Jokainen tavara on velvollisuus – montako elämääsi mahtuu?

Elämäntaidon opettajat neuvovat meitä kysymään, mille sanomme ”ei” kun sanomme jollekin asialle ”kyllä”.

Itse asiassa olisi hyvä kysyä myös, mihin kaikkeen oikeastaan myönnymme yhdellä kyllä-sanalla. Ajatellaan vaikka niitä esineitä, joita hankimme kotiimme tai jotka päätämme pitää, kun olemme karsimassa tavaroita.

Kissanpentutesti: Jos hankimme uuden lemmikin, kysymme itseltämme, kuka siitä huolehtii, kuka sen syöttää, mistä saamme rahaa eläinlääkärikäynteihin ja lemmikin tarvikkeisiin ja kuka siitä huolehtii, kun lähdemme matkalle. Kaikilta elämäämme pyrkiviltä esineiltä pitäisi kysyä samaa.

Jos sanon ”kyllä” takille, joka vaatii kemiallisen pesun, sanon kyllä myös sille, että huolehdin takkini pesulaan, että minulla on varaa pesettämiseen ja että muistan hakea takkini takaisin pesulasta.

Jos sanon ”kyllä” sille, että lapselleni hankitaan tuhannen palan legopaketti, myönnyn järjestämään legorakennelmille tilaa lastenhuoneeseen, hankkimaan ja maksamaan sopivat systeemit legojen säilyttämiseen, pyyhkimään pölyt valmiista rakennelmista ja sietämään satunnaiset legot jalan alla.

Jos sanon ”kyllä” robotti-imurille, myönnyn käyttämään aikaani sen käytön opetteluun, tyhjentämään sen pölysäiliötä, käyttämään sitä huollossa, jos se sellaista kaipaa, ja lopulta toimittamaan sen elektroniikkaromun keräykseen, kun aika siitä jättää.

Jokainen omistuksessani oleva tavara on sitoumus. Se vaatii minulta rahaa, aikaa, tilaa ja huolenpitoa.

Kun jokaisen tavaran alkaa nähdä sitoumuksena, tulee valikoivaksi sen suhteen, mitä kotiinsa huolii.

Jos esine tuottaa valtavasti iloa tai on äärettömän tarpeellinen, olen valmis sitoutumaan ja huolehtimaan esineestäni myötä- ja vastoinkäymisissä, niin kauan kuin esine on rinnallani. Ja sitten vielä saattelemaan sen asianmukaisesti pois elämästäni.

Joka päivä, itse asiassa monta kertaa päivässä, eteemme tulee tilanteita, joissa meitä houkutellaan sanomaan ”kyllä”. Tämä tai tuo härpäke olisi niin kätevä, tuo esine saisi meidät näyttämään paremmalta toisten silmissä, tuo tavara taas olisi ihan muuten vain ihana.

Koska emme ole tottuneet näkemään tavaroita sitoumuksina ja velvollisuuksina, päästämme niitä elämäämme liian helposti. On kuitenkin mahdotonta sitoutua pitämään huolta tuhansista ja tuhansista esineistä.

Jokaiselta esineeltä, jonka haluamme hankkia tai säilyttää, pitää kysyä, miten monta ”kyllää” tulee yhden kyllän mukana. Sen jälkeen meidän pitää vielä kysyä itseltämme, miten moneen kyllään meillä on ajan, vaivannäön, rahan ja tilan puolesta varaa.

Näin valitsemme kyllämme viisaasti.

6 kommenttia artikkeliin ”Jokainen tavara on velvollisuus – montako elämääsi mahtuu?

  1. Voi, kun olisi ollut kaikki tämä tieto (muiden kirjoittama ja oma kantapään kautta tullut) silloin 30 v. sitten nuorena vaimona, niin kyllä paljolta olisi säästynyt. Ei sitä osannut ollenkaan ajatella näin niitä asioita. Kiitos taas kerran hyvästä kirjoituksesta! T: Aisa

    • Kiitos kiittämästä! Lohduttaisiko se vähän, että ei näitä asioita 30 sitten kukaan muukaan osannut ajatella? Nämä on vasta paljon myöhemmin, kun jo olimme joutuneet siihen tavaratulvaan, syntyneitä ajatuksia.

  2. Tämä sinun ja toki muidenkin tavarafilosofien rummuttama ajatus esineestä velvollisuutena on kyllä avannut minunkin ajatteluani, kiitos siis täältäkin!

    Vaikka sinulla lienee tulevia kirjoituksien aiheita jo valmiiksikin, rohkenen silti ehdottaa yhtä: miten viestiä kauniisti mutta jämäkästi omaisuutensa riittävyydestä hyvää tarkoittaville, kodin käyttötavaraa jatkuvasti ja oikeastaan rutiininomaisesti lahjoittaville (appi- ja omille) vanhemmille? Olen kyllä lukenut kirjoituksiasi lahjojen antamisesta ja saamisesta, mutta lelut ja pienehköt tuliaiset eivät nyt ole ihan sitä kamaa, mitä tässä yhteydessä vyöryy ovesta sisään. Tämä on nyt sitä edellisenkin kommentoijan viittaamaa nuorenparin kodinrakennusta, jossa tavaraa voidaan hankkia hissuksiin tarpeen mukaan & harkiten, tai, kuten ilmeisesti joskus on ollut tapana?, kerralla elinikäinen varasto ~kaikkea.

    Olen kyllä yrittänyt, ohjeitasi mukaellen, suhtautua lahjojen saamiseen vain jonkinlaisena sosiaalisena rituaalina jonka suorittamiseen kuuluu minun puoleltani hymy, kiitos ja kierrätys vieraan poistuttua. Valitettavasti en silti taida olla niin aikuinen ja ”zen”, että pystyisin antaa lahjatavaroiden vain virrata käsistäni kierrätykseen tuntematta siinä välillä jonkinlaista mielipahaa, vähintään tuhlatusta ajasta jos en muusta. Toisaalta ilman järjestelmällistä lahjakierrätystä taas pelkään joutuvani siihen tilanteeseen, ettemme puolisoni kanssa pääse itse valitsemaan omaan kotiimme mieleisiämme tekstiilejä ja keittiövälineitä ennen vanhainkotia. Dear Ilana, mitä teen, oonx normaali?

    • Olet normaali! 😀 Se, että toiset eivät ota tarpeitasi ja halujasi huomioon, kiristää pinnaa ja aiheuttaa ryppyjä ihmissuhteisiin. Eikä asiaa tee ainakaan helpommaksi se, että he tekevät sen hyvää tarkoittaen. Ratkaisuvaihtoehtoja on (ainakin) kolme: jatkaa kärsimistä, pistää välit poikki tai avata suu ja kohteliaasti kieltäytyä lahjoista. Suosittelen viimeistä. Kun asian perustelee niillä harmeilla ja vaivalla, joita tavarasta itselle koituu, toinen ehkä loukkaantuu vähemmän. Jos lahjoitushalut eivät tähän tyssää, voi hellästi yrittää ohjata niitä itselle mieluisaan suuntaan (keräämme Teema-astioita, vink vink), jos se suinkin onnistuu. Tuossa vielä muutamia ajatuksia, jos ei ole sattunut silmääsi: https://paikkakaikelle.fi/2017/10/22/sukupolvien-konflikti/

  3. Olen joskus ”analyysissani” päätynyt siihen, että tämä joidenkin ihmisten jatkuva tai ainakin aika säännöllinen lahjojen antaminen johtuu heidän omasta ostosriippuvuudestaan. Suurimman mielihyvän he saavat siitä ostostapahtumasta eikä niinkään tavaran antamisesta. Kun niitä tavaroita ei tarvitse itse kasata omiin nurkkiinsa huolehdittavaksi vaan antaa eteen päin, niin aina saa lähteä tavaratalokierrokselle aikaa kuluttamaan, hypistelemään ja tekemään valintoja. Ja joulu on siihen oikein hyvä peitelty syy! Voi kun vielä itse tiedostaisivat sen. Erittäin rasittavaa nuorille kodinrakentajille, kun muut yrittävät tehdä heidän kodista oman näköistään!
    Itse käytän seuraavia tapoja.
    ”Haluatko nämä verhot takaisin, en ole vieläkään laittanut niitä ylös. En jaksa vaihdella verhoja kovin usein.”
    ”Kannattaako sitä säästää jälkipolville, kaikilla on nykyään jo niin paljon romua kotona.”
    ”Vein taas kirpputorille laatikollisen tavaroita, myös ne mummolta perintönä tulleet kupit. Mitä niitä vaan tuolla pahvilaatikossa pitää. Heitin sen mummon tekemän lahon pitsiliinankin roskikseen, ei sovi meidän moderniin kotiin.”
    ”Mä en tarvitse kenenkään tavaroita muistoksi, en nyt niin huonomuistinen ole.”

    • Voi olla, että se mielihyvä tulee ostamisen JA antamisen yhdistelmästä, koska toiselle ostaminen on mielessämme jalompaa kuin itselle ostaminen. Lopputulos on, että ihmisellä voi kotonaan olla kaapillinen antamattomia lahjoja…

Jätä kommentti

%d bloggaajaa tykkää tästä: