Työssäni ammattijärjestäjänä ja tavarasuhteiden asiantuntijana törmään yhä uudestaan siihen, miten tavarat hiertävät ihmissuhteissa: Kaapin tukkii astiasto, jota ei voi laittaa pois, jos sen antanut anoppi vaikka kysyisi perään. Puolisot kinaavat, kumman roina sotkee asunnon. Vanhemmat ahdistuvat joulusta, kun jo ennestään täpötäysiin lastenhuoneisiin virtaa hallitsemattomasti uutta tavaraa paketeista, joita isovanhemmat ja muut läheiset hankkivat.
Tavaralla voimme osoittaa huolenpitoa ja välittämistä. Voimme helpottaa omaa tai toisen arkea ja tehdä elämästä mukavampaa. Voimme myös ilmaista itseämme ja kertoa keitä olemme.
Mutta kun kaikkea on liikaa, kääntyvät hyvät aikeet haitaksi ja mukavuus riidanaiheeksi.
Ihmissuhteissa tavaraongelmat ilmenevät kommunikaatiovaikeuksina: tavarasta tapellaan tai sitten pahaa mieltä padotaan kohteliaisuuden nimissä niin, että se purkautuu enintään selän takana jupisemisena.
Vaikeus koskee sitä, miten keskustella asioista rakentavasti tai miten ylipäätään edes ottaa asiat puheeksi loukkaamatta. Tavarat ovat harvoin vain tavaroita. Useammin ne toimivat välineenä ilmaista jotakin tunnetta tai välittää jokin viesti. Anoppi antoi astiaston, koska halusi ilahduttaa. Puolison ympäriinsä kylvämät roinat käyvät hermoon, koska ne luetaan merkkinä laajemmasta välinpitämättömyydestä parisuhdetta kohtaan. Vanhemmat kadehtivat isovanhempia, sillä heidän antamiensa lahjojen määrän takia on pidäteltävä omia antamishaluja. Tämä tekee kaikesta vielä vaikeampaa.
Tavararistiriidat ratkaistaan puhumalla
Koska jatkuvasti kohtaan tilanteita, joissa tavarat mutkistavat ihmissuhteita, olen kouluttautunut vuorovaikutustaidoissa. Toimiva vuorovaikutus ja Toimiva perhe -ohjaajana olen opetellut viestimään tarpeista ilman turhien ristiriitojen lietsomista ja opettamaan näitä taitoja muillekin. Sillä eikö näissä tilanteissa ole juuri tarpeista kysymys: tarpeesta tehdä kotiin tilaa ja saada arki sujuvammaksi, tarpeesta määrätä itse siitä, millaisten esineiden kanssa elää, tarpeesta tasata epäreilua työnjakoa, tarpeesta tulla huomioiduksi ja monesta muusta tarpeesta?
Riitelyyn johtavia tunnekuohuja voi välttää valitsemalla sanansa taiten. Selkeät, syyllistämättömät viestit, joissa kerrotaan, miten asian kokee omasta puolestaan ja millaisia konkreettisia vaikutuksia asialla on itselle, auttavat ottamaan hankalat ja vaietut asiat puheeksi. Sanojen valintaakin tärkeämpää on kuunnella, mitä toinen sanoo. Muuten aletaan junnata sitä samaa riitaisaa rataa, jota on kenties edetty jo sata kertaa aiemmin.
Tavarahaasteita perhesuhteissa
Netflix-sarja Consumed – Tavarahaaste on kanadalainen tositeeveeohjelma perheistä, joilla on liikaa tavaraa. “Raivausasiantuntija” Jill Pollack auttaa perheitä varsin rajulla menetelmällä vähentämään kolme neljäosaa (!) tavaroistaan. Kohtaamme uupuneita perheenäitejä, jotka hukuttavat lapsensa leluihin, vanhempiensa tavaran haalimisesta kärsiviä teinejä ja tavaroista torailevia puolisoita. Monista “himohamstraajasarjoista” poiketen Tavarahaasteessa esiintyy perheitä, jotka eivät ole avun tuolla puolen – paitsi muutamissa tapauksissa, kun omaa halua muutokseen ei löydy. Ulkoapäin saneltu apu ei vain toimi.
Suosittelen sarjaa katsottavaksi yhdessä sellaisille perheille ja pariskunnille, joilla tavaran haitat tuntuvat jatkuvasti kaatuvan vain yhden perheenjäsenen niskaan. Sarjan katsominen voi avata silmät myös muilta osapuolilta.
Brittiläisen kirjailijan Lisa Jewellin romaani The House We Grew Up In (jota ei ole suomennettu) kertoo Birdin perheestä, jonka elämää seurataan kolmen vuosikymmenen ajan. Perheen äidin Lorelein tavarankeräily ja kyvyttömyys luopua edes roskasta vaikuttaa monin, myös traagisin tavoin perheen neljän lapsen elämänkohtaloihin. Vaikka kirja on viihteellinen ja henkilöhahmot melko suoraviivaisia, avaa kirja hyvin tavaroiden merkitystä perhesuhteissa. Kirjailija onnistuu monessa kohtaa tekemään ymmärrettäväksi Lorelein keräilyä sekä lähipiirin kyvyttömyyttä auttaa häntä.
Suosittelen kirjaa etenkin niille, jotka ovat huolissaan jostakusta läheisestään, koska tämän koti on täyttymässä tavarasta. Rinnalla kannattaa lukea yhdysvaltalaisten tutkijoiden tieto- ja oma-aputeosta Keräilypakko – Aarteidensa vankina.
Kerro kommenteissa, millaisia hankalia tilanteita tavarat ovat aiheuttaneet ihmissuhteissasi.
Tarvitsetko treeniä siinä, miten saat tarpeesi kuulluiksi ja omat rajasi pidettyä, kun lahjoituksia tulvii kotiisi? Siinä tapauksessa kannattaa liittyä Kaikki järjestyy! -valmennuksen odotuslistalle.
Odotuslistalle liittyminen ei sido sinua mihinkään. Saat ensimmäisten joukossa tiedon, kun valmennus järjestetään seuraavaan kerran.
4 kommenttia artikkeliin ”Miten tavarapaljous vaikuttaa ihmissuhteisiin”
Ei enää aiheuta mutta jäljestäpäin näen selkeästi kuinka paljon tavaran omistaminen aiheutti sekä ajan tuhlaamista että eripuraa perheessä. Tavarasuhteen ihmissuhdeongelmat kun ovat vieläpä jokaviikkoisia jos tavaraa on niin että se vaikuttaa esim viikkosiivoukseen.
En ole kovin herkkä katsomaan taakse katuen, mutta silti olen välillä pyörittänyt mielessäni ajatuksia siitä, kuinka paljon aikaa on mennyt hukkaan ja monta riitaa riidelty turhasta.
Pohjaksi tähän: olikohan vuosi -16 kun sain monivuotisen järkeistämisurakan valmiiksi. Tai no teiniperheessä ihan valmista ei liene koskaan. Silti. Edelleen meillä on kaapeissa tyhjiä hyllyjä, lähteminen on helppoa, viikkosiivous on helppoa. Jo se että arjen järjestys on helppoa, vaikuttaa siihen ilmapiiriin mikä kotona vallitsee.
Olen pyytänyt, että ihmiset eivät toisi tavaroita tuliaisiksi eikä lahjoiksi. Monen kohdalla toimii, kaikkien kohdalla ei. ”Tämä on ihan pieni.” Joo, niinpä.
Miesparkani joutuu elämään kaaoksen keskellä, koska minä olen aivan toivoton hamsteri. Ja kyllä, tavaranpaljous aiheuttaa jatkuvia riitoja. Toisaalta taas mies ei anna lahjoittaa tavaroita pois… koska niissähän on rahaa kiinni… joten mikä neuvoksi?
Tämä ei vaikuta suoraan minuun, mun läheisen ystäväni jo kuopatun perheyrityksen ”jäämistöä”, eli kaikenlaista sinänsä hyvää käyttötavaraa mutta kotikäyttöön turhan monina kappaleina, kummittelee edelleen ystäväni perheen kaapeissa ja varastoissa. Perheyritys lopetettiin vain hieman ennen konkurssia ja omistajasisarusten välien lopullista katkeamista, joten esineisiin tuntuu liittyvän paljon kipeitä tunteita ja pahaa mieltä, jolloin niitä ei ole sopivaa käyttää sisarusten kokoontuessa paikalle – mutta toisaalta ei niitä saa poiskaan heittää, koska silloin ”perheen yhteistä historiaa häviää”. Myyminen on suurin kauhistus, sillä siinä joku hyötyisi rahallisesti yhteisen yrityksen raunioilla.