Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Surutyötä tavaroiden avulla

Vieraskirjoitus: Tuija Eloranta

Jouduin pohtimaan tavaroiden merkitystä ja merkityksettömyyttä jokin aika sitten, kun jäin yllättäen leskeksi. Yhtäkkiä huomasin asuvani yksin suuressa talossa, jonka olin yhdessä mieheni kanssa rakentanut kolmekymmentä vuotta aiemmin. Siinä minä olin, tavaroiden ympäröimänä, joilla oli mielestäni siihen astisessa elämässäni ollut merkitystä – nyt uudessa tilanteessa en ollut tuosta enää niin varma.

Leskeksi jääminen on ja yhtä aikaa ei ole otollinen hetki inventoida tavaroita. Siinä tilanteessa tavarat tuntuvat symboloivan mennyttä elämää ja näin ollen niistä on luonnollista pitää kiinni. Toisaalta, entistä elämää sellaisenaan ei enää ole olemassa, joten miksi pitää vanhasta, tavarastakaan, kiinni?

Minulle kotini tavaroiden läpikäyminen oli miltei sama kuin surutyö, ne kulkivat käsi kädessä, toinen toisensa mahdollistaen, vaiheittain etenevinä. Minulle itselleni oli selkeyttävää tarkastella tapahtunutta yhdistämällä surutyön vaiheet omaan tavaratarinaani.

Suru ja tavarat

Sokkivaihe – tilaa hengittää ja ajatella

”Sokkivaiheessa tapahtunutta ei voi uskoa todeksi. Olo on epätodellinen ja hajanainen. Järkyttävä tieto voi lamaannuttaa tai saada reagoimaan hyvin voimakkaasti. Sokki on mielen keino suojautua järkyttävältä asialta: kaikkea ei voi ottaa kerralla vastaan.”

Pian mieheni kuoleman jälkeen koin tarvetta raivata itselleni tilaa hengittää ja ajatella, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Ulos suuret huonekalut, pois tummat taulut ja verhot! Tilalle paljaita pintoja, pelkistettyä, vaaleita värejä.

Saatuani ensimmäisen kerroksen kuorittua, ymmärsin että minun on annettava itselleni aikaa pohtia ja päättää miten toimia talon ja tavaroiden suhteen. Annoin itselleni aikaa tähän vuoden ajan. Ihan tuota koko vuotta en tarvinnut päätökseen talosta luopumisesta. Tämä päätös johti luonnollisesti tarpeeseen tavaroiden läpikäymisestä, suurimmasta osasta luopumisesta ja arvokkaiden säilyttämisestä.

Reaktiovaihe – tavaroiden inventointi

”Reaktiovaiheessa tapahtunut aletaan ymmärtää todeksi ja se halutaan ottaa hallintaan. Sureva keskittyy käytännön asioiden hoitoon, eikä suru välttämättä näy ulospäin.”

Minä aloin käydä läpi tavaroita vimmaisella tarmolla. Luulenpa, että läheiseni katselivat touhuani ihmetellen, varmasti hiukan huolestuneinakin. Kuormitin lähiseutuni jätepisteitä – lehtiä, lasitavaraa, metalliromua. Kotipihan roskis pullisteli viikko toisena jälkeen. Ja vaatteita, loputtomasti vaatteita.

Tuo kesän korva saattaa näkyä piikkinä silloisen kotiseutuni kierrätyspisteissä, siltä se ainakin itsestäni tuntui, kun ajoin edestakaisin auto täynnä pussukoita ja kaiken maailman tavaraa.

Tuossa tilanteessa tuntui tarpeelliselta hyvästellä ne tavarat, joista olin luopumassa. Hyvästely vei paljon aikaa ja herätti voimakkaita tunteita. Minua auttoi tavaroiden järjestämisessä isäni, joka myös koki tuon tavaroiden hyvästelyn tarpeellisuuden. Hän kertoi järjestellessään autotallin tavaroita myyntiä ja pois antamista varten, jättäneensä hyvästit vävylleen, työkalu kerrallaan.

Käsittelyvaihe – mitä ihmettä minä tällä kaikella teen?

”Käsittelyvaiheessa sureva käy läpi menetystä. Suru ei ehkä ole pelkästään ikävää ja kaipausta, vaan pintaan voi nousta myös vihaa, katkeruutta ja pelkoa.”

Kotini oli suuri, siellä oli paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja säilytystilaa. Huomasin tehokkaana järjestyksen ihmisenä hyödyntäneeni ne kaikki täysimääräisesti. En ole koskaan pitänyt itseäni shoppailijana, mutta huomasin totisesti, että vaikka tavaraa ei vuosien mittaan oltukaan hankittu holtittomasti, olimme olleet tavattoman huonoja luopumaan, mistään.

Hämmennyksissäni katselin autotallin hyllyjä ja keittiön laatikoita – mitä ihmettä varten meillä oli neljä joulukuusen jalkaa ja kahdeksan spagettikauhaa? Vain noin niinkuin esimerkinomaisesti sanottuna. Tavaraa oli todella paljon suuressa asunnossa ja vielä suuremmassa kuorma-autotallissa.

Oloni oli ajoittain ahdistunut ja turhautunut, mielen sisäinen maailmani ihan yhtä sekaisin kuin kaappien sisältö lattialle vedettynä. Manailin mielessäni sitä kuinka monta kertaa olimme suunnitelleet autotallin siivoamista, vaan tekemättä se jäi. Tein yltä päältä pölyssä puhistessani mielessäni jollain lailla surkuhupaisen lupauksen tuossa tilanteessa: Kun minä kuolen, pojalleni ei jää tällaista urakkaa!

Lopulta se urakka oli selvä, tavarat oli jaettu pois heitettäviin, myytäviin ja pois annettaviin. Ymmärsin kyllä, että minulle tarpeettomaksi käynyt tavara saattoi olla jollekin toiselle tarpeellinen. Minulla ei kuitenkaan ollut voimavaroja alkaa kaupata tavaroita torissa sen kummemmin kuin pihakirppiksessäkään.

Tuntui todella pahalta ajatella, että tavara jonka me olimme kotiimme ajatuksella hankkineet, ja jota olimme arvostaneet, pitäisi heittää pois. Tuntui kuitenkin kohtuuttomalta urakalta löytää oikea ihminen oikealle tavaralla. En myöskään halunnut käyttää ainoastaan kuolinpesän ostajien palveluksia, joita niitäkin käytin erityisesti autotallin osalta. Eihän minun näkökulmastani kyseessä ollut mikään kuolinpesä, vaan minun rakas kotini, omat tärkeät vaikka tarpeettomat tavarani!

Tarjosin tavaroita ensin läheisilleni ja tutuille. Hämmensin ja vaivaannutin varmasti monia tarjotessani sinnikkäästi kaikkea tarjolla olevaa. Huomasin tuossa yhteydessä kuinka satuttavaa on, kun minun tavarani eivät kelpaakaan! Ymmärrettävää kyllä, mutta satuttavaa yhtä kaikki. Ratkaisu löytyi lopulta hyväntekeväisyysyhdistyksestä. Meidän kotiamme kalustaneet tavarat kalustavat nyt koteja, joissa niistä on syystä tai toisesta ollut pulaa ja tarvetta. Se tuntuu hyvältä, lohdulliselta.

Sopeutumisvaihe – vähän vanhaa, sopivasti uutta

”Sopeutumisvaiheessa löytyy vähitellen uusi tasapaino. Surutyön avulla menetys muuttuu pikku hiljaa muistoiksi, osaksi menneisyyttä.”

Näin jälkikäteen ajateltuna huomaan yhtymäkohdat surutyöhön. On myös selvää, että oli tarpeellista edetä askeleittain tavaroiden läpikäymisessä ja niistä luopumisessa. Näin sain hyvästeltyä entisen elämäni ja ”luopumislihakseni” sai tarpeellista harjoitusta. Moni tavara kävi käsieni läpi moneen kertaan ja ehkä vasta kolmannella kerralla olin siitä valmis luopumaan. Samalla käsittelin suruani ja pureskelin muuttunutta tilannetta kuin sipulia kuori kerrallaan palastellen.

Minulla on nyt uusi koti. Se on tilava, siinä on paljon käytännöllisiä ratkaisuja ja runsaasti säilytystilaa. Olen edelleen oma itseni, tehokas ja järjestelmällinen, tavaroiden säilömisessäkin. En halua hankkia paljoa tavaraa, mutta olen yhä huono luopumaan. Olen siis tarkkana – kun jokin tavara tulee taloon, jonkun on lähdettävä. Siis periaatteessa näin, käytännössä ei ihan. Mutta muistan kyllä tuon hengessäni pojalleni tekemän lupauksen!

Uudessa kodissani on vain muutamia tavaroita vanhasta kodistani. Loppujen lopuksi, itselleni arvokkaimmat ja merkityksellisimmät tavarat, joista en halunnut luopua, löytyivät sittenkin helposti tuon kaiken paljouden seasta. Ne olivat ne tavarat, joista en vielä neljännelläkään kerralla niiden käsiini tullessa halunnut luopua.

Kun luovuin talosta, kysyin jo aikuiselta, omassa kodissaan asuvalta pojaltani, tuntuuko lapsuuden kodista luopuminen vaikealta. Viisas poikani totesi: ”Äiti, meidän koti on meidän väleissä, eikä isä ole tavaroissa, vaan meidän sydämissä ja siinä millainen mies minusta on tullut.” Mitäpä minä siihen, tyhjentävästi todettu. Ainoat, jotka otin mukaan aivan sellaisenaan ovat valokuvat. Mutta ne kertovatkin ihmisistä, eletystä elämästä.

Kirjoittajasta: Vuorovaikutuskouluttaja ja mentaalivalmentaja Tuija Eloranta auttaa ihmisiä ja työyhteisöjä olemaan kaikkea sitä mitä on mahdollista olla. Iloa, hyvinvointia ja tehoa työyhteisöille toimivan vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja erilaisuusosaamisen avulla.

Artikkelin lainaukset ovat Suomen mielenterveysseuran Suru-oppaasta, jota ei enää sellaisenaan löydy netistä.

 

Lataa avaimet ammattijärjestäjän maksuttomaan vinkkipankkiin. Saat samalla pari kertaa kuussa ilmestyvän Paikka kaikelle -uutiskirjeen ja paljon hyödyllistä tietoa kodin järjestämisestä.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

8 kommenttia artikkeliin ”Surutyötä tavaroiden avulla”

  1. Yhdistettynä taustalla kuuluvaan joululauluun, tämä teksti sai minut vahvasti liikuttumaan. Kaikkea hyvää kirjoittajalle <3

    Vastaa
    • Sama tilanne minulla. Reilu puoli vuotta sitten rakas mieheni nukkui pois. Oli mahtavaa lukea tuota tekstiä ja löytää itsensä hyvin monesta kohtaa. Olen vasta alussa tuossa prosessissa. ikävä on niin kova, että ei meinaa saada mitään tehtyä. Ehkäpä ensi keväänä saan järjesteltyä asioita ja tavaroita ja ehkäpä saan myytyä myös tämän ison taloni. Hienosti olet kirjoittanut, kiitos siitä!

      Vastaa
      • Kunnioita omaa tahtiasi, niin surutyössä kuin talosta luopumisessa ja tavaroiden läpikäymisessä. Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Tiedät kyllä kun aika on tullut. Voimia!

        Vastaa
  2. Kiitos kirjoituksesta! Olen täsmälleen samanlaisessa tilanteessa. Jäin leskeksi yllättäen alle 2 kuukautta sitten. Nyt on ensimmäinen kirppis pojan kanssa. Vuoden olen myös itselleni luvannut asioiden järjestelyyn. Autotalli ja varasto, huhhuh…

    Vastaa
    • Osanottoni! Omasta kokemuksestani tiedän kuinka ylivoimaiselta tilanne nyt varmasti sinustakin tuntuu. Mutta omasta kokemuksestani tiedän senkin että elämä kantaa. Voimia!

      Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle