Miksi jonkun on helppo laittaa tavarat paikoilleen heti käytön jälkeen ja pitää pinot kaapeissa suorina? Miksi toisella edellisvuotiset joulukortitkin löytyvät yhä olohuoneen sivutasolta ja kalsarilaatikon raivaaminen on jäänyt kuukausikaupalla suunnittelun asteelle? Miksei jälkimmäinen ota itseään niskasta kiinni ja hoida hommia pois alta? Pikkujuttujahan tuollaiset ovat!
Kirjoitin viime viikolla rutiinien merkityksestä lastenhuoneen järjestyksen ylläpidossa ja annoin mallin viiden minuutin järjestämissessioille. Sain kirjoitukseen kommentteja, joissa todettiin, että lastenhuonehan pysyy järjestyksessä, kun leikit siivotaan aina leikin päätteeksi. Näin jo pienetkin lapset oppivat pitämään huoneensa siistinä.
Antamani ohjeet olivat liian lepsut, kun neuvoin keräämään vaatteet lastenhuoneen lattialta vain kerran viikossa. Ei kai ole mikään vaiva laittaa niitä pyykkikoriin heti käytön jälkeen?
Kyllä, juuri näin! Ihannetilanteessa aikuinen on läsnä ja avittaa lasta oppimaan hyvät rutiinit. Sotkut siivotaan sitä myötä kun ne syntyvät. Ei tarvita mitään ammattijärjestäjän laatimia huoneentauluja siivouksen avuksi, koska järjestys pysyy kun se päätetään pitää.
Silti tuhannet ihmiset ovat lukeneet juttuni ja iso osa heistä on ladannut huoneentaulun. Mikä näitä ihmisiä vaivaa, kun he tarvitsevat opastusta näin helppoon asiaan?
Niin, mikä heitä vaivaa! Vinkkiä voi saada erään lukijan kommentista, jossa hän totesi, että koti oli järjestyksessä, kunnes vakava uupumus iski perheenäitiin.
”Vaivana” voi olla työuupumus, masennus, krooninen väsymysoireyhtymä, narkolepsia, parkinsonin tauti, ADD, ADHD, asperger tai pakko-oireinen häiriö, mainitakseni muutamia, joihin olen työssäni ammattijärjestäjänä törmännyt.
Ei niin, että tarvitaan diagnoosi, jos ei saa kotiaan järjestykseen.
”Vaivana” voi olla myös huolehtimisvastuu vanhenevista vanhemmista, perheen pyörittäminen yksin tai lähes yksin, lapsen sairaus, puolison kuolema, vanhemmilta raivattavaksi jäänyt maatila, kovat työpaineet, reissutyö, vuorotyö, rahahuolet, nukkumattomuus, vauva, joka herättelee. Ihmistä voi vaivata melkeinpä mikä tahansa kuormittava elämäntilanne, joka kippaa tasapainon ja vie voimavarat.
Lisätään vaivalistaan vielä yksi vaiva, joka meillä melkein kaikilla on: tavarapaljous.
Kymmeniä tuhansia tavaroita ehtii ja jaksaa pidellä paikoillaan, kun elämässä ei ole liikaa muita liikkuvia osia.
Joidenkin mielestä elämä on valintoja. Joka hetki voi valita, laittaako käyttämänsä tavaran paikoilleen vai tipauttaako sen kädestään mihin sattuu. Voi valita, kuinka stressaavan työpaikan ottaa, montako lasta ja lemmikkiä hankkii huolikseen, paremmat nukkumistavat tai reipastumisen masennuksen sijaan.
Pidän tällaista näkemystä armottomana. Useimmat ihmisen jaksamiseen ja toimintakykyyn vaikuttavat asiat pääsevät tapahtumaan ennen kuin on hoksannut, että nyt ei mennytkään parhaalla mahdollisella tavalla. Tilanteet kasautuvat. Pyytämättä ja yllättäen ilmestyy väliin tulevia tekijöitä. Sitä paitsi kukaan ei valitse sairauksia tai kuolemantapauksia.
Lisätään tähän vielä se, että ihmiset kokevat huonommuutta siitä, että eivät jaksa kuten ne, joilla on voimavarat kohdillaan.
Laadin aina ohjeeni pitäen silmällä niitä ihmisiä, joilla on voimavarat kortilla ja jotka tarvitsevat lempeää tukea ja vauvanaskeleen kokoisia haasteita. Jos jaksaa poistaa kotoaan edes yhden ylimääräisen tavaran viikossa tai järjestellä paikkoja viisi minuuttia päivässä, se on äärettömän paljon enemmän kuin ei yhtään tavaraa tai nolla minuuttia. Nollatasolta ponnistavalle se on ihan huippusuoritus!
Pienet onnistumiset alkavat ruokkia onnistumisen kehää. Ryhtymisen kynnyksen ylittämisestä tulee hyvä mieli ja hommiin jaksaa tarttua toisenkin kerran. Hallinnantunne kasvaa. Kokemus omasta kelpaamattomuudesta ja huonommuudesta alkaa painua taustalle pienten onnistumisten myötä. Jaksaminen paranee myös muilla elämänalueilla ja asiat alkavat taas lutviutua.
Ennen pitkää kaikki järjestyy.
Kerro kommenteissa, millaiset elämäntilanteet ja väliin tulleet tekijät ovat heittäneet kotisi epäjärjestykseen ja miten olet ottanut tilanteen uudelleen haltuun.
Tarvitsetko kotiisi tilaa hengittää? Seuraava Paikka kaikelle -verkkokurssi alkaa keväällä 2024. Odotuslistalla kuulet siitä ensimmäisenä.
54 kommenttia artikkeliin ”On vain itsestä kiinni, että koti pysyy järjestyksessä”
Muutettiin uuteen taloon kaksivuotiaan kanssa ja kun oltiin asuttu pienemässä asunnossa välillä ei ylimääräistä tavaraa paljon ollut. Viisi vuotta, kaksi moniallergista lasta, esikoisella nousseen hsp:n ja neljä valvottua vuotta myöhemmin heräsin isosta talosta joka on täynnä tavaraa. Jokainen kassillinen jonka saan pois antaa lisää tilaa hengittää ❤️
Voimia urakkaasi <3
Olen aina ollut tavaraan kiintyjä, mutta lasten myötä opin tehokkaammaksi kierrättäjäksi. Kuopuksen ollessa 4-vuotias valitsin aikuisopiskelun työn ohella. 3 vuotta monimuoto-opiskelua toisella paikkakunnalla ja siinä rinnalla sijaisuuksia vaikutti jaksamiseeni ja koti täyttyi. Pidin mustasukkaisesti kiinni leluista ja vaatteista: ”Kyllä minä vien ne kirpputorille”. En vain jaksanut samalla lailla kuin ennen. Nyt näitä hedelmiä korjataan, hidasta on ja syyllisyyden tunteet hyvin tuttuja. Häpeä, kun koti ei ole tip top eikä tavaroilla paikkoja, kun en pysty vain luopumaan kaikesta ”tuosta vain”.
Olen opetellut iloitsemaan yhden kolon järjestämisestä, yhden laatikon tyhjenemisestä jne. Matkaa on vielä pitkälti jäljellä (valmistuin 4 vuotta sitten).
Kolo kerrallaan! Auttaako siihen häpeään yhtään, että kohtalotovereita on vaikka kuinka 🙂
Olen ennen pystynyt pitämään kotini tiptop kunnossa ja säännöllisin väliajoin poistin tavaroita. Aikani kului siivoten, järjestellen ja kirpparilla myyden. Sitten tuli uupumus ja masennus joka pysäytti. Toista vuotta katselen tavaramääriä, villakoiria, sotkuisia kaappeja.
Jos en jaksa edes avata päivän posteja, kuinka jaksaisin pitää yllä siisteyttä? Minulle nämä vauvanaskeleet ovat arkipäivää ja iloitsen jokaisesta pienestäkin asiasta jonka jaksan tehdä.
Muista tosiaan kiittää itseäsi aina, kun olet saanut pienenkin jutun aikaan!
Ihana kirjoitus, kiitos Ilana! Olen itse tuntenut syyllisyyttä siitä, että meillä on sotkuista. Kyllähän nyt yhden terveen naisen pitäisi perheensä koti pitää siistinä ja tiptop, muutkin tekee niin! Minulta ei vaan tahdo onnistua. Ehkäpä tässä onkin se ongelma, kotityöt ovat pääosin minun työsarkaa. Minä en yksinkertaisesti ehdi kaikkea ja jossakin vaiheessa loppui kiinnostus. Päätin hyväksyä sen, että niin kauan asiat ovat minun vastuullani, niin tällaista meillä sitten on. Mies ja lapset eivät myöskään halua luopua juuri mistään. Vanhat vaatteet, lelut, askartelut, kirjat ym. pitää säilyttää. Ja mikäs minä sitä olen kieltämään. Omia tavaroitani olen järjestellyt ja kierrättänyt, lasten kanssa on yhteistuumin pidetty pari kertaa kirpparia. Tärkeintä on kuitenkin se, että uuden taloon tulevan tavaran määrää on vähennetty. Eli tosiaan, kyllä se tästä, pikku hiljaa, pienin askelin ja ennen kaikkea yhdessä.
Se on jo puoli voittoa, että näkee mistä kiikastaa! Koti on kaikkien sen asukkaiden yhteinen, joten yhdessä tekemiselle peukku.
Jos joku väittää, että stressaava työ on valinta, ei ole pelkästään armoton vaan myös äärettömän naiivi.
6v sitten otin aikaisempaa rennon työn, jotta jaksaisin. 1-2v myöhemmin sekin lakkasi olemasta rento. Viime vuonna burnout lakaisi minut maahan. Käytännössä stressaamatonta työtä, joka sopisi osaamiselleni, ei ole olemassakaan.
Minusta on veteen piirretty viiva, milloin asiat ovat oman valinnan alaisia, milloin eivät. Tottakai olisi mahdollista vaikka uudelleenkouluttautua, mutta se valinta voi sitten olla muiden tekijöiden (asuinpaikka, perhe, raha) takia ulottumattomissa. On tosiaan yksioikoista ajatella, että elämä olisi aina valittavissa. Pikaista toipumista sinulle!
Nimenomaan on käytännössä mahdotonta uudelleenkouluttautua. Sitäpaitsi omat piirteeni muutenkin vievät aina pitkälle koulutetulle alalle – ja ne ovat aina stressaavia. Kaikkialla yritetään tehdä työt vähemmillä resursseilla kuin ennen.
Kiitos tästä kirjoituksesta ❤️
Olisin luultavasti itse melko armoa tuntematon tehopakkaus, ellen olisi saanut vaikeavammaista lasta, uupunut ja sairastunut vakava-asteiseen masennukseen.
Tavaraa meillä on ollut joskus enemmänkin, poistoja teen koko ajan nyt kun voimavaroja siihen taas on. Joka päivä niitä voimia ei tosin ole, mutta enemmän kuitenkin kuin huonoimpina aikoina oli.
Voimia kaikille muillekin toivon!
Kuten myös sinulle!
Vuosi sitten kävi niin, että yhtenä ainoana päivänä kaatui päälle työttömyys, avoero sekä asunnon paljastuminen homekodiksi. Koko elämä meni uusiksi armottomalla aikataululla, ja olin ainoana aikuisena hoitamassa omaa ja lasten elämää kasaan. Sainkin hoidettua, mutta asioiden järjestyttyä uuvuin totaalisesti, sairauslomalle asti. Uusi kaunis koti oli kaaos, ei kerta kaikkiaan ollut voimia sen järjestyksessä pitämiseen. Vähitellen voimien palauduttua olen saanut tässäkin asiassa jo edistyttyä. Tuo viiden minuutin ajatus on minusta loistava, muuhunkin kuin lastenhuoneeseen. Jos viisi minuuttia iltaisin jaksan, siinä ehtii jo laittaa yhteiset tilat hyvin kuntoon, ja siisti koti ruokkii minulla muutakin jaksamista. Hyvän kierre, ikäänkuin. 🙂
Just se hyvän kierre, pienin askelin. Kaikkea hyvää sinulle!
En minä koskaan ole ollut sellainen ihminen, jonka kodissa ei näy elämän jälkiä. Tavarat saavat näkyä ja pölyt pyyhitään kun ehditään. Mutta sitten tuli yhdistelmä kiireinen, stressaava työ ja tulevaisuudessa siintävä isompi asunto. Nyt on tavaraa liikaa pieneen asuntoon, eikä hyvää varastotilaa ole. Mutta ei kaikkea haluaisi heittää poiskaan, kun tietää, että kohta muutetaan isompaan, jossa ihan oikeasti on niille täällä nurkissa ja tasoilla lojuville tavaroille säilytyspaikat. Varsinkin, kun suurin osa on tarpeellisiakin. Nyt ne vain lojuvat sotkuna silmissä, kun ei ole järkeviä paikkoja. Tuo sotku sitten aiheuttaa sen, että siihen tavarapaljouteen hukkuvat ne turhatkin tavarat ja paperit, jotka saisi heittää pois. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Olen noudattanut neuvoa, että 5-10 minuuttia päivässä auttaa. Välillä saa ihan siivottuakin, välillä aika menee vain pyörremyrskyn jälkien paikkailuun.
Baby steps, eipä siinä muu auta <3
Olen yh-äiti, teen kahta työtä (n.50h/vko) ja opiskelen monimuotona. Meillä on liian vähän iso koti, mutta emme halua luopua tilasta. Haluamme sen kyllä esille paremmin. Raivaamista on, mutta on meillä viihtyisää ja nättiäkin. Pari kolme vuotta sitten tajusin, miten paljon meillä on tavaraa; iso koti täynnä ja kaapeista löytyi purkamattomia ostoskasseja; ai täällä tää toppi, kirja, sisustusjuttu tai askarteluhomma on…
Olen raivannut apinanraivolla ja hissukseen, mutta koko ajan. Virtaa alkoi löytyä, kun selätin unettomuuden.
Kun elämässä on paljon velvollisuuksia (jotka on itse valitsemiani ja mieleisiä ja tuovat ryhtiä ja rytmiä, mutta myös kiirettä aikataulutuksineen ja stressiä ja väsymystäkin), haluan viettää yhteistä vapaa-aikaa lasten kanssa hauskalla tavalla. Joskus se on yhteinen siivouspäivä, mutta voimme myös tehdä pikaimuroinnin ja jättää tasot ja kaapit sikseen ja pesiytyä herkkujen kanssa sohvalle tai lähteä päiväksi kaupungille syömään ja kaupoille. Ostaminen on vähentynyt huomattavasti.
En ole koskaan ollut siivoushullu enkä kovin jätjestelmällinenkään, mutta viimeisen parin vuoden aikana siihen on tullut kaipuu ja haaveilen siististä ja järjestelmällisestä kodista. Aika vain ei juuri nyt riitä, niinkuin ei riitä harrastuksiinkaan, ystävien kanssa hengailuun tai muuhunkaan humputteluun. Tai esimerkiksi parisuhteelle. Ja kun mietin näitä viimeksi mainittuja asioita, joista olen likimain täysin luopunut näiden minulle tällä hetkellä tärkeiden töiden ja opiskelun vuoksi, se, että meillä ei ole siivouspäivää, kaikki kaapit järjestyksessä tai tasoille kertyy tavaraa, on pikkujuttu. Tällä hetkellä tavoite on, että meillä on puhdasta ja suunnilleen kaikki paikoillaan. Ja yleensä näin on.
Kuormittavassa tilanteessa se riman laskeminen ja olennaisimpiin keskittyminen on juuri hyvä! Peukku sille.
Juuri itkupotkuraivarin oman saamattomuuden, ms-taudin uupumuksen ynnä muun kivan, leikki-ikäisen leviävien leikkien, koululaisen läksyavun, oman opiskelun ja koko perheen lunuisten harrastusten keskellä saaneena tirautin täyden kympin kyyneleet kirjoitulsesi johdosta. Ihana, kiitos! (ps. Jatkan nyt siivousta Rpbinin Parasta just ny popittavan 5veen kanssa, kun just ny tuntuu siltä, että siivotuttaa. Puolen tunnin päästä voi olla toisin.. ☺️
Hyvää siivouspopitusta teille! Silloin tehdään, kun jaksetaan 🙂
Itsellä pitkäaikainen väsymys paljastui vuosien jälkeen sairaudeksi ja hoitotasapainon saavuttaminen on ollut pitkä prosessi. Työt tulivat ensimmäisenä sillä se oli ainoa tapa ylivelkaantumisen ”hoidossa”
Reilun vuoden olen nyt karsinut parina päivänä ja sitten on tullut pitkiä taukkoja. Raha-asiat ovat nyt kunnossa ja sairauden hoito on raiteillaan enkä väsy enää niin helposti. Ja sen kyllä huomaa
Vaikka olo on nyt parempi, se kaaos mikä oli reilu vuosi sitten talttui jo aikoja sitten. Alkuun sitä kauhistui että pikkuhiljaa tekemällä tässä menee vuosia mutta jossain vaiheessa kodista löytyi kulkureittejä, tavarat löysivät paikkojaan ja elämä helpottui kun aamuisin ei tarvinnut penkoa joka paikkaa ennen töitä.
Ns. normaalin ihmisen silmiin tämä on vielä likainen, sotkuinen ja ties mitä. Minulle kaikki näyttää paljon paremmalta koska a) tiedän lähtötilanteen ja b) jokapäiväinen elämä on helpottunut.
Tehkää pienissä paloissa vointinne mukaan ja jossain vaiheessa huomaatte että tavaroilla on paikkansa ja kaaos ei tunnukaan niin ahdistavalta.
Juuri näin! Hyvä että asiat ovat jo parempaan päin.
Minusta on ihanaa pitää koti järjestyksessä, kun muuhun en voi vaikuttaa tällä hetkellä elämässäni niin konkreettisesti ja näkyvästi.
Tämäkin on totta.
Vanhempieni hoitaminen, sitten heidän kuolemat ja kuolinpesien perkaus. Toisen lähes yksin. Tuntuikin kuin olisin ollut yksin maailmassa. Sitten vähän remonttia omassa kodissa. Omat nuoremmat lapset olivat pieniä, miehellä paljon iltatöitä ja itsellä alkoi olla jatkuvasta stressistä fyysisiä oireita. Surua. Paljon tunnekuormaa töissä ja vapaajalla. Ne tavaratuskat ovat jo ohi. Mutta jälkiviisaana ainoa neuvoni olisi itselleni, että hoida ihmiset ja jätä muu niin pienelle kuin vain voit!
Tämä on viisas neuvo! Tietyissä tilanteissa riittää, että jaksaa edes ne vähimmät.
Elimme pitkään mieheni kanssa kahdestaan. Oli aikaa siivota, putsata ja puunata. Sitten saimme vauvan, sairastuin baby bluesiin joka jäi hoitamatta. Sain pätkätöitä sieltä täältä, priorisoin lapsen ja appivanhempien hoidon oman kodin siivouksen edelle. Töissä ollessa tuli shoppailtua lapselle sitä sun tätä kivaa pientä. Lopulta sain burn outin ja masennuksen, ja kodin hoito oli viimeisenä mielessä. Lapsen ja omat tavarat jäävät siihen mihin ne kädestä lasketaan. Mies kärsii sotkuisesta kodista, mutta voimavarani ovat vähissä edelleen. Olen nyt kivassa työpaikassa, toipumassa vähitellen masennuksestakin. 5 minuuttia päivässä on vähän, mutta 10 minuuttia on maksimi mitä jaksan työpäivän, ruoanlaiton ja tiskaamisen jälkeen itsestäni puristaa irti. Kiitos sinulle armollisista järjestysvinkeistä ja lempeydestä meitä jaksamisrajoitteisia kohtaan.♥️
Voimia sinulle! Jos apua suinkin on saatavilla, pyydä ja ota se vastaan. Kaikkea ei tarvitse jaksaa yksin <3
Hyvin kirjoitettu ja oivallettu
Kiitos!
Yksin kaikkea kannatellessa on vain välillä pakko myöntää, että ei ihminen jaksa. On lapsia eikä apua saa. Ero jätti jälkeensä helpotuksen, mutta myös tunteen etten kelpaa, ettei kelvata. Pienempi asunto pakotti tekemään jotain. Puhjennut sairaus kuormittaa omalla tavallaan, kovilla lamauttavilla kipujaksoillaan. Sinnitellen päivästä toiseen.
Valoa ja jaksamista päiviisi! Onko kaikki kortit avun saamiseksi käännetty? Esimerkiksi kunnan tarjoamat lapsiperheiden kotipalvelut, jotka on tarkoitettu nimen omaan tällaisiin tilanteisiin?
Kiitän!
Sain aluksi apua, keskusteluapua. Minun on katsottu selviävän näin ja selviänhän minä, koska ei ole vaihtoehtoja. On hyviä kausia ja sitten niitä hunoja. Välillä kaikki tuntuu kaatuvan niskaan ja toisinaan jaksan paremmin. Sitä on ihmisenä oleminen, hyvässä ja pahassa.
Lapset osallistuvat kotitöihin ja valmistaudummekin viikonloppuun aina yhdessä pikasiivoamalla. Luulen, että en osaisi edes ottaa apua vastaan enää, sen verran olen rakentanut itseäni ja tätä kuviota omaksemme.
Hyvä juttu, että lapset ovat mukana!
KonMari on onnistunut siivoamaan asuntoni. Tavaraa oli yksinkertaisesti aivan liikaa. Oikeammin minua viehättää koko ajatus. Henkisenä ihmisenä vierailen usein paikoissa, joita ihmiset pitävät pyhinä, esimerkiksi kirkoissa. Jos nyt otetaan kirkko, niin siellä ei ole paljon tavaraa ja ne tavarat ovat järjestyksessä. Ne edistävät elämäntapaa, johon kuuluu mietiskely, hiljentyminen ja rukous. Kirkko on miellyttävä etenkin, kun se on tyhjä. Samanlainen fiilis on vaikka luonnon keskellä. Miksei omaan kotiin voi sellaista luoda.
No, kotona on roihnaa. KonMari antaa luvan siitä luopumiseen. Samalla luopuu hälystä elämässä ja lähestyy harmoniaa. Elämä on tarpeeksi monimutkainen ilman että varta vasten itse tekee siitä monimutkaista. Madventures sanoo, että ihmiselle pitää sanoa toistuvasti, niin sitten lopulta tapahtuu oivallus. Minun piti pitkään elää sotkun keskellä, ennen kuin rupesin ymmärtämään harmoniaa.
Nyt sotku ahdistaa minua. Itse asiassa, ihan normaali suomalainen koti on minulle liian sotkuinen. Kaupan kassahihnallekin asettelen tavarat järjestyksessä.
Tavaran vähentäminen auttaa kyllä aina! Kun vaan jaksaa siihen ryhtyä. Yksi tavara päivässä tai viikossa, jos ei muuhun pysty 🙂
Tuo kirkon rauhoittavuus on hyvä havainto.
Samanlainen tulee kun joskus pääsee siistiin hotellihuoneeseen 🙂 Rauhoittuminen ja rentoutuminen ei johdukaan pelkästään siitä, että on matkalla/lomalla, vaan siitä, että majoittuu paikassa, jossa ympärillä ei ole liikaa tavaraa. Ja varsinkaan ei ole tavaroita, jotka huutavat tekemään jotain NYT HETI PAIKALLA.
Yksi iso ja paha syy roinaongelmaan on masennus, johon on käytetty ”hoitokeinona” ostoterapiaa 🙂 Kun tavarapinoihin sitten joskus pääsee sukeltamaan, huomaa, että aika monta tavaraa on useita, kun ei ole muistanut että oli jo hankkinut sen tavaran, ja jos muistaa että oli jo hankkinut, niin ei muista, missä se on. Kuulostaa ihan hirveältä alzheimer-oireelta, vaikka tautia ei kyllä ole vielä todettu. Todella noloa ja typerää! Mutta se on osa ihmisyyttä, kuten Ilana niin viisaasti olet meitä ymmärtänyt.
Ei tarvita edes diagnoosia tai erityisesti kuormittavaa elämäntilannetta: myös ”perusluonne” eli elämän varrella omaksuttu tapa olla voi olla sotkuinen! Minä olen ihmistyyppiä, joka ei luontaisesti osaa siivota jälkiään. Olen joutunut ja joudun edelleen tietoisesti paitsi luomaan järjestelmiä, jotka tekevät siivoamisen muistaminen helpoksi, myös jatkuvasti muistuttamaan itseäni, että en jätä kamoja tasan siihen, missä olen niitä käyttänyt. Tämä viimeinen tapa on se, miksi olen aina ollut kaaosmagneetti: mieleni on jo muualla kun pitäisi vielä siivota jäljet. Vanhakin onneksi oppii, hitaasti kylläkin.
On totta, että ihmisten peruspersoonallisuus vaihtelee tässä asiassa. Eikä minusta ole tarpeenkaan, että kaikki tavoittelisivat sotilaallisen siistiä kotia. Jos sotku ei itseä haittaa, niin se ei haittaa. Toki sitten voi tulla juuri näitä ongelmia, että ei löydä tavaroitaan.
Niin, mutta kun minua haittaa! Tai ehkä on alkanut haitata, mitä parempaan järjestykseen olen kaiken saanut. Kaapit on kauniita sisältä ja kaikeelle on kyllä paikka! Meillä oli putkiremppa viime vuonna, ja ennen sitä KonMaritin koko kämpän (toki vähän alkuperäisiä ohjeita löysemmin rantein). Lopputuloksena vaan tuntuu, että mitä siistimmäksi muutun, sitä huonommin siedän sitä vähäistäkään kaaosta, mikä stressaavina aikoina perässäni muodostuu 😀 … saati kotityötä, kaikki pakollinen siivous kuten pyykki ja keittiöhommat alkaa heti rasittaa. Eli nykyään, jos aikatauluni on muuten väljä, saan siivottua jälkeni hyvinkin. Heti kun menee hektisemmin, kasoja alkaa syntyä. Ja mulla ei edes ole vielä lapsia… koitan opetella tykkäämään siivoamisesta enemmän mindfulnessin avulla, ja on se auttanutkin. Kehitys vain on aina aika hidasta.
Epäsäännölliset työskentelyajat, puolison vaihtuvat työkuviot, pienempään asuntoon muuttaminen, lapsen kasvaminen, kotitöiden kertyminen vain toiselle, oma reumasairauden puhkeaminen. lapsen lääkäriseurannan ilmaantuminen – Näillä on ollut oma vaikutuksensa! MUTTA kun tietyt toiminnat on olleet kuitenkin aina jollain tasolla mukana, niin tilanne ei ole päässyt katastrofin partaalle. Tärkeää on ollut armollisuus itseä kohtaan ja että voi olla iloinen siitä – että tietyt käytännöt ovat tulleet jäädäkseen – ja aina on varaa vahvistaa sääntöä poikkeuksella. Jos joskus ei huvita, niin sekin on ihan ok – kunhan siitä ei muodosta haitallista tapaa, joka ruokkii itse itseään. 🙂
Se on just hyvä, jos pystyy yhtäältä olemaan armollinen, toisaalta pitämään joistain rutiineistaan kiinni. Tilanne ei pääse aivan kaaostumaan.
Ihanaa kun täällä on muitakin, joilla vaan asiat ei pysy hanskassa niin kuin haluaisi! Ja sitten vielä ihminen, joka ymmärtää, että aina ei vaan pysty hallitsemaan kaaosta vaan tarvitaan juuri niitä pieniä vauvan askelia pienissäkin asioissa!
Kun esikoiseni oli vauva, meillä pestiin lattiat monta kertaa viikossa, paikat oli siistinä ja koti tuoksui usein leivonnaisille. Tänä päivänä tuo on vain hämärä muisto entisestä elämästä. Väliin on mahtunut pari kipeää eroa, pari lasta lisää, pari muuttoa ja koira sekä sairastumisen vakavaan masennukseen. Onneksi tänä päivänä ympärilläni on niitäkin ihmisiä, jotka ymmärtävät ja jotka ovat iloisia ja kannustavia kun saan edes sen yhden vauva-askeleen otettua eteenpäin kodin (ja päänsisäisessä) järjestelyissä.
Läheisten tuki on kultaa. Lähetän sulle paljon niitä vauvan askeleita! 🙂
Ihan vain se, että aina ei huvita tai viitsi. On niin paljon muuta tekemistä – Lukea kirjaa, käydä lenkillä, pelata korttia lasten kanssa, juoda punaviiniä sohvalla puolison kanssa. Mutta ajattelin niin, että tuskin vanhana kiikkustuolissa harmittelen sitä että elämän aikana tuli liian vähän siivottua
Olet kyllä ihan oikeassa. Sanon usein, että jos sotku ei haittaa, se ei haittaa. Pelkän sen takia, miltä koti näyttää ei tarvitse järjestää. Sitten jos alkaa tavaroiden etsimiseen mennä tolkuttomasti aikaa, kompastelee kasoihin kun lähtee yöllä vessaan tai ostaa uusia tavaroita, kun ei löydä vanhoja, niin asialle kannattaa harkita tekevänsä jotain 🙂
Pidin ennen kodin tiptop järjestyksessä vaikka se olisi vaatinut yötä myöten kaappien järjestelyä. Nyt omakotitaloa, vuorotyötä, kaksi lasta, kaksi koiraa, työuupumusta ja vakava-asteista masennusta myöhemmin, olen päättänyt luopua äärimmäisestä tarpeesta pitää paikat sisustuslehti-siisteinä. Tavarasta olen opetellut luopumaan ja samaa olen myös lapsille opettanut. Matkoilta ei tuoda muistoja tavaroida vaan pään sisällä ja korkeintaan digikuvina. Muutoinkin keskityn vaikka lasten kanssa pelaamiseen ja kerään ne pyykit kerran viikossa sieltä lattialta..
Järkevää oman jaksamisen rajaamista!
Kiitän sinua siitä, kun olet ensimmäinen, joka otti huomioon Kroonisen väsymysoireyhtymän. Toivon kirjoitusta siitä, että mitä tehdä, kun voimavarat on rajalliset eikä jaksa tehdä päivän aikana, kuin muutaman asian? Kuinka pitää järjestystä yllä, jos sairauteen liittyy uuvuttava väsymys eikä tukiverkostoa ole?
Pienen pienillä askeleilla eteenpäin oman jaksamisen mukaan. Jos ei jaksa järjestää varttia päivässä niin sitten viisi minuuttia. Ja jos voi pyytää ystävän tai ammattijärjestäjän apuun, saa kerralla harpattua hiukan pidemmän askeleen.