Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa tietokirjailija, ammattijärjestäjä Ilana Aalto.

Lahjoittamisen vaikeudesta

Kirjoitin viime viikolla siitä, että osa turvapaikanhakijoille lahjoitetuista vaatteista on niin kehnossa kunnossa, ettei niitä voi kuin heittää pois. Kirjoitukseni herätti keskustelua monilla sivustoilla. Lahjoitustavaran kanssa tekemisissä olleet jakoivat kokemukseni: homeisia, likaisia, rikkinäisiä tai muuten käyttökelvottomia tulee keräyksiin luvattoman paljon. Jotkut taas pahastuivat suorasanaisista ohjeistani, koska olivat tarkoittaneet lahjoituksellaan hyvää eikä heitä itseäänkään haittaa, jos vaatteessa on pieni reikä tai nappi puuttuu. Joidenkin mielestä olin aivan kohtuuton vaatiessani vaatteilta ajanmukaisuutta: eihän heillä itselläänkään ole varaa muotivaatteisiin, saati että lahjoittaisivat niitä turvapaikanhakijoille.

Anteliaisuus on vaikea laji. Keskustelussa risteilee lahjoittamiseen liittyviä käsityksiä, jotka liittyvät luopumisen vaikeuteen, kiitollisuuteen ja ihmisarvoon.

Kuvanveistäjä Rowan Gillespien teos Famine (1997) Dublinin satamassa on omistettu niiden irlantilaisten muistolle, jotka Irlannin nälkävuosina 1800-luvun puolivälissä pakenivat Amerikkaan.

Tavarasta luopuminen, tunteet ja tavaran arvo

Ammattijärjestäjät tietävät, että tavarasta luopuminen ei ole helppoa. Tavarat merkitsevät turvaa ja statusta, ja niillä myös ilmaistaan identiteettiä. Usein kaikenlaista rojua säilytetään ihan vain siksi, jos sitä vielä sattuisi tarvitsemaan.

Jennin arkijärki avaa päättelyketjua, jonka seurauksena omaa roinaa saattaa alkaa kuvitella toisen aarteeksi. Roskaksi määrittyvää tavaraa voi olla vaikea heittää pois, koska itse ehkä vielä voisi käyttää sitä johonkin (jos ompelisin pipoksi tämän värjäytyneen teepaidan) tai joku jossain ehkä voisi haluta sen (jos vain löytäisin oikean ihmisen, hän voisi muodistaa Elma-tädin kuluneesta popliinista itselleen kevättakin). Jenni kirjoittaa, että tällöin tavaran lahjoittaminen voi näyttäytyä ratkaisuna: ”Jos tavara on kerran teoriassa käyttökelpoinen, sen roskikseen laittaminen on haaskuuta. Viis siitä, ettei sitä käytännössä kukaan halua käyttää. Mutta jos joku pakenee sotaa henkensä kaupalla, sillähän ei ole mukana mitään, joten aivan varmasti sellainen ihminen ilahtuu ihan mistä tahansa, vaikka siitä kämäisestä hotellisampoopullosta, josta on puolet jo käytetty.”

Ammattijärjestäjäkollegani Eveliina on kirjoittanut fiksuja tavaroihin liittyvistä tunteista. Tunnesiteen takia voi olla vaikea luopua tavarasta, joka toisen mielestä vaikuttaa roskalta, vaikka elämä olisi helpompaa ilman roskan säilömistä. Tunnearvon ohella tavaroilla on omistajalleen muunkinlaista arvoa. Eveliina mainitsee esimerkiksi käyttöarvon, jota voi olla vielä pikkuviallisellakin tavaralla. Paidan helmassa oleva reikä ei haittaa, jos helman aina laittaa housuihin piiloon. Tavaralla on yleensä myös jälleenmyyntiarvoa, ainakin jos se on lahjoitettavaksi kelpaavaa. Lahjoittajan pitää siis päästä sinuiksi senkin ajatuksen kanssa, että lahjoittaessaan hän itse kärsii taloudellisen tappion.

Uskon, että lahjoittajat ovat liikkeellä vilpittömin mielin ja auttamisen halusta silloinkin, kun keräyksiin päätyy käyttökelvotonta roinaa. Tavarasta luopuminen ja omien tavaroiden arvioiminen toisen ihmisen silmin ei vain ole niin kovin helppoa. Joskus uskoni vilpittömyyteen on kuitenkin ollut koetteilla. Kun kaivaa lahjoituspussista alushousut, joissa on ruskea raita, käy mielessä, että ehkä jotkut paketoivatkin lahjoituksiinsa muukalaisvihaa ja vähävaraisiin kohdistuvaa halveksuntaansa. Toivottavasti olen väärässä.

Kiitollisuus ja nöyryys

Osalle viimeviikkoista kirjoitustani kommentoineille oli tärkeää, että lahjoitukset menevät sellaisille, jotka heidän mielestään ovat aidosti hädänalaisia. Epäilyksiä hädän aitoudesta syntyy, koska turvapaikanhakijat eivät vastaa mielikuvia, joissa taas tuntuvat välkkyvän 60-luvun uutiskuvat Biafran lapsista (en edes kehtaa linkittää) tai 1800-luvun maalaukset Suomen nälkävuosien kärsijöistä.

Keskustelussa aidosta hädänalaisuudesta toistuu nöyrän kiitollisuuden teema. Ensinnäkään lahjoitustavaraa ei sovi kritisoida ­– ei edes tavaran lajittelijan puhumattakaan sen saajasta. Jostakin syystä minun osoittamani ”kiittämättömyys” tulkittiin paikoin myös osoitukseksi  avustettavien kiittämättömyydestä, vaikka en kirjoittanut sellaisesta mitään. Toinen osa nöyrän kiitollisuuden teemaa käsittelee lahjoituksen kelpaamista. Sen mukaan aidosti hädänalaiselle kyllä kelpaa. Hän ottaa kiittäen vastaan talvitakin, vaikka sen vetoketju on rikki, sillä se on kuitenkin parempi kuin ei lämmintä takkia ollenkaan. Hänelle kelpaa rikkinäinen tai tahrainenkin, koska se kuitenkin suojaa. Hän ei välitä miltä näyttää, kunhan on kuivaa ja lämpöistä. Puolikas hotellishampoopullokin käy.

Epäilen, että ainakin joitakin näistä keskustelijoista vaivaa pula-ajan mentaliteetti. Jos tavara olisi kortilla, niin varmaankin auttaisimme pitämällä itse vähiten risaiset ja lahjoittamalla muut. Mutta meillä ei ole pula-aika. Iso osa suomalaisista elää sellaisessa yltäkylläisyydessä, että kaapeissa on hyväkuntoista mutta käyttämättä olevaa tavaraa riesaksi asti.

Nöyrää kiitollisuutta kaipaava lahjoittaja ei ole kiinnostunut siitä, millaista apua autettava tarvitsee, vaan siitä, että saa kokea itsensä hyväntekijäksi. Nöyryyden vaatiminen on myös hyvin lähellä nöyryyttämistä. Kunnan vaateapua takavuosina saaneilla on muistissa apuun liittynyt häpeä. Avustusta saaneet tunnisti helposti vaatteista, jotka ommeltiin kunnan työtuvassa samoilla kaavoilla. Myös nykyajan köyhien kertomuksissa toistuu häpeä ja nöyryyttäminen, jota on koettu esimerkiksi sosiaalitoimistossa asioidessa.

Kiitollisuutta ei saa vaatimalla. Se tulee autetulta itsestään, jos hänen arvokkuuttaan kunnioitetaan. Viime kädessä kyse on siitä, suommeko hädänalaisille ihmisarvon ja arvokkuuden.

Arvokkuus ja myötätunto

Mietitäänpä asiaa vielä avunsaajan näkökulmasta. Jos itse olisit hädässä köyhyyden, sairauden tai työttömyyden takia tai paennut kodistasi vainon tai sodan tähden, ja sinulla olisi vain pari vaatekertaa, toivoisitko, että ne olisivat puhtaita, ehjiä ja sellaisia, joissa kehtaa lähteä ihmisten ilmoille? Jos sinulla olisi vain yksi talvitakki, tahtoisitko, että sen saa suljettua pakkaskeleilläkin?

Viisaan pastorin sanoin: ”Minun kysymykseni suomalaisille on, että entä jos Venäjä hyökkäisi Suomeen ja meistä tulisi pakolaisia. Jättäisittekö te silloin hyvät vaatteet kotiin? Ettekö te ottaisi kannettavaa tietokonetta matkaan? Mie ottaisin ainakin kaikki mitä minulla on, ja kampaisin vielä tukankin, jos kerkeäisin!”

*

Kirjallisuus

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Toim. Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen. Avain 2007.

Jarmo Peltola: Lama, pula ja työttömyys, Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928-1938, 1930-luvun lama teollisuuskaupungissa II. Tampere University Press 2008.

Photo credit:
Irish Famine Remembered by William Murphy via Flickr cc.

 

 

Ilana | Paikka kaikelle

Ilana | Paikka kaikelle

Pintaa syvemmin tavaratulvasta ja sen patoamisesta. Blogia kirjoittaa ammattijärjestäjä, tietokirjailija Ilana Aalto.
Jaa artikkeli

4 kommenttia artikkeliin ”Lahjoittamisen vaikeudesta”

  1. Kiitos tästä, puit sanoiksi monta asiaa, joita minäkin olen miettinyt. Tuota lukiessa tuli mieleen radikaali ajatus: mitä jos kiitollisuuden ja nöyryyden pitäisikin olla siellä auttajan päässä, ei autettavan? Entä jos auttajan kuuluisikin olla kiitollinen siitä, että pystyy auttamaan? Suhtautua auttamiseen nöyrästi, ja pitää sitä etuoikeutena, sillä kaikki eivät kykene auttamaan vaikka haluaisivat? Ja varoa viimeiseen saakka itsekorostusta? Yleensähän se on kuten kirjoitit, että autettavilta jotenkin odotetaan nöyryyttä, koska me olemme alentuneet heitä auttamaan, vaikka ei olisi mikään pakko. Että ”koska minä tässä hyvää hyvyyttäni omastani luovun, sinun sopii olla kiitollinen kun kerran omastani ilmaiseksi annan”. Mutta mitä jos ajatus menisikin niin, että ”minä olen kiitollinen, että elän niin suuressa yltäkylläisyydessä, että pystyn sinua auttamaan, ja voin luopua kolmista farkuistani sillä kaappiini jää vielä kymmenen paria”?

    Jatkan ajatusta vielä siitä näkökulmasta, että jos tuo nöyryys käännetään ympäri, auttajan motiivit punnitaan ihan eri tavalla. Antaako tavaraa, joka on todella itselle todellisuudessa arvotonta, vai antaako tavaraa, joka on itselle tarpeetonta? Tässä kiteytyy tuo annettavan tavaran rahallinen arvo ja se, onko antaja siitä valmis luopumaan. Tarpeettomalla voi vielä olla myyntiarvoa jäljellä, maltanko luopua siitä jonkun muun hyväksi? Ja tässä törmätään tuohon pula-ajan mentaliteettiin myös siinä mielessä, että luulen että monille (myös minulle) voi olla vaikeaa päästää irti jostain, josta voisi ehkä saada vielä vähän rahaa. Viis siitä, että myymistä ei koskaan tule tehneeksi.

    Näistä kilometrikommenteistani voinee päätellä, että tämä lahjoittamisen motiiveiden ja tavaran arvoon liittyvä problematiikka on mielestäni äärimmäisen kiehtova aihe!

    Vastaa
    • Kiitos Jenni, todella kiinnostavia pohdintoja. Tulee pari asiaa mieleen. Ensinnäkin olin eilen lajittelemassa lahjoitustavaraa. Minulle tuli pusseja avatessa sellainen olo, että niissä on meidän yhteiskuntamme elämäntapa ja arvot kaikessa kirjossaan. Kasseissa oli ainakin luopumisen vaikeutta, auttamisen halua, kitsautta, yltäkylläisyyttä, kiirettä (nopsasti eroon kaikenlaisesta sekalaisesta ilman että tarvitsee itse tehdä vaikeita päätöksiä pois heittämisestä), hyvää tahtoa ja välinpitämättömyyttä. Suosittelen tuota hommaa ihan kaikille, vaikka se välillä onkin pohjattoman turhauttavaa (kahden tunnin aikana minun kohdallani ei tullut lainkaan vastaan sellaista miesten vaatetta, jota vastaanottokeskuksiin on pyydetty lahjoittamaan). Toiseksi, onnellisuus on viime vuosina ollut suosittu tutkimusaihe. Muistelen lukeneeni, että että toisten auttaminen (kuten vapaaehtoistyö) lisää ihmisen onnellisuutta. Arvelisin, että näin on varsinkin silloin, kun ei vaadi vastalahjaa.

      Vastaa
  2. Aivan mahtava kirjoitus – ja myös tuo ensimmäinen kommentti. Tavarasuhteeni ”korjaantumisen” yksi merkittävä ahaa-elämys oli tuon tajuaminen että en halua siirtää päätöstä jonkun muun tehtäväksi. Järjestämisprojektini kestäessä yhä enemmän harkitsin jokaisen poislaitettavan tavaran kohdalla onko tästä oikeasti jollekulle hyötyä vai lievennänkö vain omia tunteitani jos vien ne lahjoitukseen. Pitkäaikaisen kirpparimyynnin perusteella osasin kyllä ajatella mikä käy kaupaksi ja mikä ei ja minkä en edes halua menevän kenenkään toisen sotkua lisäämään – esimerkiksi huonot keittiötarvikkeet = huonolla tarkoitan siis epäkäytännöllisiä tai merkityksessään toimimattomia – en suinkaan ulkoisesti huonoja. Kirppariostamisestakin on harkinnassa hyötyä: ostaisinko minä itse tällaisen tavaran.
    On helpompi sysätä päätös jollekin muulle kun omiin tavaroihin sekoittuu muitakin tunteita.
    Auttamistarve on usein vilpitön mutta olemme kadottaneet yhteyden jossain määrin siihen kuinka autetaan.

    Vastaa

Jätä kommentti


The reCAPTCHA verification period has expired. Please reload the page.

Paikka kaikelle