Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?

On taas se aika vuodesta, jolloin lelukuvastot kopsahtavat lapsiperheiden postiluukkuihin.

Ja jälleen kuvastot ovat kuuman keskustelun aiheena.

Pitäisikö kuvastojen saapumista juhlistaa leipomalla pullaa ja järjestämällä mehukestit, joissa lapsia kannustetaan etsimään kuvastoista ihanimmat uutuustuotteet? Vai pitäisikö nämä kapitalistien propagandakirjat sittenkin takavarikoida ennen kuin viattomat piltit ennättävät pläräämään niitä?

Kas siinä pulma, johon jokainen vanhempi joutuu ottamaan kantaa. Tutkitaanpa tarkemmin, mitä tähän ongelmaan sisältyy.

Lelukuvasto
Leluuvaston sivu vuodelta 1976. Mitkähän ovat tämän joulun hittituotteet? Kuva Flickr.

Kannusta lasta unelmoimaan!

Lastenpsykiatri Janna Rantala neuvoo haastattelussaan, ettei kuvastoja pidä piilottaa, sillä ”lelukuvastot antavat lapselle loistavan mahdollisuuden haaveiluun”. Rantalan mukaan ”vanhemman pitäisi suorastaan kannustaa lasta haluamaan asioita, koska se on lapselle tärkeää”.

Rantala toteaa: ”Onko surullisempaa kuin lapsi, joka ei toivo mitään? Haluamalla haaveilemme, mutta opimme myös luopumaan ja suremaankin elämän rajallisuutta.” Lelukuvastojen syvempi merkitys onkin Rantalan mukaan se, että ne antavat mahdollisuuden kuluttajakasvatukseen: ”vanhemmalle tarjoutuu oiva tilaisuus opettaa lapselle, ettei maailmassa voi saada kaikkea”.

Rantalan näkemys on ilmeisen suosittu. Vauva.fin kyselyssa 200 vastaajasta 95 prosenttia sanoi antavansa lapsensa lukea lelukuvastoja. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että lapsella pitää olla oikeus unelmoida.

Unelmoimaan kannustavassa ajattelutavassa katalogien plärääminen johtaa siis fiksuun kuluttajuuteen: lapsi oppii kohtuutta ja sen, ettei kaikkea voi saada. Eiväthän kuvastot itsessään täytä lastenhuoneita tavaralla. Kuvastojen takavarikointi tarkoittaisi, että lasta varjellaan pettymyksiltä tavalla, joka ei opeta häntä kohtaamaan niitä.

Vai sittenkin suojele turhilta haluilta?

Aiheesta syntyi vastikään keskustelua myös Paikka kaikelle -ryhmässä. Siellä nousi esiin myös kriittisiä näkemyksiä. Tiivistetysti kriitikkojen argumentit olivat seuraavat:

Kuvastot aiheuttavat lelujen kinuamista. Ne välittävät ”ostamalla onneen” -maailmankuvaa, jossa ihmisen tyytyväisyys sidotaan hänen kykyynsä kuluttaa. Samalla kylvetään jatkuvan tyytymättömyyden siemen.

Katalogien kaupallinen kuvasto ohjaa sitä, mitä lapset – ja aikuiset – ajattelevat kuuluvan lastenhuoneisiin tai joululahjapaketteihin. Lapset eivät opi, että lahja voi olla myös aineeton, vaikkapa leffakäynti tai metsäretki.

Kuvastot eivät kriitikoiden mielestä ole uutuuksista tiedottamista saati viatonta haaveiluaineistoa vaan mainoksia, jolla pyritään lisäämään myyntiä. Kulutuskriittisyyttä voi opetella muuallakin kuin kuvastojen äärellä, sillä lapset törmäävät kaupallisuuteen kaupoissa, televisiossa ja niin edelleen.

Lisäksi kuvastot asettavat lapset eriarvoiseen asemaan. Toisten lasten perheillä on paremmin varaa ostaa kuvastojen tuotteita kuin toisilla. Kun tähän vielä liittää tarut siitä, että joulupukki tuo lahjoja ”kilteille” lapsille, voi lasta hämmentää se, onko rikkaan perheen lapsi kiltimpi kuin köyhän.

Kaupallisuudelta suojelevassa ajattelutavassa katalogien takavarikointi suojaa lasta markkinointikoneistojen luomilta keinotekoisilta haluilta. Kun lapsi ei altistu kaupalliselle pommitukselle, hänen on helpompi hahmottaa, mitä oikeasti tahtoo ja mistä pitää. Kuvastot aiheuttavat turhaa roinanhimoa, joka kostautuu viimeistään aikuisena omassa kodissa.

Kummat ovat oikeassa?

Keskustelussa lelukuvastoista asettuu vastakkain kaksi vahvaa argumenttia: lapsen oikeus onnelliseen lapsuuteen, jota leluista haaveilu edustaa, ja lapsen suojeleminen liialta kaupallisuudelta. Minusta sekä haaveiluun kannustavilla että kuvastokriitisillä on hyviä pointteja.

Lasten kuluttajakasvatus on tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Myös haaveilu on tärkeää. Lelut ja niistä unelmoiminen kuuluvat lapsuuteen.

Ei silti pidä olla sinisilmäinen. Meidän on välillä vaikea myöntää, että mainonta vaikuttaa meihin – myös aikuisiin – koska kukaan ei halua myöntää olevansa ”mainonnan höynäyttämä” hölmö. Paikka kaikelle -kirjassa kirjoitan siitä, miten hengitämme mainontaa. Kaupallisuus ympäröi meitä joka puolelta ja osallistumme itse siihen auliisti – esimerkiksi unelmoimalla kuvastojen äärellä, oli sitten kyseessä lelukuvasto, sisustuslehti tai autotarvikekatalogi.

(Edellä oleva kirjalinkki oli muuten mainos, huomasitko :D)

On ilmeistä, että mitä enemmän näemme vaihtoehtoja, sitä enemmän haluja syntyy. Ei voi haluta sellaista, jonka olemassaolosta ei tiedä.

Tämä näkyy suoraan esimerkiksi lasten joululahjatoivelistoissa. Niissä ei toivota nukkeja ja pikkuautoja vaan tiettyjä nimeltä mainittuja tuotteita. Joulupukille osoitetuista kirjeistä on laskettu, että lasten toiveista noin kolme neljäsosaa tai enemmän kohdistui brändileluihin.

Marjatta Kalliala havaitsi leikkikulttuuria koskevassa tutkimuksessaan, että kuusivuotiaiden lahjatoiveet olivat melko vaatimattomia kunnes heidän annettiin selailla lelukuvastoja. He pyysivät arkipäiväisiä asioita, kuten yöpukua tai taskulamppua. Kuvastojen lukemisen jälkeen iski lelukuume ja lahjatoiveet koskivatkin tarkasti nimettyinä hittileluja, jotka oli bongattu kuvastosta.

Lastenhuoneissa hukutaan roinaan

Kotien todellisuuden näkevänä ammattijärjestäjänä pidän erikoisena sitä, että keskustelu lelukatalogeista on irrallaan lastenhuoneiden leluvuorista. Harvassa ovat ne lastenhuoneet, joissa ei olisi tavaraa enemmän kuin huoneeseen mahtuu. Lattioilla vaeltavat legot aiheuttavat harmitusta ja riitaa. Joidenkin mielestä lapset keskittyisivätkin paremmin, jos leluista ei olisi sellaista runsaudenpulaa.

Siksi minusta onkin kummallista, että Janna Rantala ei ota lainkaan esiin sitä mahdollisuutta, että vanhemmat vieroisivat lelukuvastoja se takia, että ipanoilla on jo härpäkkeitä yli tarpeen. Sen sijaan hän näkee kuvastokriittisyyden vanhemman kasvatustaitojen puutteena:

”Jos muksun tavaratoiveet saavat äidin tai isän verenpaineen herkästi kohoamaan, kannattaa miettiä, onko itse sinut ”ei”:n sanomisen kanssa.

– On helppo sanoa ei, jos ei tunne syyllisyyttä siitä. Joskus vanhemmat syyllistävät lasta haluamisesta, koska eivät itsekään varmoja, pitäisikö sanoa kyllä vai ei.”

Varmasti joskus on kyse siitäkin, että kuvastot piilotetaan, koska aikuinen ei jaksa vääntää lapsen kanssa siitä, mitä voi saada ja mitä ei. Useimmin kyse kuitenkin lienee siitä, että kuvaston takavarikoiminen on ei:n sanomista: se on rajojen asettamista sille, millaisille kaupallisille viesteille lapsi altistuu.

Rantala ja muut unelmointia painottavat unohtavat, että unelmien ei tarvitse kohdistua tavaroihin eikä varsinkaan brändileluihin. Jotain olennaista kulutusyhteiskunnan hengestä kiteytyy siihen, että ajattelemme, että on lasten oikeus lukea mainoksia.

Koko maapallon kannalta olisi parempi, että haaveilisimme enemmän asioista, joita tahdomme tehdä, kuin asioista, jotka tahdomme omistaa.

PS. Lelukuvastot tulevat kotiin aikuisen nimellä, koska mainontaa ei saa kohdistaa lapsille. Se kannattaa kieltää kaikilta talouden aikuisilta, sillä kun tein kiellon itselleni, lelukuvastot alettiin lähettää puolisolleni.


Lastenhuone sotkussa?

 

Ps. Jos tilausvahvistusta ei näy sähköpostissasi, tarkista, että annoit oikean sähköpostiosoitteen. Tarkista myös roskaposti- ja tarjoukset-kansio. Joskus sähköpostiohjelmien lähettämät viestit menevät niihin. Jos viesti näkyy oudosti, tarkista, että oman ohjelmasi asetukset sallivat kuvien näyttämisen. Ja joskus Internetin postijakajilla on vain kiirettä! Silloin viestin saapumiseen voi mennä jopa 12 tuntia.


Kirjallisuus

Jenniina Halkoaho, Maarit Laakso, Pirjo Laaksonen & Johanna Lahti: Joulun taikaa vai tahdottua tavaraa? – Lasten lahjatoiveet joulun hengen osoittajinaKulutustutkimus. Nyt. 1/2009.

Marjatta Kalliala: Enkeliprinsessa ja itsari liukumäessä. Leikkikulttuuri ja yhteiskunnan muutos. Gaudeamus 2007.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

4 kommenttia artikkeliin ”Meneekö lapsuus pilalle, jos lapsen ei anna lukea lelukuvastoja?”

  1. Erinomainen kirjoitus! Onpa hassu ajatus, että vain lapset, jotka lukevat lelukuvastoja, osaisivat unelmoida?? Ilmeisesti maailman lasten enemmistöllä ei siis ole lainkaan unelmia? Meillä lapset unelmoivat jatkuvasti milloin mistäkin. Ja unelmat ovat paljon henkilökohtaisempia ja monipuolisempia, kun niitä ei ole lelukuvastoilla ohjattu tiettyyn kaupalliseen, ennalta määrättyyn suuntaan

    Vastaa
    • Totta. Tosin eivät haaveilusta puhuvat varmaan tarkoita, että kuvastot olisivat ainoa unelmien kohde.

      Vastaa
      • En ole koskaan joutunut tämän ongelman kanssa painimaan, koska meille ei tule lelukuvastoja, en tiedä miksi, mutta olen asiasta tyytyväinen. Molemmat lapset kirjaavat kyllä joululahjatoivelistaansa muutamia brändileluja, mutta muuten listat ovat juurikin yleisluontoisia, aamutakki, siveltimet, ukkeleita. En näe tiettyjen ennalta valikoitujen tuotteiden markkinoinnin tuovan lisäarvoa lapsen haaveiluun.

        Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle