Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Kenelle antaisin kolmanneksi parhaan mekkoni? Kuolinsiivous 500 vuotta sitten

Vieraskirjoitus: Anu Lahtinen

Lahjoitan Erik-herralle hopeamaljan, pyytäen Jumalan tähden, että hän puolustaisi testamenttini toimeenpanoa … ja maisteri Pavalille kultasormuksen ja hopeamaljan … ja Mereta-vaimolle, Turun emännöitsijälleni, sen hopeamaljan, josta päivittäin juon …
Magnus Frillen testamentti (1508) 

Kuolinsiivous

Kuolinsiivous nousi puheenaiheeksi, kun kahdeksankymppinen esikoiskirjailija Margareta Magnusson syksyllä julkaisi kirjansa Döstädning. Magnussonin mukaan jokaisen tulisi valmistautua kuolemaansa käymällä tavaransa läpi, poistamalla roskat ja kiusallisuudet sekä keskustelemalla esineiden kohtalosta läheisten kanssa. Tavoitteena kuolinsiivouksella on helpottaa omaa arkea ja tehdä helpommaksi jälkeen jäävien tehtävä.

Moni kavahti teemaa. Tavaroiden raivaamisen yhdistäminen kuolemaan tuntui ahdistavalta. On mukavampi ajatella, mitä kaikkea iloa esineet voivat tuottaa elämän aikana kuin murehtia niiden kohtaloa oman poismenon jälkeen.

Tällainen kuoleman torjuminen tai piilottaminen on korostuneesti oman aikamme erityispiirre. Hyvän kuoleman, aineellisen ja aineettoman ”kuolinsiivouksen” tavoite on tuttu lukemattomista muista kulttuureista ja lukemattomista muista ajanjaksoista.

Keskiajalla keskeneräiset asiat ja epäselvät perintöjärjestelyt kalvoivat sekä kuolemaan valmistautuvaa että mahdollisesti jälkeenjääneitä. Kuolinvuoteella esitetyille tunnustuksille ja lahjoituksille annettiin erityinen arvo, ja kuolevalle annetut lupaukset koettiin velvoittavina.

Edellä lainattu hyväsukuisen Magnus Frillen testamentti vuodelta 1508 listasi monia esineitä, joiden oli määrä päätyä tiettyjen sukulaisten ja hyvien ystävien haltuun. Tällaiset lahjoitusluettelot ovat tyypillisiä keskiajan testamenteille. Niillä voitiin lahjoittaa suuria tiloja ja kartanoita tai tynnyreittäin viljaa. Mutta testamentissa lueteltiin myös henkilökohtaisia esineitä: astioita, liinavaatteita, koruja ja kirjoja.

Monet olivat arvokkaita ja jalometallisia, kuten Magnus Frillen antamat hopeamaljat. Joukossa oli kuitenkin myös selvästi henkilökohtaisia esineitä. Keskiajalla muistoksi jätettiin sormuksia, riipuksia, rukousnauhoja ja vaatteita.

Joskus nimenomaan mainittiin, että lahjoittajaa tuli muistaa, kun maljasta juotiin, tai sormus esitettiin muistolahjana muun arvokkaamman puuttuessa. Uskonnollisiin kirjalahjoihin voitiin kirjoittaa viimeisiä jäähyväisterveisiä, ennen kuin ne annettiin eteenpäin rakkaalle sukulaiselle tai lähimmäiselle.

Keskiajan kuolinsiivous oli siis perusteellista, ja tarkimmat testamentin tekijät ratkaisivat esineiden kohtalon yksi kerrallaan. Myös vähävaraiset ihmiset saattoivat miettiä tarkkaan, kenelle luovuttaisivat irtaimistonsa aarteet.

Keskiajalla testamentti oli välitilinpäätös matkalla tuonpuoleiseen: kuolemaansa ennakoiva henkilö koetti siinä tehdä tilit selväksi sekä omaistensa että taivaallisten voimien kanssa. Usein testamentissa tehtiin lahjoituksia myös kirkolle, sekä oman sielun että sukulaisten sielujen puolesta. Tavoitteena oli ”hyvä kuolema”, se, että kuoleman hetkellä vallitsisi sopu sekä ihmisten että Kaikkivaltiaan kanssa.

Vaikka huomio oli tavallaan tuonpuoleisessa, usein kuolemaan valmistautuminen oli hyvin käytännöllistä ja koski myös kotitalouden arkisia esineitä ja henkilökohtaisia tarvikkeita. Aineellista hyvää oli vähemmän, mutta niinpä yksittäiset esinelahjat olivat sitäkin arvokkaampia. Eurooppalaisissa entisaikojen testamenteissa lueteltiin ”parhaat, toiseksi ja kolmanneksi parhaat mekot”, tyynyliinat, päähineet ja niiden perijät.

Tämän päivän tavaratulvassa mekot, tyynyliinat ja muut tekstiilit aiheuttavat perillisille lähinnä päänvaivaa: miten niistä pääsisi vähimmällä vaivalla eroon?

Keskiajan katolinen kirkko opetti, että vaikka kuolevalle jäi syntitaakkaa, niin jälkeenjääneiden lahjoitukset ja rukoukset saattoivat auttaa poloista sielua tämän kärsimyksissä. Reformaation myötä huomio kohdistui siihen, mitä ihminen oli elinaikanaan tehnyt. Oppineet korostivat, että koko elämä oli valmistautumista tuonpuoleiseen. Oma mieli ja sielu oli pidettävä puhtaana ja järjestyksessä kuten koti ja omaisuuskin.

Käytännössä elämä oli rosoista ja epävarmaa. Testamentteja oli muutettava ja uusia laadittava, kun pääperijä ehtikin kuolla tai uusia perillisiä syntyi, omaisuus karttui tai se hupeni odottamattomalla tavalla. Toiset pohtivat kuolemaansa etukäteen ja suunnittelivat tarkkaan, toiset taas alkoivat miettiä tilannettaan vasta kuoleman kolkuttaessa ovella.

Huolenpito jälkeenjäävistä ja levollinen mieli olivat kuitenkin tavoitteita, jotka tuntuvat yhdistävän entistajan vastuullista testamentintekijää ja nykypäivän elämänmittaisen kuolinsiivouksen tekijää.

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, joka on toimittanut useita teoksia kuolemisen kulttuurista yhdessä professori Mia Korpiolan kanssa:

Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe, sarjassa COLLeGIUM: Studies across Disciplines in the Humanities and Social Sciences (Volume 18). 2015 (avoimesti saatavilla linkistä).
Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe. Brill 2017.
Planning for Death. Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200-1600. Brill 2018.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

2 kommenttia artikkeliin ”Kenelle antaisin kolmanneksi parhaan mekkoni? Kuolinsiivous 500 vuotta sitten”

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle