Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Mitä jokaisen isän pitää tietää lastenvaatteista

Esikoisen odotusaikana lueskelin isille tarkoitettua synnytysopasta. Erityisen hyödyllinen oli luku nimeltä ”Vauvanvaatteiden lyhyt oppimäärä”. Siinä selostettiin käytännönläheisesti kietaisupaidat, puolipotkarit ja haalarit sekä niiden pukemisen tekniikat. Kaikki tuo tieto oli minulle lapsettomana ihmisenä yhtä uutta kuin kenelle tahansa odottavalle isälle.

Tilastojen mukaan miehet osallistuvat lapsiperheissä vähiten vaatehuoltoon ja leipomiseen.

Odotusvaiheen jaetusta nollapisteestä äidit kirivät nopeasti perheiden lastenvaatetyön suorittajiksi ja vastuuhenkilöiksi. Tilastot kertovat, että vaatehuolto on erityisen sukupuolittunut kotiaskare: 2000-luvun vaihteessa heteropariskuntien lapsiperheissä 6–11 prosenttia miehistä osallistui vaatehuoltoon (peseminen, silitys, valmistaminen ja muu työ). Uudempien ajankäyttötilastojen mukaan miesten vaatehuoltoon käyttämä aika on pysynyt ennallaan mutta naisten vähentynyt noin neljänneksellä. Ehkä naiset ovat lakanneet ompelemasta tai silittämästä?

Lastenvaatetyö ei kuitenkaan ole pelkkää pesukoneen täyttämistä ja tyhjentämistä. Lasten vaatettaminen vaatii myös laajaa metatyötä: “Peseminen, kuivaaminen, tahranpoisto, viikkaaminen, järjestäminen, etsiminen, korjaaminen, kerääminen, nimikointi, säilöminen, myyminen, paketoiminen, postittaminen, vaihtaminen, tilaaminen, ostaminen, lainaaminen ja päiväkotirepun pakkaaminen olisi kokopäivätyö”, kuten äitibloggaaja Katja Lahti luettelee. Listasta puuttuu muun muassa päivittäisten asujen koostaminen, pienen lapsen pukeminen ja kauden vaihtumiseen liittyvä selvitystyö. Metatyöksi on kutsuttu tavallisesti äitien tekemää kartoitus-, suunnittelu-, koordinointi- ja aikataulutustyötä, joka jää pääosin näkymättömiin.

Perheiden työnjakoa koskevalla keskustelulla on vakiintunut kaava. Kun on ensin todettu, että naiset tekevät koti- ja lastenhoitotyötä enemmän kuin miehet, alkaa keskustelu tilanteen syistä. Joku huomauttaa, että on myös miehiä, jotka tekevät hyvin paljon kotitöitä tai jopa huolehtivat lastensa vaatehankinnoista. Sen jälkeen sanotaan, että kyllä isät tekisivät, jos vain äidit antaisivat. Mutta kun äidit mokomat ovat omineet kaiken viikkaamisen, parsimisen ja shoppailun. Jos isä joskus lapsen pukeekin, tulee äidiltä tyrmistynyt palaute: ”Miten te olette voineet lähteä tuon näköisinä liikkeelle!”

Tätä kutsutaan isyyttä koskevassa tutkimuksessa portinvartijoinniksi. Viimeisten 30 vuoden aikana on toistuvasti pohdittu, miksei isyys ole sittenkään muuttunut niin osallistuvaksi, aktiiviseksi ja äitiyden tavoin täysivaltaiseksi vanhemmuudeksi kuin on odotettu. Yhtenä syynä on nähty se, että äidit eivät ole halunneet luopua asemastaan ensisijaisempina vanhempina. Toisin sanoen naiset hartaasti valittavat, etteivät heidän miespuolisonsa tee riittävästi koti- ja lastenhoitotyötä, mutta eivät sitten kuitenkaan anna miehille tilaa tai hyväksy näiden tyyliä. Näin miehille avautuu tilaisuus todeta, että ”tee itse sitten kun kerran paremmin osaat”.

Mikä naisia vaivaa? Minun mielestäni työjakoa koskevassa keskustelussa on kiinnitetty aivan liian vähän huomiota siihen, miksi äidit päätyvät isyyden portinvartijoiksi, kauniimmin sanottuna vastuullisemmiksi vanhemmiksi, joiden kontolla esimerkiksi vaatetyö on. Kyse ei ole siitä, että naiset olisivat erityisen turhamaisia tai luonnostaan rakastaisivat vaatteita. Kyse on naisten harteille asetetusta historiallisesta lastista, jota kutsutaan myös äitimyytiksi.

Lastenvaatteiden kohdalla äitimyytti konkretisoituu äitien arvioimisena sen perusteella, miten lapsi on puettu. Lapsen vaateparresta tehdään monenlaisia päätelmiä: luokka-asemasta, tuloista, arvoista, hoivan tasosta (ovatko vaatteet säähän sopivat ja puhtaat), kunnollisuudesta, mausta. Lapsi on äidin käyntikortti. Siksi äidin pitää itse huolehtia lapsen asusta. Osa äideistä antautuu rooliinsa niin, että alkaa harrastaa lastenvaatteita. Markkinakoneistotkin ovat nähneet tässä oivan bisnesraon. Vain kovapintaisimmat äidit ovat täysin immuuneja lasten ulkoasun kautta tapahtuvalle äitiyden arvioimiselle.

Mikä isiä sitten vaivaa, kun he antavat tämän tapahtua? Portinvartijuutta koskeva keskustelu saa minut ihmettelemään syvästi, miksi miehet kerta toisensa jälkeen laitetaan tai laittautuvat reppanan rooliin. Avuton isä kolkuttelee turhaan portilla, jonka äiti on salvannut. Liian vähän kiinnitetäänkin huomiota siihen, miten helpolla isät pääsevät, kun luovuttavat vastuullisen vanhemmuuden puolisolleen. Gloriaa isille tulee jo varsin pienestäkin osallistumisesta. Äidin kaltaisesti käyttäytyvä isä on vuodesta toiseen uutisaihe. Isiä ei arvostella lapsen vaatetuksen perusteella. Jos myssy on väärinpäin ja kintaat puuttuvat, isä on ”rento”.

Kääntöpuolena tässä on se, että jopa ammattimainen koti-isä saa roolin äidin pikku apulaisena: lastenneuvolakäynnillä hoitaja puhuu isän pään yli, opettaja soittaa aina äidille, avioerokiistassa huoltajuus myönnetään äidille. Kaikki lapsen asiat kulkevat äidin kautta.

Miten työnjako tasataan? Ensinnäkin miehet tarvitsevat oma-aloitteista vastuun ottamista ja reipasta periksiantamattomuutta puskiessaan naisten perinteiselle tontille. Naiset taas tarvitsevat rohkeutta kyseenalaistaa äitimyytti sekä hyväksyvää myötätuntoa omaa ja muiden äitien epätäydellisyyttä kohtaan. Perheiden työjakoa kannattelevat asenteet ja rakenteet, joiden puitteissa pariskunnat viime kädessä itse neuvottelevat omaa elämäänsä.

Vastuun tasaaminen ei tarkoita työtehtävien kellottamista puoliksi ajastin kädessä vaan sitä, että molemmat vanhemmat ovat mukana lapsensa asioissa sillä tavoin, että tietävät milloin on hammastarkastus, mitä lapsen retkireppuun pakataan sekä minkäkokoiset kurahousut seuraavaksi hankitaan. Se on myös lapsen etu.


Lastenhuone kaaoksessa?


Kirjallisuus

Ilana Aalto: Isyyden aika. Historia, valta ja sukupuoli 1990-luvun isyyskeskusteluissa. Kulttuurintutkimus 2012.

Hanna Hirvonen: Isä syntymässä. Vauvan odotus, syntymä ja hoito. Otava 2005.

Kuva: Bixabay

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

0 kommenttia artikkeliin ”Mitä jokaisen isän pitää tietää lastenvaatteista”

  1. Tähän äitien metatyöhön olen törmännyt tänä syksynä muissakin kanavissa. Ja meillä kotona toteutuu juuri tuollainen perinteinen työnjako. Mieheni on hyvin osallistuva mutta metatyön hallitseminen tavalla, joka minua tyydyttäisi ei olekaan ihan yksinkertaista. Olenkin koettanut aktiivisesti jättää tiettyjä asioita hoitamatta ja olemaan puuttumatta, kun hän hoitaa ne alusta saakka omalla tavallaan. Se, jos mikä vaatii kärsivällisyyttä ja kykyä sulkea suunsa, vaikka olisi kuinka väsynyt ja ärsyyntynyt. On ihan turha vaatia miehiltä samanlaista kausaaliajattelua, kuin meiltä naisilta, koska miesten tavoitetaso on yleensä ihan eri, kuin meillä naisilla. Jos miehelle riittää, että mukulalla on jotain päällään, kun hän tipauttaa lapsensa kaverisynttäreille, on se ihan OK. Me naiset taas kauhistelemme sitä, mitä MUUT ajattelevat meistä äitinä ja vastuullisena vanhempana, jos lapsemme onkin pukeutunut epämukavan juhlamekon sijasta mukavaan kotiasuun, jossa on ketsuppitahroja etumuksessa.

    Vastaa
  2. Erinomainen kirjoitus taas Ilana. Analyyttinen ammattitutkijan otteesi tekee tästä blogista varmasti monelle muullekin sen kaikkein kiinnostavimman ohi siivousvinkkien (sinänsä kultaa nekin!)Avaat rakenteita, eikä siksi keskustelussakaan jäädä pyörimään yhteen niistä ”miehet on, naiset on”- jankkauskeloista. Itsekin olen miettinyt paljon tuota työnjaon jakautumista itsekkyys/vastuu-näkökulmasta. On töitä, joista kumpikin puoliso pitää ja toisia, joita kumpikin inhoaa ja kaikkia mahdollisia kombinaatioita tästä väliltä, joiden jakaminen tulisi tehdä reilusti. Itselleni on tekstiilien ja pyykin käsittely oikeastaan miellyttävää, osin nautinnollistakin, ja oikeastaan tiedän vuosien kuluessa itsekkäästi omineeni sen alueen, ilman aitoa keskustelua. Tästä syystä ajattelen, että vaivalloisempi vaatteiden ja tekstiilien kierrätys (lukuunottamatta kuljetuksia) on myös perheessä harteillani. Puoliso sen sijaan hankkii vaatteita omin päin lapsille varmaan yhtä usein kuin minä, kalliit hankinnat (talviulkoiluhaalarit, talvisaappaat jne) sovitaan yhdessä, mutta kumpi tahansa voi hoitaa hankinnat, useimmiten ko lapsen kanssa, joka vaatii meiltä, ei shoppajahenkisiltä ihmisiltä aikaa ja hermoja. Koska kumpikin on kokenut rankkoja reissuja, (viimeksi peräkkäisinä päivinä molemmilla 4 tuntia tuloksetonta talvisaapas-sovittelua, lapsella ylikorkea jalan kaari), olemme ehkä oppineet antamaan arvoa toistemme ponnisteluille tällä saralla. Kumpikin tietää, ettei toimiva vaatevarasto ilmesty itsestään lasten kaappiin. Koska kasvoin perheessä, jossa isä oli vaatteista kiinnostuneempi kuin äiti ja tarkka siitä, että juhliin ja arkeen, hiihtoreissulle ja kouluun oli asianmukaiset, kestävät ja esteettisesti (hänen makunsa mukaan) miellyttävät vaatteet, en ole koskaan oikein voinut uskoa väitteisiin, että miesten kyky hallita kolmen lapsen vaateruljanssi olisi piiruakaan heikompi kuin naisilla. Kyse on, kuten Ilana kirjoittaa, valinnoista, jotka teemme – ja ympäristö, historia ja monet muut tekijät vaikuttavat siihen, minkälaiset valinnat ovat ”helpompia” ta ”luonnollisempia” -miehille ja naisille. Juuri törmäsin tutkimukseen, jossa sivuhuomautuksena mainittiin, että tiettyinä aikakausina pidettiin nuohoojan ammattia aivan sopimattomana miehille tietyissä keski-Euroopan maissa, notkeat naiset ”luonnostaan” sopivat hommaan paremmin. Ja kun kaikki olemme lukeneet vaaleanpunaisen ”rajun” – vain pojille 1800-luvulla sopivan värin, muuttumisen tyttöjen ”pakolliseksi lempiväriksi” 1900-luvulla, tuntuu kovin turhauttavalta samaan aikaan törmätä ”asiantuntijoiden”- kirjoituksiin, joissa tavaroiden paikoilleen laittamista ja kalenterin lukutaitoa väitetään geneettisesti määräytyviksi. Itse asiassa olisi hauska tietää, mikä on elokuva- ja teatterialalla toimivien järjestäjien sukupuolijakauma, molemmissa pyöritetään (palkallisesti!;) ) monen ihmisen vaate-, aikataulu,-ruoka jne rumbaa. Sivistynyt arvaukseni on, että sukupuolijakauma aika tasan 50 /50%. Aika hauskaa itse asiassa, että erityisammattitermi on ammattijärjestäjän ammatin myötä muuttunut ihmisten yksityiseen elämään liittyväksi käsitteeksi. Varmaan pian aletaan puhua teatteri- ja elokuva-järjestäjistä, mihin aiemmin ei ollut tarvetta.

    Vastaa
    • Kiitos Anna! Minun on vaikea myöskään uskoa, että vaatetusasian suhteen olisi kyse mistään ”luonnollisesta” sukupuoleen liittyvästä seikasta, joka määräisi asian naisten vastuulle. Pikemminkin ollaan sillä syvään juurtuneella sukupuolittuneisuuden alueella, jossa edistyneimmilläkin heteropariskunnilla usein repsahtaa 🙂 On paljon helpompaa jakaa vaikka vaipanvaihto ja kylvetykset puoliksi kuin päätökset siitä, millaisia vaippoja käytetään ja miten kylvetetään.

      Vastaa
  3. Ja unohtui: jäin miettimään jutun kuvatekstiä, joka on ”Tilastojen mukaan miehet osallistuvat lapsiperheissä vähiten vaatehuoltoon ja leipomiseen.” Eli tapa, jolla keskustelemme, saattaa välittää tässäkin salakavalan helposti piiloviestin, että miehet joko OSALLISTUVAT LEIPOMISEEN ja muihin töihin tai eivät osallistu, eivät siis ihan yksinkertaisesti ja itsenäisesti joko LEIVO tai OLE LEIPOMATTA.

    Vastaa
    • Hyvä huomio! Olen kyllä erittäin tietoinen tästä ”osallistumis”-puheesta. Teksti on miltei suora lainaus tilastokatsauksesta, jossa puhuttiin osallistumisesta aika sukupuolineutraalisti kaikkien perheenjäsenten kohdalla. Olisi kyllä silti voinut vaihtaa verbin. 60-luvun sukupuoliroolitutkimuksissa muuten muotoilu oli jotakuinkin, että ”aviomies osallistuu vaimon töihin”. Sieltähän tuo juontaa juurensa.

      Vastaa
  4. Hyvä teksti. Olen joutunut itse tahtomattani vaaterumban päävastuulliseksi ja liikaa muutenkin kotipomoksi. Yritän rentoutua mutta silti tekisi joskus mieli laittaa lapselle kyltti — ”isä puki”. Olen yrittänyt avata miehelle tätä kuviota, miten lapsen habitus on ikäänkuin osoitus äidin arjenhallintaidoista ja ehkä muustakin kyvykkyydestä toisten silmissä edelleen mutta ilmiö tuntuu hänestä aivan vieraalta. Sama koskee muutakin metatyötä; vierailuja, joululahjoja, kaverisynttäreitä jne. Sitten vielä huono fiilis siitä, että olen niin pinnallinen, että yleensä edes välitän mitä muut ajattelee . Täytyy lisätä, että mies on hoitaa lapsia, laittaa ruokaa ja kyllä — hän jopa leipoo. Yritän siis relata.

    Vastaa
    • Voi niin tunnistettavaa! Toisaalta ehkä sellainenkin työnjako on ihan ok, jos ei ehkä täydellinen, jossa toinen tekee metatyön ja toinen konkreettisia suorituksia. Siis lepo vaan 🙂

      Vastaa
  5. Hei! Ei liity tämän postauksen aiheeseen, mutta haluan kiittää kivasta ja ajatuksia herättävästä blogista. Iltapäivä sujui mukavissa merkeissä kirjoituksiasi lueskellen (ja teehyllykin tuli järjestettyä uudelleen) 🙂

    Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle