Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Järjestätkö itseäsi vai muita varten?

Ruotsalaisen Margareta Magnussonin kirja Döstädning on herättänyt keskustelua jo ennen suomentamistaan. Lyhyesti kirjassa on kyse siitä, että Magnusson neuvoo jokaista raivamaan romunsa itse ennen kuin ne jäävät perikunnan vaivoiksi. Tätä hän kutsuu vapaasti suomentaen ”kuolinsiivoukseksi”. Toisessa artikkelissa käsittelin kirjan aihetta hieman syvemmin. Sen pääset lukemaan täältä.

Muistoesineet

Marttyyrisiivous

Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Marja Kuparinen ihmettelee Magnussonin kirjaa: ”Ettei vain tässä uudessa käytösodotuksessa piile ikävä yritys hallita ja kaventaa elämää? Onko ihanne ehkä se, että kun kuolen, olohuoneen pöydällä odottaa hautajaisten ohjelma kutsuvieraslistoineen ja komerot ovat ojennuksessa? Pakkasestakin ehkä löytyy hautajaisvieraille leipomiani piirakoita. Onko kuolinsiivous hyvä teko läheisille vai itse asiassa vainajan viimeinen yritys hallita jälkikuvaa itsestään? Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?”

Kuparinen ei minusta kuvaile kuolinsiivousta siinä mielessä kuin Magnusson sen tarkoittaa. Hän kirjoittaa pikemminkin marttyyrisiivouksesta, jossa ihminen todistelee kunnollisuuttaan ja samalla pyrkii kontrolloimaan toisia vielä haudankin takaa syyllistämällä. Magnussonin kuolinsiivous on iloinen asia, joka tehdään paitsi jälkeenjääviä myös itseä varten. On mukavaa käydä muistoja läpi. Kotona on helpompi elää ja olla, kun tavaraa ei ole liikaa.

Pakkosiivous

Arkijärki-blogin Jenni Sarras puolestaan pohtii, ”Onko ihmisen tosiaan velvollisuus hankkiutua tavaroistaan eroon vain siksi, ettei olisi kuoleman jälkeen vaivaksi muille? Minusta tämä ajatus tuntuu todella kolkolta. Olisi kauheaa ajatella, että joku alkaisi stressata omista tavaroistaan, jottei vain minulle tulisi vaivaa. Päinvastoin toivon, että jokainen nauttisi tavaroistaan ja omaisuudestaan viimeiseen elinpäiväänsä asti.”

En muista (lainasin jo kirjan eteenpäin), miten velvoittavana Magnusson kuolinsiivouksen esittää, mutta on selvää, ettei hän puhu sen puolesta, että hauraat vanhukset alkaisivat kuurata nurkkiaan nuorempiaan varten. Saati että sairas pomppaisi kuolinvuoteeltaan karsimaan tavaroitaan helpottaakseen perillisten taakkaa.

Kuolinsiivous tehdään, kun ollaan vielä hyvissä voimissa. Mitä nuorempana aloittaa, sitä parempi. Magnussonin lähestymistapa ei ole vaativa vaan lempeä. Hän korostaa sukupolvien välisen kommunikaation merkitystä ja kehottaa puhumaan tavaroista lähimmäisten kanssa.

Minustakaan kuolinsiivouksesta ei voi tehdä kenenkään velvollisuutta. Mutta kun ajattelee, mikä määrä tavaraa kodeista nykyään löytyy, ei voi kuin toivoa, että mahdollisimman moni havahtuisi ajoissa siivoamaan nurkistaan edes selvät roskat. Joku ne joka tapauksessa joutuu siivoamaan.

Omanapasiivous

Minusta on mielenkiintoista, että vahvoja reaktioita herättää nimenomaan ajatus, että omat tavarat pitäisi järjestää toisia varten.

En muista kannanottoja, joissa olisi oltu huolissaan itsekeskeisyydestä, kun japanilainen järjestämisguru Marie Kondo antoi ohjeita keskittyä vain omiin mieltymyksiinsä tavaroita järjestäessä. Kondohan neuvoo karsimaan esineet sillä perusteella, tuottaako tavara ihmiselle iloa tässä ja nyt. Viis siitä, mitä sukulaiset ja ystävät tuumivat tai kuka tavaran antoi. Tavaroita ei tarvitse säästää velvollisuudesta toisia kohtaan. Menetelmän individualistisuutta korostaa se, ettei poistoista ei saa kertoa läheisille saati tarjota niitä sukulaisille.

Kun Magnusson puhuu jälkeenjäävien huomioimisesta, korostaa Kondo yksilön näkökulmaa. Ei Magnussonkaan kiellä säästämästä esineitä, joita säästetään vain siksi, että ne tuovat omistajalleen iloa. Hän kuitenkin ehdottaa tässäkin muiden huomioimista siten, että esineet, joilla on merkitystä vain omistajalleen, merkittäisiin ”heitä pois” -lapulla. Näin kuolinpesän selvittelijöiden vaiva vähenee.

Siivous omaksi eduksi ja muiden avuksi

Itse näen, että kodin järjestämisen – kutsui sitä sitten konmarittamiseksi tai kuolinsiivoukseksi tai ihan vain järjestämiseksi – motiivin tulee kummuta ihmisestä itsestään.

Vain sisäinen motivaatio kantaa, ja tämä on tutkittu juttu. Sisäinen motivaatio syntyy esimerkiksi siitä, että tahtoo eroon arkisista harmeista, joita liika tavara ja epäjärjestys aiheuttavat: tavaroiden katoamisesta, uusien ostelusta tilalle, stressaavista kasoista, riitelystä tai vuokravarastoon uppoavista kuluista, siivoamisen vaivalloisuudesta.

Ulkoisia syitä järjestää koti olisi esimerkiksi pelko siitä, että ystävät arvostelevat tai että naapuri näkee ovesta sisään ja tuomitsee näkemänsä.

Mutta entä sitten tavaroiden järjestely perillisten työtaakan helpottamiseksi – eikö se ole ulkoinen motivaattori? Minusta se on sitä vain silloin, kun ihminen ryhtyy siivoamaan toisen painostuksesta tai marttyyrimielellä. Pyyteetön toisten huomioiminen ja auttaminen sen sijaan on syvästi palkitsevaa työtä.

Lehdistössä uutisoitiin vastikään tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset ovat erityisen huonoja asettumaan toisten asemaan. Empatiavajetta havaittiin erityisesti yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa. Tulee mieleen, että KonMarin omaa napaa painottava lähestymistapa puhuttelee meitä nykyajan individualisteja enemmän kuin kuolinsiivouksen toisten huomioimista korostava näkemys.

Mutta ehkä tarvitsemme tässä ajassa enemmän nimenomaan sitä, että asettuisimme toisen asemaan ja pyrkisimme näkemään myös hänen tarpeensa? Kuolinsiivous on siihen mitä parhainta harjoitusta. Iästä riippumatta.


Kiinnostaako lukea lisää ammattijärjestäjän vinkkejä? Lataa avaimet ammattijärjestäjän maksuttomaan vinkkipankkiin. Saat samalla pari kertaa kuussa ilmestyvän Paikka kaikelle -uutiskirjeen ja paljon hyödyllistä tietoa kodin järjestämisestä.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

7 kommenttia artikkeliin ”Järjestätkö itseäsi vai muita varten?”

  1. Kiitos tästä, tykkäsin tuosta marttyyrisiivouksta 🙂 Juuri se oli itselläkin mielessä, kun kirjoitin tuota omaa juttuani. Pelkään nimittäin, että ilman kontekstia (esim. sen kirjan lukemista) etenkin vanhempi ikäpolvi on helposti taipuvainen päätymään tuollaiseen marttyyriajatteluun. Tai ainakin omassa piirissä on kokemusta sellaisesta. Siksi minustakin on todella tärkeää, että motivaatio tosiaan kumpuaa omasta sisimmästä, eikä ulkopuolelta.

    Ehkä tässä tulee hämmennystä ajatuksiin siitä, että puhutaan ”kuolinsiivouksesta”, joka kuitenkin pitäisi aloittaa varmaan siinä nelkymppisenä, jotta ehtisi ja jaksaisi hyvin tehdä kaiken. Toisaalta tässä iässä oma kuolema ei ole vielä tavallisesti kovin päällimmäisenä mielessä, vaan kuolinsiivouksesta tulee ainakin minulle mieleen ne 80-vuotiaan, kirjailijan itsensä ikäiset ihmiset. Jotka taas eivät usein ole enää siinä kunnossa, että todellinen kuolinsiivous esim. omakotitalossa olisi realismia.

    Vastaa
    • Kuolinsiivous on varmasti tarkoituksellisen provosoivasti valittu termi. Ilman sitä ei olisi tätä keskustelua 😀

      En tiedä, onko tämä jotain neljänkympinkriisiä vai mitä, mutta itse ajattelen kuolemaa paljonkin siinä mielessä, että mahdollisesti jäljellä olevien elinvuosien rajallisuus on kirkastunut ja olen tullut tarkaksi siinä, mihin haluan ainutkertaiset minuuttini käyttää. Kuolinsiivous sopii siis ainakin kaltaiselleni hyvin jo tässä iässä.

      Vastaa
      • Minäkin olen tasan 40-vuotias ja olen nyt jo kotini raivaussiivouksen loppuvaiheessa. Kuulin kuolinsiivouksesta vasta hiljattain, mutta minusta se on ihan sopiva termi kuvaamaan vaikka tätä minunkin projektia. Olen oman maallisen omaisuuteni lisäksi raivannut myös isäni kotia hänen yllättäen kuoltuaan viime vuonna. Isäni tavaroita olen käynyt läpi yksin. Aiemmin olen ollut isovanhempieni ja yhden isoenoni jäämistöjä hoitamassa talkoilla.

        Toivoisin että kuolinsiivous sanana neutralisoituisi vähitellen. Kyllähän minäkin sitä kauhistelin ensikuulemalta. Ennen vanhaan ihmisillä ei ollut niin hirvittävästi tavaraa kuin nykyään, joten oli hyvin luonnollista että jälkipolvi hoiti vainajan jättämät tavarat. Silloin oli luonnollista sanoa, että älä sinä huolehdi, kyllä me nuoremmat huolehditaan. Nykyään ihmisillä on monesti aivan valtavasti tavaraa. Erilaisilla esineillä täyteen ahdettu omakotitalo ei ole mikään harvinaisuus. Lapsia on kuitenkin nykyajan vanhuksilla vähemmän kuin heidän omilla vanhemmillaan. Lisäksi on tavallista, että jälkipolvi asuu eri paikkakunnalla tai jopa ulkomailla. Minäkin jouduin tyhjentämään isäni asuntoa noin 100 kilometrin matkan takaa. Jos ei halua käyttää kuolinsiivous-sanaa, toivoisin että varsinkin eläkkeelle jäädessä entistä useammat ihmiset innostuisivat raivaamaan kotejaan ja vähentämään tavaroitaan. On samantekevää kutsutaanko projektia kuolinsiivoukseksi, konmaritukseksi, raivaukseksi vai miksi.

        Minulle kuolema tuli erityisen lähelle isäni kuoleman kautta. Vaikka olen vasta nelikymppinen, minulle tuli halu selvittää omaan mahdolliseen kuolemaan liittyviä asioita, kuten hautapaikka, ja tehdä testamentti. Isän kuolema vaikutti myös jo aiemmin alkaneeseen maritusprojektiini niin, että halusinkin karsia tavaraa entistä enemmän. Taustalla on oma halu keskittyä olennaiseen. Ilanan tavoin oman elämän rajallisuus on kirkastunut minulle ja haluan käyttää elämääni ihan muihin asioihin kuin tavaroista huolehtimiseen. Haluan myös päästä eroon teini- ja masennusaikojeni kamalista päiväkirjoista ja monista muista vastaavista aineistoista, joita ei ole tarkoitettu toisten nähtäviksi. Uskon niiden hävittämisen olevan vapauttavaa minulle itsellekin. Haluaisin pysytellä kehityksen mukana vielä vanhuksenakin, jos saan sinne asti elää. Tahtoisin olla ihminen, joka ei varmuuden vuoksi säilytä lankapuhelinta sen jälkeen, kun liittymä on sanottu irti kännykän käytön vuoksi. Tahtoisin olla ihminen, jolla on mieluummin kaapeissaan tyhjiä hyllyjä kuin pestyjä jugurtti- ja jäätelöpurkkeja pahaa päivää odottamassa. Tahtosin olla ihminen, joka kerää itselleen elämyksiä, kokemuksia ja muistoja tavaran sijasta.

        Vastaa
  2. Minut pysäytti taannoin mieheni, joka kertoi alkaneensa miettiä elinikäodotustaan ja sen myötä herännyttä kysymystään siitä, haluaako käyttää loppuelämänsä asuntolainan maksamiseen. Minulle raivaamisessa on kysymys juuri siitä, että arjesta tehdään mutkattomampaa niin, että elämään tulee tilaa myös merkityksellisemmille asioille. Huomaamattani olen liukunut ”sitten kun” -elämään ja päästänyt jopa vuosia vain kulumaan all work and no fun -mentaliteetilla. Tuo keskustelu siis todella ravisteli ajatuksiani ja luultavasti saa myös liikkeelle.

    Vastaa
    • Siitähän tässä tavarahommassa pohjimmiltaan on kyse, että mitä elämältään haluaa ja mikä on olennaista. Intoa projektiisi!

      Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle