa vetämättä, kokeile näitä. Voit käyttää yhtä kommunikaatiokeinoa tai useampia. Puhu neutraalilla äänensävyllä ja vältä kaikenlaisten arvostelmien tekoa (”Taas sinulta on jäänyt pyyhe… Eikö tästä ole sanottu… Montako kertaa…”). Huumorista ei ole haittaa. Menetelmä toimii testatusti ainakin taaperoiän ohittaneiden kanssa. Kokeile myös aikuisiin!

Kymmenen minuutin siivous

Perinteisesti vanhempia neuvotaan motivoimaan lapsia siivoamiseen erilaisilla kilpailun tai ajastamisen keinoilla. Laitetaan tavaroita paikoilleen ajastinta vastaan tai yhden biisin ajan, siivotaan kymmenen tavaraa per lapsi tai jokin rajattu kohde. Aikuisen on hyvä siivota mukana malliksi varsinkin pienille ja kyllä se isompienkin henkeä kohottaa. Näissä keinoissa ei ole mitään vikaa, kunhan ei laita sisaruksia kilpailemaan toisiaan vastaan. Siitä syntyy vain julmettu poru.

Prosessia voi kuitenkin helposti tehostaa. How Does She? -sivustolla julkaistussa Chris Haskellin ja Bonnie Fifen kirjoittamassa jutussa neuvotaan, miten lapsi saadaan siivoamaan huoneensa kymmenessä minuutissa. Menetelmän ideana on paloitella siivoustyö lapselle helposti ymmärrettäviin valintatilanteisiin. Oma testiryhmäni, joka koostui 6- ja 9-vuotiaista lapsista, innostui kovasti nimenomaan lupauksesta, että opetan heidät siivoamaan vain kymmenessä minuutissa.

Näin se käy (jokaisen kohdan suorittamiseen menee pari minuuttia):

1. Neuvo lasta tyhjentämään tavarat sängystä lattialle ja petaamaan sänky. Lapsen tyylillä tehty petaus kelpaa (eikä siivouksen muissakaan vaiheissa pidä edellyttää, että lapsi tekee asiat aikuisen vaatimalla tarkkuudella).

2. Neuvo lasta keräämään kaikki huoneessa ajelehtivat vaatteet (niin likaiset kuin puhtaat) sänkyyn. Näytä mallia ripeästä keräämistahdista.

3. Anna lapselle kori (tms.) ja neuvo keräämään siihen ripeästi kaikki huoneeseen kuuluvat esineet. Kun kori täyttyy, tavarat kuljetetaan korissa paikoilleen tai lähelle paikkaansa. Tavarat, jotka eivät kuulu huoneeseen kerätään toiseen koriin ja nostetaan huoneen oven ulkopuolelle. Ne viedään paikoilleen myöhemmin. Tehtävä leviäisi aikaraameistaan, jos tavaroita lähtisi kuljettamaan muihin huoneisiin kesken kaiken. Toista kunnes lattialla on vain roskaa.

4. Ohjaa lasta laittamaan roskat lattialta roskikseen.

5. Neuvo lapsi erottelemaan likaiset vaatteet puhtaista. Laittakaa puhtaat paikoilleen ja likaiset pyykkiin.

Jutussa neuvotaan hyväksymään lasten tekemisen jälki. Lapset eivät siivoa aikuisen standardilla. Tähän voisi kuitenkin lisätä, että aikuinen voi helpottaa hyvän siivoustuloksen aikaansaamista riittävän yksinkertaisella säilytysmenetelmällä. Lapselta voi kysyä, mikä on hänelle toimivin lelujen ryhmittelytapa. Kun lapsi tekee itse piirretyt tai kirjoitetut etiketit säilyttimiinsä, hän myös varmasti tietää, missä mikäkin asustaa. Jos pidät lelusäilyttimet lapsen korkeudella, hän pystyy siivoamaan itse – mutta myös levittämään lelunsa itse. Pienen lapsen leluista osa kannattaakin säilyttää hänen ulottumattomissaan.

Miten kävi?

Testiryhmäni siivosi touhuissaan, koska oli kiinnostunut selviämään urakastaan nopeasti. Totesimme pian, että menetelmä toimi vain osittain sellaisessa kodissa, jossa on lasten makuu- ja leikkihuone erikseen. Makuuhuoneessa oli vain vähän siivottavaa, koska siellä ei säilytetä leluja. Leikkihuoneessa taas ei ole vaatteita eikä sänkyä, joka tässä menetelmässä on olennainen. Siellä tavara tuppaa lattian ohella kertymään kirjoituspöydälle, johon sitten sovellettiinkin sänkyä koskevia ohjeita. Siivous täytyi toteuttaa kahdessa osassa, ensin makuuhuoneessa ja sitten leikkihuoneessa. Minuutteja kului hiukan kauemmin kuin luvattu (myös koska jouduin lunttamaan ohjeita puhelimesta useaan kertaan), mutta siistiä tuli silti ja ennen kaikkea koehenkilöt olivat innoissaan ja positiivisella mielellä. Aika näyttää, miten tämä meillä jatkossa toimii.

Jaa kommenteissa omat kikkasi lastenhuoneen siivoamiseen. Tai jos kokeilet näitä menetelmiä, tule kertomaan, miten kävi.

Kertarysäys vai pala kerrallaan?

Pitäisikö kodin järjestystä tavoitella suurella kertarysäyksellä, varovaisesti omaa elämänhistoriaa pohdiskellen vai kulutuskritiikin keinoin? Tutkivan ammattijärjestäjän mielestä jokaisella lähestymistavalla on paikkansa.

Suurraivaus

Nyt kovasti muodissa oleva japanilainen järjestämisguru Marie Kondo lupaa, että hänen kehittämällään Konmari-menetelmällä – jossa valitaan säilytettäväksi vain iloa tuottavia esineitä – koti tulee kerralla lopullisesti järjestykseen. Kondon mukaan prosessin läpikäyneen suhde tavaroihin ja järjestykseen muuttuu pysyvästi ja siksi tavaraa ei enää tule haalittua.

Konmari-menetelmä perustuu kertarysäyksellä toteutettavaan suurraivaukseen, jonka jokainen toteuttaa samalla sabluunalla. Hanke vaatii päivien, ehkä viikkojen omistautumisen raivaamistyölle. Menetelmän kirjaimellisesti ottaminen (mikä tietysti on menetelmän laatijan ehto sille, että projekti onnistuu) tarkoittaa myös esimerkiksi erityisten sukkien ja alushousujen taittelutekniikoiden käyttöönottamista, vaatteiden järjestämistä värin mukaan ja muita esteettisiä detaljeja, jotka kiinnostavat vain pientä osaa epäjärjestyksestä kärsiviä. Kondon kirjassa ei pohdita tavaran kertymisen syitä eikä raivaajien yksilöllisiä tyylejä tai elämäntilanteita oteta huomioon.

Moinen urakka on useimmille mahdoton, koska arki ja muu elämä. Konmarin ajatukset iloa tuottavien esineiden valitsemisesta toki sopivat inspiraatioksi useimmille. Keskittyminen poistojen valitsemisen sijaan siihen, mitä haluaa säilyttää ja mitkä tavarat tuottavat iloa, on tehokas keino päästä eroon velvollisuudesta säilytetyistä lahjoista tai virhehankinnoista, joihin mennyt raha harmittaa. Käytännön menetelmäksi Konmari sopii kuitenkin lähinnä niille, joilla jo on jonkinlainen perusjärjestys, kova motivaatio luopua tavaroista ja runsaasti aikaa. Tällöin iloa tuottavien esineiden löytäminen kaiken muun joukosta ei ole kohtuuttoman iso ponnistus.

Vähän kerrallaan

Yhdysvalloissa, josta professional organizerien ammattikunta on lähtöisin, näkökulma järjestämiseen on tyystin erilainen. Järjestämistä lähestytään yksilökeskeisesti ja terapeuttisella eetoksella. Ammattijärjestäjien perustama järjestö nimeltä Institution for Challenging Disorganization, jonka tehtävänä on jakaa tietoa haastavasta epäjärjestelmällisyydestä, ohjaa kiinnittämään huomiota elämänhistoriaan epäjärjestyksen synnyn taustalla ja painottaa jokaiselle yksilöllisesti sopivien järjestämismenetelmien valitsemista.

Yksilöllisten menetelmien löytäminen on tärkeää, koska ihmisten voimavarat, tavoitteet ja järjestämistyyli vaihtelevat. ICD jakaa epäjärjestyksen tilapäiseen ja krooniseen. Tilapäisen epäjärjestyksen voi laukaista esimerkiksi sairastuminen, lastensaanti, muutto pienempään asuntoon tai läheisen ihmisen jäämistöjen selvittely. Yleensä tilanne raukeaa, kun elämä muutenkin tasoittuu. Tavarat löytävät paikkansa ja järjestys palaa enemmän tai vähemmän ennalleen. Tilanteen ollessa päällä, suurraivaus ei luultavasti tule kyseeseen. Toisaalta se voi juuri olla se keino, jolla tilanteen saa taas haltuun. Riippuu olosuhteista, sanoisivat amerikkalaiset.

Joskus kuitenkin kaaos kroonistuu eivätkä parhaimmatkaan yritykset kodin järjestämiseksi tepsi. Ihminen saattaa kokea, että on syntyään epäjärjestelmällinen. Tavaraa on runsaasti yli oman tarpeen ja kaikki vapaa tila peittyy siihen. ICD:n mukaan tällaiseen tilanteeseen päätynyt kärsii haastavasta epäjärjestelmällisyydestä. Sen tunnistaa siitä, että epäjärjestyksellä on monien vuosien historia, se häiritsee arjen sujumista tai ihmissuhteita päivittäin ja ihminen on yrittänyt itse selvittää tilannettaan esimerkiksi perehtymällä järjestämiskirjallisuuteen, mutta ei ole onnistunut saamaan aikaiseksi pysyvää muutosta. Tyypillistä on myös se, että epäjärjestys tuntuu hyvin stressaavalta, mutta järjestämiseen tarttuminen koetaan ylitsepääsemättömän vaikeana. Vitkastellessa kaaos pahenee. (Täällä voit testata englanniksi kärsitkö haastavasta epäjärjestelmällisyydestä, jota kutsutaan myös krooniseksi epäjärjestelmällisyydeksi.)

Konmari-menetelmän soveltamisyritykset voivat saada haastavasta epäjärjestelmällisyydestä kärsivän vaipumaan epätoivoon ja itsesyytöksiin. Amerikkalaisten oppien mukaan kroonistuneessa tilanteessa auttavat parhaiten pienet askeleet ja luopuminen ”kaikki tai ei mitään” -mentaliteetista. Myös myötätunto itseä ja omaa tilannetta kohtaan on tärkeää. Ammattijärjestäjän tai terapeutin apu voi olla paikallaan. Pieni askel voi olla esimerkiksi se, että järjestää kokonaisen päivän sijasta vartin kerrallaan tai että raivaa huoneen, kaapin tai varaston sijaan yhden laatikon tai hyllyn. (Ohjeet sopivat myös kenelle tahansa kiireiselle, joka ei halua irrottautua raivaamistyöhön vuorokausitolkuksi.) Erilaisten järjestämistyylien tunnistaminen auttaa itse kutakin löytämään omanlaisiaan polkuja sujuvampaan arkeen. Kukaan ei ole toivoton tapaus.

Kulutuskriittisyydellä stoppi tavaratulvalle

Tutkiva ammattijärjestäjä ei pidä realistisena tai ainakaan kaikille sopivana japanilaista suurraivausta. Ei myöskään kuulosta uskottavalta, että kertajärjestämisellä saavutettaisiin ikuinen tulos. On helppo keksiä monia elämäntilanteen muutoksia, jotka voivat heittää ihmisen uuteen tavaratulvaan. Myös amerikkalaisten tavassa henkilökohtaistaa ja psykologisoida tavarakaaosta on puutteensa. Se tekee epäjärjestyksestä yksilön ominaisuuden, jota ”parannetaan” terapeuttisin keinoin esimerkiksi tutkiskelemalla omaa elämänhistoriaa. Vaikka ICD painottaa, ettei haastavassa epäjärjestelmällisyydessä ole kyse sairaudesta vaan käyttäytymiskaavasta, puhe siitä saa helposti diagnoosinomaisia piirteitä.

Kulttuurintutkijana oma katseeni suuntautuu yleensä yhteiskunnan tasolle. Nykyinen, yltäkylläinen kulutuskulttuuri on pohjimmainen syy ihmisten tavaraongelmille. Niukemmissa oloissa suurimittaisen tavarakaaoksen aikaansaaminen olisi erittäin hankalaa, vaikka noudattaisi kuinka epäjärjestäynyttä käyttäytymismallia. Epäjärjestystä yksilön psyyken kautta lähestyvä amerikkalainen näkökulma on yhtä sokea yhteiskunnallisille kysymyksille kuin Konmari-menetelmä, jossa tavaran kertymisen syihin ei pureuduta juuri lainkaan.

Millainen sitten olisi yhteiskunnan tason huomioiva näkökulma kodin epäjärjestykseen? Se lähtee itse kunkin tavarasuhteen tiedostamisesta ja siitä, että tunnistaa oman roolinsa kuluttajakansalaisena. Vaikka tavara- ja järjestysongelmat ovat joskus seurausta ihmisestä itsestään riippumattomista syistä (jäämistöjen selvittelijäksi joutuminen, mielenterveysongelmien tai oppimisvaikeuksien sivuoireet), niin suurimmassa osassa tapauksia kerrytämme tavaramme ihan itse hankinta kerrallaan. Kyse on siitä, miten reagoimme yltäkylläisyyden kulttuuriin. Hankintoihin meitä kannustavat erilaiset markkinointikoneistot, jotka toitottavat tarjouksia, uutuuksia ja alati vaihtuvia trendejä. Kuluttaminen esitetään jopa kansalaisvelvollisuutena: talouden kasvu pysähtyy, jos emme jatkuvasti osta lisää. (Onnellisuustutkijat kuitenkin sanovat, että elämyksiin kulutettu raha tuo pitkäkestoisemman tyytyväisyyden kuin tavaran hankkiminen.)

Tavarasuhteen kulutuskriittinen tarkastelu alkaa siitä, että huomaa miten meitä houkutellaan ja velvoitetaan kuluttamaan. Itseltään voi kysyä, miksi olen mukana tällaisessa tavarakierteessä ja ketä se lopulta palvelee. Tavoittelenko statusta, hyväksyntää, kunnollisuutta tai hyvää oloa hankkimalla tavaraa? Tulenko tavarasta tyytyväiseksi vai onko se lopulta enemmän riesa? Olenko mainosten ja markkinoinnin vietävissä? Myös aikuisille voi olla tarpeen välttää erilaisia ”lelukuvastoja”: sisustuslehtiä, tekniikanmaailmoja, mainoskatalogeja ja verkkokauppojen sivuja.

Jokaiselle tavaralle pitäisi esittää kysymys ”mitä tästä tavarasta seuraa?” Olenko valmis huolehtimaan siitä puhdistamalla, kunnostamalla tai kuljettamalla paikoilleen? Haluanko tarjota sille tilaa kodistani? Jos ja kun jokaisen tavaran alkaa nähdä sitoumuksena, alkaa tavarasuhdettaan jäsentää uudella tavalla. Sitten voikin kääriä hihat ja aloittaa suurraivauksen. Tai laittaa ajastimen soimaan vartin päästä ja karsia yhden laatikon. Kukin itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivalla tyylillä.

*

* Paikka kaikelle tarjoaa nykyään myös järjestämispalveluita Turussa ja netissä. Kurkkaa tänne.*

Ihanan äidin viikonloppu

Äitiys on naisen ahtain rooli. Kun kirjoitin siisteyden ja kunnollisuuden suhteesta lueskelin mammapalstojen loputtomia keskusteluja siitä, voivatko lapset paremmin siistissä vai sotkuisemmassa kodissa. Sotkuisuus yhdistyy keskusteluissa laajempiin elämänhallinnan ongelmiin, mutta ei siisteyskään hyvä ole. Siisti äiti on takakireä siivousnatsi, joka ei annan lasten olla lapsia. Teit niin tai näin, äitinä et voi tehdä oikein tässäkään asiassa.

Viikonlopun puuhalistalla verkkokauppaostosten pakkaaminen vaihtoon, kaverisynttärieden pakettien pyöräyttäminen, kesäleirivarausten tekeminen, tanssikoulun kevätjuhlaesitysasun ompeleminen, päivähoitopaikkailmoituksen täyttäminen ja sirkuskoulun esityksen aikatauluun perehtyminen. ”Voi ei! Pitää tiivota!” huoahti yksivuotiaani, kun näki tämän kuvan.

Pohjimmiltaan kyse on hyvää äitiyttä koskevasta kiistasta. Isiähän nämä sodat eivät koske. Isä saa kiitosta ja kunniaa varsin vähäiselläkin kodinhoitotaidolla, koska sitä pidetään tasa-arvoisen, modernin miehen merkkinä. Hyvä isyys sitä paitsi muodostuu vain suhteessa lapseen. Riittää että ”on läsnä”. Sillä ei ole niin väliä, mihin läsnäolonsa käyttää. Sen sijaan hyvä äitiys sisältää oikeaoppisen kiintymyssuhteen lisäksi myös sopivanlaisen huushollauksen.

Viikonloppuna myös leikittiin. Haisuli on kova sotkemaan.

Äitien keskinäinen nokittelu onkin hyvä keino pitää naiset aloillaan. Kun huomio ohjataan siihen, miten naiset suoriutuvat kodinhoidossa, unohtuu se tosiasia, että keskiarvomiehet käyttävät astianpesuun, siivoukseen ja pyykinpesuun vuorokaudessa yhteensä 23 minuuttia ja naiset 61 minuuttia. Väärin valittu taistelu?

Lauantaiaamuna oli mukavaa herätä viimeisenä ja tulla valmiiksi katettuun aamiaispöytään.

Minä olen kolmen lapsen äiti ja vanhemmuuskäsityksistä väitellyt kulttuurihistorioitsija. Tunnen ihanteellisen äitiyden ja isyyden (usein ristiriitaiset ja kilpailevat) teoriat perinpohjin. Arjen käytäntö voi sitten olla jotain ihan muuta. Olen myös ammattijärjestäjä. Amerikkalaisten kollegoiden keskustelupalstalla sivutaan toistuvasti sitä, että professional organizerit kokevat painetta pitää oman kotinsa mallikelpoisen siistinä. Uskottavuus menee, jos kaikki ei ole jatkuvasti tiptop.

Kotona minut löytää useimmiten sohvalta. Tämä kirjoitus osallistuu #ihanaäiti-kampanjaan.

Tällaista erään tutkivan ammattijärjestäjän kotona nyt kuitenkin oli viikonloppuna. Äidit tukekaa toisianne. Ja isät, ottakaa vastuu vanhemmuudestanne ja kodistanne.

*
Jos kaipaat tukea kodin järjestämisprojektiin tai haluat keskustella esimerkiksi tavaroiden karsimisesta, yksinkertaistamisesta tai siisteyden kulttuurisista merkityksistä liity seuraan Facebookin Paikka kaikelle -ryhmään.

Japanilainen raivaus

Eli miten tulet onnelliseksi heittämällä (melkein) kaikki tavarat pois

Järjestämismaailma Japanista Yhdysvaltoihin ja sieltä Suomeen kohisee KonMari-menetelmästä. Kyseessä on tavaran raivaus- ja järjestämismetodi, jonka on kehitellyt Marie Kondo, 30-vuotias japanilainen järjestäjäkuuluisuus. Luin hänen vastikään suomennetun teoksensa KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika ja kokeilin japanilaista raivausta.

Marie Kondon lähestymistavassa on nähtävissä jälkiä Japanin perinteisestä uskonnosta, šintolaisuudesta. Siihen sisältyvän animistisen ajattelun mukaisesti kaikilla esineillä on henki, joka vaikuttaa niiden olotiloihin. Niinpä raivattavat tavarat pitää herätellä ennen raivaamiseen ryhtymistä nostamalla ne paikoiltaan – esimerkiksi vaatteet kaapista tai kirjat hyllystä lattialle – ja mahdollisesti myös taputtelemalla niitä. Kondon mukaan käyttämättömät tai huolimattomasti säilytetyt tavarat nuutuvat ja näyttävät kärsiviltä. Herätettäessä ne puhkeavat kukkaan. Kirjassa menetelmän uskonnollista taustaa ei juuri avata, ja englanniksi ja suomeksi metodia kutsutaankin ”taikomiseksi”. Kirjan saama laaja suosio länsimaissa perustunee osaltaan tällaisen japanilaisen eksotiikan herättämään viehätykseen

KonMari-menetelmän ytimessä on tavaran ankara karsiminen intuition avulla. Esineet otetaan yksitellen käteen ja tarkastellaan kehon reaktioita: jos tavara sykähdyttää, se saa jäädä. Vain iloa tuottavat tavarat säilytetään. Muita kiitetään niiden tekemästä työstä tai opista, jonka ne antoivat (”kiitos paita, kun opetit, ettei pinkki ole minun värini”), minkä jälkeen ne heitetään pois. Kunkin tavaralajin raivaaminen pitää tehdä yhdellä rupeamalla. Marie Kondo kertoo, että hänen asiakkaansa saattavat poistaa kolme neljäsosaa tavaroistaan.

Olen näköjään luontainen konmaristi, koska paitani ovat jo riveinä vetolaatikossa. Tosin Marie Kondon mukaan värien pitäisi liukua vaaleasta tummaan edestä taakse. En kyllä ajatellut paidat astellessani niiden hyvinvointia vaan sitä, että näen ne näin paremmin.

Hah! Olen näköjään luontainen konmaristi, koska paitani ovat jo riveinä vetolaatikossa. Tosin Marie Kondon mukaan värien pitäisi liukua vaaleasta tummaan edestä taakse. En kyllä ajatellut paidat astellessani niiden hyvinvointia vaan sitä, että näen ne näin paremmin.

Kun säilytettävät tavarat on valittu, jokaiselle tehdään paikka. Kondolla on paljon sääntöjä siitä, missä ja miten tavaroita pitäisi säilyttää. Monet näistä kuvastavat japanilaisten kotien olosuhteita ja esimerkiksi sitä, että aikuiset lapset elävät vanhempiensa kanssa hyvin pitkään. Saamme paljon neuvoja perinteisen japanilaisen kaapin järjestämiseen. Harmiksi kirjassa ei ole lainkaan selitetty, että kyseessä liukuovikaappi, jonka kaltainen löytyy monesta suomalaisestakin kodista. Kondo antaa tarkat ohjeet myös muun muassa vaatteiden taitteluun. Vaatteet tulee säilyttää rivissä viikattuina napakoiksi neliöiksi. Sukkia ei saa parittaa palloksi, vaan niiden tulee antaa levätä siististi taitelluissa riveissä. Ylipäätään esineitä ei saa pinota, koska alimmaiset kärsivät siitä. Myös säilyttämisen esteettisyys on tärkeää. Arjessa tavaroita pitää arvostaa: käytön jälkeen esineet palautetaan paikoilleen ja niitä kiitetään niiden tekemästä työstä.

Marie Kondo lupaa, että KonMari-menetelmällä elämä mullistuu. Kun ympärillä on vain iloa tuottavia esineitä, terveys paranee, onni ja tyytyväisyys lisääntyvät. Itse asiassa vasta järjestämisen jälkeen elämä alkaa, sillä kotinsa raivannut ihminen voi käyttää aikansa ja tarmonsa siihen, mikä eniten innostaa. Kondon mukaan hänen asiakkaansa eivät enää koskaan kerää tavaraa eikä heidän aikansa näin ollen mene tavaran hallitsemiseen.

Itseäni KonMari-menetelmä viehättää, koska se lupaa isoja ratkaisuja kertarytinällä. Marie Kondo nimenomaan varoittelee pienestä järjestämisestä (vartti tai laatikko kerrallaan). Se ei hänen mukaansa lopu koskaan. Samalla KonMari-metodi on hyvin vaativa. Se vaatii täydellisen häiriöttömän tilaisuuden raivaamiseen sekä rutkasti kykyä tehdä päätöksiä tunnereaktiolla ilman rationalisointia. Kondo ohittaa varsin vähällä raivaajan mielessä käyvät vastalauseet ja pohdinnat siitä, jospa tavaraa vielä tarvitsee. Pitää pystyä keskittymään siihen, mikä ”tuo iloa”. Menetelmä sopii hyvin vaatekaapin tai kirjahyllyn järjestämiseen, joihin Kondokin eniten keskittyy. Mutta entä lastenhuoneet, ulkovarastot, keittiöt? Onko oikeasti mahdollista säilyttää vain se, mikä ilahduttaa. Ja jos raivaaja heittää pois ainoan astiastonsa, koska ei pidä siitä, niin mistä uusi tilalle? Kirjojen kohdalla Kondo toteaakin, että jos poistaminen todella alkaa kaduttaa, kirjan voi aina ostaa uudelleen.

Tässä on yksi kirjan suurimpia puutteita omasta näkökulmastani. Tavaroista hankkiudutaan eroon ”heittämällä ne pois”. Muina konkreettisina keinoina mainitaan pikkusiskolle lahjoittaminen ja lapsuudenkotiin säilöminen, jotka kuitenkin ovat Marie Kondon mukaan erittäin huonoja ratkaisuja. Heittävätkö Kondon asiakkaat tosiaankin käyttökelpoiset, mutta ”ilottomat” tavarat roskikseen? Siihen kirja ei ota mitään kantaa. Tiettävästi Japanissa kuitenkin on yksi ensimmäisen maailman tehokkaimmista jätteenkierrätysjärjestelmistä. On sitä paitsi tavallista, että kodista raivatut tavarat jumittuvat eteiseen, jos ei valmiiksi mieti, miten ja minne ne kuljetetaan. Minua jäi kiinnostamaan, miten Marie Kondo tämän hoitaa. Itse pidän tärkeänä sitä, että jokainen poistettu tavara kierrätetään uusille käyttäjille tai uusiotuotteiden materiaaliksi.

Maneki neko, japanilainen onnenkissa.

Maneki neko, japanilainen onnenkissa.

Kirja ei myöskään käsittele sitä, miksi ihmisillä on niin paljon tavaraa, että 75 prosenttia joutaa menemään. Ainoana syynä tavarapaljoudelle mainitaan säilytysjärjestelmien monimutkaisuus, jonka takia ihmiset eivät tiedä, mitä heillä jo on ja ostavat lisää samanlaisia. Itse näen, että tässäkin pohjimmaisena syynä on tavaran määrä eikä se, miten sitä säilytetään. Tavaran kertyminen niin Japanissa kuin meilläkin johtuu siitä, että elämme yltäkylläisessä kulutusyhteiskunnassa, jossa kaikkea on liikaa haitaksi asti. Pelkään, että jos kulutusyhteiskunnan mekanismeja ei tiedosta, retkahtaa kohta hankkimaan uusia sykähdyttäviä esineitä. Kondo mainitsee, että hänen menetelmänsä läpikäyneet asiakkaat tulevat niin vaativiksi materiaalisen ympäristönsä suhteen, että vaihtavat tavaroitaan ja kalusteitaan sellaisiin, jotka tuovat enemmän iloa. Kirja voi pahimmillaan kannustaa kertakäyttökulttuuriin.

Joka tapauksessa inspiroiduin KonMari-menetelmästä niin, että testasin sitä kotona. Stay tuned! Palaan asiaan seuraavassa kirjoituksessa kuvien kera.

Kirjallisuus:
Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika. Suomennos Päivi Rekiaro. Bazar 2015.

*Olen ostanut kirjan itse eikä kirjoitukseni tarkoituksena ole markkinoida KonMari-kirjaa.*