Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Hyvän mielen valokuvat

Koulukuva 60-luvulta, Venetsiassa interraililla 90-luvulla, pikkumussukka puhaltamassa kolmevuotiskakkukynttilöitään. Viimeisten viikkojen aikana Facebookissa on jaettu ihania lapsuus- ja nuoruusvalokuvia saatteella ”haaste vastaanotettu”. Olen tykännyt ihan jokaisesta.

”Haaste vastaanotettu!” Sweet sixteen vaihto-oppilaana Etelä-Kaliforniassa.

Tutkijakollegani Riikka Taavetti kiinnitti kuitenkin huomiota siihen, että nuoruuskuvahaaste saattaa sulkea ulos ihmisiä, joiden lapsuudesta tai nuoruudesta ei syystä tai toisesta ole otettu kuvia. Ulkopuolelle saattavat jäädä myös ne, joiden kuvat eivät ole säilyneet, jotka ovat itse hävittäneet kuvansa, koska elämänvaihe oli raskas, tai joiden nuoruuden muisto itsestä ei ole riittävän sovussa nykyisen itsen kanssa, jotta kuviin voisi suhtautua hyväntahtoisella nostalgialla saati näyttää niitä muille. Toisaalta Taavetti pohti, että somehaaste antaa myös mahdollisuuden katsoa itseään ja esittää itsensä mieluisammassa valossa – vaikka vain valitsemalla sen kuvan, josta itse tykkää eniten.

Nuoruuskuvien sometulvassa jäin näiden sanojen myötä miettimään prosessia, jonka kävin läpi, kun järjestin valokuvani runsas neljä vuotta sitten. Useimmista kodeista löytyy sieltä täältä sekalaista albuminpuolikasta, koulu- tai valokuvaamokuvia, kiitoskortteja, itse teetettyjä ja toisilta saatuja kuvia, jotka edelleen ovat valokuvausliikkeen kuorissa. Itseltäni löytyi mainittujen lisäksi vielä kasa monenkokoisia opiskeluajan kuvia, joita silloinen kumppanini harrastuksenaan otti ja vedosti. Onneksi sentään kaikki kuvat olivat yhdessä laatikossa.

Olen aina ihaillut vanhanajan albumeita. Väljästi kartonkisivuille astellut mustavalkokuvat ja ateljeeposeeraukset huokuvat menneisyyden ihmiskohtaloita. Sen sijaan omat, pääosin 80- ja 90-luvuilta peräisin olevat nuoruuskuvani on otettu halvoilla väripokkareilla, ja kuvissa korostuvat nostalgian sijaan huonot rajaukset, salaman polttamat silmät ja hölmöt hassutteluilmeet.

Näytän joka kuvassa juuri siltä, millaisena nimenomaan en itseäni tahtonut nuorena nähdä enkä kyllä tahdo vieläkään. Koulukuvia katsoessa mieleen muistui myös, miten sitä aina toivoi, että kuva olisi tuonut esille edes jonkin sellaisen piirteen, jonka itsekin koki itsessään hyväksi. Sen sijaan vuodesta toiseen koulukuvasta katsoi tunnistamaton teinihirviö. Aivan kuin koulukuvauksen olisi tarkoitus olla jonkinlainen kidutusmuoto. Enpä kyllä halunnut tulla kuvatuksikaan: oman kokoelman olisi voinut muodostaa niistä kuvista, joissa olen laittanut kädet kasvojen eteen peitoksi. Sellaistakin kuvia katsellessa pohdin, että digikuvauksen ja sosiaalisen median myötä nykynuorison mahdollisuudet esittää itsensä haluamassaan valossa ovat muuttuneet dramaattisesti. Hyvä niin.

Lisäksi lapsuus- ja nuoruuskuvani ovat kovaa vauhtia kellastumassa kadoksiin. Ero puolisoni lapsuuskuviin, jotka on otettu laadukkaalla kameralla ja ilmeisesti tulostettu paremmalle paperille, on merkittävä. Parhaallekaan albumikartongille aseteltuna omista kuvistani ei olisi saanut vanhan maailman tyylikkyyttä henkivää kokoelmaa.

Ryhtyessäni käymään kuvia läpi, annoin itselleni luvan karsia ne sillä perusteella, että säilytän vain ne joista tykkään. Yhtään pahan mielen kuvaa tai tärähtänyttä otosta ei tarvitse säästää vain siksi, että jälkipolvelle saattaa tulla liian siloteltu kuva menneisyydestäni. Eihän niitä kuvia ole heitä varten alunperinkään otettu. Säästin kyllä niitäkin otoksia, joissa edelleen näytän mielestäni kauhealta, koska kuvia minusta ei ollut kovin paljon. Kahdenkymmenen vuoden etäisyydellä pystyin jo katsomaan niitä edes jonkinlaisella lempeydellä. Facebookin nuoruuskuvahaasteeseen en kyllä postaisi näistä yhtäkään. Nosta hattua sille kaverille, joka laittoi itsestään vähemmän sievän kuvan, jossa hän irvistää kuvaajalle teinimäisesti.

Paperikassillinen valokuvia (mukana monia tuplakuvia ja epäonnistuneita otoksia) poistui elämästäni. Taisi siinä mennä jonkin vuosiluokan koulukuvatkin kokonaan. Myös monet matkoilla otetut maisemakuvat heitin menemään. Kulttuurihistorioitsijana toki tiedostan, että joku tulevaisuuden historioitsija tulee varmasti vielä kaipaamaan juuri tällaisia kuvia tutkimukseensa, joka käsittelee nähtävyyksien valokuvaamista 1990-luvulla. Eiköhän niitä sitten löydy tuhansilta muilta matkailijoilta. Olen huomannut, että vanhoja kuvia katsellessa kiinnostavia ovat vain ihmisistä ja heidän kodeistaan otetut kuvat.

Jäljelle jääneet kuvat järjestin lokerollisiin valokuvalaatikkoihin aikajärjestyksessä. Heitin vanhat muovitaskualbumit menemään. Vaikka ihailen albumeja, ne vievät tuhottomasti tilaa eikä minulla ole aikaa pipertää sommittelun ja liimaamisen kanssa. Pääasia tässä hetkessä on, että saan kuvani esille katsottaviksi kymmenessä sekunnissa – sitä vartenhan ne ovat, katsottaviksi – ja se, ettei minulle tule niiden katselusta paha mieli. En ole kaivannut poistojani.

Valokuvien järjestäminen

Kolmisen vuotta raivausprojektini jälkeen luin japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon ohjeita valokuvien järjestämiseen hänen kirjastaan KonMari – siivouksen elämänmullistava taika. Kondon raivausmetodissa valokuvat ovat viimeinen kodin tavararyhmistä, joka järjestetään, ja tässä vaiheessa järjestelijän kyvyn erottaa olennainen epäolennaisesta pitäisi olla kehittynyt huippuunsa. Kondo neuvoo irrottamaan kuvat albumeistaan ja katselemaan niitä yksitellen. Säilyttää pitää vain kuvat, jotka tuottavat iloa. Tähän tyyliin jäljelle jää viisi kuvaa kultakin lomapäivältä, koska todella tärkeitä tapahtumia on vain vähän. Kondon mukaan tylsät maisemakuvat paikoista, joita ei edes muista, kuuluvat roskiin. Jäljelle jääneet kuvat järjestetään mieluisaan albumiin. Valokuvien järjestelyä ei tule jättää vanhoille päiville, sillä se päivä ei Kondon mukaan koita koskaan. Ne pitää lajitella nyt heti.

Ohjeet puhuttelivat minua, sillä sattumalta olin tehnyt omassa kuvaprojektissani juuri kuten Kondo ohjeistaa. Allekirjoitan hänen neuvonsa täysin.

Löydätkö omat nuoruuskuvasi helposti? Mitä ajattelet sellaisten kuvien karsimisesta, joista ei itselle tule hyvä mieli?


Kiinnostaako lukea lisää ammattijärjestäjän vinkkejä? Lataa avaimet ammattijärjestäjän maksuttomaan vinkkipankkiin. Saat samalla pari kertaa kuussa ilmestyvän Paikka kaikelle -uutiskirjeen ja paljon hyödyllistä tietoa kodin järjestämisestä.

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

8 kommenttia artikkeliin ”Hyvän mielen valokuvat”

  1. Emme halunneet häälahjoja, koska.. You know. Ilmoitimme vaan kutsussa, että vieraskirja on auki ja toivomme vieraiden jättävän siihen lahjaksi tervehdyksen. Kouluaikaiset kaverini liimasivat kirjaan minusta todella erikoisen kuvan, jossa huulipuna on räikeää ja tukka (muka) hyvin. Ja olen ehkä vähän humalassakin. En muista milloin tai missä kuva on otettu. Kuvatekstinä on jotain ”valmiina iskemään miehiä”. En tunnista itseäni sanomasta tuollaista. Häistä on reilu kymmenen vuotta enkä vieläkään ymmärrä miksi moinen sivu vieraskirjaamme. En halua säilyttää koko vieraskirjaa kuvan takia. Koska kirjassa on sen toisenkin osapuolen vieraiden kirjoituksia, en voi kuitenkaan heittää pois.
    Nämä kaverit ovat FB-kavereinani ja nyt julkaisseet nuoruuden kuviaan. Tulee mieleen julkaista tämä kuva ja katsoa saanko selityksen, miksi se piti laittaa hääjuhlamme vieraskirjaan.

    Vastaa
  2. Voi miten kurjalta tuon on täytynyt tuntua 🙁 Voisiko sen sivun leikata kirjasta pois? Ja jos siinä on jotain muuta talteenotettavaa samalla sivulla, niistä vaika valokopiot, jotka liimaa takaisin kirjaan.

    Minusta on jotenkin tosi helpottavaa, että nykyään voi paremmin vaikuttaa siihen millaisia kuvia itsestä syntyy – ainakin oman kameran osalta.

    Vastaa
  3. Minulle valokuvat ovat hirmu tärkeitä, monella tapaa. Lapsuuteni ja nuoruuteni on ollut vaikeaa, mutta minusta on paljon valokuvia, ja olen säilyttänyt melkein kaiken. Kuvat on järjestyksessä albumeissaan. Kuvat tuottaa mulle paljon tunteita, ei siis pelkkää iloa, vaan myös mm. vihaa ja surua. Olenkin käyttänyt kuviani paljon menneisyyden tunteiden läpi käymisen apuvälineenä. Valokuvat on ollut merkittävä väline menneisyyteni ja minuuteni analysoinnissa ja tunteiden uudelleen elämisessä. Olen todella iloinen, etten ole missään vaiheessa luopunut raskaita tunteita synnyttävistä kuvista, koska niistä on myöhemmin ollut minulle paljon hyötyä. En aio luopua niistä koskaan, ainoastaan sellaisia tylsiä maisemakuvia ja mitäänsanomattomia epäteräviä otoksia voisi joskus poistella.
    Ja mitä tulee lapsuus- ja teinikuvien laittamiseen facebookiin, itse olen laittanut sekä niitä kauniita ja kivoja että niitä hassuja ja rumia, ja itseasiassa pari surullistakin. Itselleni tärkeää on totuus ja totuudellisuus ja laaja-alaisuus, vaikka toki sitä todellisuuttakin tulee katseltua vain omasta näkökulmastaan ja paljon kyllä siloteltua sitäkin.
    Aika moni on tainnut naureskella angstiselle teinivaiheelleen. Sitä on jännä seurata, itsellä kun tuntuu siltä, että omat ahdistukset oli ihan todellisia ja vakavia, raskaita, ei mitään ohimenevää murrosiän angstia. Mutta kun osaan suhtautua menneisyyteeni nyt lempeydellä ja hyväksyvyydellä, ei haittaa, vaikka en angstilleni voi nauraakaan, vaan katsoa sitä ahdistusta myötätunnolla.

    Vastaa
    • Tärkeä näkökulma. Oma valintaperusteeni ei oikeastaan koskenut sitä, liittyikö johonkin kuvaan huonoja vai hyviä muistoja, molempia löytyy. Valintaperusteeni oli pikemminkin esteettinen 🙂 Lisäksi paperikuva-aikaan tuli aina niitä tärähtäneitä ja muita hutiotoksia. Jossain vaiheessa oli myös tapana teettää aina tuplakuvat, se kai oli edullista. Pelkästään ne ja merkityksettömät maisemakuvat poistamalla saa jo paljon tilaa niille kuville, jotka tahtoo pitää. Jos minulla olisi ollut huolella tehdyt albumit jo ennestään, noita hutiotoksia tuskin olisi niihin edes laitettu.

      Vastaa
  4. Tämä oli kiva juttu! Olenkin miettinyt millä energialla laittaa kuvat laatikosta albumeihin..tuo laatikko kuulostaa järkevältä!

    Olen myös miettinyt digikuvien hallintaa. Vuosia sitten tein karsimis ja järjestys operaation. Sen jälkeen on jäänyt monta kansiota perkaamatta..

    Digikuvat ja esim asiakirjat ovat myös vaikeita iäkkäälle sukupolvelle. Isäni ei luota ulkoisiin kovalevyihi..vaan materiaali pitää polttaa levyille tai usb tikuille. Jotka ovat kaaoksessa milloin missäkin. (mökillä, kotona, työhuoneessa tai olkkarissa)
    Tosin, jos ei ole oppinut muutenkaan järjestelmälliseen säilyttämiseen niin miten sitä voisi e-materiaalin kohdalla osata.
    Olisin jo aikoja sitten ostanut hänelle ulkoisen kovalevyn, mutta olen opiskelija. Ei ole rahaa.

    Vastaa
    • Kiitos 🙂 Digikuvat tosiaan ovat ihan oma savottansa. Niitä kertyy helposti tuhansia ja säilytys voi olla mitä sattuu. Tilaan nykyään kahdesti vuodessa pienen valikoiman paperikuvia, jotka laitan noihin samoihin laatikoihin aikajärjestyksessä. Tiedostot ovat pilvessä. Jos niille sattuisi jotain, jäisi ainakin printit ja toisin päin. Fiksuinta olisi kyllä varmaan tilata kuvien sijaan valokuvakirjat, mutta aina ei saa aikaiseksi perehtyä kaikkeen.

      Vastaa
  5. Itse kävin kaikki kuvani läpi muutamia vuosia sitten ja skannasin ne ja järjestin tietokoneelle hakemistoihin aikajärjestykseen. Nyt kuvia tulee katseltua paljon enemmän ja jaettua merkkipäivinä tai blogissa jonkun muistelujutun kuvituksena helposti.
    Skannatuista kuvista ja dioista säästin ehkä 10 %, eli ihan parhaat, varmuuden vuoksi fyysisessäkin muodossa, loput ovat vaan tietokoneen levyllä, joka on myös useammalle ulkoiselle levylle varmistettu.
    http://meriharakka.net/2013/03/03/paperi-ja-diakuvat-skannattu/

    Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle