Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Elämänmittainen kuolinsiivous

Oletko jo kuullut, että KonMari on passé? Nyt tehdään ruotsalaista kuolinsiivousta. Luin siitä Margareta Magnussonin kirjasta Döstädning – Ingen sorglig historia, englanniksi The Gentle Art of Swedish Death Cleaning. Kyse on kansainvälisestä bestselleristä, jonka oikeudet on myyty jo 20 kielelle.

ruotsalainen kuolinsiivous
Margareta Magnussonin mukaan tavaroita on liikaa silloin, kun emme pysty huolehtimaan niistä.

Kirja koostuu lyhyistä mietelmistä, joissa kirjailija ottaa kantaa muun muassa tavaran määrään, kuolemanpelkoon, keittokirjoihin, lastenvaatteisiin ja esineiden merkitykseen sukupolvien suhteissa. Magnusson kertoo pieniä tarinoita tavaroistaan ja antaa kelpo ohjeita, miten eri esineryhmien tai tilanteiden kanssa olisi meneteltävä.

Ammattijärjestäjänä voin hyvin allekirjoittaa monet hänen ohjeistaan, kuten että kannattaa hoitaa ensin isot esineet ja edetä sitten kohti pienempiä tai että on parasta aloittaa kuolinsiivous tavararyhmästä, johon ei ole tunnesidettä.

Kirjan sanoma on, että jokaisen on otettava vastuu omista tavaroistaan, jotta ne eivät jää jälkipolvien riesaksi. Erityisen kirjasta tekee sen näkökulma. Se on suunnattu ikääntyvälle ihmiselle. Kirjailija itse on ”kahdeksankymmenen ja sadan vuoden välillä”. Ammatiltaan hän on taiteilija ja hänellä on viisi lasta. Hän kertoo kuolinsiivouksista, jotka on tehnyt vanhempiensa, puolisonsa vanhempien ja puolisonsa kuolemien jälkeen.

Kirjan aihe tuntuu juuri nyt erityisen ajankohtaiselta, sillä 92-vuotias isoäitini siirtyi tällä viikolla ajasta iäisyyteen. Siinä oli ihminen, joka teki kuolinsiivousta puoli elämäänsä.

Isoäitini koti oli aina hohtavan siisti. Silti hän murehti, että seinät pitäisi taas imuroida, ikkunat pestä ja että pölyä kertyy niin kovasti. Isoäiti oli vaatimaton ihminen. Vaikka puhtaus oli hänelle tärkeää, en muista hänen koskaan arvostelleen muiden ihmisten koteja.

Sukutarina kertoo naapureiden päivitelleen, miten Leppäsillä ollaan niin siistejä, että matotkin viedään ulos kahdesti päivässä. Eräänä päivänä isoäiti oli siivonnut aamupäivällä ja lähtenyt sitten iltatyöhönsä. Tästä tietämätön isoisä oli tullut töistä kotiin, vienyt matot tuulettumaan ja alkanut puolestaan kuurata nurkkia.

Tuo aikaansa edellä ollut mies jätti vaimonsa yksin siivoamaan neljäkymmentä vuotta sitten. Syöpä vei äkisti mennessään.

Isoäidille siisteys ja siihen liittyvä kunnollisuus olivat kunnia-asioita. Kaupungin vuokrakasarmissa voi erottautua sillä, että kuusilapsisen perheen kaksiosta ei kuulunut naapureille pihaustakaan. Siivoa väkeä siis.

Jatkuvat siivoamispuuhat (sekä joka-aamuinen vuodejumppa ja kävelylenkit) pitivät isoäitini hyvässä kunnossa. Hän itse kuitenkin oli sydänvaivojensa vuoksi kolmekymmentä viimeistä vuottaan sitä mieltä, että kuolee ihan tuota pikaa.

Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt kuolinsiivous – jos se ei ollut alkanut jo puolison kuolemasta. Isoäiti kiinnitti koriste-esineisiin hyvissä ajoin nimilaput, keneltä ne oli saatu lahjaksi ja kenelle ne näin ollen hänen kuolemansa jälkeen kuuluvat. Ettei ainakaan tule sitten mitään perintöriitaa. Erityisen arvokkaita perintökaluja neljä vuotta kansakoulua käyneellä orpotytöllä ei kyllä olisi ollutkaan.

Magnusson suosittelee samaa kirjassaan. Hänellä on myös käytännöllinen ehdotus niille esineille, jotka ovat omistajalleen henkilökohtaisesti tärkeitä, mutta joilla ei ole muille mitään merkitystä. Ne pakataan ”heitä pois” -laatikkoon. Laatikon nimestä jälkeenjääneet tietävät, mitä tehdä näille esineille. Magnusson kehottaa keskustelemaan kuolemasta ja esineistä jälkipolven tai toisaalta omien ikääntyvien vanhempien kanssa. Hänen mielestään sellaiset ihmiset, jotka eivät usko kuolevansa, jättävät jälkeensä hirmuisen sotkun.

Isoäitini kävi tavaroitaan läpi jatkuvasti ja laittoi tarpeettoman ronskilla kädellä menemään. Sota- ja pula-ajan kokemus ei tehnyt hänestä varautujaa, hamstraajaa eikä statushakuista ostelijaa, vaikka näinkin olisi voinut olla. Sen sijaan turvaa toivat tilille säästetyt markat ja eurot. Saavat sitten ainakin hautajaiset maksettua, oli ajatus.

Tuntuu, että isoäidin tavarat ja hänen kotinsa – siinä samassa neljäkymmentäluvulla rakennetussa vuokrakasarmissa – olivat minulle tärkeämpiä kuin hänelle konsanaan. Muistan lapsuudestani kovasta pahvista valmistetun liukaspintaisen laatikon, jossa oli puuvärejä, DDR-läisen kultaisen nukkumatin ja jonkun itse väsäämän hupaisan tontun, jonka hataran hatun alla oli jouluna karamelleja.

Nostalgia oli minun. Isoäiti ei nähnyt arvoa näiden tavaroiden säästämisessä lapsenlapsenlapsille. He saivat leikkiä vanhalla pöytäpuhelimella ja äitinsä tuomilla rakennuspalikoilla.

Isoäitini luona kyläillessä kahvit katettiin olohuoneen chippendale-pöydälle, joka pienestä minusta oli maailman kaunein huonekalu. Pöydässä oli terävä reuna, josta minua aina varoitettiin. Sitten siitä varoitettiin omia lapsiani, jotka pyörivät lattialla pöydän edessä. Pöytä ei ollut vain pöytä. Mielessäni se liittyy ylisukupolviseen huolehtimisen ketjuun.

Arkena kahvi juotiin Arabian piparkakkukupeista tai valkoisista Killoista, juhlapäivinä Myrnasta. Kupissa kilisi Sorsakosken lusikka. Tarjottimella oli Tannisen pipareita ja kuutta muuta sorttia, mutta ei itse leivottua. Miksi leipoa, kun kaupasta saa valmista? On tässä elämässä työtä ollut muutenkin, kun kymmenenvuotiaana on aloittanut.

Muistoesineet
Lämmöllä Ella-mammaa muistaen.

”Otatko kahvia?” mamma kysyi sinnikkäästi kolmenkymmenen vuoden ajan. Kyllä se varmaan pian aikuistuu ja alkaa kahvia juomaan. ”Ei kiitos, otan mehua”, vastasin kerta toisensa jälkeen, satoja kertoja. Mehu kaadettiin sitten Riihimäen lumihiutalelaseihin.

Isoäidin sydän kesti lopulta enemmän kuin pää, josta muisti alkoi viimeisinä vuosina karata. Kun isoäidin oli aika muuttaa hoitokotiin, oli myös kuolinsiivous valmis: kellari lähes tyhjä ja asunnossakin vain välttämättömin. Tämän voi ottaa vaatimattoman ihmisen huomaavaisuutena ja välittämisen eleenä: ettei jää omaisten vaivaksi. Jos isoäitini olisi lukenut Magnussonin kirjan, hän olisi varmasti nyökytellyt joka sivulla.

Ihan kaikkeen isoäidin kuolinsiivous ei ulottunut; tavaroiden joukosta löytyi tarkoin varjeltu sukusalaisuus. Magnusson kehottaa käymään päiväkirjamerkinnät ja kirjeet läpi, jos niissä on sellaista, mikä turhaan raskauttaisi jälkipolven mieltä, sekä siivoamaan ajoissa pois tyhjien viinapullojen jemmat ja muut vastaavat yllätykset.

Isoäitini kohdalla mietin, että ehkä salaisuuden jättäminen löydettäväksi oli sekin osa kuolinsiivouksen suunnitelmaa. Oli kenties helpompi jättää löydettäväksi vaikea asia, josta ei lapsille ollut pystynyt puhumaan.

Isoäitini taisi tietää mitä teki poistaessaan turhat tavaransa. Tavarat itsessään eivät kanna muistoa, muisto on ihmisen mielessä. Se on tarina, jota tavara meille kertoo tai jota me kerromme tavarasta.

Piparkakkukupit, sorsakosket ja lumihiutaleet ovat nyt minulla. Paikoiltaan siirrettynä esineiden merkitys muuttuu. Ne ovat kuuluneet kokonaisuuteen, jonka osia olivat isoäidin kodin tuoksu (Presidentti-kahvi ja Sun Light -saippua), sen äänet (televisiosta visailua tai Strömsö) ja esineiden muodostama kollaasi (kruunukalusteet, sohvan päällä ollut öljyvärimaalaus, viisikymmentäluvun kupuvalaisin, retrokirjahyllyn Päätalot ja puusta veistetyt norsut).

Kun kokonaisuus on poissa, esineet ovat kuin turisteja maassa, jonka kieltä ne eivät puhu. Kokonaisuudesta puuttuu tietysti myös se tärkein: kahvia tarjoava, vaatimaton, työteliäs, kovan elämän elänyt isoäitini. Hänet minä muistan muutenkin.


Kiinnostaako lukea lisää ammattijärjestäjän vinkkejä? Lataa avaimet ammattijärjestäjän maksuttomaan vinkkipankkiin. Saat samalla pari kertaa kuussa ilmestyvän Paikka kaikelle -uutiskirjeen ja paljon hyödyllistä tietoa kodin järjestämisestä.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

12 kommenttia artikkeliin ”Elämänmittainen kuolinsiivous”

  1. Ihanan jutun kirjoitit. Olen pikkasen aloitellut kuolinsiivousta vanhoista papereista. Niitä ei onneksi enää kerry lisää, toisin kuin ”siivottuja” kirjoja ja vaatteita – ne kyllä jännästi korvautuu uusilla vaikkei pitänyt *KÖH*

    Vastaa
  2. Hei,
    En tiedä miksi aloin melkein itkeä, kun luin tekstisi isoäidistäsi, jotenkin se kosketti. Olen itsekin isoäiti, minulla on hyvä ja läheinen suhde jo lähes aikuisiin lapsenlapsiini. Heillä on suhde minuun, mutta ei kotiini ja tavaroihini. Miksikö? Koska olen hamstraaja – ostan ja myyn kaikenlaista kirppiksellä, säilön kasvattivanhempieni kippoja ja kappoja, vaikka samalla yritän päästä tavarasta eroon. Siksi en mielelläni pyydä ketään kylään, toki lapsenlapset silti välillä käyvät, mutta useammin tapaamme muualla, juttelemme paljon, viestittelemme (kiitos näiden nykyajan laitteiden) ja käymme eri paikoissa.
    Jos saan jonkin huoneen tyhjemmäksi ja järjestykseen, se kuitenkin täyttyy ja erityisesti olen huomannut, että ympäri kotia pitää olla jotain – tyhjää lattiatilaa ei seinänvierustoilla ole. Ehkä se on jotain turvallisuuden hakua, kokemusta pesästä, en tiedä.
    Juuri äsken keräsin kierrätyskeskukseen vietäväksi vaatteita. Samalla mietin mikä on se perussyy, etten osaa hävittää tavaraa, vaikka tilanne tietyllä tavalla ahdistaa ja haittaa sellaisten asioiden tekemistä, joista oikeasti saisin iloa. Kasvattiäitini oli syntynyt vuonna 1908 ja hän opetti, että pitää olla kaikkea. Hän säilytti jopa narunpätkät (ihania raidallisia ja ruskeita paperinarunpätkiä) sievästi kieputettuna siellä, missä säilytettiin myös valkoista käärepaperia. Myös ruokavarastoa piti olla aina vähintäinkin kahden viikon tarve, usein paljon enemmänkin, säilykkeinä ja jauhoina.
    Sana ”kuolinsiivous” on yhä useammin käynyt omassakin mielessäni, etenkin kun biologiset vanhempani alkavat olla normaalijärjestyksellä ajatellen lähellä kuolemaansa. Toki kukaan ei tiedä, milloin, missä ja miten täältä lähdetään.
    Yritystä järjestykseen ja tavaran vähentämiseen toki jatkan – pikkuhiljaa. Ja suuresti juuri siksi, ettei jäisi lapsille ja lapsenlapsille niin paljon selvitettävää.
    Toisaalta, muistan myös vanhan sananparren ”vanhassa vara parempi” – ei aina tarvitse ostaa uutta, jos vanhakin on käyttökelpoista. Eri juttu sitten se, mitä tässä elämässä oikeasti tarvitaan. (Ja löytääkö/muistaako ne ”vanhat” niitä tarvitessaan.)
    Kiitos blogistasi, taidan jatkaa lukemista.

    Vastaa
    • Kiitos kommentistasi! Toivon sinulle voimia tavaroiden setvimiseen! Lapsenlapsesi muistavat sinusta sitten aikanaan varmasti ne mukavat hetket, jotka olette viettäneet yhdessä. Itse en ikinä käynyt isoäitini kanssa missään vaan tapasimme aina hänen luonaan. Luonnollisesti tavaramaailma tällöin muodostuu tärkeäksi. Isovanhempi voi onneksi olla niin monella tavalla!

      Vastaa
      • Voi, en huomannut mainita, että osa minullakin olevista tavaroista on kasvattivanhempieni jäämistöä. Joilla on juurikin tunnearvoa minulle. Muistojakin tulvii mieleen, kun katson/käytän esim vanhaa Arabian kannua, jossa oli aina mustikkakeittoa. Tosiaan, esineistä voi saada myös muistoja 🙂

        Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle